Kymmenisen vuotta sitten osallistuin matkalle, jossa käytiin useassa avustustyön kohteessa, lastenkodeissa. Suomalaiset olivat remontoineet Viipurin alueen lastenkoteja. Heti näkyi kuinka valtava työ oli tehty. Tunteja on varmasti vaikea laskea. se teki minuun vaikutuksen. Samoin ne paikalliset ihmiset, jotka pyyteettömästi tekivät töitä. Me siis vain kävimme paikan päällä katselemassa ja viemässä tavaroita, en tiedä lastenkotien arjesta mitään. Eräs lastenkoti toimi entisessä tuberkuloosisairaalassa kauniilla paikalla matkalla Viipurista Pietariin päin.

Tein toisen matkan Käkisalmen ja Sakkolan suuntaan. silloinkin kävimme lastenkodeissa. Minua häiritsi se, että jotkut matkakumppanit halusivat juoda alkoholia jo ennen vierailua. Tuntui pahalta, että osa haisi viinalle sellaisessa kodissa, jossa osa lapsista tuli päihdekodista! Aikuisten toimiin on vaikea puuttua. Tästä on onneksi päästy eroon (ainakin niillä matkoilla, joilla olen ollut.)

Me käpyläläiset aloitimme avun keräämisen omien Tavaranvaihtopäivien yhteydessä. Sovimme, että apu menee perille Kallio-Vallilan Venäjä-seuran yhteyksiä käyttäen. Keräyksen suosio oli valtava. Kerran vuodessa, toukokuussa, olemme keränneet hyvää vaatetavaraa, kenkiä, leluja jne. tuhansia kiloja jo vuosia. Apua tulee joskus niin paljon, että on vaikeuksia sen sijoittamisessa varastoon (jota ei ole!) tai jo vastaanottovaiheessa joutuu sanomaan, että täynnä on. Siitä tulee sanomista, mutta yritämme ohjata lahjottajat eteenpäin.

Kontaktit paikallisiin ovat huterat ja satunnaiset. Suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt entisen sosiaalikeskuksen (nykyinen palvelukeskus Nadezhda) johtaja. Hänen kanssaan (ja muiden työntekijöiden kanssa) olen juonut teetä useasti. Hän on antanut auttamiselle sisältöä sanomalla, että rahoitus on niin pientä, että ilman apua ei voisi ostaa Voitonpäivänä mandariineja ja muita herkkuja veteraaneille. Osan näistäkin hän joutuu kerjäämään paikallisilta vaurailta. Nämä hetket ovat niitä parhaimpia. Kerran osuin keskukseen Voitonpäivän tienoilla. Menossa oli veteraanien juhla, kun tömähdimme paikalle. Johtaja taivutteli arkisen näköistä hattupäistä vanhempaa naista laulamaan. Hän pelkäsi ja ujosteli, mutta johtaja sanoi, että me olemme ystäviä. Niinpä nainen lauloi meille laulun Kurjet. Se oli henkeäsalpaava esitys, vieläkin nousee kyyneleet silmiin tapahtumaa ajatellessa.

Osallistun nykyään kerran vuodessa Viipurin matkalle, joulukuussa. Suomalaiset matkalaiset ovat tuttuja ja rauhallisia. Yöpyminen Viipurissa paljastaa kaupungista toisen puolen. Sanonkin usein, että Viipurin torin alue on kauneimmillaan silloin, kun se on tyhjä. Kaupungista löytyy hyvien sosiaalityöntekijöiden lisäksi paljon musiikin harrastajia. Heitä on kiva kuunnella ja on mukava viettää yhdessä iltaa.

Kun pääsee perille Viipuriin tullimuodollisuuksien jälkeen, tuntuu hyvältä. Rajan ylitys on puolin ja toisin liian vaikeaa ja hidasta, jos todella halutaan, että naapurimaiden kansalaiset ovat tekemisissä toistensa kanssa.

Viipurin kaupunki on kehittynyt vuosien varrella. Ainakin ulospäin näyttäisi siltä, että vaurastumista tapahtuu. Mutta se ihmisten arki?

Pienimuotoinen avustustoiminta ja vuosittainen käyminen Viipurissa merkitsevät minulle paljon. En tiedä miksi? Jos syystä tai toisesta matka jää väliin, niin tuntuu siltä, että vuodesta jää jotain puuttumaan.