Tavarat kannetaan yhteisvoimin sisään. Mukana on jälleen tuliaisia jaettavaksi. Voikkaalais-pyhtääläis-kotkalainen ryhmä asettuu taloksi. Majapaikka ei ole suuren suuri, muutaman neliön huone. Mutta mahtuu siihen yksi parivuode ja kolme yksittäistä sänkyä, pieni pöytä, jääkaappi ja kaapisto. Asumuksia on vuosien varrella ollut monenmoisia: kokoushuonetta ja makuusalia, torakoilla ja ilman. Joskus ei tahtonut mahtua vessanpöntöllekään, kun vieraat olivat vallanneet toiletin. Tänä päivänä tuota ongelmaa ei enää ole.
Kahvi tekeytymään, teevesi porisemaan ja hiukopalaa pöytään. Ja kohta koputtaakin Loshkina oveen. Mitä lienee kiinteistövastaavalla hommia täksi kerraksi? Eivät häneltä työt lopu, vaikka varsinaiset suururakat ovatkin jo historiaa. Erilaisilla kokoonpanoilla on sosiaalikeskukseen vuosien mittaan rakennettu wc-tiloja, suihkuhuoneita, keittiöitä, vedetty putkia ja sähköjä, tehty partureille ehompi vastaanotto, sauna ja ties mitä.
Viime ajat ovat olleet kevyempien remonttien tekoa, sillä määrärahat ovat tiukassa. Riittävät ne kuitenkin jonkinlaiseen ehostukseen: uuden lattiamaton asennukseen, boilerin vaihtoon, ikkunaremonttiin. Ja jos ei uuteen tavaraan ole varaa, niin kaivellaan kellarista materiaalia ja tehdään vaikka komero.
Ei Egos suinkaan ainoa kohde ole ollut. Ensimmäinen oli Kalininossa, Viipurin kupeella. Venäjä-seuran toiminnanjohtaja Kari kokoili 90-luvun keskivaiheilla porukkaa remontoimaan lastenkotia. Hän törmäsi Seppoon viisumiasioissa ja kyseli tältä, josko tätä kiinnostaisi urakka rajan takana. Seppo lupautui Penan kanssa putkitöihin ja Heikki oli valmis sähköhommiin. Varojakin oli tuolloin käytössä, ulkoministeriö kun myönsi lähialuemäärärahoista tukea tällaisiin projekteihin. Kalininossa urakoitiin vuoden verran, viikonloppuisin. Siellä kuten muuallakin, mm. Käkisalmen internaattikoulussa, törmättiin erilaiseen rakennus- ja viranomaiskulttuuriin. Sähkökiuas ja lattialämmitys olivat kummajaisia.
Myös muiden projekteissa on oltu mukana, esimerkiksi helsinkiläisten urakassa Gromovon internaattikoulussa, entisessä Sakkolan vanhainkodissa. Koettu myös sosialisoinnin harmeja. Kerran katosi matkalla betonimylly. Se tiesi sitä, että Vihreän saaren entisellä pioneerileirialueella jouduttiin saunan lattian tarpeet vääntämään käsipelillä. Suomalaisen rakennusteollisuuden lahjoittamaa tavaraa on mennyt väärien varastointitapojen vuoksi hukkaan.
Vihreällä saarella joutuivat myös Elsin neuvottelutaidot koetukselle, kun ei tullut talon puolesta pötyä pöytään, vaikka niin oli sovittu. Mutta kun väännettiin soppakauhalla, kuinka kauan oma ruokahuolto vie aikaa niissä oloissa, alkoi tapahtua. Sittemmin on oltu omissa sapuskoissa, varsinkin pienemmällä porukalla liikuttaessa. Elsi ja Terttu ovat olleet vuoroin töpinässä. Isomaa, isot toleranssit kuitenkin myös tässä suhteessa. Egosin uudenvuoden ja naisten päivän juhlissa ovat pöydät notkuneet. Samoin kun on juhlistettu syntymäpäiviä, joista itänaapurissa pidetään tarkka vaari.
Nyt ollaan viimeistä kertaa, sillä Elsi ja Heikki ovat ikään ja vaivoihin vedoten päättäneet siirtyä eläkepäiville ja olla enää hakematta viisumia. Pari lukkoa korjataan ja muutama repsottava lista pannaan paikoilleen. Aivan hikeen asti ei töitä paiskita. Illalla on kuitenkin lämmin tunnelma, kun kamariin ahtautuu toistakymmentä henkeä jäähyväisiä pitämään. Yö on erityisen kuuma, ainakin kahdessa vuoteessa. Niiden alla nimittäin hohkaavat patterit. Lämmityslaitteissa ei venäläiseen tapaan ole kuin kaksi asentoa: auki tai kiinni.
Aamulla haetaan autot parkista ja pakataan tavarat. Pihalla on kyynel useammassakin silmänurkassa. On tultu enemmän kuin tuttaviksi. Jos jokin kaivelee, niin se iänikuinen kummastus, miksi maailman rikkaimpiin kuuluva valtio ei pysty hoitamaan tällaisia asioita. Mutta toisessa vaakakupissa on painavampi arvo, saa nähdä työnsä tuloksen ja sen tuottaman ilon lähimmäisille, vaikka ovatkin naapureita.