Halusin vapaaehtoiseksi Viipuriin monesta syystä. Ensinnä siksi, että eräs tuntemani joensuulainen oli aloittamassa työtä Viipurin katulasten parissa. Joensuulaisena halusin omalla pienellä panoksellani olla mukana työssä, jota arvostan. Toiseksi halusin tutustua Viipuriin, vanhaan suomalaiseen kulttuurikaupunkiin paremmin kuin kahden päivän hotellimatkan aikana ehtii.

Lastenkodissa, jossa työskentelin, parasta ovat tietenkin LAPSET! Ja pahinta! Kesällä askartelimme pienimpien kanssa, teimme aamupalaa, joskus lounaan, ja paistoimme korvapuusteja ja pullaa. Päällimmäisenä on mielessäni Ljuban ja Lisan herrastelut uusissa omatekemissään kaula-ranne- ja nilkkakoruissaan. Samoin niiden pienimpien naamat ja ilmeet kun heille annettiin ylimääräiset pullanlämpimäiset aikuisten kielloista huolimatta. Syy oli se että aikuiset itsekään eivät noudattaneet laatimiaan sääntöjä.

Näimme avustusten tuojia, eräät heistä kävivät viikoittain, olivat käyneet jo vuosia, samoin näimme entisiä talkoolaisia. Joittenkin suomea puhuvien viipurilaisten kanssa puhuimme lastenkodin toiminnasta, osa arvosti sitä työtä, osa ei.

Vapaa-aikana tutustuimme kaupunkiin ja osallistuimme Viipuri-keskuksen järjestämiin tilaisuuksiin: konsertteihin, teatteriin, näyttelyn avajaisiin Monrepos'sa.

Viipurissa on aivan samanlaista kuin muuallakin maailmalla: "Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa."