Lastenkotiin menin seuraavana päivänä ja tiedustelin paikalliselta johtajalta, mitä mahdollisesti voisin tehdä siellä. Hän antoi ymmärtää, ettei oikeastaan mitään, mutta jos haluaisin, niin voisin mennä lasten kanssa ruokatarvikkeita ostamaan. Olin hieman pettynyt. Seuraavien parin viikon aikana minusta alkoi tuntua, ettei lastenkodissa suunniteltu etukäteen mitään. Se oli vain elämistä päivästä toiseen. Pari lasta ilmaisi myös ikävöivänsä suomalaisia naisia jotka ennen olivat töissä siellä keittiössä. Nythän siellä ei näyttänyt olevan yhtään suomalaista töissä.

Oli ilo katsoa lapsia ruokailuaikana. He lukivat ruokarukouksen ja siivosivat jälkensä ja ainakin minulle olivat ystävällisiä ja kohteliaita sekä sisällä että kadulla. Joskus joitain poikia nauratti kun yritin huonolla venäjän kielellä sanoa jotain. olisi ollut mukava mennä poikien kanssa puistoon potkimaan palloa tai heittää koripalloa tai harrastaa muuta liikuntaa. Nykyasukkaat Viipurissa jostain syystä vihaavat lastenkotilapsia. Pyyteetön ystävyyden osoitus lapsia kohtaan joilla ei monella ole edes vanhempia ei maksa mitään. Kun enemmän keskustelin venäläisten tuttavieni kanssa, niin kyllä heistä jotkut myönsivät että lastenkoti tekee hyvää työtä ja että kaikki lapset ovat ansainneet yhteiskunnan avun ja suojelun.

Viipuri-keskus on etupäässä Karjalan Liiton rahoittama projekti. Minut vastaanotettiin erittäin ystävällisesti ja ilokseni heti alettiin suunnitella asioita joita voisin tehdä. Pääurakka oli uuden Suomi-salin remontti Viipurin linnassa. Nielaisin pari kertaa tyhjää. Minullako olisi tilaisuus tehdä jotain Viipurin linnassa? Viipurin linnan insinööri näytti minulle mitä piti tehdä ja sitten olinkin seuraavat 14 arkipäivää siellä Linnassa töissä. Työ käsitti etupäässä ikkunoiden kunnostusta. Olin hieman pettynyt kun piti tehdä ihmeitä ilman kunnon työkaluja. Lopputulokseen olivat kaikki enemmän tai vähemmän tyytyväisiä.

Vapaaehtoistyön ohella tein tutkimustyötä esitelmää varten Vapaussodasta. Tämä projekti on itselleni tietysti läheinen koska äitini isä teloitettiin Viipurissa keväällä 1918. Tieteellisen laitoksen historian osaston johtaja oli erittäin avulias, niin kuin myös Maakunta-arkiston henkilökunta.

Ilopilkku oli tavata uusia ihmisiä joilla oli vilpitön kiinnostus Viipuria kohtaan, niin suomalaisten kuin venäläistenkin joukossa. Suurin pettymys oli suomalaiset torituristit. Suomalaiset bussit pysähtyivät johonkin torin lähelle ja ihmiset ryntäsivät ostamaan krääsää ja sitten takaisin bussiin ja Sorvalin viinakaupan kautta takaisin Suomeen. Mieluinen kokemus oli tavata suomalainen arkkitehti venäläisen vaimonsa kanssa Monrepos'n puistossa pidetyssä konsertissa. Hyvin mieluinen kokemus oli myös saada kävelyseuraa Viipurissa vapaaehtoistyössä olevasta nuoresta suomalaisesta. Nautin kovasti kun sain näyttää kaupunkia ja kertoa hänelle jotain Viipurin historiasta.

Kansleri Kauko Sipponen sanoi muutama vuosi sitten että Viipuri on kaupunki joka on ja jota ei kuitenkaan ole. Se on kaupunki niille jotka vaivautuvat edes vähäsen tutkimaan kaupungin historiaa. Niinkin pienellä alueella on 700 vuotta kolmen valtakunnan aikaista historiaa. Joka kivi, joka rakennus voi kertoa kaupungin iloista ja suruista. Viipuri ei ole kaupunki niille jotka eivät ole yhtään syventyneet kansakunnan vaiheisiin tai edes lähihistoriaan. Näille ihmisille on vain olemassa paikkakunta jossa on ränsistyneitä rakennuksia ja tori mistä saa ostaa piraattilevyjä ja muuta krääsää. Toivottavasti useammat ihmiset löytävät tien Viipurin linnan Suomi-saliin. Siellä he voivat tutustua siihen elinvoimaiseen ja kauniiseen kaupunkiin mikä Viipuri oli ja mikä se voi taas tulevaisuudessakin olla.

Kuvia Viipurista:
Virtuaaliviipuri
Vanha Viipuri