Tutkimusyhteistyö venäläisten kanssa – onko se loputonta taistelua byrokratian hitaasti jauhavissa rattaissa vai hulvattomia seikkailuja pitkin laajaa Venäjän maata? Miten yhteistyö onnistuu, päästäänkö aitoon vuorovaikutukseen? Helsingissä 17.1. pidetyssä seminaarissa eri alojen tutkijat kertoivat omista kokemuksistaan ja seikkailuistaan neuvostoaikana ja nyky-Venäjällä.
Helsingin yliopiston Venäjä-seuran
järjestämässä seminaarissa ”Tutkijoiden seikkailut
Neuvostoliitossa ja Venäjällä” kuultiin eri aloilla toimivien
tutkijoiden kokemuksia käytännön yhteistyöstä itäisen
naapurimaamme tutkijoiden ja tutkimusinstituutioiden kanssa. Puhujina
oli humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä, luonnontieteitä
edustivat ympäristö-, ilmakehä- sekä terveystieteiden tutkijat.
Neuvostoliiton aikaan tutkijoiden yhteistyötä organisoitiin
tieteellis-teknisen yhteistyökomitean työryhmissä. Muodot olivat
tärkeitä ja pitkiä protokollia kirjoitettiin, mutta paperipinojen
lisäksi yhteistyöstä syntyi myös aitoja ja kestäviä kontakteja.
Tutkimustuloksia julkaistiin yhteisjulkaisuissa ja vierailut olivat
vastavuoroisia. Neuvostoajan kokemuksistaan kertoivat venäläisen
kirjallisuuden tutkija Pekka Pesonen, Venäjän tutkimuksen
professori Timo Vihavainen, neurotieteen tutkija Risto
Näätänen ja meteorologi Laura Rontu.
Perestroikan aikana rajoitukset ja
kaikenlainen valvonta katosivat, tosin vain hetkeksi. Suuri
yhteiskunnallinen murros avasi tutkijoille aivan uusia
tutkimusaiheita ja myös pääsyn alueille, jotka olivat olleet
siihen saakka olleet tavoittamattomissa. Kansatieteilijä Ildikó
Lehtinen kertoi tutkimusmatkoistaan Marinmaalle ja Baškiriaan.
Sosiologi Risto Alapuro puolestaan oli päässyt vuosina
1990–91seuraamaan aitiopaikalta yhteiskunnallista liikehdintää
Moskovassa. Nyky-Venäjällä tehdyistä tutkimushankkeista kuultiin
aerosolitutkijan Eija Asmin, sosiaalityön
tohtorikoulutettavan Maija Jäppisen,
diabetes-tutkimushankkeen koordinaattorin Katriina Kosken ja
Suomen ympäristökeskuksen tutkijan Seppo Knuuttilan
esitykset. Näissä hankkeissa oltiin kentällä keräämässä
aineistoa tutkimusta varten. Ihmistä tutkivissa tieteissä keruuta
vaikeutti se, että Venäjällä ihmisten asenteet eivät välttämättä
ole samalla tavalla myönteisiä tutkimustyötä kohtaan kuin
esimerkiksi Suomessa. Tutkimukseen osallistuminen omia tietoja
luovuttamalla ja tutkijan kohtaaminen haastattelu- tai
havainnointitilanteessa voi olla ihmisille vierasta.
Yhteistä
eri alojen tutkijoiden kokemuksissa oli kysymys, miten saada suljettu
portti auki, miten päästä lukitun oven taakse. Luottamuksen
saavuttaminen on välttämätöntä, oli sitten kyse diabeteksen,
perinnetapojen, vesien laadun tai aerosolihiukkasten tutkimuksesta.
Tutkimustyön formaalin puolen on ehdottomasti oltava kunnossa:
lupien, viisumeiden, selvitysten ja lukuisten leimojen on oltava
kohdallaan, mutta ne eivät vielä takaa onnistumista ja pääsyä
haluttuun kohteeseen tai päämäärään. Usein vasta
henkilökohtaisen yhteyden kautta syntyy luottamus ja asiat alkavat
sujua helpommin. Paikallinen apu on välttämätöntä niin
byrokratian hoitamisessa kuin käytännön järjestelyissäkin.
Tutkijan oma venäjän kielen taito avaa monia lukkoja. Esityksistä
tosin kävi ilmi, että esimerkiksi luonnontieteellisessä
tutkimuksessa ilman sitäkin voi pärjätä, mutta silloin tutkija
tarvitsee ylimääräisen annoksen sitkeyttä ja periksi
antamattomuutta.
Professori Risto Näätänen kiteytti omassa puheenvuorossaan yhden Venäjällä olleiden ja työskennelleiden yhteisen kokemuksen todetessaan, että venäläisillä on ainutlaatuinen kyky luoda arjen keskelle pieni lämminhenkinen juhlahetki – vieraanvaraisuus kukoistaa yhä tutkijan Venäjälläkin.
Kirjoittaja on Irma Reijonen, Slaavilaisen kirjaston kirjastonhoitaja, Helsingin yliopiston Venäjä-seuran puheenjohtaja