Tutkimusyhteistyön arkea – suomalaiset tutkijat Venäjällä

Tutkimusyhteistyö venäläisten kanssa – onko se loputonta taistelua byrokratian hitaasti jauhavissa rattaissa vai hulvattomia seikkailuja pitkin laajaa Venäjän maata? Miten yhteistyö onnistuu, päästäänkö aitoon vuorovaikutukseen? Helsingissä 17.1. pidetyssä seminaarissa eri alojen tutkijat kertoivat omista kokemuksistaan ja seikkailuistaan neuvostoaikana ja nyky-Venäjällä.

Helsingin yliopiston Venäjä-seuran järjestämässä seminaarissa ”Tutkijoiden seikkailut Neuvostoliitossa ja Venäjällä” kuultiin eri aloilla toimivien tutkijoiden kokemuksia käytännön yhteistyöstä itäisen naapurimaamme tutkijoiden ja tutkimusinstituutioiden kanssa. Puhujina oli humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä, luonnontieteitä edustivat ympäristö-, ilmakehä- sekä terveystieteiden tutkijat.

Neuvostoliiton aikaan tutkijoiden yhteistyötä organisoitiin tieteellis-teknisen yhteistyökomitean työryhmissä. Muodot olivat tärkeitä ja pitkiä protokollia kirjoitettiin, mutta paperipinojen lisäksi yhteistyöstä syntyi myös aitoja ja kestäviä kontakteja. Tutkimustuloksia julkaistiin yhteisjulkaisuissa ja vierailut olivat vastavuoroisia. Neuvostoajan kokemuksistaan kertoivat venäläisen kirjallisuuden tutkija Pekka Pesonen, Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen, neurotieteen tutkija Risto Näätänen ja meteorologi Laura Rontu.

Perestroikan aikana rajoitukset ja kaikenlainen valvonta katosivat, tosin vain hetkeksi. Suuri yhteiskunnallinen murros avasi tutkijoille aivan uusia tutkimusaiheita ja myös pääsyn alueille, jotka olivat olleet siihen saakka olleet tavoittamattomissa. Kansatieteilijä Ildikó Lehtinen kertoi tutkimusmatkoistaan Marinmaalle ja Baškiriaan. Sosiologi Risto Alapuro puolestaan oli päässyt vuosina 1990–91seuraamaan aitiopaikalta yhteiskunnallista liikehdintää Moskovassa. Nyky-Venäjällä tehdyistä tutkimushankkeista kuultiin aerosolitutkijan Eija Asmin, sosiaalityön tohtorikoulutettavan Maija Jäppisen, diabetes-tutkimushankkeen koordinaattorin Katriina Kosken ja Suomen ympäristökeskuksen tutkijan Seppo Knuuttilan esitykset. Näissä hankkeissa oltiin kentällä keräämässä aineistoa tutkimusta varten. Ihmistä tutkivissa tieteissä keruuta vaikeutti se, että Venäjällä ihmisten asenteet eivät välttämättä ole samalla tavalla myönteisiä tutkimustyötä kohtaan kuin esimerkiksi Suomessa. Tutkimukseen osallistuminen omia tietoja luovuttamalla ja tutkijan kohtaaminen haastattelu- tai havainnointitilanteessa voi olla ihmisille vierasta.

Yhteistä eri alojen tutkijoiden kokemuksissa oli kysymys, miten saada suljettu portti auki, miten päästä lukitun oven taakse. Luottamuksen saavuttaminen on välttämätöntä, oli sitten kyse diabeteksen, perinnetapojen, vesien laadun tai aerosolihiukkasten tutkimuksesta. Tutkimustyön formaalin puolen on ehdottomasti oltava kunnossa: lupien, viisumeiden, selvitysten ja lukuisten leimojen on oltava kohdallaan, mutta ne eivät vielä takaa onnistumista ja pääsyä haluttuun kohteeseen tai päämäärään. Usein vasta henkilökohtaisen yhteyden kautta syntyy luottamus ja asiat alkavat sujua helpommin. Paikallinen apu on välttämätöntä niin byrokratian hoitamisessa kuin käytännön järjestelyissäkin. Tutkijan oma venäjän kielen taito avaa monia lukkoja. Esityksistä tosin kävi ilmi, että esimerkiksi luonnontieteellisessä tutkimuksessa ilman sitäkin voi pärjätä, mutta silloin tutkija tarvitsee ylimääräisen annoksen sitkeyttä ja periksi antamattomuutta.

Professori Risto Näätänen kiteytti omassa puheenvuorossaan yhden Venäjällä olleiden ja työskennelleiden yhteisen kokemuksen todetessaan, että venäläisillä on ainutlaatuinen kyky luoda arjen keskelle pieni lämminhenkinen juhlahetki – vieraanvaraisuus kukoistaa yhä tutkijan Venäjälläkin.

Kirjoittaja on Irma Reijonen, Slaavilaisen kirjaston kirjastonhoitaja, Helsingin yliopiston Venäjä-seuran puheenjohtaja