Ystäväni Keijo

   me olemme tunteneet toisemme jo melko tarkkaan 30 vuotta. Se on tosi pitkä aika. Keijo tuli laitokselle jo valmiiksi hyvän filosofisen koulutuksen saaneena. Minun kiroukseni on että olen alkanut opettajanurani aikaan jolloin opiskelijat olivat säännöllisesti sitä mieltä että tiesivät paljon enemmän kuin opettajat, ja olivat usein oikeassakin. Nythän tilanne on jotenkin toinen: monet opiskelijat luulevat erheellisesti opettajien tietävän kaiken, ja ovat usein väärässä.

   Tosiasiahan on että Keijo olisi voinut väitellä jo 70-luvulla, sosiaalipolitiikkaa koskevilla kirjoituksilllaan. Mutta siihen aikaan väitteleminen ei ollut olennaista. Ja tosiasiahan on myös, että Keijo jos joku olisi ranskalaisessa systeemissä jo aikoja sitten professori.  Tunnettuahan on että Bourdieu ei ole tohtori , Mauss ei koskaan väitellyt, Barthes ei koskaan väitellyt, Foucault ei olisi koskaan väitellyt jos se olisi ollut ruotsalaisista kiinni, Sartre ei päässyt edes yliopistoon (joskin hän myöhemmin kieltäytyi kahdesti College de Francen professuurista, mikä ei ollut kovin viisasta).
   
   Sallittakoon nyt tälläinen aika raju vertaus mutta olen lueskellut Ray Monkin erinomaista Wittgenstein elämäkertaa (jonka ainoa kummallisuus suomalaisen kannalta on se että GH von Wright ilmaantuu kirjaan aivan yllättäen ilman mitään selityksiä) ja siinä on hauska tarina Wittgensteinin väitöskirjasta:

   Kun Tractatus lopulta ilmestyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja W palasi sen jälkeen Cambridgeen niin aluksi hänen statuksensa oli "advanced student" jolla oli oma tutor. Tämä sitten totesi heti kättelyssä että Wittgensteinilla oli vähintäänkin professorin pätevyys ja että suhde tutorin ja tutoroitavan välillä oli päinvastainen. Ja sitten tuli tilanne jossa todettiin että tämä ei voi enää jatkua vaan että Wittgensteinin olisi väiteltävä. Väitöskirjaksi kävisi Tractatus ja vastaväittäjinä olivat GE Moore (josta Wittgenstein oli sanonut että hän on elävä osoitus siitä että filosofian professorin ei tarvitse olla kovin terävä) ja Bertrand Russell. Russell oli kuulemma sanonut jo tilaisuuteen tullessaan että hän ei ole ollut mukana missään niin absurdissa. Tilaisuudessa oli puhuttu lähinnä säästä jonka jälkeen Russell sanoi Moorelle: kysy nyt pari kysymystä nuoremmaksesi. Moore kysyi, Wittgenstein totesi kysymykset turhiksi ja tilaisuus loppui siihen että W taputti Moorea ja Russellia olalle ja sanoi että tehän ette tule koskaan ymmärtämään Tractatusta. 

   Keijon väitöstilaisuudessa oli vähän samaa makua: vastaväittäjä ei oikein ymmärtänyt väitöskirjaa ja väittelijällä voi huoletta sanoa olleen professorin pätevyys jo vuosia. Ja hänhän on kouluttanut jo monta opiskelijapolvea, useampia kuin monet varsinaiset professorit.  (Huomatkaa nyt kuitenkin paralleeli:  Wittgenstein-Russell,  Rahkonen-Roos ...)

    Keijo on siitä omituinen teoreetikko ja filosofi, että hänen tekstejään ei kukaan voi syyttää sekaviksi tai käsittämättömiksi. Eli tässä suhteessa ero Wittgensteiniin on ilmeinen (joskin Wittgenstein kirjoitti äärimmäisen yksinkertaisesti mutta piilotti tekstiinsä vaikka mitä). Tämähän on ikuinen keskustelunaihe joka herättää usein ärtymystäkin, mutta minusta on tärkeä todeta että saman vaikeusasteen asioista voi kirjoittaa täysin selkeästi ja ymmärrettävästi tai sitten niin että kirjoittaja itsekään ei sitä ymmärrä. Keijon ongelma on se että hän kuuluu edelliseen kategoriaan. Hän kirjoittaa liian selkeästi. Ja tämä selkeys perustuu äärimmäiseen tarkkuuteen ja huolellisuuteen. Niitä kertoja jolloin minun on vastoin tahtoani ollut myönnettävä, että Keijo on ollut oikeassa jonkin kielioppisäännön suhteen, on niin runsaasti, etten lähde niitä tässä luettelemaan (harmi, etten enää muista sitä yhtä tapausta, jossa minusta väärä muoto on ehdottomasti parempi).

   Myönnän että ystävyyteni Keijon kanssa on ollut miesystävyyttä parhaimmillaan: ei turhaa sentimentaalisuutta, ei turhia tunnustuksia mutta lojaalisuutta ja molemminpuolista ymmärtämystä. Ja se EI edellytä täydellistä yksimielisyyttä, päin vastoin. Mehän olemme Keijon kanssa mahdottoman erilaisia. 

    Asia mikä on tärkeä huomata kun ystävyydestä kysymys: teoreettisissa kysymyksissä olemme aina olleet vahvasti eri linjoilla ilman että se on häirinnyt ystävyyttämme. Keijo on postmodernisti siinä missä minä olen tiukka modernisti ja taas vahva modernisti siinä missä minä olen äärimmäinen postmodernisti  (eli arkkitehtuurissa).  Keijon väitöskirjassakin on kohtia joita Keijo on jopa vielä kärjistänyt kun huomautin hänelle siitä että tästä olemme täysin eri mieltä. En malta olla huomauttamatta että juuri Wittgenstein joka on inspiroinut Keijoa monissa asioissa, oli äärimmäisen totuudellisuuden ja tunnustuksellisuuden kannalla ja kärsi suunnattomasti jos hän oli joskus joutunut valehtelemaan ...

   Tosiasia on että Keijo on aikamoinen hienostelija, tosi tarkka kaikenmaailman yksityiskohdista, vaatetuksessa, aterioissa, lauserakenteissa. Joista minä en koskaan ole välittänyt. Mutta täytyy sanoa että Lounas Clauden kanssa oli yksi näitä nautinnollisimpia juppirooleja vaikka siitäkin saa aina silloin tällöin kuulla. Ja pari kertaa olen saanut todella ankaran vatsataudin syötyämme yhdessä ostereita. Eikä Keijolle tullut edes oireita! Hänellä on paitsi rautainen terveys, myös rautainen vatsa ...

    Tärkeitä ovat Keijon perusominaisuudet: lojaalisuus, uteliaisuus, lukeminen, kirjojen hamstraus, keijolta löytää aina tärkeät uusimmat kirjat, filosofinen tietämys, avuliaisuus, reiluus ... Niin ja aikamoinen peräänantamattomuus. Olen tässä välttänyt yhteisen taipaleemme varrella kertyneitä lukuisia anekdootteja, mutta yksi täytyy kertoa. Olimme eräänä kauniina kesäiltana nauttineet runsaasti rapuja ja alkoholia ja seuraavana aamuna päätettiin ajaa lahdella vesisuksilla. Keijo ei ollut aikaisemmin kokeillut ja halusi nyt yrittää, mutta se ei millään onnistunut. Vesi oli lämmintä, Keijolla oli kelluntaliivit päällä joten hänellä ei ollut mitään hätää. Muistan hyvin kun hän noin kymmenennen yrityksen jälkeen kellui vedessä tupakka hampaissaan ja halusi yrittää vielä kerran.
(Keijon välihuuto: “Sitten se onnistui”)
 

Malja Keijolle!