Keijo, Minnesota, Riitta

Kun Elina Haavio-Mannila kysyi minulta ohimennen, lähtisinkö Minnesotan yliopistoon vaihto-opettajaksi, vastasin itsellenikin täysin yllättäen myöntävästi. Vastaus oli harkitsematon ja vastoin kaikkia kuvitelmia itsestäni; minähän en Ameriikkaan lähde. Niin minä siinä kuitenkin seisoin Elinan edessä ja sinetöin kohtaloni kevääksi 1999.

Olin kuullut jo Sinulta yhtä ja toista Minneapolisista ja St. Paulista, siis Twin Cities -nimisestä suurkaupungista. Amerikkalaisittainhan se ei suuren suuri ole, parisen miljoonaa asukasta, mutta minusta se tuntui suurelta - ja vieraalta. Valmistauduin matkalle Sinun karttojesi ja kertomustesi avulla.

Opin tuntemaan Barbara Laslettin kotitalon perinpohjaisesti jo ennen kuin saavuin sinne. Valokuviesi perusteella tunnistin oikean puutalon, kun taksikuskin kanssa tähyilimme oikeata taloa Bryant Avenue Southilla. Tuo talo, numero 2533, olisi kotini kolmen kuukauden ajan. Asuisin siinä yksin, mikä kauhistutti minua Sinun tyynnyttelevistä vakuutteluistasi huolimatta. Kerroit toistamiseen, että alue on turvallinen. Onneksi talossa oli hälytysjärjestelmä, mutta olin huolissani, koska se piti sulkea silloin, kun talossa ollaan sisällä. Sanoit, että taloihin murtaudutaan vain päivisin, jolloin asukkaat ovat poissa. Sen vuoksi hälytystä pidetään päällä vain päivisin. Olin kuitenkin nähnyt amerikkalaisista elokuvista toisenlaisia tarinoita. Sellaisia tuli myös televisiostani siellä kolmannen kerroksen televisiohuoneessa. En pystynyt katsomaan noita elokuvia loppuun, vaan suljin television ja jätin valot päälle yöksi, tosin vain yhteen huoneeseen. Niin teki naapurikin.

Opin elämään hälytysjärjestelmän kanssa. Asetuin taloksi hyvin nopeasti, koska tunsin sen jo. Kellarikin oli juuri sellainen, kuin se valokuvissasi oli. Kellarin jättipesu- koneessa pesin pienen pyykkini. Keittiön astianpesukonetta en käyttänyt. Kaikkein parhaiten viihdyin keittiön jatkeena olevassa aamiaissyvennyksessä, josta näki pihalle. Pienen pieni pöytä oli sekä ruokapöytäni että työpöytäni. Kevään lämmetessä istuin paljon myös pihaterassilla; katselin värikkäitä lintuja ja seurasin kukkien puhkeamista, ihan niin kuin Sinäkin olit tehnyt. Kun Barbara palasi Suomesta, jouduin noudattamaan hänen tapojaan eli istumaan hyttysverkkojen suojaamalla etukuistilla.

Sitten oli vielä se Department of Sociology, siinä korkeassa rumassa talossa. Minä sain Barbaran huoneen 10. kerroksessa. Näköala oli upea, Mississippi-joelle. Se sai korvata meren, jonka olin koti-ikkunastani tottunut näkemään. Gehryn suunnittelema taidemuseokin näkyi ikkunastani. Sillä olit yrittänyt saada Reijon tulemaan mukaan Minneapolisiin, mutta eihän yksi pääsky kesää tee. Työ sosiologian laitoksella oli, kuten sanoit, yksinäistä puuhaa. Opettajat ja tutkijat pysyivät huoneissaan koko päivän, tai siltä se ainakin näytti, kun heitä ei juuri koskaan nähnyt missään. Ei ollut kahvitaukoja eikä Suolaa ja Pippuria. Kateellisena ajattelin, että siellä Helsingissä se Barbara nauttii sosiaalisesta iltaelämästä (monet e-mailit kertoivat näin), kun minä puolestani istun yksin iltaa työpöytäni ääressä ja teen töitä. Opiskelijat aktivoituivat onneksi kurssin loppupuolella ja pyysivät minut iltaviinille lähikapakkaan. Näin tapahtui kolme kertaa.

Opiskelijoista tuli minulle loppujen lopuksi kaikkein tärkein juttu. Olit kertonut, että kaikkien opiskelijoiden englannin kielestä ei aina saanut selvää, ja sitä tietysti pelkäsin hirveästi. Muutaman kerran jouduin kysymään, että mikä se kysymys oikein olikaan, mutta muuten keskustelu sujui hyvin. Luokan akustiikka oli kauhean huono. Minä opetin kaksi kertaa tunti 15 minuuttia viikossa enkä ymmärrä, miten Sinä pystyit puhumaan kaksi ja puoli tuntia yhteen soittoon. Olihan siinä se pieni tauko välillä, mutta silti.

Omatekoinen karttasi oli mainio opas kotiseutuuni tutustumisessa. Omakotitaloalueen kadut olivat hiljaiset ja lähes aina autiot. Minä olin enimmäkseen ainoa kulkija, joka sitkeästi käveli kauppoihin, sinne Lund?siinkin, vaikka se oli aika kaukana. Olit kertonut, että se on Uptownin paras ruokakauppa, joten sinnehän minä suunnistin pari kertaa viikossa. Lauantaisin ostin kalatiskiltä vuorotellen halibuta ja swordfishia ja tietysti erilaisia vihanneksia, joita oli uskomaton valikoima tarjolla. Lounaan nautin ensin tornitalon kellariruokaloissa, mutta kun huomasin, että opettajat vievät pizzapalansa tai salaattinsa huoneeseensa, minäkin aloin tehdä niin. Näin varmistin sen, etten juuri ketään tavannut.

Entä seuraelämä? Kerroit, että kyllä Sinut ja perheesi kutsuttiin silloin tällöin kutsuille. Minäkin pääsiin muutamille kekkereille, joissa, kumma kyllä, viivyttiin vain parisen tuntia. Kaikilla tuntui olevan kauhean kiire. Kiitos Liisa Ojalasta! Hän tutustutti minut ja luokkatoverini Pirkon taidenäyttelyihin. Hän oli juuri niin puhelias kuin olit kertonut, mutta se sopi, koska näin paikalliset taiteilijat ja Minnesotan kulttuuri- historiakin tuli paremmin tutuksi. Kolmen kuukauden päätteeksi hän järjesti kotonaan Marjatta Hietalalle ja minulle jonkinlaiset läksiäiskutsut. 

Kaikki siis tuntui sujuvan Sinun käsikirjoituksesi mukaan, sen, jota minulle laadit Suomessa ennen lähtöäni. Erojakin kuitenkin oli. Yksi koski matkusteluani tai paremmin sanottuna, sen puutetta. Minä tutustuin vain Duluthiin, joka sijaitsee parin sadan kilometrin päässä Minneapolisista pohjoiseen. Siellä oli kuitenkin niin kova sumu, etten nähnyt maisemaa lainkaan. En siis oikein tiedä, missä kävin. Toinen ero oli se, että minä tutustuin alumniin, eläkkeellä olevaan naiseen, jolla on suomalaiset juuret. Hän oli niin aktiivinen, että aika ajoin tapasin häntä päivittäin. Hän vei minut autollaan Duluthiin, ihan ex tempore. Hän vei minut yliopiston rehtorin vastaanotolle hänen virka-asuntoonsa. Myöhemmin kuulin, että sinne ei niin vain pääsekään. Hän vei minut monille muille lounas- yms. kutsuille ja esitteli minut kymmenille ihmisille. Uskomaton nainen. Sellaiseen et tainnut törmätä.

Oli mukava muistella. Se palautti mieleen sen, jonka olin jo melkein unohtanut. Onnea 50-vuotiaalle!