TÄMÄ EI OLE HAUTAJAISPUHE
 

eli muutama ote allekirjoittaneen 50-vuotismietteistä.

Viisikymppisenä elämää on parhaimmillaan jäljellä jotakin kolmasosan ja puolen väliltä. Niinpä viisikymppisellä onkin - parhaassa tapauksessa - erityinen tilaisuus päästä kuolematietoisuudessaan laadullisesti uudelle tasolle ja samalla oman elämänsä näköalapaikalle. Avautuva näkymä ei
välttämättä ole kuoleman pelkoa eikä elämästä luopumista vaan kuoleman läsnäolon tiedostamista siinä perustavassa merkityksessä, jonka eräät ajattelijat (mm. Heidegger & Bataille - molemmat tavallaan) ovat ymmärtäneet ihmisen lajityypilliseksi piirteeksi. Kyse ei siis ole hautajaisista vaikka itse elävään elämään kuuluva kuoleman läsnäolo saakin tässä elämänkaaren vaiheessa aivan erityisen merkityksen - oman olemisen ajallisuutena tai ajallisena rajallisuutena.

Tästä näkökulmasta elämänkaari on oiva metafora - jota muuten ei muista kielistä hevin löydä (vrt. ruotsin tai saksan kielen elämänkulku, "curriculum vitae", tai englannin kielinen "lifecycle", elämänkierto(kulku)). En tähän hätään ehtinyt tehdä etymologisia kaivauksia, mutta veikkaukseni on, että vanha tuttu kaarisillaksi tai nousevaksi ja laskevaksi portaikoksi kuvallistettu yhteenveto ihmisen ikä- tai elämänvaiheista. Toisaalta voisi ajatella, että kaari on biologisperäisen lifecyclen ja lineaarisemman lifespanin synteesi - ja puhutaanhan (kaari)siltojenkin yhteydessä niiden jännevälistä (span), joka jännittyy kahden kiintopisteen - alun ja lopun - välille.

Joka tapauksessa kaarimetafora on sikäli osuva, että se kuvaa konkreettisesti sitä elämän tulevaan suuntautuvaa katsetta ja edessä olevaa näköalaa, joka avautuu kaareen lakipisteessä. Kun kaaren/vuoren juurelta ylämäkeen kiivetessä vain taivas on rajana - sillä mitään muutahan einäy kuin loputon tie kohti taivasta - niin kaareen laelta jo avautuu näkymä laaksoon, matkana, joka nyt paljastaa rajallisuutensa ja siksi panee pysähtymään - ja tekemään inventaariota siitä missä ollaan, mistä tultiin ja, ehkä erityisesti, miten loppumatkan kulkee, miten rajallisen aikansa käyttää. En puhu kuoleman laaksosta vaan elämän laaksosta: maisemasta, jossa kuoleman läsnäolo - rajallisuutena ja ajallisuutena - pikemminkin intensivoi elämää, opettaa elämään tässä ja nyt, tarttumaan nykyhetken ikuisuuteen.

Matka jatkukoon edelleen kohti korkeampia intensiteettejä mutta sitä ennen on pysähdyttävä ja annettava armon tulla.

Onnea sinulle, ystäväni Keijo!

SYDÄMELLISET ONNITTELUT, KEIJO, 50-VUOTISPÄIVÄSI JOHDOSTA

Toivottavat