MITÄ ON KONTEKSTUAALINEN TEOLOGIA?
	Aidon teologian tulee olla paikallista ja maanläheistä Monet ajankohtaiset teologiset kysymykset liittyvät monikulttuurisuuteen. Tämä näkyy esimerkiksi uskontojen vuoropuhelua tai kontekstuaalista teologiaa koskevissa keskusteluissa. Jälkimmäisellä tarkoitetaan sellaista teologiaa, joka pyrkii olemaan leimallisesti paikallista teologiaa: intialainen kontekstuaalinen teologia saattaa käyttää sanskritinkielisiä käsitteitä ja afrikkalainen pyrkii ottamaan huomioon esimerkiksi vainajahenkien merkityksen afrikkalaisessa ajattelumaailmassa. Vaikka monet kontekstuaalisen teologian muodot ovat syntyneet vasta viime vuosikymmeninä, kontekstuaalisuudessa sinänsä ei ole mitään uutta. Kaikki inhimillinen toiminta ja ajattelu tapahtuu aina jossakin. Siksi teologia on ollut tosiasiassa kontekstuaalista silloinkin, kun sen on kuviteltu olevan yleispätevää ja ajatonta. Tämän oivaltamisessa ei ole mitään dramaattista tai uhkaavaa. Päinvastoin, teologian kontekstuaalisuuden oivaltaminen tekee oikeutta kristillisen uskon perusperiaatteille. Ensinnäkin, kristinuskon keskuksessa on inkarnaatio eli Jumalan tuleminen lihaksi ja vereksi. (Joh. 1: 14; 1 Joh. 1:1, 4:2). Jos itse Jumala on tullut käsin kosketeltavaksi, niin voivatko meidän Jumalaa koskevat ajatuksemme irtautua konkreettisesta maailmasta? Eikö inkarnaation tosiasiasta seuraa, että teologiankin täytyy tulla mahdollisimman käsin kosketeltavaksi ja kietoutua sitä harjoittavien ihmisten konkreettiseen elämistodellisuuteen? Jos usko koskettaa ihmistä syvimmällä mahdollisella tasolla, sen pitää juurtua hänen kieleensä ja kulttuuriinsa. Ihminen ja ihmisyhteisö elää tietyssä kielessä ja kulttuurissa. Aidosti kristillisen uskon tulee sulkea ne huomaansa ja elää niiden kautta eikä pyrkiä ohittamaan niitä. Toiseksi, Jumala on aina ilmoittanut itsensä suhteuttaen ilmoituksensa ihmisen ymmärrysvalmiuksiin - siitähän inkarnaatiossakin on lopulta kysymys. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten monet Vanhan testamentin kohdat heijastelevat ihmisen tuonaikaista "kehitystasoa" (tätä en halua sanoa arvoväritteisesti). Etenkin 1 Mooseksen kirja sisältää paljon arkaaisia sukutarinoita ja myyttejä, jotka ovat epäilemättä puhutelleet enemmän muinaisia heprealaisia kuin meitä tänä päivänä (ks. esim. 1 Ms. 30: 25-43, 32: 23-33). Jumala on kuitenkin lähestynyt ihmistä näiden kertomusten kautta. Siksi Vanha testamenttikin on Jumalan sanaa kaikkine omituisuuksineen. Paavalilla oli kirkas tietoisuus siitä, että evankeliumi tulee esittää vastaanottajan vastaanottokyvyn ehdoilla. Hän sanoi olleensa kaikille kaikkea evankeliumin tähden (1 Kr- 9: 19-23). Mitä tämä merkitsee nykypäivänä, aikana, jolloin ihmiskunta on enemmän kuin koskaan tietoinen pirstoutumisestaan lukuisiin kulttuureihin ja alakulttuureihin? Nähdäkseni sitä, että on sanottava hyvästit kuvitelmalle yleispätevästä ja muuttumattomasta teologiasta. Tähän velvoittaa jo Uusi testamentti, joka sisältää monia erilaisia tulkintoja ja teologioita. Kristuksesta voi ja pitää puhua monin tavoin maailmassa, joka on monikulttuurinen. Jyri Komulainen Kirjoittaja toimii tutkijana Helsingin yliopiston Systemaattisen teologian laitoksella