Kotisivulle

Homepage

Curriculum Vitae

Research

Teaching

Exam results

Publications

Unpublished texts
 
 
 
 
 

Ihminen tarvitsee selviytymismahdollisuuksia

(Haastattelu Ylioppilaslehdessä 15.12. Haastattelijana Kyösti Niemelä)

Suomalaiseksi intellektuelliksi J. P. Roos puhuu itsevarmasti ja selkein
lausein.
J. P. Roos esitteli 1980-luvulla suomalaisille sosiologian suuren nimen
Pierre Bourdieun teorioita ranskalaisesta älymystöstä. Eräs Bourdieun
johtoajatuksista on, että epäselvä ja töksähtelevä puhetapa on keino
erottautua intellektuellia esittävästä pikkuporvarista. Vaikka epäselvä
puhetapa ei ainakaan vuonna 1984 ollut Roosin mukaan yleinen strategia
Suomessa, niin hänen hymyilevä suorasanaisuutensa on joka tapauksessa aina
ollut poikkeus Bourdieun säännöstä. Helsingin yliopiston
sosiaalipolitiikan professorin strategiat älymystön kentällä ovat
korostaneet konkreettisuutta ja matalaa. Hyvä esimerkki tästä on
tämänsyksyinen Roosin ja Tuomas Nevanlinnan välinen Freud-debatti
Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä. Nevanlinna kirjoitti heideggerilaiseen
sävyyn siitä, kuinka klassikot avaavat meille maailman ja kuinka niiden
oikeellisuutta ei pidä arvioida kapeasti. Roos vastasi kylmästi
arvostelemalla suomalaisten neuvoloiden ohjeita pikkulasten
nukkumispaikoista. Vastakkain olivat siis kuvaannollisesti Lacan-piiri ja
Helsingin Sanomain yleisönosasto, jonne Roos aktiivisesti kirjoittaa.
Nevanlinnaa on myös vaikeampi kuvitella Helsingin kaupunginvaltuustoon,
jossa Roos vaikutti vasemmistoliiton ensimmäisenä varavaltuutettuna
kaudella 1996-2000. "Varavaltuutetun asema on siinä mielessä
ihanteellinen, että sen haltija saa kaiken informaation, mutta hänen ei
ole pakko osallistua hirveästi", Roos sanoo. "Muodollinen demokratia voi
olla ajankäytön kannalta aika raju harrastus." Tämän vuoden
kunnallisvaaleissa Roos putosi kolmanneksi varavaltuutetuksi, eikä hän
todennäköisesti osallistu valtuuston kokouksiin kuluvalla kaudella. Roos
ei ole ottanut vasemmistoliiton jäsenkirjaa: sitoutumattomuus on perua
taistolaisajoilta, jotka saivat Roosin karttamaan liikaa sitoutumista. Hän
on myös arvostellut vasemmistoliiton politiikkaa, kun puolue hyväksyi Emu-
ja leikkauslinjat puoluejohtaja Claes Anderssonin kaudella.
Vertailukohtana Suomessa tehdyille leikkauksille Roos käyttää Ruotsin
politiikkaa: "Ruotsissa pyrittiin välttämään kovinta leikkauslinjaa,
siedettiin enemmän velkaantumista ja lähdettiin nopeammin leikkausten
poistolinjalle. Meillä oltiin valmiimpia panemaan huonoimmassa asemassa
olevia vielä reilusti huonompaan asemaan sillä perusteella, ettei ole
varaa. Nyt siellä ei ole ruokajonoja ja meillä on."

Sosiaalipolitiikkaan vaikuttamisesta haaveileville Roos suosittelee
puoluetoiminnan ja "poliittisen nippelihomman" sijasta räväköitä julkisia
puheenvuoroja sekä toimintaa yhden asian liikkeissä. Roos itse on viime
vuosina tuonut Suomeen englantilaisen Anthony Giddensin ajatuksia
elämänpolitiikasta. Giddensiläinen elämänpolitiikka antaa Roosin mukaan
uuden tavan jäsentää sosiaalipolitiikkaa, kun esimerkiksi pohditaan
sosiaaliturvajärjestelmien vaikutusta ihmisten elämänhallintaan. Voidaan
vaikka kysyä, millaisia vaihtoehtoja omasta elämänkulusta päättämiseen
nykyinen opintotukisysteemi antaa. Giddens on puhunut toisten
mahdollisuuksien (second chances) säilyttämisestä ihmisten elämässä.
Ihmisillä pitäisi aina olla mahdollisuus aloittaa alusta, vaihtaa
elämänuraa ja ryhtyä tekemään jotain muuta. "Tätä ajatusta voidaan
soveltaa kahdella tavalla", Roos sanoo. "Kevyemmässä ja
liberalistisemmassa versiossa luodaan uusia vaihtoehtoja, jotka ovat
oikeastaan aika illusiorisia. Esimerkiksi jos joku joutuu työttömäksi,
niin hänelle järjestetään vähän harrastusluonteisia juttuja ja muuta."
"Itseäni kiinnostaa raskaampi versio. Siinä yritetään välttää tilanteita,
joissa ihmiset joutuisivat umpikujiin. Yhteiskunta panostaisi erityisesti
tapauksiin, joissa tietyt ihmisryhmät tai yksittäiset henkilöt voisivat
osoittaa, että he ovat vaihtoehdottomassa tilanteessa. Suomessa
konkreettisin esimerkki ovat ylivelkaantuneet, jotka eivät edes pääse
velkajärjestelyyn ja joiden velkoja ei anneta koskaan anteeksi."

Roos huomauttaa, että Giddensin
elämänpolitiikka-ajatuksia käytetään yleensä ensimmäisellä tavalla
välineenä pohjoismaisen hyvinvointivaltion vastaisessa kritiikissä.
Kritiikin mukaan Pohjoismaissa on luotu palvelujärjestelmiä, joissa
ihmisillä on erittäin vähän valinnanvaraa. Giddens on Englannissa suuren
vaalivoiton jälkeen valtaan nousseen Tony Blairin hallituksen ja Blairin
suosiman "kolmannen tien" pääideologi. Suomalainen vasemmisto ei ainakaan
vielä ole hirveästi innostunut Giddensin teemoista. Esimerkiksi Erkki
Tuomioja katsoi jokin aika sitten blairismilla olevan varsin vähän
annettavaa suomalaiselle yhteiskunnalle. Roos uskoo kuitenkin, että
Giddensin ajatuksia voidaan käyttää myös suomalaisen järjestelmän
puolustamiseen. Hänen mukaansa "pohjoismainen hyvinvointivaltio on
tarjonnut perustan, jolta ihmiset ovat voineet tehdä oleellisia elämäänsä
vaikuttavia valintoja". Kun ihmiset tietävät, että tietty turvasysteemi
pitää heidät poissa todella pahoista tilanteista, he voivat myös tehdä
valintoja sekä miettiä, mitä he todella haluavat. Näin Giddensin
ajatuksilla voi myös kritisoida kolmannen tien ideoita kevyemmästä
sosiaalipolitiikasta.

Suomalaisen vasemmiston poliittiset vaatimukset hyvinvointivaltiosta ovat
perinteisesti keskittyneet rahaan. On vaadittu lisää rahaa
sosiaalietuuksiin ja parempia palveluja, mutta ei ole pohdittu kovin
paljon etuuksien saajien subjektiivisia kokemuksia. Pitäisikö Blairista
vasemmalle olevan vasemmiston alkaa puhua hyvinvointivaltion sisällöistä?
"Ilman muuta. Mutta sisältö ei saa olla, miten sen sanoisi, rahan
vaihtoehto. Sitä että kunnon etuuksien tilalle tarjotaan
huuhaa-vaihtoehtoja. Kun kuuntelee työttömyyskoulutukseen joutuneiden
ihmisten juttuja, niin koulutus vaikuttaa aika tyhjäkäyttökamalta,
pakkotoimelta, joka näyttää hyvältä. Näitä protesteja pitäisi kuunnella.
Tietysti ihmiset myös valittavat, kun heidät pakotetaan tekemään jotain
itsensä kannalta hyödyllistä. "Kyllä second chances -politiikka voisi olla
tässä kova sana: pitäisi olla niin paljon vaihtoehtoja ja hyviä
resursseja, että jokaiselle löytyy jotakin. Se voisi myös tehdä riskinoton
mahdolliseksi niin että riskin epäonnistuessakin olisi kohtuullisen
lähellä toinen mahdollisuus." 
Vakavin kritiikki pohjoismaista sosiaalipolitiikkaa kohtaan voidaan 
esittää yhteisönäkökulmasta. Hyvinvointivaltio heikentää yhteisöllisyyttä,
josta voisi muuten olla paljon iloa. Roos vertaa Suomea ja Venäjää:
Venäjällä toimii hoiva- ja toimeentuloverkostoja, joita Suomessa ei 
yksinkertaisesti tarvita ja joita ei siksi täällä ole. Sen sijaan abstraktimpi 
kansalaisyhteiskuntanäkökulma puuttuu Venäjältä lähes täysin.
Käytännöllisesti katsoen kaikki suomalaiset sosiaalipolitiikan tutkijat ovat
hyvin sitoutuneita hyvinvointivaltioprojektiin, Roos arvioi. Konsensus on
aika vahva ja tutkijoiden mielipiteet ennustettavissa. "Jos koetaan, että
hyvinvointivaltio on uhattuna, niin rivit tiivistyvät", hän sanoo ja
kertoo itsekin palaavansa aina ruotuun, jos vaatimukset hyvinvointivaltion
perusteiden muuttamisesta vahvistuvat. Samalla Roos vakuuttaa, että halua
riittää myös järjestelmän vastaiseen kritiikkiin.

Viimeinen kysymys koskee Roosin tekstejä suomalaisesta älymystöstä.
Itse olen 25-vuotias vasemmistolainen kirjallisuudenopiskelija, joka kirjoittaa
Ylioppilaslehteen ja valmistuu piakkoin. Koska Te olette menestyvä
vasemmistoälykkö, niin millaisia siirtoja minun kannattaisi tehdä, jotta
minustakin tulisi menestyvä vasemmistoälykkö? 

"Edellyttäen että kysymys on edes joltain osin
vakavasti tarkoitettu niin olennaista kai on että haluaa oikeasti vaikuttaa
johonkin, puuttua epäkohtiin. Ja sitten kannattaa tehdä se melko
reippaasti eikä ajatella seurauksia. Mutta toisaalta ei kannata tuhlata
ruutia aivan pieniin asioihin, niin kuin olen itse tehnyt.  Ja sitten voi
haastaa vanhempien menestyvien vasemmistoälyköiden kanssa riitaa".