Radio - yleisradion heitteillejätetty alkuäiti

    On paradoksaalista, että valtiollisen Ylen alkuperäisessä nimessä (Yleisradio) ei mainita lainkaan televisiota, joka tällä hetkellä on Ylen kaikessa toiminnassa aivan keskeisellä sijalla (kun sen sijaan on vain luonnollista, että radiota ei enää mainita lainkaan). Viimeaikainen keskustelu radion lastenohjelmien lopet tamisesta on monessa vertauskuvallinen: se kertoo siitä, että koko Ylen radiotoiminta on tällä hetkellä vakavassa kriisissä. Sen johtaja on vahnha puoluepoliitikko jolta puuttuu ammattitaito ja kiinnostus, monet työntekijät ovat pitkälle urautuneita ja puolustuskannalla, laskevat vuosia eläkeikään tai ovat jo osaeläk keellä, kaikkea supistetaan, kaikkea leikataan ja tilalle tulee yhä enenevässä määrin mahdollisimman halpaa ja vähän valmisteltua puhemusiikkipuuroa, jota halvimmillaan voi tehdä yksi studiotoimit taja yhteistyössä tietokoneen kanssa.
   Todettakoon, että itse olen aktiivinen radionkuuntelija, jolla ei ole lainkaan televisiota (käytännöllisesti katsoen koko television ohjelmatuotantohan on tarkoitettu n 8-12 vuotiaille lapsille, valitettavasti vain lähinnä heidän vahingokseen). Olen myös erittäin valikoiva kuuntelija, jolle kelpaa vain hyvin rajattu ohjelmatarjonta, tosin melko eriaineksinen. Ensisijaisesti haluan kuunnella radiosta puhetta - jos haluan kuunnella musiikkia, kuuntelen mieluummin cd-levyjä, joiden äänentoisto on varmemmalla pohjalla kuin ylen FM-ohjelmien. Puheen ja musiikin yhdistelmälle olen tullut allergiseksi paitsi harvoissa poikkeustapauksissa: kun esim. yöaikaan keskustellaan jonkin kiinnostavan henkilön kanssa joka on valinnut ohjelmaan omaa mielimusiikkiaan tai kun Hannu Taanila keskeyttää puheensa jonkin suurenmoisen Bachin teoksen ajaksi. Puheen pitää joka tapauksessa hallita, ei niin kuin esimerkiksi Ylen paikallisradioissa joissa juonnot ovat minuutin parin mittaisia.
Puhun siis ns. sivistyneen yleisön puolesta, mutta väittäisin että tällainen yleisö on kasvussa ja sitä voisi myös pyrkiä tietoisesti kasvattamaan, Ylen ohjelmatoiminnan säännöstön hengessä. Enkä myöskään usko, että nykyisen ohjelmatoiminnan kohdeyleisö on niin vähään tyytyvää kuin mitä Ylessä ajatellaan.
   Musiikkipuhemössön ongelma on toisaalta valitussa musiikissa joka on useimmiten tyhjänpäiväistä tusinapoppia, ja toisaalta siinä, että juonnot ovat täysin sisällyksettömiä ja mielenkiinnot tomia, triviaalitietoa. Nuoriso-ohjelmissahan juontojenkin aikana soi myös musiikki joten lopputulos on mahdollisimman hermostuttava ...
   Radiomainoksia kieltäydyn myös kokonaan kuuntelemasta, sillä laatumainosradioitahan ei Suomessa ole (eikä muuallakaan: kaupal lisuus on aidossa ristiriidassa laadun kanssa kaikissa tiedotus välineissä), paitsi ehkä Radio Classic, mutta sen klassikko- ohjelmisto on liian moniruokaista minulle ja mainokset on suunnattu jollekin aivan muulle kuuntelijaryhmälle.
   Radion kuunteleminen on useimmissa tapauksissa toissijainen toiminta: radiota kuunnellaan autoa ajaessa, aamulla kotona, työn ohessa, harrastuksissa joissa toimintaa ei tarvitse ajatella tai ei tarvitse keskustella kenenkään kanssa. Radiota ei nykyään juuri kuunnella seurassa (paitsi ehkä hetkellisesti uutisia).
   Tiettyjä temaattisia musiikkiohjelmia kuuntelen mielelläni: esimerkiksi isekelmäradiota sunnuntai-aamuisin jonka toimittajat tuntevat asiansa ja ovat nähneet vaivaa ohjelman suunnittelussa ja sommittelussa. Sama koskee Erkki Pällin Soittorasiaohjelmia, jotka ovat pieniä helmiä hyvään kuunteluaikaan.
  Samoin Knalli ja sateenvarjo on sarja joka triviaalisuudestaan huolimatta (joskin hallituksen virkamiehistön tyhmyys on aihe jolla on tietty todellisuuspohja) on usein sattunut kuunneltavaksi (se on tehty selvällä ammattitaidolla ja on aivan oikein että se tulee Ylen ykköseltä).
   Minulle Yleisradion ohjelmatuotannon huippua edustavat vaikkapa seuraavat ohjelmat:  Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat, Hannu Taanilan päiväkirja, Hannu Kariston dokumenttiohjelmat, Suljetun tilan kaltaiset kiireettömät keskusteluohjelmat, pitkät uutisohjelmat, Lönnrotin Vaeltajan päiväkirja Lasse Pöystin lukemana, ruotsinkielisellä puolella Kristina Rotkirchin ja Carita Backströmin kirjallisuusohjelmat, keskeytymättömät selostukset hiihdon MM-isojen 50 kilometrin hiihdoista ym (esimerkiksi autossa kuunneltuna) ...  lista on pitkä, mutta ei loputon ja se ei kata suinkaan kaikkia toiveohjelmatyyppejäni. Ja joitakin tunnustetusti laadukkaita myöhäisillan ja yön keskusteluohjelmia ei ole kuunnel lut (esim Yölinjalla, häpeä tunnustaa).
  Olen oleskellut pitkiä aikoja Ranskassa ja USAssa ja voinut todeta, että esimerkiksi seuraavat ohjelmat ovat julkisen palvelun piirissä mahdollisia: pitkät keskustelut jonkun tuoreen kirjan tekijän kanssa siten että toimittaja on myös perehtynyt teokseen ja että ohjelmaan soittavat myös sivistyneet ja asiantuntevat kuuntelijat (Talk of the Nation), väittelyt tärkeistä aiheista useampien asiantuntijoiden kanssa, tunnin mittaiset uutislähetykset jotka hyvin pitkälle koostuvat paikallisten asiantuntijoiden haastatteluista, joille on varattu kylliksi tilaa (BBC, NPR), pitkät, pari kolme tuntia kestävät asiapitoiset huumoriohjelmat (News from lake Wobegon) jne.
   Yksi Ylen puheohjelmien keskeinen ongelma näyttäisi olevan juuri aikapula ja yleisemmin pelko siitä että puhetta tulee liian kauan. Kolmas ongelma on toiston pelko. Aikapula selittynee osittain (mutta vain osittain) tiukalla ohjelmarakenteella josta ei poiketa ja puheen pelko taas on selvästi lisääntynyt viime aikoina. Esimerkiksi Ylen pääuutiset, päivän peili lyhennettiin joitakin vuosia takaperin 20 minuutin mittaiseksi, kun se ennemmin kesti täydet 30 minuuttia. Jäljelle jäävä 10 minuutin tyhjä kolo on täytetty (turhalla) musiikilla. Kuitenkin on niin, että jos toimittaja haastattelee jotain ihmistä, niin haastattelu jää useimmiten täysin torsoksi ja hätäiseksi kun se joko leikataan kesken tai tosi ammattitaitoinen toimittaja tekee jo haastattelun niin, että se on tarkalleen sopivan mittain. Samoin Ylen varsin kallispalkkaisilla ulkomaankirjeenvaihtajilla voisi hyvin olla paljon enemmän puheaikaa.
   Yle on lopettanut lähes kokonaan esimerkiksi lukemisen radiossa, joka olisi erittäin hyvä tapa vaikkapa klassikoiden tuomiseksi tutuiksi kansalaisille. Yhden kirjan pitäisi olla kaiken aikaa menossa johonkin vakioaikaan.
   Mutta toki on myös kammottavia puheohjelmia. Näistä pahimmat ovat Ylen ns. taidetoimittajien, kuten Anneli Tempakan tekemiä. Tempakka aloitti nuorten ymmärtäjänä, mutta nyt hänet on päästetty kulttuurin pariin. Sama naivin patronisoiva asenne joka kohdistuu nyt meihin taiteesta kiinnostuneisiin. Muitakin voisi mainita, mutta antaa olla. Radio-ohjelman teko on herkkää puuhaa ja tekijällä täytyy olla kohtuullinen (sympaattinen) radioääni, hyvä asiantuntemus ja kohtuullinen ego (H Taanila olkoon poikkeus). Ylen monopoliasemasta kertoo jotain se, että sen kanavilla on joitakin puhevikaisia sekä niin kammottavalla äänellä varustettuja että heti kun he alkavat puhua niin on melkein pakko sulkea radio. Lisäksi äänten kuuluvuudessa on aivan valtava ero: jotkut puheet erottaa hyvin vaikka pälynimuri olisi päällä kun taas toisten puhe liudentuu epämääräiseksi muminaksi vaikka sitä kuuntelisi täydel lisissä olosuhteissa. Jälkimmäisiä ei suinkaan ole vähän, vaikka luulisi että pienkin koekuuntelu riittäisi osoittamaan että heidän pitäisi vähintäinkin mennä äänenkäyttökursseille.
   Ohjelmien toistaminen on minusta käsittämättömän vähäistä ottaen huomioon sen, mitä niihin on panostettu. Toimittaja on saattanut tehdä ohjelmaa viikkokaupalla, sitten se tulee ulos enintään kahdesti ja unohtuu. Tilanne oli toki aiemmin vielä huonompi, mutta minusta on selvää, että ohjelmia kannattaisi toistaa paljon enemmän ja käyttää myös kesäaikaa paljon enemmän hyvien talvella tuotet tujen ohjelmien uusinta-aikana. Esimerkiksi Taanilan päiväkirjat joskus keskipäivän aikaan sarjana ...
   Aamuohjelmat perustuvat myös ilmeisesti ajatukselle, että kukaan ei ehdi aamuisin keskittyä mihinkään eikä kuunnella mitään joka kestää minuuttia kauemmin. Siis pumusaa: erilaista sekalaista musiikkia triviaalipuheen lomassa tulee jokaiselta kanavalta.  Kuitenkin aamut voivat myös olla aikoja jolloin ihmisillä olisi aikaa ja mahdollisuuksia keskittyä kuuntelemaan keskusteluja, pitkiä uutisohjelmia, erilaisia puheohjelmia ja mahdollisesti jopa ohjelmia joihin ihmiset voivat soittaa (Suomessahan nämä ohjelmat eivät toimi  paitsi puhelintoivekonserteissa ja luontoilloissa), koska tuolloin kuuntelijakunta ei koostu pelkästään eläkeläisistä tai jo muutamalla oluella itseään rohkaisseista tai yleisesti katkeroituneista. Sekä Ranskassa että USAssa juuri tällaiset ohjelmat toimivat hyvin aamuisin. Ja itse asiassa aamutelevisiohan toteuttaa jossain määrin tätä kaavaa kun taas radio vetää huoletta riman alta.
   En mainitsisi asiaa tässä mutta minusta se kuvaa hyvin Ylen suhtautumista radioon: taajuudet ja lähetysvoimakkuudet edustavat Ylen osalta täysin mennyttä aikaa. Kun Ylellä ei ollut kilpai lijoita niin saattoi olla luontevaa että eri ohjelmien lähetys taajuudet olivat kaukana toisistaan. Varsin suuri osa pienistä radioista on edelleen mekaanisia ja useissa digitaalinäytöllä varustetuissa kauko-ohjaimella joudutaan siirtymään asemalta toiselle vierittämällä, joten tämä on aivan käytännönkin haitta. Mutta suurin haitta koostuu siitä, että erilaiset kaupalliset radioasemat ovat sijoittuneet ikään kuin pyydystämään YLEn kuuntelijoita aivan lähietäisyydelle. Kun ohjelmaa etsii mekaani sesti niin on usein mahdollista erehtyä aseman sijainnista ja vasta puheen tai mainospalan aikana voi tietää erehtyneensä. Ja vielä suurempi ongelma on siitä, että YLEn lähetysvoimakkuudet ovat paljon heikompia kuin halpamainosradioiden. mikä on täysin käsit tämätöntä. YLEhän on myös priorisoinut asian niin että radio Suomi on useimmiten vahvimmalla lähettimellä un taas ylen Ykkösen lähetin on kovin heikko. Näin kuulija joutuu usein (autossa, pyörällä, lenkillä) kärsimään pahoista häiriöistä jotka tekevät vaikkapa klassisen musiikin kuuntelun mahdottomaksi. Itselleni taas suurin osa pop-musiikista ei eroa yleisestä hälystä niin paljon että pitäisin särinää Radio Suomen tai Radio mafian kuuntelussa mitenkään häiritsevänä.
Mutta siis ennenkaikkea on merkillistä se, että YLE ei ole pyrkinyt suojautumaan häirinnältä ja kilpailijoilta klusteroimalla omat ohjelmansa tiukemmin yhteen ja pitämällä kilpailijat etäämpänä sekä voimistamalla lähetyksiään merkittävästi niin että halparadiot eivät voimakkuuksissa pääse lähellekään.

  Ylen paikallisradiot ovat samoin erittäin ongelmallisia. Paikallisuus merkitsee niille tirivaalisuutta: kaikenlaisten kissanristiäisten raportointia tasa-arvoisina tärkeiden tapahtumien kanssa (joiden osuus on yhä pienempi: alueohjelmissa ei juuri ole kulttuuria, ei paikallisaktivistien haastatteluja, ei vakavien sosiaalisten ongelmien raportointia). Tutkiva journalismi on Ylessä lähes tuntematon käsite nykyään: vain ehkä Talousykkösessä silloin tällöin saa kuulla jotain paljastuksen kaltaisia puhtaiden mainosohjelmien välissä (esimerkiksi Martti Sainion Harkimoa koskevan kirjan esittely, kun kirja oli muuten täydellisessä tiedotusvälineboikotissa).
   Myös lehtikatsaukset voisivat olla paljon laajempia. Esimerkiksi sisareni Jertta Roosin toimittamat ns ulkomaanlehtikatsaukset ovat minusta erinomaisia lyhyitä ohjelmapätkiä hyvin moninaisista aiheista, mutta ne eivät ole  ulkomaanlehtikatsauksia. Oikea ulkomaanlehtikatsaus jossa käydään läpi keskeisten ulkomaisten lehtien kommentteja ja keskustelua voisi hyvin kestää tunnin ja perustua useamman toimittajan käyttöön.

   Moni edelläolevista valituksista liittyy tekniikkaan siinä mielessä, että jos lähetykset olisi digitalisoitu tai internetin kautta voisi kuunnella valitsemiaan ohjelmia (tämähän EI ole mahdollista Suomessa ilmeisesti tekijänoikeussyistä, kun taas esimerkiksi NPR USAssa tarjoaa tämän mahdollisuuden) niin kuun telija voi ehkä itse valita mitä haluaa kuunnella vaikkapa aamuisiin eikä hänen tarvitse kärsiä sitä ohjelmamössöstä joka Radio Suomen ja Ylen ykkösen kanaville on sijoitettu ja hän voisi jopa kuulla ne harvat helmet mitkä tulevat Radio Mafialta. Samoin voisi vapaasti siirtyä kielialueelta toiselle ilman päällekkäisyys ongelmia (niin kun nyt kun vaikkapa uutiset tulevat samaan aikaan, paitsi illan pääuutislähetykset, jotka ovat perättäisiä ja pelastavat kello viiden ja kuuden välisen ajan (edellä mainittua idioottimaista musiikki"tähtihetkeä" lukuunottamatta!)
Toisaalta en ole aivan varma siitä kuinka helppoa tämä tulee olemaan digitaalisessa ohjelmatuotannossa. Radion toiminta ei saisi olla liian monimutkaista - itselläni on pieni (ja kallis) Sonyn maailmanradio joka muuten olisi varmaan hyvä laite, mutta se on vain mahdottoman tekninen ja monimutkainen joten en enää käytä sitä lainkaan. Minulle ei ole ainakaan käynyt vielä selväksi miten digitaalituotanto oikein toimii ja miten digitaaliradiot eroavat nykyisistä pitkälle digitalisoiduista aparaateista. Pahoin pelkään että jo lähetysten vastaanotto edellyttää paitsi radiota myös aivan uudenlaisia kytkentöjä, jotka eivät suinkaan helpota käyttöä.
   Radio Peili, ylen digitaalinen puheohjelmakanava on periaattees sa erinomainen ajatus, mutta sen toteutus oli ongelmallinen. Se tulee lähelle ideaa että voi etukäteen määrätyillä kriteereillä valita mitä haluaa kuunnella juoksevasta ohjelmavirrasta. Ja toisaalta kuulla hyviä ohjelmia toistettuina paremmin sopivina ajankohtina.  Radio Peilihän hyödynsi toiston ideaa ehkä vähän liikaakin (aamujen jatkuvat uutislähetykset sekä joidenkin lyhyiden pätkien aivan määrätön toistaminen), mutta toisaalta saattoi olla varma että kuulee kiinnostavan ohjelman kokonaisuudessaan vaikka joutuukin ehä sulkemaan radion kesken jonakin määrättynä aikana. Toinen suuri etu oli television keskusteluohjelmien lähettäminen. Näissä ohjelmissaan kuva on yleensä täysin tarpeeton ja vaikkapa aamutelevision keskustelujen kuuleminen oli erittäin hyödyllistä televisiottomalla (mutta myös sellaisella joka ei kestä katsoa telvisiota aamuisin).  Koko kevätkauden kuuntelinkin pääasiassa Radio Peiliä, paitsi hiihdon maailmanmestaruuskilpailujen aikana jolloin Peilistä ei tullut lainkaan urheiluselostuksia siitä huolimatta että urheiluselostukset ovat erinomaista puheohjelmaa ja Radio Suomi on taas viimeisimmässä uudistuksessaan päätynyt idioottimaiseen käytäntöön jonka mukaan urheiluselostukset keskeytyvät uutisten ja tiedotusten ajaksi ja usein ovatkin vain lyhyitä, 5-10 minuutin pätkiä. Hiihtokilpailussa syntyvä jännitys joka perustuu juuri jatkuvaan seuraamiseen ja odotukseen häviää tällaisista selostuksesta kokonaan. Kaikki on aina jo tapahtunut un selostajat pääsevät takaisin ääneen. Käytäntö on todella järjetön siinä tapauksessa  kun selostaja on lähetetty paikan päälle ja hän pääsee ääneen vain hetkeksi silloin tällöin. Tässä on taas hyvä esimerkki yhtenäisen jatkuvan puheen pelosta.
  Radio Peilin iloa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Toukokuun alussa se poistui analogisilta taajuuksilta ja siirtyi kokonaan digitaali seksi. Sen korvasi ylen toinen digitaalikanava, ylen Klassinen. Ongelma on vain siinä, että radio Peilillä oli käytössään kaikkein heikon ja onnettomin pääkaupunkiseudun lähetystaajuus, jossa häiriöt ovat pysyviä. Klassista musiikki ei tällä taajuudella voi kuunnella. Sen sijaan puhetta sillä saattoi kuunnella, juuri ja juuri. Radio Peilillä ei tällä hetkellä ole oikeastaan lainkaan kuulijoita, sillä ainakaan allekirjoittanut ei ole vielä löytänyt radiokauppaa joka möisi digitaalisia vastaanottimia. Internetin kautta sitä voi kuunnella mutta sielläkin katkot ovat hyvin häiritseviä (kummallista kyllä NPRn ohjelmat katkeilevat paljon vähemmän). Olen ajatellut että on aika perverssiä kun Yleisradiolla on kanava, jotka kukaan ei kuuntele, mutta toisaalta eihän yliopistossakaan varsinaisesti välitetä siitä lukeeko joku sitä mitä kirjoitamme).
Joka tapauksessa oli harvinaisen typerää korvata Radio peili analogipuolella ylen klassisella!

   Mitä tulee Ylen kolmijakoiseen kanavaratkaisuun, niin sehän on erittäin vaikea palapeli jossa on ollut mahdotonta löytää kaikkia tyydyttävää ratkaisua. Silti tällä hetkellä kanavat ovat eläneet niin, että mikään niistä ei enää vastaa tarkoitustaan. Radio Suomi pyrkii yhä enemmän Radio Mafian markkinoille, so melko kovaan poppiin, Radion Mafialla on ansioikkaita ajankohtais- ja kulttuuri ohjelmia jotka kuuluisivat joko Radio Suomen ajankohtaisohjelmis toon taikka Ylen ykköselle, pikkulasten ohjelmat eivät tietenkään sovi Radio Mafian profiiliin, koska vanhemmat eivät kuuntele Radio Mafiaa (eivtkä näin voi ohjata lapsia kuuntelemaan jos ohjelma tulee). Radio Ykkönen  ja Radio Suomi taas sekoittuvat pahasti toisiinsa koska Ykkösen kuulijoista suuri osa on uutisten kuun telijoita ja toisaalta esim hartauksien kuuntelijat kuuluvat paikallisradioiden peruskuuntelijajoukkoon tai ajankohtaiskeskus teluohjelmien soittajiin. Itse asiassa olisi ollut uskoakseni huomattavasti järkevämpää alun alkaenkin jaotella radio-ohjelmat puheeseen ja kahden- kolmenlaiseen musiikkiin (rock ja siitä rajumpi kama, pehmopop ja suomimusa, jazz ja klassinen). Tällöin jos puhe ei kiinnosta voi siirtyä kuuntelemaan jotain musiikkia ja taas musiikin kuulijoiden profiili on yleensä kaikkiruokaisempi joten ehkä vain klassisen kuuntelijat palaisivat puhekanaviin.
   Digitalisointi ja internetisointi ovat (periaatteessa) vastauk sia kaikkiin yllä oleviin tuotannon tarjontakanavia koskevaan ongelmaan. silloin jäljelle jää vain olennainen kysymys: Ylen pitää tehdä laadukkaita ja ja korkeatasoisia ohjelmia! Ylen pitää olla äärimmäisen kunnianhimoinen verrattuna erilaisiin halparadioihin. Kaikki palautuu siis viime kädessä sisältöön ja sisältöä ei voida tuottaa ellei toimittajalla ole hyvät työdedellytykset ja aikaa käytettävissään, mutta toisaalta jatkuva korkea vaatimustaso ja nopea palaute. Tyhjiöön ohjelmien teko on pitkän päälle äärimmäisen turhauttavaa, niin kuin monet meistä yliopistotutkijoista tiedämme.