|
. |
J P Roos Yhteiskuntapolitiikan
ajankohtaiset ongelmat Puheenvuoro samannimisessä seminaarissa Helsingin yliopistossa 4.5.2006 Yhteiskuntapolitiikka -sosiaalipolitiikka on oppiaineena Helsingin yliopistossa kasvanut kokonaisuutena erittäin voimakkaasti, vaikka ns. yleinen sosiaalipolitiikka onkin pysynyt ennallaan. Tämä paradoksi johtuu siitä, että yhteiskuntapolitiikkaan on kytkeytynyt viime vuosina uusia tutkimus- ja tieteenaloja. Toisaalta sosiaalityö on yhä selkeämmin irrottautunut omaksi alakseen, joka korostaa itsenäisyyttään ja erillisyyttään. Meillä on nyt laitoksella: -yleinen sosiaalipolitiikka -kaupunkitutkimus -ympäristötutkimus -vanhenemisen tutkimus omina erillisinä alueinaan. Tämän lisäksi on selkeästi profiloituvia tutkimussuuntauksia, esimerkiksi sukupolvi- ja kulutustutkimus (elämänpolitiikka) sekä varsin vahva terveystutkimuksen suuntaus. Kysymys kuuluu: mitä yhteistä näillä alueilla on? Missä mielessä juuri yhteiskuntapolitiikka on niitä yhdistävä tekijä? Totta kai on selvää, että osittain kyse on vain sattumasta ja laitoksen piirissä työskentelevien ihmisten tutkimusintressien kehityksestä. Mutta toisaalta näillä alueilla on tärkeitä historiallisia yhteyksiä ja niille on löydettävissä myös sisällöllistä sukulaisuutta. Kuten Sakari Kainulainen on äskettäin todennut erinomaisessa Januksen pääkirjoituksessaan, niin sosiaalipolitiikan fundamentaalinen identiteetti on edelleenkin hyvinvoinnin parantaminen ja pahoinvoinnin poistaminen. Tämä ohjelmallinen pyrkimys erottaa sen selvästi esimerkiksi sosiologiasta. Sosiaalipolitiikka pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa. Toinen yhteiskunta/sosiaalipolitiikkaa leimaava piirre on sen ohjelmallinen monitieteisyys: alkuperäinen napanuora oli taloustieteeseen (sosiaalipolitiikka taloustieteen tyttärenä) ja sosiaalihistoriaan (Waris), sitten pyrittiin kehittämään sosiaalipolitiikkaa politiikkatieteen avulla (tämä oli esimerkiksi Olavi Riihisen ja minun yhteinen tavoite 1970-luvulla) ja nyt sosiaalipolitiikka on selvästi lähimpänä sosiologiaa. Sosiaalipolitiikan kannalta tilanne on se, että sosiologia on tullut yhä lähemmäs sosiaalipolitiikkaa, erityisesti tutkimusaiheidensa osalta. Tulevaisuudessa ehkä biologiallakin on jonkin pieni nurkka sosiaalipolitiikan tiedekirjossa. Silti tällä hetkellä yhteiskuntapolitiikan laitoksen muut erityisalat: vanhenemisen, ympäristön ja kaupunkitutkimus tekevät siitä myös monitieteisyyttä sinänsä edistävän tieteen. Siis ei ainoastaan omaa historiaa eri tieteenaloilta hakeva vaan myös uutta monitieteisyyttä kehittävä tiede on tavoitteena.. Kolmantena erityisenä piirteenä yhteiskunta/sosiaalipolitiikalle nostan kriittisyyden. Kriittisyys seuraa hyvinvoinnin vaatimuksesta joka on ristiriidassa vallitsevan tilanteen kanssa. Kriittisyyden aste riippuu perspektiivin valinnasta: näemmekö hyvinvoinnin puutteiden vaativan radikaaleja muutoksia vai vain pikku korjausliikkeitä. Nämä vaihtoehdot saattavat kuitenkin käytännössä olla merkitykseltään päinvastaisia: radikaali muutos voi johtaa status quoon, kun taas nopeat, vähittäiset muutokset voivat hyvinkin lyhyessä ajassa mullistaa koko yhteiskunnan. Tämähän on juuri kapitalismin suuri salaisuus. Neljäntenä kohtana taas haluaisin sanoa mitä sosiaalipolitiikka ei ole: se ei ole koulutusta johonkin määrättyyn, muilta suljettuun ammattiin. Tässä se siis eroaa olennaisesti sosiaalityöstä, joka on ennen kaikkea luonteeltaan ammattiin kouluttamista. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön välillä vallitsee näin lähtökohtaisesti ristiriita. Sosiaalityön intressinä on toisaalta ollut nielaista sosiaalipolitiikka kokonaan sisäänsä, mikä ei ole mahdollista (ks. allekirjoittaneen ja Mirja Satkan välinen keskustelu Janus-lehdessä 3.05, 1.06). Nykyinen yhteys on keinotekoinen ja nähdäkseni tarpeeton. Olin itse aikoinaan mukana tuomassa sosiaalityötä laitoksellemme ja suhtauduin ajatukseen jo silloin epäilevästi. On selvää, että sosiaalityön koulutusta tarvitaan pääkaupunkiseudulla, mutta sen tulisi olla ennen kaikkea ammatillista koulutusta. Tämän alan yliopistollinen ammattikoulutus on turhaa ja itse asiassa haitallista kun sosiaalityöntekijät kouluttautuvat maistereiksi päästäkseen pois käytännön sosiaalityöstä. Tutkimuksen
alueella tehtävää olisi paljon. Tällä
hetkellä valtion eri elimissä (Stakes
& co) tehdään tavattomasti sektoritutkimusta, joka
osittain on pelkkää
selvitystyötä. Tämän tutkimuksen
hyödyntäminen yhteiskunnan kokonaismuutoksen
ymmärtämisessä on kuitenkin valitettavan
vähäistä. Sosiaalipolitiikassa
on nähtävissä sama
kehitys joka tapahtuu esimerkiksi kansantaloustieteessä:
akateeminen tutkimus
katoaa jonnekin käsittämättömiin
sfääreihin, joilla ei ole mitään
käytännön
yhteyksiä ja joka tekee myös tieteidenvälisen
yhteistyön mahdottomaksi. Risto
Eräsaaren esitys oli mainio esimerkki tällaisesta
pyrkimyksestä. Hän nosti
esiin ongelmia jotka ovat ongelmia, mutta eivät siitä
syystä kuin hänen
esityksessään ne nähtiin ongelmiksi. Esimerkiksi kysymys
siitä, että minkälaista
tutkimusta tarvitaan yhteiskuntaoloista jotta
voidaan antaa kuvaus joka voidaan hyväksyä
yhteiskuntakuvaukseksi, on itse
asiassa empiirinen kysymys, ei suinkaan merkittävä
teoreettinen dilemma. Kuvauksen,
jonka voimme hyväksyä adekvaatiksi on
täytettävä tietyt konkretian ehdot.
Kuvaus joka lähtee siitä että muutos on totaalista,
kaikki ovat epävarmuuden
tilassa, mistään ei voi sanoa mitään varmaa, on
tyhjä. Näen, että akateemisen sosiaalipolitiikan tärkeä tehtävä on hyödyntää sektoritutkimusta, mutta yhteistyö alkaa olla erittäin vaikeaa new public managementin ansiosta joka tekee kaikista kilpailijoita (ks. Heikki Patomäki, Yliopisto OYJ) ja tuoda esille sen keskeiset elementit ja nostaa se käsitteellisesti uudelle tasolle: johtaa siitä mm. reformivaatimuksia. Tämä kenttä pitäisi ottaa paremmin haltuun. Omasta mielestäni yhteiskuntapolitiikan suuria tutkimuskysymyksiä ovat seuraavat (lista ei ole mitenkään kovin yllättävä, aivan tarkoituksella): EU ja pohjoismainen hyvinvointivaltio: - markkinasuuntautuminen ja kilpailu - palveluiden vapauttaminen Entä mitä tapahtuu hyvinvointivaltiolle ihan meidän omasta toimestamme (juuri new public management ja tilaaja-tuottaja mallit yms.) Köyhyys ja pitkäaikaistyöttömyys Muutos puhtaaksi palveluyhteiskunnaksi Myös julkisten palveluiden hävittämistavoitteen toteutuminen Suurten ikäluokkien siirtyminen työelämästä ja suhde nuorempiin ikäluokkiin Kansalaispalkkakeskustelu on edelleen ajankohtainen (mm. Charles Murrayn ansiosta) Hyvinvoinnin (todelliset) muutokset: voimmeko todella paremmin nyt kuin aikaisemmin? Hyvinvoinnin ja onnellisuuden/elämään tyytyväisyyden suhde Yhteiskunnan ja hyvinvointivaltion muutoksen tarkastelu evoluutioperspektiivistä Sen sijaan emme tarvitse mitään yleistä filosofointia ja kaiken epämääräistämistä sekavien käsitteiden avulla. Sekä sosiaalipolitiikassa että sosiaalityössä vallitsee edelleen tiukka konstruktionismi yhdistettynä postmoderniin totuuden kontekstualisointiin. Mikä tahansa väite voi olla tosi jossain kontekstissa ja erilaisia totuuksia ei voida asettaa mihinkään erityiseen järjestykseen. Ongelmana on se, että naivi konstruktionistinen perspektiivi on opiskelijan kannalta erittäin houkutteleva, koska se antaa vapauden tehdä tai esittää oikeastaan mitä vain. Opinnäytetyötä tekevälle tämä on tietysti tosi mukavaa. Voi kirjoittaa melkein mitä vain, kunhan varoo esittämästä mitään konkreettista. Tässäkin kuitenkin pätee se, että vain, jos on joutunut opettelemaan tieteellisen tutkimuksen perussäännöt, voi niitä rikkoa. Oikotietä ei valitettavasti ole.
Back to beginning |