Mestarit opettivat, kisällit toteuttivat   (HS 3.11.2001)

 

Matti   Virtanen: Fennomanian perilliset Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka SKS 2001

 

 

 

 Matti Virtanen on mielenkiintoinen70-luvun sukupolven taustahahmo, alkujaan tamperelainen taistolaisopiskelija, jonka tärkeimpänä Aopettajana ja mestarina@ oli Seppo Toiviainen. Hän on toiminut hyvin erilaisissa yhteyksissä, mm. perustamassa pienkustantaja Hanki ja Jäätä, hän on myös pitkään toimittanut Alkoholipolitiikka-lehteä joka on muuttunut Yhteiskuntapolitiikka-lehdeksi. Nyt hän on siis julkaissut kauan tekeillä olleen väitöskirjan, jonka keskeisinä taustahahmoina ovat olleet Antti Eskola, Seppo Toiviainen ja Klaus Mäkelä.

Virtanen on kuuluisa loistavista tiivistyksistään. Tämä näkyy myös väitöskirjassa Kieli on todella selkeää ja sitä on nautinto lukea. Jos Staffan Bruun olisi suuntautunut enemmän akateemiseen maailmaan, niin hän olisi ehkä voinut kirjoittaa yhtä luettavaa tekstiä (valitettavasti hän on tuhlannut lahjojaan mm.Virtasen 70-luvun sukupolvea kuvaavaan romaaniin!)

 

Matti Virtasen kirja on  vauhdikas kertomus Suomen autonomian ja itsenäisyyden ajan poliittisesta historiasta sukupolvien historiana, missä Suomen 1800-luvun alusta lähtien käymät neljä sotaa muodostavat sukupolvien kiinnekohdat .  Se on myös saksalaisen sosiologiklassikon Karl Mannheimin sukupolviteorian edelleenkehittely, jossa Mannheimia on luettu tarkasti ja oivaltavasti, mutta myös muokattu reippaasti. Kirjaa voi lukea näin hyvin erilaisista intresseistä käsin. Se liittää myös toisiinsa hyvin erilaiset sukupolviryhmät ja avaa näin aivan uusia näkökulmia siihen mitä yleensä sukupolvella ymmärretään.

 

Virtasen keskeinen teoreettinen oivallus on kiistämätön ja tärkeä lisä sukupolvien teoriaan, nimittäin se että sukupolvet edellyttävät paitsi otollisia hetkiä otollisessa iässä ja mobilisoitumista,  myös mestareita, kisällejä ja oppipoikia. Toisin sanoen sukupolvi ei synny ellei sillä ole myös otollisia opettajia, ellei se pääse jakautumaan erilaisiin ryhmiin mikä antaa sille dynamiikan, siis ellei se kiinnity johonkin traditioon. Suhde mestarien ja kisällien välillä voi olla hyvin löyhä. Pikemminkin voi puhua jonkinlaisista varhaisista suojelijoista tai sanan varsinaisessa mielessä opettajista: Erik Allardt tai Antti Eskola suhteessa 70-luvun marxilaisiin, Toivo Rautavaara ja Pekka Nuorteva, Pentti Linkola suhteessa 80-luvun vihreiden ensimmäiseen aaltoon. Heitä ei siis missään nimessä pidä sotkea itse sukupolveen!

 

Virtasen avaintapahtumina ovat  Suomen neljä sotaa alkaen vuodesta 1808, sekä näiden sotien yhteinen ongelma, suhde Venäjään - Neuvostoliittoon ja sen pohjalle rakentuva kansallinen toimintalinja.

Suomen joutuminen Venäjän autonomiseksi osaksi sodan kautta synnytti ensimmäisen suomalaisen poliittisen sukupolven, joka sai suuren vastuun maan hallinnon kehittämisessä ja joka pystyi luomaan linjan joka kesti aina Urho Kekkoseen asti. Virtasen kirjan yksi erikoisuus onkin, että siinä yhdistetään sukupolviteoria Suomen historian suurta päälinjaa koskevaan kiistaan realismista ja kansainvälisestä oikeudenmukaisuudesta. Esityksen painopiste onkin suomalaisen fennomanian linjan kehityksessä.

 

Kun tullaan 1900-luvulle niin tilanne on aivan toinen. Virtanen tekee huomattavasti hienompia erotteluja ja tutkii tilanteita jossa sukupolvet jakautuvat toisilleen täysin vastakkaisiin fraktioihin. Näin esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan - kansalaissodan aikaan liittyvät jääkäreiden sukupolvi, aktivistit, punikkipolvi ja punaorpopolvi. Tässä Virtanen nojaa erityisesti Kimmo Rentolan kommunistikohortteja koskeviin kirjoituksiin.  Seuraavaksi tulevat (samanikäiset) Tulenkantajapolvi ja AKS-sukupolvi, jotka nopeasti jakautuvat.

 

Tässä Virtasen sukupolvifraktioselitys on vaikuttavimmillaan. Hän analysoi tarkasti AKS:n jakautumista,  jossa eri-ikäiset jäsenet jakautuivat tasaisesti AKS:stä eronneisiin ja oikealle siirtyviin. Virtasen mielestä selitys piilee juuri saman mobilisoituneen sukupolven fraktioitumisessa. Ne jotka pyrkivät pysymään alkuperäisissä lähtökohdissa ja ne jotka ovat valmiita seuraamaan ajan henkeä, erottuvat toisistaan

 

Vastaavan jaottelun Virtanen tekee toisen maailmansodan suhteen. Talvisodan ja jatkosodan eri vaiheissa kokeneet ovat aivan eri linjoilla.  Vasemmalla talvisodan rintamamiehet saivat aivan eri kokemuksia kuin vaikkapa ne jotka eivät lainkaan olleet talvisodassa tai joutuivat vasta jatkosotaan. Tässä siis pienillä ajallisilla eroilla oli erittäin suuri merkitys.

 

Yksi mikä hankaloittaa seuraamista on se että Virtanen seuraa rinnan poliittisia ja kulttuurisia sukupolvia. 1800-luvulla tämä ei tuota niin suuria vaikeuksia (koska ne sulautuivat pitkälle toisiinsa). mutta 1900-luvun sukupolvissa ero on jo melko selvä.  Toisen maailmansodan jälkeinen  sukupolvi joka piti kulttuuria ja tiedettä otteessaan on erityisen hankala. Tämä Koiviston, Allardtin, Bruunin ja Eino S Revon  sukupolvi on Virtaselle erittäin merkityksellinen: se käynnisti itse asiassa 60-luvun suuren ajatusmurroksen. (joten  Allardtin rinnastaminen Susloviin Kimmo Rentolaa seuraten on kyllä paha rinnastusvirhe!) Sen edustajat ovat jännittävän ristiriitaisessa asemassa. Erik Allardtia ei varmaan ilahduta, että Virtanen nostaa hänet keskeiseksi 60- ja 70-lukujen vasemmiston mestariksi. Mutta tosiasia oli että kyllä hän jonkinlainen kummisetä omalla tavallaan oli. Muistan vieläkin hyvin minkä pettymyksen sai aikaan kun hän 1970-luvulla osallistui AValinnan yhteiskunta@ kirjaan, joka teki selväksi, missä Allardtin myötätunto oli (toisina kirjoittajina olivat Kullervo Rainio ja Klaus Waris!).

 

 

Talvi- ja jatkosotapolvien lasten sukupolvet tuottavat lukijalle ehkä eniten (seuraamis)ongelmia. Toisaalta aineiston suhteen, se on paljon hajanaisempaa ja epätäydellisempää, elämäkertojen ja kronikoinnin osalta. Toisaalta myös niin että ryhmät eivät ole lainkaan selkeitä ja sukupolvia syntyy kuin sieniä sateella. Tässäkin Virtanen tekee tiukan eron talvisodan isien lapsiin ja jatkosodan lapsiin.  

 

Niinpä 60-lukulaisten ydinryhmä on syntynyt talvisodan alla tai välittömästi jälkeen mutta ennen jatkosotaa.  Sen jäsenistä Virtanen nostaa esiin henkilökuvina omat mestarinsa Antti Eskolan ja Klaus Mäkelän (esitellen sellaiset hahmot kuin Holmbergin, Korhosen jne. aivan liian suppeasti jotka kuitenkin olivat sukupolven kannalta tärkeämpiä)

Voidaan myös kysyä olivatko 60-lukulaiset vastaan keskiluokkaisuutta yleensä (niin kuin usein ajatellaan). vaiko eräänlaista luutunutta porvarillisuutta ja AKS-henkeä joiden linnakkeita oppikoulut vielä 60-luvun alussa olivat. Virtanen itse kertoo kuinka naiivit edistykselliset törmäsivät hyvin äkkiä oikeistolaiseen muuriin lehdistössä ym, mutta koulu oli monessa mielessä vieläkin pahempi ja jostain syystä juuri Teiniliitto ja teiniyhdistykset olivat jääneet aivan käsittämättömällä tavalla AKS-läisen perinnön vartijoiksi. Itse asiassa voisi ajatella että juuri tämä kontrasti suhteellisen liberaalin privaatin keskiluokkaisuuden ja julkisuuden luutuneen sotaporvarillisuuden välillä oli vaikuttava tekijä - ainakin se oli sitä minulle.

 

Seuraava fraktio olikin sitten suurten ikäluokkien ydinryhmä, jatkosodan jälkeen syntyneet lapset. Se lähtee mukaan joihinkin 60-lukulaisten perustamiin liikkeisiin mutta  liikkeet kohta hajoavat tai kuihtuvat. Perustajajäsenet jäävät vähemmistöön ja enemmistö siirtyy aivan muihin kysymyksiin.

 

Virtasen kuvaus helsinkiläisen taistolaisradikalismin kehityksestä on helsinkiläisten kannalta puutteellinen. Keskeiset helsinkiläisvaikuttajat, kuten Kari Toikka tai Yrjö Engeström loistavat poissaolollaan. Virtanen puolustaa tätä sillä että kyseessä oli tyyppien etsiminen, ei täydellisyyteen pyrkivä esitys. Silti tässä olisi noussut esiin mielenkiintoinen erityiskysymys, nimittäin sukupolven alueellinen jakautuminen. Tamperelaiset olivat monessa mielessä ihan eri sakkia kuin helsinkiläiset ja esimerkiksi Matti Hyvärisen taistolaistutkimus on tässä kohden pahasti vino.

 

 

Tämän jälkeen kirjan empiirisen osan voisi oikeastaan melkein lopettaa jos haluttaisiin säilyttää empirian ja teorian yhteys vahvana. Vihreitä koskeva osa on selvästi kovin kapea ja puutteellinen. Tärkeitä vihreitä sukupolvihahmoja ei mainita lainkaan. Virtaselta puuttuu tässä paljon materiaalia. Kuitenkin vihreiden kehitys ehdottomasti noudattaa samaa mallia, jopa niin että monet vihreiden Amestareista@ alkoivat toimintansa 1960-luvulta ja jättivät 70-luvun radikalismin väliin tai palasivat alkuperäisiin kysymyksiin lyhyen hurahduksen jälkeen. Kyse on siis siitä että taas kerran varsin pienet lähtökohtaerot tuottivat isoja eroja sukupolvien välillä.

 

Tarkastelu huipentuu sen pohtimiseen miksi 60-lukulaisten ja 70-lukulaisten jälkireaktio on

ollut niin erilainen: siinä missä monet 70-lukulaiset ovat tehneet täydellisen kääntymyksen  ja ovat nykyään erilaisia epäpoliittisia tai lähinnä oikeistolaisia tai antikommunistisia, antimarxilaisia, niin 60-lukulaiset ovat kieltäytyneet itsekritiikistä, ovat katsoneet olleensa aivan oikeiden arvojen puolella, mutta erehtyneensä joissakin detaljeissa. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Kaisa Korhonen tai Antti Eskola (tosiasiassa kummankin teksteistä löytyy aika hurjia juttuja, joita ei voi puolustella).

 

Virtanen antaa tälle mainion selityksen: 60-lukulaisilla oli poliittinen historia kun taas 70-lukulaisilla ei ollut historiaa mihin palata joten heidän piti kääntyä eteenpäin: markkinaideologiaan ja 80-luvun uusiin liikkeisiin. Sen sijaan 60-lukulaiset saattoivat pitäytyä niissä näkemyksissään joista he olivat alkuinnoituksensa saaneet.

Tässä on vieläpä sellainen historian ironia että  60-lukulaiset (Mikael Böök, Johan von Bonsdorff, Erkki Tuomioja ... ) ovat voineet aktivoitua uudelleen Attac-liikkeessä, jonka antikapitalismi on virkistävän samankaltaista kuin 60-lukulainen antikapitalismi ennen marxilaisuutta. Tulee mieleen Bruun-Eskolan Taloudellinen valta Suomessa!  Toisaalta Attac-liike saattaa jopa edustaa uutta, 90-luvun laman merkitsemän polven esiinnousua. Jonka mestarit ovat siis 70-lukulaisia!

 

  

  Yksi Virtasen sokea pilkku on se, että hänen mallinsa on miesten malli jos naisilla ei juuri ole roolia.  Sukupolvien sukupuolihistoria on edelleen kirjoittamatta!  Sivumennen sanoen sama ilmiö löytyy jopa hakkereista, jotka ovat lähes sataprosenttisesti miehiä. En väitä että naisten suhteen mestari-kisälli-oppipoika kaava ei toimi, mutta ilmeistä on että naisten merkityksen selvittäminen vaatisi toisenlaista otetta ja aineistoa. Kun tiedämme että 70-lukulaisissa naiset olivat jo enemmistönä ja silti heitä tuskin näkyy stoorissa, niin jotain on sukupolviteorioissa vialla!

 

Virtasen avaintapahtuma-traditio-malliin lisäisin vielä kolmannen tärkeän ulottuvuuden joka mielestäni pitkälle selittää  Virtasen esiinnostamanTshekkoslovakia-ongelman eli sen miksi parissa vuodessa sama porukka käänsi täydellisesti kelkkansa suhtautumisessaan Prahan kevään tapahtumiin 1968. Nimittäin sen että mobilisoituneet sukupolvifraktiot olivat erittäin kiinteitä sosiaalisia ryhmiä.  Ne koostuvat ydinryhmistä ja pienryhmistä, joissa jäsenyys, kuuluminen on tärkeää. Toisin sanoen, on tärkeämpää olla mukana porukassa kuin olla oikeassa. Tämähän on yleinen ilmiö politiikassa: on parempi olla väärässä muiden mukana kuin olla yksin oikeassa. Jälkimmäisillä ei juuri ole poliittista tulevaisuutta.  Tämä ulottuu vaikkapa sellaiseen ryhmään kuin Linux-hakkerit joiden ainoa sosiaalisen kontrollin muoto on poissulkeminen. Moni käsittämätön tapahtuma tulee tätä kautta ymmärrettäväksi, myös Prahan kevääseen suhtautuminen. Kaveria ei voitu jättää ja oli parempi edustaa täysin typeriä näkemyksiä kavereiden kanssa kuin järkeviä näkemyksiä väärässä seurassa.  Toisaalta kaverien kanssa piti myös kilpailla, joten kaveri ei myöskään saanut jättää!

 

 

Voin henkilökohtaisesti vakuuttaa, että tämä mekanismi oli erittäin vaikuttava. Ilman sitä olisin itse irrottautunut jo paljon aikaisemmin oman sukupolveni hullutuksista. Enkä ehkä olisi edes mennyt mukaankaan (so. mobilisoitunut). Jolloin olisin tietysti jäänyt paljosta hauskuudesta paitsi.