![]()
|
. |
J P Roos Miksi Suomessa ei saa muutoksia vääriin
päätöksiin?[1] (versio
6.4.2006) (Tuula
Helne,
Markku Laatu (toim.): Vääryyskirja) Johdanto: pysyvän huostaanoton periaate
Suomessa Vuonna
1987
syntynyt pikku M otettiin huostaan viisivuotiaana vuonna 1992, kun
hänen
vanhempansa erosivat äidin mielenterveysongelmien takia. Isä
oli syvästi
masentunut eikä vastustanut huostaanottoa. Kun isä sitten
toipui, hän alkoi vaatia
poikansa palauttamista ja vetosi mm. psykiatrin lausuntoon
tervehtymisestään.
Tällöin poika oli ollut sijoitettuna vajaan vuoden, josta
suurin osa oli ollut
lastenkodissa, missä poika ei ollut viihtynyt. Lasta ei kuitenkaan
palautettu,
sillä hänet oli jo ehditty sijoittaa sijaisperheeseen. Kuten
myöhemmin kävi
ilmi, sosiaalilautakunta oli jo päättänyt sijoituksen
pysyväksi ja kerännyt
lausuntoja, joiden mukaan isä ei olisi kyennyt hoitamaan lasta.
Lausuntojen
antajat eivät olleet missään vaiheessa tavanneet
isää eivätkä olleet
perehtyneet hänen ja pojan suhteisiin. Lautakunta päätti
tapaamisten
rajoittamisesta, jotta poika sopeutuisi sijaisperheeseen, minne
hänet oli
luvattu. Tästä alkoi pitkä ja monipolvinen
valitusprosessi, jonka yhtenä
välivaiheena on se, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin
(EIOT) myönsi vuonna 2005
tapaukselle valitusluvan (R vs. Finland, 34141/96). Tapauksen kuvaus
perustuu
tähän EIOT:n julkiseen valituslupapäätökseen. Isän
ryhdyttyä
peräämään poikaansa takaisin, lastenkodissa
kehitettiin insestiväite, joka perustui
siihen, että poika hipelöi pippeliään. Isä sai
tämän epäilyn tietoonsa
vahingossa, kun hänelle toimitetuista papereista, joista ko.
epäilykset oli
sutattu yli, tulikin alkuperäinen teksti kopioitaessa esiin. Tätä väitettä
käytettiin jatkuvasti hyväksi
perusteltaessa sitä, miksi poikaa ei saisi
päästää isänsä luokse. Isä kävi
läpi
kaikki oikeusasteet, jotka vahvistivat sosiaalilautakunnan linjan,
tosin
vaihtelevilla perusteilla. Milloin väitettiin että isän
kyky vanhemmuuteen oli
heikko, milloin väitettiin, että lapsi tarvitsi terapiaa
(ainakaan minulle ei ole
selvää, miksi terapian tarjoaminen tekee mahdottomaksi
luovuttaa lapsi
vanhemmalleen). Lausunnot, joihin oikeusistuimet nojasivat Suomessa,
olivat
sellaisten psykiatrien työtä, jotka eivät
missään vaiheessa tavanneet
kumpaakaan yhdessä, eivätkä olleet kiinnostuneita
isän ja pojan välisestä
suhteesta, ja jotka olivat alun perin sitoutuneet sijoitukseen.
Sosiaalilautakunta kieltäytyi tilanteen arvioittamisesta
ulkopuolisella,
riippumattomalla psykiatrilla, joka olisi selvittänyt pojan
mielipidettä. Poikaa
peloteltiin mm. sillä, että jos hän haluaisi palata
isänsä luo, hän joutuisi
lastenkotiin, mitä hän aiheellisesti pelkäsi (oltuaan
sellaisessa jo n. vuoden
ajan). Nyt
olemme
vuodessa 2006. Poika on 19-vuotias. Hän ei halua tavata
isäänsä. Isä on luopunut
yrittämästä pitää yhteyttä poikaansa.
Suomalaiset lastensuojeluviranomaiset
ovat taas kerran onnistuneet erottamaan lapsen ja vanhemman toisistaan.
Vain
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on enää kiinnostunut
tapauksesta. Suomen valtio
kylläkin tarjosi isälle 10 000 euron korvausta, jotta
hän ei olisi tehnyt
valitusta Strasbourgiin (missä korvaukset ovat yleensä
mitättömiä). Ilmeisesti ainakin
ulkoministeriön juridisella osastolla ajateltiin, että
Suomelle saattaisi käydä
köpelösti. Toivon että niin käy. Ilman valitusta
EIOT:een tämänkin tapauksen
vaiheet olisivat jääneet piiloon. Onneksi Euroopan
ihmisoikeustuomioistuimen tapauskuvaukset ovat erittäin tarkkoja
ja huolellisia
ja tuomioistuin suhtautuu ihmisoikeuksiin vakavasti. Se,
mistä tämä
tapaus on jäävuoren huippu, on eräänlainen
suomalaisen lastensuojelun
piilokäsikirjoitus: jos lapsella on huonot vanhemmat, niin lapsi
täytyy ottaa
vanhemmiltaan pysyvästi. Lapsen vanhemmat eivät yleensä
paranna tapojaan, joten
lapsen palauttamista ei tarvitse harkita. Kutsun tätä
piilokäsikirjoitukseksi,
sillä Lastensuojelulain pääperiaatteena, aivan Lapsen
oikeuksien julistuksen
mukaisesti on lapsen oikeus perheeseensä: huostaanotto on
äärimmäinen
poikkeustoimi, jota voidaan jatkaa vain niin kauan kuin olosuhteet niin
vaativat. Tämän
artikkelin
lähtökohtana on suuttumus ja
voimattomuuden tunne, siis juuri sellainen tunne jota jokainen,
joka on
joutunut väärin kohdelluksi, tuntee. Yritän hillitä
sitä, koska suuttuneena
kirjoittaminen ei näytä tuottavan toivottuja tuloksia, vaan
pikemminkin väärin
kohdistuvaa ärtymystä. Toisaalta: kun tarpeeksi kauan
kirjoittaa, alkuperäinen
vihaisuus laimenee, ehkä liikaakin. Yllä kuvattu tapaus on
kuitenkin vain yksi
monista: jatkuvasti törmää samankaltaisiin tapauksiin.
Niille on kaikille
yhteistä se, että Suomessa on lähes mahdotonta saada
korjausta virkamiesten
tekemiin ilmeisiinkin virheisiin. Ero vaikkapa ranskalaiseen Outreaun
tapaukseen on dramaattinen (ks. Le Monde 6.12.2005). 13 tavallista
ranskalaista,
jotka epäonnekseen asuivat tai työskentelivät samassa
lähiössä kuin eräs
mytomaaninen äiti, joutui väärien insesti- ja
pedofiliasyytösten takia vangituiksi
ja tuomituiksi (ja kaikkiaan 24 lasta otettiin huostaan), kunnes
lopulta
todettiin, että syytökset heitä kohtaan olivat vailla
perusteita, ja tuomiot
peruttiin. Ranskassakin sosiaaliviranomaiset yrittivät vielä
tämän jälkeen
viivyttää lasten palauttamista lasten edun nojalla, mutta
joutuivat luopumaan
yrityksistään. Vapautetuille on maksettu huomattavat
korvaukset, ja tapausta on
käsitelty laajasti mm. senaatin kuulusteluissa. Ranskan
presidentti ja
oikeusministeri pyysivät tuomituilta julkisesti anteeksi. Tuomion
määräämiseen
vaikuttaneet ns. asiantuntijat, jotka olivat pitäneet pedofilia-
ja insestisyytteitä
toteen näytettyinä, samoin kuin tutkintatuomari, joka otti
aiheettomat
syytökset vakavasti, ovat nyt joutuneet syytettyjen penkille. On
vaikea
kuvitella, että Suomessa oikeusjärjestelmä kykenisi
oikaisemaan tuomioitaan,
saati että suomalainen oikeusministeri pyytäisi tapahtunutta
anteeksi. Meillä
Suomessa
kansalaisella on äärimmäisen vaikea saada
muutosta/oikaisua itsensä/lastensa
kohteluun. Virkamiehellä on suuret mahdollisuudet toteuttaa
tahtoaan, varsinkin
sosiaalitoimen puolella. Virkamiehellä on laaja harkintavalta jopa
silloin kun
hän vaikuttaa suoraan toisen ihmisen elämään, ja
tähän ei yleensä puututa,
ellei ole täysin selviä todisteita siitä, että
virkamies on toiminut lain
vastaisesti. Useimmissa tapauksissa asiakas ja virkamies ovat kahden
kesken
vastakkain ja tällöin asiakkaan sana painaa vähän.
Hänellä täytyy olla
konkreettisia todisteita siitä että virkamies on toiminut
väärin, kun taas
virkamies ei tarvitse todisteita siitä, että on toiminut
oikein. Näytön
puuttuessa hänen oletetaan toimineen lainmukaisesti.
Ja todisteiden olemassaolokaan ei
välttämättä
asiakasta auta, jos virkamies pystyy selittämään
toimintansa parhain päin, tai
vetoamaan epämääräiseen lain
määräykseen (esimerkiksi ”lapsen etuun”, jonka
itse määrittelen seuraavasti: lapsen etu on kaikki se
mitä ns.
asiantuntijaviranomainen pitää lapsen etuna tai mikä
sopivasti valitussa
asiantuntijalausunnossa todetaan lapsen eduksi). Periaatteessa
suomalainen järjestelmä on kansainvälisesti verrattuna
hieno ja suurin osa
virkamiehistä näyttää yrittävän toimia
niin, että he ottavat huomioon
erilaisten lakien velvoitteet ja tarkoitukset[2].
Ainakin he usein vakuuttavat
tätä. Me
olemme tasa-arvoisia lain edessä, paljon suuremmassa
määrin kuin monissa muissa
Euroopan maissa, koko maailmasta puhumattakaan. Kansalaisten
oikeusturvaan on
kiinnitetty paljon huomiota, säännösten tasolla. Silti:
jos virkamies päättää
toimia oman päänsä mukaisesti ja haluaa olla
piittaamatta kansalaisten
oikeusturvasta tai olosuhteista (esimerkiksi pitäessään
velvollisuutenaan olla
”puolueellinen lasten hyväksi”), hän voi tehdä todella
pahaa jälkeä.
Pahimmillaan hän voi jopa tuhota perheitä, viedä lapsia
molemmilta tai toiselta
vanhemmalta ilman syytä, aiheuttaa lapsille loputtomia
kärsimyksiä turhien
”huolten” takia ja päästä itse kaikesta tästä
kuin koira veräjästä. Hän voi vieläpä
katsoa toimineensa oikein: en ole kuullut, että nämä
virkamiehet
kyseenalaistaisivat toimintatapaansa. Eikä
yhdessäkään tapauksessa ole
tietääkseni esitetty minkäänlaisia
anteeksipyyntöjä, edes ihmisoikeustuomioistuimen
ratkaisujen jälkeen. Kuuluisimpia
tällaisia
tapauksia Suomessa ovat T:n
(eli ns. Nikon) tapaus, jossa aiheettomat
insestiepäilyt johtivat kohtuuttomiin seurauksiin, sekä K&T:n tapaus, joista molemmista Suomi on saanut
tuomion
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa (jälkimmäisessä
siitä, että viranomaiset
pyrkivät – ja onnistuivat - erottamaan lapset ja vanhemmat
pysyvästi toisistaan,
edellisessä taas kohtuuttomasta viivyttelystä). Juuri
K&T:n tapauksessa
tuli selvästi todetuksi myös se, että virkamiehen
harkintavalta on suuri, eikä
siihen myöskään maan ulkopuolella haluta puuttua
(Suomessahan kaikki
oikeusinstanssit siunasivat viranomaistoimet, mutta periaatteessa
ihmisoikeustuomioistuimen toimivaltaan kuuluisi myös
ei-ihmisarvoisen kohtelun
arviointi). Kuitenkin tässä tapauksessa – poikkeuksellisesti
- Suomi sai
tuomion myös väärästä huostaanotosta.
Yleensä kuitenkin ainoaksi oljenkorreksi
jää Euroopan ihmisoikeussopimuksen pykälä
siitä, millaisia ihmisoikeuksien
vastaisia toimia ei demokraattisessa yhteiskunnassa voida
hyväksyä tai pykälä
siitä, että kohtuuttoman pitkiä
oikeuskäsittelyitä ei voida hyväksyä. Eikä
EOT:n tuomiokaan merkitse muuta kuin sen toteamista, että
virkamiehet ovat
tehneet väärin: korjausta asiaan tai kunnon korvauksia ei
ihmisoikeustuomioistuimen
kautta saa. T:n tapauksessa korvaukset olivat 3500 €, kun valittajien
Suomessa maksettavaksi
tuomitut oikeudenkäyntikulut olivat nelikymmenkertaiset (v. 1999
mennessä
140 000 € plus korot). T:n vanhemmat maksavat niitä lopun
ikäänsä, T itse on
sen sijaan vapautettu korvausvelvollisuudesta (alun perin
käräjäoikeus olisi
pannut hänetkin maksamaan yhteisvastuullisesti korvauksia
siitä, että häntä oli
aiheettomasti epäilty insestin uhriksi, mutta hovioikeus oli
sentään vähän
inhimillisempi). Ihmisoikeustuomioistuimen päätökset
eivät näytä myöskään
vaikuttavan siihen, miten viranomaiset niiden jälkeen toimivat,
eikä niitä edes
käsitellä julkisuudessa (T and others vs. Finland 27744/95
ratkaistiin Strasbourgissa
Suomen valtion vahingoksi 13.12.2005, mutta siitä ei
enää kirjoitettu lehdissä
mitään; aikaisempia vaiheita lehdet vielä jaksoivat
seurata). Jäljelle jää se
erittäin merkittävä asia, että ilman Euroopan
ihmisoikeustuomioistuimen
käsittelyä emme tietäisi näistäkään
skandaalimaisen huonosti hoidetuista
prosesseista juuri mitään – ja suomalaiset viranomaiset
voisivat taas kerran vetäytyä
salaisuussuojan taakse. 1. Lakien
lupaus: perustuslaki ja sosiaalihuollon asiakaslaki Suomi
on monella tavalla sitoutunut hyvään hallintoon ja
kansalaisten oikeuksien
takaamiseen. Olemme allekirjoittaneet Euroopan ihmisoikeussopimuksen,
joka
takaa mm. sen, että kansalaisia ja perheitä ei saa kohdella
huonosti ja että perheitä
ei saa hajottaa. Tuomioistuimet ovat vähitellen alkaneet ottaa
nämä sopimukset
vakavasti, vaikka (lastensuojelu)viranomaisille ne
näyttävät vielä olevan melko
vieraita. Ja lisäksi niitä tulkitaan hyvin vaihtelevasti:
perheen suojaa ei
usein korosteta lainkaan, vaan sen sijaan painotetaan yksilöiden
suojaa.
Meillä
on myös omia lakeja, jotka antavat periaatteessa erinomaisen
suojan
virkamiesmielivaltaa vastaan. Suomen perustuslaissa
on mm. seuraavat pykälät:
§
6
Ihmiset ovat
yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa
ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan
sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen,
mielipiteen,
terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön
liittyvän syyn perusteella. Lapsia on kohdeltava
tasa-arvoisesti
yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa
itseään koskeviin asioihin
kehitystään vastaavasti. § 21 Jokaisella on oikeus saada
asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman
aiheetonta viivytystä lain mukaan
toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä
oikeus saada
oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös
tuomioistuimen tai muun
riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Käsittelyn julkisuus
sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu
päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut
oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet
turvataan lailla. § 22 Julkisen vallan on
turvattava perus-
ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Toisin sanoen, julkista
valtaa edustavat
viranomaiset ovat viime kädessä vastuussa siitä
että oikeudet myös toteutuvat.
Kysymys kuuluu: mitä on tehtävissä, kun virkamiehet itse
rikkovat perus- ja
ihmisoikeuksia vastaan kohdellessaan kansalaisia? Kansalaisilla on
kahdenlaisia
keinoja: valittaa päätöksistä eri oikeusasteisiin
tai kannella virkamiehen
toiminnasta. § 108 Oikeuskanslerin (…) tulee
myös valvoa, että tuomioistuimet ja muut
viranomaiset sekä virkamiehet, julkisyhteisön
työntekijät ja muutkin julkista
tehtävää hoitaessaan noudattavat lakia ja
täyttävät velvollisuutensa.
Tehtäväänsä hoitaessaan oikeuskansleri
valvoo perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumista. 109
§
Oikeusasiamiehen tulee
valvoa, että
tuomioistuimet ja muut viranomaiset sekä virkamiehet,
julkisyhteisön
työntekijät ja muutkin julkista tehtävää
hoitaessaan noudattavat lakia ja
täyttävät velvollisuutensa. 111§
Oikeuskanslerin
ja oikeusasiamiehen tietojensaantioikeus
Oikeuskanslerilla ja
oikeusasiamiehellä on oikeus saada viranomaisilta ja
muilta julkista tehtävää hoitavilta laillisuusvalvontaansa
varten tarvitsemansa tiedot. Tämän voisi
ymmärtää niin, että
lainvalvojat voisivat jopa vaatia viranomaisia luovuttamaan tietoja
vaikkapa
käymistään sähköpostikeskusteluista, mutta
näin ei kuitenkaan tapahdu. Näiden säädösten lisäksi tulevat hallintolaki
(434/2003) ja sosiaalihuollon
asiakaslaki. Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista,
(812/2000) Tässä
luen niitä maallikkona ja uskon siihen mitä ne sanovat. [3]
Hallintolaissa pyritään varmistamaan se, että
kansalaisen saama kohtelu on
tasapuolista, lainmukaista, että tieto kulkee hyvin ja ratkaisut
perustellaan
asiallisesti sekä virheet pyritään korjaamaan ilman
raskaita
oikeuskäsittelyitä. Siis kaiken
kaikkiaan pyritään varmistamaan, ettei kantelutarvetta synny.
Hallintolaki on
laki, jonka pitäisi olla jokaisen viranomaisen odotustilan
seinällä, mutta näin
ei ole. Jos olisi, niin tälle kirjoitukselle ei ehkä olisi
ollut
nykyisenkaltaista tarvetta. Sosiaalihuollon asiakaslaki taas
lupaa seuraavaa: 4 § Oikeus laadultaan hyvään
sosiaalihuoltoon ja hyvään kohteluun
Asiakkaalla on oikeus
saada sosiaalihuollon toteuttajalta laadultaan
hyvää sosiaalihuoltoa ja hyvää
kohtelua ilman syrjintää. Asiakasta
on kohdeltava siten, ettei hänen ihmisarvoaan loukata sekä
että hänen
vakaumustaan ja yksityisyyttään kunnioitetaan. Sosiaalihuoltoa
toteutettaessa on otettava huomioon asiakkaan toivomukset,
mielipide, etu ja yksilölliset tarpeet sekä
hänen äidinkielensä ja kulttuuritaustansa. 8 § Itsemääräämisoikeus
ja
osallistuminen
Sosiaalihuoltoa
toteutettaessa on ensisijaisesti otettava huomioon
asiakkaan toivomukset ja mielipide ja muutoinkin kunnioitettava
hänen
itsemääräämisoikeuttaan. Asiakkaalle on annettava
mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa
palvelujensa suunnitteluun ja toteuttamiseen. Sama koskee hänen
sosiaalihuoltoonsa liittyviä muita toimenpiteitä. Asiakasta
koskeva asia on käsiteltävä ja ratkaistava siten,
että
ensisijaisesti otetaan huomioon asiakkaan etu. 10 § Alaikäisen asiakkaan
asema
Alaikäisen asiakkaan
toivomukset ja
mielipide on selvitettävä ja otettava huomioon hänen
ikänsä ja kehitystasonsa
edellyttämällä tavalla. Kaikissa julkisen tai
yksityisen sosiaalihuollon toimissa, jotka koskevat
alaikäistä, on ensisijaisesti otettava huomioon
alaikäisen etu. Ikävä kyllä juuri sosiaalihuollon asiakaslaki antaa viranomaisille myös yllin kyllin mahdollisuuksia käyttää salassa pidettäviä tietoja hyväkseen asiakkaitaan vastaan. Viranomainen voi levittää tietoja viraston sisällä melko huolettomasti, lähetellä niitä muille viranomaisille ja tuomioistuimelle, kunhan vain maaginen sanayhdistelmä ”lapsen etu” sitä vaatii. Esimerkiksi alla tarkasteltavassa tapauksessa sosiaaliviranomainen lähetti psykiatrin laatiman lausunnon oma-aloitteisesti tuomioistuimelle, kun lausunnossa (joka perustui samaisen viranomaisen tarjoamaan hyvin yksipuoliseen asiakirja-aineistoon) esitettiin toisen vanhemman tapaamisoikeuden voimakasta rajoittamista. Kyse ei ollut varmastikaan lapsen edusta, ja hallinto-oikeuskin totesi tässä yhteydessä, että tietoa ei olisi saanut antaa, mutta mitään erityistä rangaistusta viranomainen ei saanut (ei siis edes varoitusta). Todettiin vain, että hän toimi väärin. 16 § Suostumus tietojen
antamiseen
Salassa
pidettävästä asiakirjasta saa antaa tietoja asiakkaan
nimenomaisella suostumuksella tai niin kuin laissa
erikseen säädetään. Milloin asiakkaalla ei ole
edellytyksiä arvioida annettavan
suostumuksen merkitystä, tietoja saa antaa hänen laillisen
edustajansa
suostumuksella. Salassa
pidettävästä asiakirjasta saa antaa oma-aloitteisestikin
tiedon,
kun epäillään edellä 2 momentissa tarkoitettua
rikosta taikka silloin, kun
epäillään jonkun syyllistyneen siinä mainittua
vähäisempään rikokseen, jos
sosiaalihuollon järjestäjä ja toteuttaja arvioi sen
olevan välttämätöntä lapsen edun
taikka erittäin tärkeän yleisen tai
yksityisen edun vuoksi. Salassa pidettävien
tietojen antaminen asiakkaan suostumuksesta riippumatta
eräissä muissa
tilanteissa
Sen lisäksi,
mitä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa
tai henkilötietolaissa säädetään,
sosiaalihuollon järjestäjä tai toteuttaja saa,
jos se on välttämätöntä lapsen edun
taikka erittäin tärkeän yleisen tai yksityisen edun
vuoksi, antaa tiedon
salassa pidettävästä asiakirjasta asiakkaan tai
tämän laillisen edustajan
suostumuksesta riippumatta tuomioistuimelle tai muulle viranomaiselle
asiassa,
jossa sosiaalihuollon viranomaiselle on laissa säädetty
oikeus tai velvollisuus
panna asia vireille taikka osallistua vireillä olevan asian
käsittelyyn tai
toimeenpanoon antamalla lausunto tai selvitys taikka muulla vastaavalla
tavalla. 23 § Muistutus
Asiakkaalla on oikeus
tehdä muistutus kohtelustaan sosiaalihuollon
toimintayksikön vastuuhenkilölle tai sosiaalihuollon
johtavalle
viranhaltijalle. Muistutukseen on
vastattava kohtuullisessa ajassa sen tekemisestä. Salassapitovelvollisuuden
ja toisaalta tiedonantovelvollisuuden rikkomisesta on tiedossa jopa
rangaistuksia, mutta kaiken kaikkiaan sosiaalihuollon asiakaslaki (so.
laki
sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista) on
nähdäkseni enemmänkin
laki sosiaalihuollon virkamiesten oikeuksista saada ja
käyttää asiakasta
koskevaa tietoa miten vain haluavat. Silti sen yleiset
määräykset edustavat
aivan toisenlaista näkemystä, ja tässä kohdistankin
huomion selkeään
ristiriitaan: lain yleisten lähtökohtien perusteella voisi
luulla, että lain
tarkoituksena on asiakkaiden suojeleminen tai asiakkaiden edun
huomioonottaminen, vaikka käytännössä laki toimii
asiakkaita vastaan. Tällaisia lakeja
on maassamme aivan liikaa.
Voisi jopa väittää, että yleisesti ottaen
suomalaisia kansanedustajia vedetään nenästä:
he kiinnittävät huomiota lakien yleisperusteluihin, kun taas
virkamiehet
kiinnittävät huomiota vain niihin pykäliin, jotka
vesittävät lakien
tarkoituksen. Mutta on varmaa, että kokeneet poliitikot kyllä
tietävät miten
laki todellisuudessa toimii. He antavat virkamiehille sen, mikä
virkamiehille
kuuluu ja saavat itse hyvän omantunnon. Voin
siis valittaa
ja tehdä kanteluita, voin saattaa ongelmani hallintotuomioistuimen
ja jopa
käräjäoikeuksien käsiteltäväksi ja
jäädä odottamaan, kun koneisto jauhaa.
Virkamiesten on kirjoitettava vastineita ja selitettävä
tekemisiään. Merkittävä
muutos on, että nykyään heidän on perusteltava
päätöksensä ja kerrottava mihin voin
valittaa. Ennen kaikkea virkamiehen täytyy olla puolueeton ja
kohdella ihmisiä
tasa-arvoisesti, ilman sukupuoleen tai alkuperään
liittyvää syrjintää.
Asiakasta on kohdeltava ihmisarvoisesti, otettava huomioon hänen
tarpeensa ja
toivomuksensa ja otettava ensisijaisesti huomioon asiakkaan etu.
Jostain syystä
tällä määräyksellä ei ole
mitään arvoa, kun sitä verrataan lastensuojelun
käsitteeseen ”lapsen etu”. Sama
koskee
perheen suojaa. Kuitenkin ilman muuta tärkein ihmisoikeuksien ja
lasten
oikeuksien suoja on kansainvälisissä sopimuksissa ja niiden
turvaksi luoduissa
tuomioistuimissa. Sekä Euroopan
ihmisoikeussopimus että Lasten
oikeuksien sopimus korostavat vahvasti sitä, että
ihmisillä on oikeus
perheeseen ja että perheitä ei saa viranomaisten toimesta
pyrkiä hajottamaan.
Meillä Suomessa on kuitenkin vallitsevana näkemyksenä
lastensuojelussa, että perheellä
sinänsä ei ole mitään erityistä arvoa
suhteessa lapsen etuun. Perhe on vain
yksi sopimus muiden joukossa. Tässä
suhteessa ristiriita esimerkiksi kansainvälisiin
ihmisoikeussopimuksiin on
ilmeinen: niissä korostetaan varsin voimakkaasti perheen
merkitystä ja
”pyhyyttä” (perheenjäseniä ei saa erottaa toisistaan
ilman todella hyvää
syytä). Lastensuojelulaki
on vuodelta 1983 ja monessa suhteessa varsin tiukasti asiakkaiden
oikeuksia
puolustava laki: siinä on periaatteessa taattu lapsille ja
heidän vanhemmilleen
laajat kuulemisoikeudet ja asetettu huostaanotoille tiukat
edellytykset. Lakia on
kuitenkin sovellettu melko löysästi, ja vasta aivan viime
aikoina sen
soveltamista on tehostettu. Laissa oli kuitenkin
lähtökohtaisesti vakavia
porsaanreikiä: ensimmäisenä se, että ensisijaisen
huostaanottoratkaisun tekee
luottamusmieslautakunta, eikä se edes valvo kaikkia
huostaanottotapauksia vaan
ainoastaan niitä, joita lapsi tai vanhemmat vastustavat. Toinen
lain iso ongelma
on lapsen edun käsite, jonka tulkintamonopolin
sosiaalityöntekijät ja
lääkärit ovat ottaneet itselleen. Näin
lapsen edusta on tullut väärin käytettynä myös
sopiva lyömäase, jolla voidaan
argumentoida sekä lapsen tosiasiallista mielipidettä
että vanhempien näkemyksiä
vastaan (ks. myös Sund 2005). Tämän lisäksi laista
on lastensuojelun
käytännöissä johdettu käsite ”huoli” eli
ajatus siitä, että mitään ei ole
tarvinnut konkreettisesti tapahtua tai että ei tarvitse olla
konkreettista
näyttöä; riittää jos
sosiaalityöntekijä tuntee (tai ei tunne) huolta.
Tämä
näkyy hyvin siinä, miten sosiaalityöntekijät
nykyään perustelevat puuttumistaan
tai puuttumattomuuttaan; jos työntekijä ei tunne huolta,
konkreettinenkaan
näyttö ei johda toimiin, kun taas päinvastaisessa
tilanteessa voidaan toimia
ilman näyttöä, ja
vastanäytölläkään ei ole merkitystä (ks.
tätä koskeva
keskustelu: Roos 2005, Arnkil 2005). Sosiaalialan
työntekijöiden liitto Talentia on vuonna 2005 saanut uudet
eettiset ohjeet,
jotka ovat varsin monipuoliset ja asialliset. Olisi mainiota, jos ne
saataisiin
todella vaikuttamaan käytännön toimintaan. Seuraavissa
esimerkkitapauksissa
(joista eräisiin myös eettisissä ohjeissa viitataan)
näitä eettisiä ohjeita ei
kuitenkaan ole noudatettu. Olen itse asiassa varsin vakuuttunut,
että niitä ei
ainakaan vielä kovin yleisesti noudateta. 2. Kantelun kangastus Hämmästyttävän
monissa tapauksissa ainoa keino pyrkiä vaikuttamaan asioiden
kulkuun on kantelu
- ei siis varsinainen oikeudellinen toimi, joka tuottaisi
päätöksen, vaan ikään
kuin ylimääräinen kiemura.
Päätöksistä saa toki usein valittaa, ja virkamiehen
on tehtävä valituskelpoisia päätöksiä.
Usein kuitenkin virkamiehen toimista voi
vain kannella. Äskettäin niin sanottua Kosken poikien
tapausta koskevassa,
KKO:n ratkaisussa todettiin, että se ei puutu tapauksen
yhteydessä esimerkiksi
voutien toimintaan, koska niistä tulee kannella. Tämä on
kummallinen vaatimus. Olisi
ollut reilua, että KKO olisi ottanut asiaan heti kantaa, ainakin
yleisten
periaatteiden osalta (siis saako alaikäisiä lapsia
pitää sairaalan
psykiatrisella osastolla ja kuka silloin on vastuussa lapsista ja saa
päättää
esimerkiksi siitä, keitä he saavat tavata). Kantelut on tehty
jo kauan sitten,
mutta mitään päätöksiä ei ole saatu
(vasta päätöksistä voisi valittaa edelleen
hallinto-oikeudellista tietä). Kantelu
onkin
erittäin hidas tapa saada ”oikeutta” (muutenkin juuri hitaus on
järjestelmän
suurimpia ongelmia). Meidän kaksi
keskeistä
kanteluviranomaistamme, eduskunnan oikeusasiamies ja oikeuskansleri
ovat
täystyöllistettyjä. Suomessa
tehdään
vuosittain n. 1500 kantelua oikeuskanslerille joista n. 10 % koskee
sosiaalitointa. Näistä OK ratkaisee vuodessa n. 900.
Oikeusasiamies taas ratkaisi
vuonna noin 3300 kantelua, joista 660 (22 %) koski sosiaalitointa
vuonna 2005
(EOA: www.oikeusasiamies.fi,
24.1.2006). Luku on runsaat 14 prosenttia enemmän kuin vuonna
2004. Normaali kantelun
käsittelyn kestoaika on oikeusasiamiehellä n. 8 kuukautta.
Tämän lisäksi
tulevat lääninhallituksiin tehtävät kantelut,
joiden määrä on huomattava
(vuosittain n. 2000, joista suurin osa koskee sosiaalisektoria).
Jälkimmäisestä,
lääninhallitukselle kohdistuvasta kantelusta oli kyse
esimerkiksi Kosken
poikien tapauksessa. Suomessa on siis vuosittain arviolta 3000
kansalaista, jotka kokevat suomalaisten sosiaaliviranomaisten
kohdelleen heitä
niin väärin, että kantelu on heidän
mielestään tarpeen. Tämän lisäksi tulee
vielä joitakin oikeusjuttuja sekä valituksia Euroopan
Ihmisoikeustuomioistuimeen.
Mielestäni tämä on paljon. Väitän, että
on moninkertainen määrä niitä, jotka
kyllä kokevat joutuneensa väärin kohdelluiksi, mutta
eivät jaksa lähteä asiasta
kantelemaan. Toisaalta on niitä,
jotka
ovat joutuneet tekemään useamman kuin yhden kantelun (ks.
myös Ylikylä-Leiva
2005). Suurin
osa
EOA:lle ja OKV:lle osoitetuista kanteluista ei johda
mihinkään (EOA on 16 %
tapauksissa päätynyt johonkin toimenpiteeseen).
Äärimmäisen harvat johtavat
virkarikossyytteisiin: toimenpiteet ovat tavallisesti huomautuksia tai
ns.
käsityksen ilmauksia. Toisin sanoen kanteluilla ei juurikaan
vaikuteta
virkamiesten asemaan tai toimintaan. Virkamiehet kylläkin
käyttävät mielellään
valitusten ja kanteluiden hylkäämistä argumenttina
toimintansa
moitteettomuudesta. Sen sijaan
lääninhallituksille/hallinto-oikeuksille
tehdyillä kanteluilla näyttää olevan hieman
enemmän seurauksia. Tämä johtunee
siitä, että suoraan EOA:lle ja OKV:lle tehtävillä
kanteluilla on matalampi
kynnys (sinänsä vähän nurinkurista) ja niitä
voi tehdä hyvin epämuodollisesti,
mikä yleensä myös tarkoittaa sitä, että
niillä ei ole juuri mitään juridisia
mahdollisuuksia menestyä. Oikeastaan vain sellainen kantelu
EOA:lle tai oikeuskanslerille
kannattaa, jossa on itsenäisesti jo selvitetty ja asiantuntijoiden
toimesta
arvioitu se, mitä on tapahtunut. Ehkä monissa kanteluissa
lopputulos olisi myös
toinen, jos viranomaisia velvoitettaisiin luovuttamaan asiaa koskeva
sähköpostiliikenteensä. Palatakseni
vielä
Kosken poikien tapaukseen, oikeuskansleri ratkaisi erään
heitä koskevan
kantelun maaliskuussa 2006 (9777/1/04). Ratkaisu perustui moitittujen
virkamiesten omaan selvitykseen tapahtumien kulusta.
Mihinkään muuhun
aineistoon ei viitattu. Mitään ulkopuolista arviointia
tapahtumien
vaikutuksista lapsiin ei ollut tehty. Mitään
itsenäistä arviota siitä, oliko
poikien kohtelu tilanteessa todellakin lainmukaista, oikeuskansleri ei
tehnyt. Viime
aikoina
erityisesti oikeuskanslerille osoitettujen kanteluiden
määrä on tasaantunut:
1980-luvulla oli muutaman vuoden kausi, jolloin kanteluita tehtiin
todella
paljon. Tiedän hyvin, että osa kanteluista on alun alkaen
toivottomia ja että
niiden syytkin ovat olleet vähäpätöisiä.
Itsekin olen virkaurallani joutunut
kahden kantelun kohteeksi (sattumalta molemmat tapahtuivat vuonna
2005).
Toisessa eräs opiskelija halusi saada osasuorituksestaan
opintoviikkoja, vaikka
hänellä ei opinto-oppaan mukaan olisi ollut sellaista
oikeutta. Kyse oli noin
yhdestä opintoviikosta, mutta silti ko. opiskelija on
tähän mennessä valittanut
asiasta laitokselle, tiedekuntaan, keskushallintoon, kannellut
hallintovirastoon ja on uhannut kannella edelleen vaikka
oikeusasiamiehelle
”saadakseen oikeutta” ja Roosin kaltaiset rikolliset nalkkiin. Toisessa
kantelussa
taas eräs johtava sosiaalityöntekijä oli sitä
mieltä, että minä professorina
olin yrittänyt painostaa ja ahdistella häntä, kun
puutuin hänen ratkaisuihinsa
eräässä lastensuojelutapauksessa. Edellisessä
tapauksessa Helsingin yliopiston
rehtori totesi kantelun aiheettomaksi, jälkimmäisessä
olen antanut oman
vastineeni EOA:lle ja odottelen ratkaisua. Voin siis hyvin
ymmärtää niitä
virkamiehiä, jotka kokevat joutuneensa turhien kanteluiden
kohteeksi. Olen
itsekin
ollut mukana kanteluissa, huonolla menestyksellä. Viimeisin koskee
yliopistojen
autonomiaa ja uutta palkkausjärjestelmää, enkä usko
senkään tuottavan tulosta,
olkoonkin että viranomaisten vastineet ovat olleet niin heppoisia,
että niistä
on ollut helppo osoittaa ammottavia aukkoja. 3. Lastensuojelun valta ja
mielivalta Lastensuojelulaki on niitä lakeja, joista voi sanoa ”moni kakku päältä kaunis, mutta sisällä höttöä”. Käytännössä se näyttää sallivan erittäin voimakkaita lasten ja aikuisten ihmisoikeuksiin puuttumisia ns. lapsen edun nimissä. Toimenpiteiden kohteiden asema suhteessa virkamiehiin on myös erittäin heikko. Lapsia voidaan ottaa huostaan mitä ihmeellisimmillä perusteilla (yllättävän yleinen peruste on edelleen vaikkapa epäsiisti koti), päätöksiä tekevät virkamiehet, joita valvovat maallikkoelimet ovat pelkkiä kumileimasimia, valitusten käsittely on hidasta ja tehotonta, ja erityisesti lasten palauttaminen vanhemmilleen on äärimmäisen hankalaa[4]. Todellisuudessa aiheettomastikin huostaan otetun lapsen palautus vanhemmilleen vie normaalitapauksissakin vuosikausia. Olen sitä mieltä, että turvaava lyhytaikainen huostaanotto vanhempien juomisputkien ajaksi ei ole ollenkaan hassumpi idea lapsenkaan kannalta, jos vanhemmat eivät muuten pysty järjestämään lapselle varahoitoa ja vanhempien ja lastensuojelun välillä vallitsee luottamus). Olen kuitenkin joutunut neuvomaan aina kysyttäessä: välttäkää viimeiseen asti kontaktia lastensuojeluun, älkääkä suostuko lapsen huostaanottoon, älkää varsinkaan uskoko virkamiesten lupauksiin siitä, että huostaanottoon suostuminen antaa paremman mahdollisuuden saada lapsi takaisin. Todellisuudessa ankara vastustus on lähes ainoa mahdollisuus (joskaan ei kovin hyvä) pitää huostaanotto edes kohtuullisen lyhyenä. Joskus lastensuojelun asiaan puuttumista ei kuitenkaan ole mahdollista välttää, esimerkiksi kun päivähoidosta tehdään ilmiantoja lastensuojelulle (tähänhän kannustetaan). Eräässä eteläsuomalaisessa kunnassa toimii perhepäivähoitaja, joka on tehnyt jo viisi ilmiantoa hoitolapsistaan. Lastensuojelu on ottanut kaikki vakavasti; ensimmäinen ilmiannettu joutui jopa istumaan syyttömänä vankilassa, mutta nyt tilanne on onneksi muuttunut (ks. Suomela 2005). Mitään anteeksipyyntöjä tai itseoikaisutoimia ei tietenkään ole nähty. Yleisesti ottaen insestiä tai seksuaalista hyväksikäyttöä koskevat epäilyt johtavat aina hankaliin juridisiin tilanteisiin (viimeisin suurta julkisuutta saanut esimerkki on yllämainittu Outreaun tapaus, jossa lukuisia lapsia otettiin huostaan ja suuri määrä aikuisia istui vuosikausia syyttöminä vankilassa, ennen kuin asian todellinen laita selvisi). Niinpä seksuaalisen hyväksikäytön epäilyn esittäminen on erittäin tehokas tapa erottaa lapsi isästään avioeron yhteydessä. Toinen on perheväkivaltaa koskeva väite. Kumpaankin pitää suhtautua erittäin vakavasti (en siis missään mielessä puolusta perheväkivaltaa enkä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä!), mutta on tärkeää, että insesti- ja väkivaltasyytösten väärinkäyttömahdollisuus suljetaan pois (ks. Taskinen 2004). Kokemukseni on, että sosiaaliviranomaiset ovat tässä suhteessa erittäin valikoivia: joskus he ottavat tämän mahdollisuuden huomioon, joskus eivät. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin käsittelee tällä hetkellä kahta tapausta, jossa viranomaiset itse ovat hyödyntäneet seksuaalista hyväksikäyttöä koskevia väitteitä perheen hajottamiseksi. Alussa mainitussa tapauksessa sosiaalilautakunta käytti insestisyytettä isän ja pojan erottamiseksi toisistaan (R vs. Finland, 34141/96); vaikka syyte sittemmin myönnettiin perättömäksi, sitä ei ”unohdettu”, vaan siihen viitattiin jatkuvasti mahdollisena insestiepäilynä. 4. K&T vastaan Suomi Olen aiemmin käsitellyt K&T:n tapausta melko laajasti (Roos 2001, varsinainen tapausselostus löytyy Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen verkkosivuilta www.echr.coe.int/echr tapausnumerolla 25702/94: kun viitettä ei mainita, kyseessä on tapausselostus), mutta se ansaitsee tulla käsitellyksi vielä kerran. Kyse oli siis äidistä, jolta mielenterveydellisten ongelmien vuoksi otettiin huostaan sekä vastasyntynyt vauva suoraan synnytyslaitokselta että toinen, vanhempi lapsi, joka tuolloin oli muualla hoidossa. Isälle ei annettu mahdollisuutta hoitaa lasta äidin sairaalassaolon aikana. Hänelle tosin lupailtiin tätä, jos hän eroaisi pysyvästi äidistä. Kun hän ei tätä tehnyt, seurauksena oli pysyvä huostaanotto. Kun äiti sitten toipui ja sai vielä yhden lapsen, tätä ei otettu huostaan. Kahta muuta lasta ei silti palautettu, ja sosiaaliviranomaiset tekivät (lähes) kaikkensa estääkseen vanhempien ja lasten yhteydenpidon. Vanhemmat valittivat asiasta Suomessa kaikkiin mahdollisiin oikeusportaisiin, mutta ilman tulosta. Lasten edun katsottiin olevan alun alkaenkin, että he jäävät sijaisvanhemmille, joille lapset oli luvattu pysyvästi. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi toisin. Sen mielestä Suomen valtio oli rikkonut ihmisoikeussopimusta juuri siinä, että se oli alun alkaen pyrkinyt pysyvään lasten ja vanhempien erottamiseen eikä missään vaiheessa ryhtynyt toimenpiteisiin perheen yhdistämiseksi. Sen sijaan katsottiin, että itse huostaanotoissa, paitsi synnytyslaitokselta tehdyssä, ei ollut toimittu väärin, sillä tässä suhteessa virkamiesten harkintavalta antoi Suomessa oikeuden toimia niin kuin toimittiin. Tiettävästi tämä on ainoa kerta, jossa Suomi on saanut tuomion virheellisestä huostaanotosta. Arvelen, että Strasbourgissa, jossa tuomarit tulevat Euroopan kaikista kolkista, pohjoismaiset käytännöt nostattavat hiuksia pystyyn niiltä, joiden maissa on tapana pitää perhesuhteita tärkeinä, mutta tästä huolimatta tyydytään kohauttamaan olkapäitä: ”maassa maan tavalla”. Joka tapauksessa oman käsitykseni mukaan virkamiesten toiminta oli tässä asiassa lainvastaista ja epäinhimillistä. Ennen kaikkea se tapa, jolla vanhempia kohdeltiin erilaisissa pikkuasioissa ja jolla tapaamisia rajoitettiin ja hankaloitettiin, oli puhdasta kiusantekoa. Juuri tapaamisten hankaloittamisella voidaan melko tehokkaasti estää perheen (toisen vanhemman) ja lasten yhteydenpito pysyvästi, varsinkin tapauksissa, joissa kyse on huoltajuusriidoista. Kun viranomaiset antavat määräyksiä ns. valvotuista tapaamisista, lopputulos on usein tilanne, joka on kiusallinen ja hankala sekä vanhemmalle että lapselle. Lapsi voi kokea hyvin ahdistavana sen, että hänen vanhempaansa (käytännössä useimmiten isäänsä) kohdellaan kuin rikollista. Toisaalta isä saattaa tilanteessa purkaa ahdistustaan tavalla, joka johtaa vielä tiukempiin rajoituksiin. Jos isä polttaa pinnansa, niin lisärajoituksia on helppo perustella. Lopputulos on selvä: valvotutkin tapaamiset loppuvat. Tämä on ehkä helpotus joillekin osapuolille, mutta katkeraa isälle, joka menettää viimeisenkin yhteytensä lapseensa (ks. Pertti Ruha 2004). Siinä ei paljon lohduta, että ehkä kymmenen vuoden päästä lapsi saa ottaa yhteyttä isäänsä, kenenkään estämättä (ja aika usein yhteys on tällöin täysin poikki). K&T:n tapauksessa jo synnytyslaitokselta lähti käyntiin pitkä piina, joka ei ole vieläkään päättynyt. Virkamiesten sitkeys ja päättäväisyys on hämmästyttänyt minua suuresti. Lapset sijoitettiin kauas vanhemmista ja tapaamisia hankaloitettiin mahdollisimman paljon. Kun vanhemmat yrittivät saada lapsia takaisin uuden lapsen (jota ei ollut otettu huostaan) syntymän jälkeen, vanhempiin kohdistettiin erilaisia rangaistustoimia tapaamisrajoitusten muodossa. Ajatus on ilmeisesti se, että normaalitapauksissa vanhemmat antavat periksi ennemmin tai myöhemmin. Tässä tapauksessa vanhemmat eivät luovuttaneet (törmäsin juuri äskettäin tähän muotoiluun erään sosiaalityöntekijän puheessa: ”eikös nyt kannattaisi jo luovuttaa, yleensä vanhemmat luovuttavat jo aikaisemmin”), vaan jatkoivat pyrkimyksiään saada lapset takaisin tai ainakin tavata heitä. Lakihan sanoo, että kun huostaanoton perusteet ovat poistuneet, huostaanotto lakkaa. Tässä tapauksessa edellytyksiä huostaanotolle ei oikeastaan enää ollut sen jälkeen kun vanhemmat osoittautuivat täysin kykeneviksi hoitamaan uutta lasta (tällöin argumenttina voikin olla, että lapsen palauttaminen vaikeuttaisi perheen tilannetta). Kun vanhemmat olivat käyneet läpi koko prosessin Suomessa saamatta missään vaiheessa oikeutta, he veivät asiansa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Tämä antoi asiassa ratkaisun, jossa Suomen valtio tuomittiin yhdestä virheellisestä huostaanotosta ja siitä, ettei se ollut pyrkinyt yhdistämään perhettä niin kuin ihmisoikeussopimus edellyttäisi. Tuomio ei ole saanut aikaan muutoksia suomalaisessa käytännössä. Tämän ratkaisun jälkeen viranomaiset pyrkivät vielä ”rankaisemaan” vanhempia ottamalta heiltä heidän viimeisetkin yhteytensä lasten kanssa, eli määräämällä heille edunvalvojan. Toinen merkillisyys on se, että tapausta on hoitanut ministeriössä eräs juristi, joka sittemmin on taas lastensuojelujärjestön juristina ollut aktiivisesti vaikuttamassa perheen ja lasten yhteyksien katkaisemiseen. Tällä juristilla on harvinaisen ongelmallinen kaksois- tai kolmoisrooli, aina lasten ja vanhempien haitaksi. Näitä lastensuojelukentällä toimivia innokkaita vapaapalokuntalaisia näyttää olevan enemmänkin (ks. Jussila 1998). Aivan tuoreessa kuopiolaisessa tapauksessa, jota kommentoin eräässä TV-dokumentissa, minulla on ollut ilo tämän jälkeen keskustella Savon Sanomien yleisönosastolla Kuopion sosiaalihuoltojaoston puheenjohtajan Pirkko-Liisa Piirosen (kok) ja sosiaalijohtaja Jarmo Rautjärven kanssa vähän vastaavasta tilanteesta, jossa tytär oli huostaanotettu väkivaltaepäilyn vuoksi. Epäilyn esittäjänä oli lapsen äiti ja epäily kohdistui isään, jolla lapsi oli, mutta väkivaltaa ei todettu. Isän tilanne on tällä hetkellä täysin muuttunut. Hän onkin yrittänyt saada huostaanottoa puretuksi, mitä myös tytär toivoo. Kuopion viranomaiset eivät halua suostua tähän vaan ovat päinvastoin tiukentaneet tapaamisrajoituksia (tapaaminen vain kerran kuukaudessa) sekä myös isän ja tyttären välistä puhelinyhteyttä. Piironen on sanomalehtikirjoituksessaan (Savon Sanomat 3.1.2006) viitannut siihen, että sijaisperhe olisi ”parempi” kuin tyttären varsinainen perhe ja että olisi lapsen edun mukaista jatkaa huostaanottoa, vaikka huostaanoton kriteerit eivät enää täyttyisikään. Tämä on hyvin ongelmallista juuri K&T:n tapauksen valossa: Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on selvästi todennut, että perheen pysyvä hajottaminen tai sen tavoittelu ei ole ihmisoikeussopimuksen mukaista. Lisäksi on selvää, että lastensuojelulaki ei anna mitään perusteita sille, että huostaanottoa tulisi jatkaa vain sillä perusteella, että sijaisvanhemmat ovat ”parempia” vanhempia (ellei käsitettä lapsen etu tulkita hyvin laajasti, jolloin yleensäkin voidaan sanoa, että lapsen etuna on saada ”paremmat” vanhemmat). Toisin sanoen lapsella on lailliset vanhemmat, joita hän ei voi valita yhtä vähän kuin vanhemmat voivat (yleensä) valita lapsiaan. Tähän taas millään viranomaisella ei ole oikeutta puuttua, muuten kuin tarkkaan säädellyissä olosuhteissa ja tilapäisesti. Vanhemmat eivät myöskään menetä kokonaan oikeuksiaan lapseen. Itse asiassa on niin, että huostaanoton päättyessä (kun lapsi täyttää 18 vuotta) voi hyvinkin käydä, että lapsen yhteydet sijaisperheeseen tai sijaishoitokotiin katkeavat. Perheellä ei ole mitään velvollisuuksia suhteessa hoidokkiinsa (kunnalla sen sijaan on). Lapsen omien vanhempien suhteen tilanne on toinen: hän on edelleen heidän lapsensa, elämänsä loppuun asti (joskin on totta, että mitään elatusvelvollisuutta ei ole, niin kuin eräissä muissa maissa). On siis erittäin vastuutonta viranomaisilta pyrkiä lasten etuun vedoten katkaisemaan yhteydet lapsen ja hänen vanhempiensa välillä pysyvästi. Sosiaalijohtaja Rautjärvi selosti vastauksessaan isän kirjoitukseen (Savon Sanomat, 4.12. ja 7.12.2005) laveasti niitä periaatteita joita lastensuojelun pitäisi noudattaa huostaanottotapauksissa ja totesi myös, että kyse on vain eri näkökulmista, joista isän näkökulma oli yksi. Kun omassa kommentissani (Savon Sanomat 9.12.) huomautin hänelle, että lastensuojelu ei voi tyytyä vain näkökulmiin, sain kuulla, että totta kai lastensuojelulla on oma näkökulmansa. Toinen tyypillinen muotoilu on, että lastensuojelu on aina puolueellinen, koska se on lapsen puolella; tämähän ei tarkkaan ottaen ole lain mukaista. Lisäksi lapsen puolella oleminen vanhempia vastaan voi johtaa lapsen(kin) kannalta ikäviin seurauksiin.. Ongelmahan tässä on se, että lastensuojelu ei voi soveltaa pelkkää näkökulma-ajattelua: sen täytyy nimittäin yrittää muodostaa asiasta oikea kokonaisnäkemys eri tietolähteiden perusteella. Kun olen itse osallistunut lastensuojelukiistoihin, olen yleensä tutustunut asiakirjoihin, joissa kaikkien osapuolten näkökannat tulevat esiin. Jos sen perusteella on näyttänyt siltä, että yhteydenottaja on oikeassa, olen ryhtynyt auttamaan häntä. Huostaanottotapauksissa osapuolia oli käytännössä vain yksi, sillä sosiaalityöntekijöillä ei ole tapana ottaa minuun yhteyttä. Lastensuojelun työtekijät voivat useimmiten ristiriitatilanteissa luottaa siihen, että kun heidän sanansa on asiakkaan sanaa vastaan, asiakkaan sana häviää aina, varsinkin kun työparin työntekijät takaavat toistensa kertomukset. Kuitenkin silloin, kun on olemassa riippumatonta todistusaineistoa, ko. tilanteesta (esimerkiksi nauhoituksia), kokemukseni mukaan asiakkaan kertomus on lähempänä nauhoitusta. Selityksenä tälle näen sen, että lastensuojelussa asiakassuhteet voivat usein olla aika vaikeita ja työpaine kova. Tässä tilanteessa on ymmärrettävää, että menettelytavat voivat olla kyseenalaisia ja että sosiaalityöntekijät pitävät toistensa puolta.. Eräs neuvoni asiakkaille kriisitilanteissa onkin, että heidän tulisi ottaa aina mukaansa avustaja, joka nauhoittaa käydyt keskustelut ja että he nauhoittavat kaikki olennaiset tapaamiset ja puhelinkeskustelut. Ilman näyttöä jälkikäteen valittaminen ei kannata. Lapsen edun ongelmallisuus havainnollistuu hyvin Kuopion tapauksessa. Kun lapsi on huostaanotettu ja sijoitettu, niin esteenä palautukselle voi olla, että lapsella on parempi, turvallisempi olla sijaisperheessä. Näin ehkä useimmissa tapauksissa onkin, jos huostaanotto on tehty tavallisesta suomalaisesta köyhästä ja rikkinäisestä perheestä tai vaikkapa yksinhuoltajalta (jolloin lapsella on vain yksi huoltaja, mikä on yleensä huonompi tilanne kuin kaksi huoltajaa). Mutta onko todella niin, että viranomaisella on oikeus tehdä tällainen vertailu, kun kyseessä ovat lapsen lailliset vanhemmat ja maksusta työtä tekevä sijaisperhe (tai jopa laitos)? Minusta ei ole. Samalla lapsen edun logiikalla voitaisiin yhtä hyvin testata perheet ennen lapsen saamista ja pakottaa vanhemmat aborttiin tai luovuttamaan lapsensa ”paremmille” perheille. Missään tapauksessa tämä ei ole lastensuojelulain tarkoitus.
5.
Kun yksikulttuurinen, kielitaidoton äiti on parempi
kaksikulttuuristen,
kolmikielisten poikien yksinhuoltaja kuin kaksikielinen,
kaksikulttuurinen isä Varsinainen tarkastelukohteeni on kuitenkin tapaus jota olen seurannut nyt kolmen ja puolen vuoden ajan (tapaus itsessään on käynnistynyt alkutalvesta 2002). Tässä esitettävä kertomus perustuu käsiini saamiin asiakirjoihin, jotka olen saanut käyttööni toisen osapuolen luvalla. Tällä hetkellä voin luonnehtia itseäni ”tukihenkilöksi”: olen osallistunut eräiden kanteluiden ja vastineiden laatimiseen. Vaikka osa ratkaisuista on julistettu salaisiksi, niin tässä käytetty aineisto on siitä erillistä. Tapausta on käsitelty julkisuudessa, mutta henkilöiden nimiä ei ole paljastettu. En ole osallistunut tähän tapaukseen viranomaisena tai luottamusmiehenä, joten minua ei sido virkasalaisuus. Juuri tämän tapauksen osalta minuun on kohdistettu kantelu virkamiehen painostamisesta, jota oikeusasiamies käsittelee. On selvää, että toisen osapuolen käsitys tapahtumien kulusta poikkeaa merkittävästi alla esitettävästä. Olen pyrkinyt nojautumaan viranomaismateriaaliin, jossa toisen osapuolen käsitys on ollut etualalla. Ranskalais-suomalainen aviopari (mies on alun perin kotoisin eräästä Pohjois-Afrikan arabivaltiosta, mutta on EU-kansalainen ja työskennellyt jo vuosia Suomessakin ja osaa kohtalaisesti kieltä) joilla oli kaksi lähes kymmenvuotiasta lasta, on elänyt Suomessa koko avioliittonsa ajan, jota mies oli pitänyt onnellisena. He asuvat eräässä suurehkossa eteläsuomalaisessa kaupungissa, jossa asuu enimmäkseen hyvin toimeentulevia ihmisiä, ja jonka lastensuojelu on tottunut lähinnä huolehtimaan köyhistä ja juopoista. Yhtenä päivänä miehelle käy niin kuin Jussi Parviaiselle: vaimo lähtee yllättäen ja ottaa lapset mukaansa. Rakkaus on haihtunut ilmaan (toisin kuin mies luuli, se oli ilmeisesti haihtunut jo paljon aikaisemmin, mutta vaimotkaan eivät ole Suomessa aina kovin kommunikatiivisia, Sundin (2005) mukaan yllätykselliset erot ovat itse asiassa yleisiä). Erona Parviaiseen on se, että vaimo lähtee samaisen kaupungin naisten turvakotiin, joka on tunnettu siitä, että se eristää miehet myös lapsistaan ja suhtautuu lakien määräyksiin erittäin suurpiirteisesti (esimerkiksi turvakodissa olevat lapset ovat turvakodin mielestä pelkästään äitinsä huollossa, vaikka yleensä isäkin on lasten huoltaja). Kuvaan kuuluu, että mies ei tiedä mitä sana "turvakoti" tarkoittaa, kun vaimo ilmoittaa lähtevänsä sinne "miettimään asioita". Tämä selviää hänelle pian, kun lasten koulussa, päiväkodissa ja tietenkin sosiaalitoimistossa häntä kohdellaan sekä muukalaisena että väkivaltaisena. Seuraavana päivänä vaimon turvakotiin lähdön jälkeen tämä allekirjoittaa avioerohakemuksen. Tässä tapauksessa vaimo oli todennäköisesti suunnitellut asiaa etukäteen. Mies alkaa pitkän ja sitkeän prosessin saadakseen jonkinlaisen yhteyden lapsiinsa. Toisin kuin miehet yleensä tällaisissa tapauksissa, hän on erittäin aktiivinen ja ottaa yhteyksiä joka puolelle (tätä käytetään myöhemmin häntä vastaan). Toisaalta hän ei ryhdy raivoamaan ja riehumaan, millä suomalaiset miehet yleensä varmistavat sen, että menettävät yhteydet lapsiinsa kokonaan. Vasta oikeuden väliaikaispäätöksen turvin hän saa oikeuden tavata lapsiaan. Lapset ilmaisevat useaan kertaan haluavansa mieluummin olla isän kanssa ja huolimatta siitä, että äiti on pitänyt heitä lähes vuoden eristyksissä isästään, eivät he muuta mielipidettään (ennen kuin isältä on estetty lasten tapaaminen 8 kuukauden ajan). Niinpä kun isä vihdoin saa pitää lapsia viikonloppuina luonaan, nämä eivät suinkaan mielellään palaa äitinsä luokse. Äiti järjestää myös säännönmukaisesti kohtauksia palautusten yhteydessä; vaikka hän ei syytäkään miestään väkivaltaisuudesta, hän tietysti väittää pelkäävänsä tätä. Erään vaihdon yhteydessä äiti jopa ajaa miehensä päälle ja saa tästä (lievän) tuomion. Mies tiedottaa sosiaalitoimistoon toistuvasti lasten hänen mielestään väkivaltaisesta kohtelusta äidin luona (lapset valittavat hänelle että äiti lyö ja raivoaa heille). Sosiaalitoimisto ei ota näitä ilmoituksia huomioon. Voi vain kysyä, miten mieheen olisi suhtauduttu, jos hän olisi ajanut tahallaan vaimonsa päälle ja jättänyt tämän virumaan maahan (ja on selvää, että tällaista miestä tuskin itsekään haluaisin puolustaa). Sivumennen sanoen sosiaalitoimistossa valitetaan, että mies ottaa heihin jatkuvasti yhteyttä (kaikki miehen yhteydenotot on tarkkaan kirjattu), kun taas heillä ei ole mitään harmia äidistä eikä yhteydenottoja juuri ole. Kuitenkin käy myöhemmin ilmi, että äidillä on jopa vastuullisen sosiaalityöntekijän henkilökohtainen kännykkänumero, johon hän voi soittaa milloin tahansa. Sosiaalitoimisto teettää selvityksen jonka ilmaistuna tavoitteena on lasten mielipiteen selvillesaaminen. Selvityksessä kaksi (nais)psykiatria tapaa lapsia useita kertoja. Kun he tapaavat lapsia ensimmäistä kertaa, he kysyvät lapsilta tietävätkö nämä, mitä varten he ovat tulleet. Lapset vastaavat: jotta he voisivat ilmaista oman mielipiteensä siitä, että he haluavat asua isän luona. Psykiatrit sanovat lapsille, että tästä ei suinkaan ole kysymys. Kuitenkin heidän toimeksiantonaan on juuri lasten mielipiteen selvittäminen. Kun lastenpsykiatri katsoo näin oikeudekseen valehdella lapselle, minusta hän rikkoo keskeistä eettistä periaatetta vastaan. Lapset vakuuttuvatkin pian, että "tädeistä" ei ole heille mitään hyötyä. Raportissaan lastenpsykiatrit katsovat, että äidin olosuhteet ovat enemmän kodinomaiset ja vakaat (äiti siis pitää lapsia luonaan aina arkisin kun taas isällä lapset ovat vain viikonloppuisin), ja mikä kaikkein yllättävintä, että äiti myös pystyy takaamaan paremmin lasten kaksikulttuurisuuden huolimatta siitä että äiti on suomalainen, luterilainen ja yksikielinen, kun taas isä on samoin kuin lapset, kaksi(kolmi)kielinen ja islaminuskoinen, mutta Suomessa pitkään asunut ja työskennellyt. Lasten mielipiteelle ei anneta selvityksessä mitään painoa. Tätä kannattaa taas verrata sosiaalihuollon asiakaslain määräyksiin: mitään niistä ei noudateta. Ja, kuten sanottu, toimitaan eettisesti väärin. Kun lastenpsykiatrien pitäisi selvittää lasten (aitoa, vanhempien vaikutuksesta riippumatonta) mielipidettä, he katsovatkin tehtäväkseen selvittää mikä heidän mielestään on lasten (omasta mielipiteestä riippumaton) etu. Niinpä he sivuuttavat lasten oman näkemyksen asiasta ja asettavat itsensä ylimmiksi tuomareiksi asiassa, vaikka lapsen edun arvioinnin pitäisi oikeastaan olla tuomioistuimen tehtävä, lausuntojen ja muun aineiston perusteella. Runsas vuosi sitten tilanne kärjistyi. Äiti oli lasten mukaan hakannut heitä, niin että siitä oli jäänyt jälkiä. Mies vie lapset lääkäriin ja kieltäytyy palauttamasta heitä äidille. Sosiaalitoimisto vastaa tähän ottamalla lapset kiireellisesti huostaan ja sijoittaa heidät äidin luokse. Sillä ei ole, kuten se sanoo, "huolta äidin kyvystä huolehtia lapsista". Lautakunta peruu sittemmin kiireellisen huostaanoton aiheettomana. Tällä ei ole kuitenkaan vaikutusta sosiaalitoimiston virkamiesten toimintaan. Sama toistui uudemman kerran melko äskettäin. Kun lautakunta päätti lopettaa tapaamisrajoitukset, niin kokouksen jälkeen tapaamisrajoituksesta päätettiin heti uudestaan. Lautakunnan päätösten yli käveltiin, koska virkamies ”ei voi ottaa vastuuta seurauksista”. Kesälomien aikana ehdittiin lautakunnan mieltä vielä muokata niin, että se syksyllä noudatti paremmin virkamiesten toivomuksia. Sosiaalitoimisto pyytääkin erikseen vielä kokemattomalta (mies)lastenpsykiatrilta lausunnon, jossa tämä katsoo, että lasten pitää saada tavata isää vain valvotuissa olosuhteissa vähintään kahden vuoden ajan - tapaamatta lapsia tai kuulematta isää, joka ei ole ollut tietoinen koko lausunnosta. Lastensuojelu faksaa tämän tuomioistuimeen samana päivänä kun huoltajuuskysymystä käsitellään. Myöhemmin psykiatri saa lausunnosta huomautuksen lääninhallitukselta (poikkeuksellisesti hän myös pyytää isältä anteeksi toimintaansa). Käräjäoikeus päättää tämän jälkeen, että koska vanhempien tulehtuneiden välien takia yhteishuoltajuus ei ole mahdollinen, lasten huoltajuus annetaan äidille, mutta isä saa ns. laajat tapaamisoikeudet. Pahantahtoisen äidin kannattaa siis lähes aina rettelöidä, koska yhteishuoltajuutta ei silloin pidetä mahdollisena, ja yksinhuoltajuus määrätään käytännössä aina äidille. Se, mikä vaikutus lastensuojeluviranomaisen oikeuteen toimittamalla lausunnolla on, ei käy mistään ilmi. Ainakin tuomioistuin otti lausunnon vakavasti huomioon, sillä se johti käsittelyn jatkamiseen. Tämän jälkeen ollaan odottavalla kannalla. Periaatteessa lasten asioiden pitäisi siirtyä kokonaan toisille työntekijöille, mutta näin ei jostain syystä tapahdu. Isä valittaa huoltajuusratkaisusta hovioikeuteen ja huostaanotosta lääninhallitukseen. Lapset ovat välillä isän luona, mutta enimmäkseen äidin luona, missä he eivät viihdy. Äiti kohtelee heitä jatkuvasti tavalla, joka ei ole lain mukaista (raivoaa, lyö päähän, työntää heitä esineitä vasten jne.). Jatkuvana ne ovat nähdäkseni huostaanoton peruste, jos ne tulevat lastensuojelun tietoon. Lapset provosoivat varmaan myös äitiä ilmaisemalla selvästi sen, missä he mieluummin haluaisivat asua ja kumpaa vanhempaa he pitävät parempana. Isä välttää konflikteja, mutta tekee jatkuvasti lastensuojeluilmoituksia lasten kohtelusta (ja valittaa mm. lasten pukemisesta). Äiti pyrkii myös estämään isän ja lasten yhteydenpidon takavarikoimalla heidän kännykkänsä ja pyytämällä koulua pitämään myös huolen siitä että he eivät voi soittaa isälle luvallisina aikoina (iltapäiväkerhossa). Yhteydenpidon estäminen on luonnollista, koska lapset raportoivat tällöin kohtelustaan. Sosiaalitoimiston mielestä he eivät voi puuttua äidin kännykkäpolitiikkaan. Lastensuojelu tekee toki selvityksiä isän (ja ulkopuolisten) tekemien ilmoitusten pohjalta. Viimeisimmässä tapauksessa tehdään videointihaastattelu (kaksi kertaa). Ensimmäisellä kerralla pahoinpidelty lapsi kertoo selkeästi ja yksiselitteisesti, mitä on tapahtunut ja miksi. Äiti oli suuttunut ja työntänyt lasta rajusti niin että hän oli lentänyt sänkyä vasten ja saanut pahan mustelman. Lääkärintarkastuksessa löytyy myös muita jälkiä. Lapsi kertoo myös, että äiti on lyönyt häntä useita kertoja. Toisella kertaa lapsi ei halua enää puhua koko asiasta. Selityksenä on se, että paikalla on haastattelijana juuri se työntekijä, joka oli mukana kun lapset otettiin aikaisemmin huostaan. Lapsi ei luota tähän työntekijään tippaakaan, ymmärrettävistä syistä. Ei sellaisille ihmisille kannata puhua mitään, jotka vääntävät kaiken sanomisen toisin päin tai eivät ota sitä lainkaan huomioon. Lastensuojelu katsoi, että tapaus ei anna aihetta toimenpiteisiin. Lapsi ei ole kertonut tapahtumista yksiselitteisesti (hän "ei ole tuottanut luotettavaa ja johdonmukaista kertomusta"). Lisäksi kyseessä on ilmeinen rajatapaus (ei murtumia, ei lukuisia mustelmia), joten tapausta ei tarvitse viedä poliisitutkintaan (joskin sen voisi näytön perusteella viedäkin, varsinkin kun sen perusteella, mitä tapahtuu kun äiti esittää samanlaisia syytöksiä isää kohtaan). On kuitenkin täysin ilmeistä, että äiti käyttää jatkuvasti (pienehköä, mutta laitonta) väkivaltaa lapsia vastaan ja että on mahdollista, että tilanne voi muuttua vaaralliseksi. Kyseessä olisi siis juuri lastensuojelutapaus. Lastensuojelun näkemys on kuitenkin se, että isä tekee jatkuvasti aiheettomia ja turhia ilmoituksia ja on jo tästä syystä se huonompi ja riitaisampi puoliso, joka ei osaa erottaa omia intressejään lasten edusta. Vuodenvaihteessa 2004-2005 lapset pääsevät joulun jälkeen käymään isän luona. Isän tuntema kokenut radiotoimittaja tekee heistä n. tunnin mittaisen haastattelun, jossa lapset saavat kertoa omin sanoin tilanteestaan. Nauha on todella vaikuttava. Lapset kertovat äidin raivoamisesta, uhkailuista, pelotteluista ("ette koskaan saa tavata papaa ...") halustaan olla isän luona (eräässä kohdassa lapsi sanoo, että haluaisi että heillä olisi koko perhe yhdessä, sitten hän tarkentaa, "mutta uusi äiti". ) ja äitiin kohdistuvasta katkeruudesta. Lapset haluaisivat olla onnellisia isän luona, mutta äiti ei anna heidän olla. Tilanne on siis tämä: suomalainen lastensuojelu asettuu selkeästi toisen osapuolen kannalle, ei välitä lasten mielipiteestä tai edusta, ei kykene muuttamaan toimintatapojaan edes sen jälkeen, kun lastensuojelua valvova luottamusmieselin antaa sille selvän sanktion, ja tekisi ehkä paljon rajumpiakin ratkaisuja, ellei se tietäisi olevansa jatkuvassa seurannassa (mitä se tavallisesti ei ole). Jossain vaiheessa eräs lastensuojelun työntekijä toteaakin isälle: ”Suomalaiset miehet olisivat luovuttaneet jo ajat sitten”. Lääninhallitus tekee asiasta päätöksen, jonka mukaan sosiaalitoimisto on tehnyt lukuisia virheitä ja laittomia toimia. Sen päätös ei kuitenkaan sisällä suoranaisia sanktioita. Päätös on lisäksi julistettu salaiseksi, joten sosiaalitoimisto ei ota huomioon ratkaisua lainkaan. Sehän ei tule esimerkiksi lautakunnan tietoon. Pojat pääsevät tutkittaviksi Lastenlinnaan, jossa alan johtavat psykiatrit toteavat, että poikien edun mukaista olisi päästä isänsä hoidettavaksi. Lastensuojelu ei ota tätä näkemystä lainkaan huomioon, koska he katsovat että Lastenlinnan lääkärit ovat täysin isän manipuloimia ja kertovat lisäksi kaiken isälle. Toisin sanoen lastensuojelun näkemyksen mukaan on olemassa ”hyvä” osapuoli ja ”vihollinen”; jos asetut vihollisen puolelle olet itse paha, eikä sinun näkemyksiäsi tarvitse ottaa huomioon, vaikka olisitkin lastenpsykiatri. Lapsia tutkitaan myös intensiivisesti lastensuojelun toimesta samaan aikaan kun he käyvät Lastenlinnan tutkimuksissa; on ilmeistä, että tällainen monikertainen tutkiminen on raskasta lapsille. Samaan aikaan käynnistetään myös lastensuojelun oma, epävirallinen selvitys, joka ”tuottaa” raportin otsikolla ”Huoli J:stä ja I:sta” (jatkossa huoliraportti). Olen kirjoittanut tästä raportista laajan kommentin (Roos 2005), josta tässä vain lyhyt tiivistelmä. Huoliraportin lähtökohtana ovat yllämainittu lasten haastattelu sekä raportin laatimisaikaan tapahtuneet tutkimukset Lastenlinnassa. Edellistä ei raportissa oikeastaan käsitellä, vaan pyritään vain selostamaan sitä, miksi lastensuojeluviranomaiset eivät usko, että lasten kertomus on totta. Jälkimmäiselle taas raportti asettuu jonkinlaiseksi vastavoimaksi: siinä uskotaan, että Lastenlinnan tutkimus on puolueellinen ja ei-luottamuksellinen, joten on ollut välttämätöntä tehdä oikeampi selvitys. On mielenkiintoista, että lapsille tehdään testejä ja hyvin johdattelevia haastatteluja samanaikaisesti kun Lastenlinnan tutkimukset jatkuvat. Tämä ei ainakaan osoita, että viranomaiset ajattelisivat ensisijaisesti lasten etua. Sen sijaan he ovat huolissaan oman kantansa puolesta. Eräässä myöhemmässä vastauksessa lääninhallitukselle kirjoitetaankin, että tilanne toki näyttää selvältä ja että viranomaiset kokevat taistelleensa tuulimyllyjä vastaan puolustaessaan teoriaa, joka ei lainkaan vastaa sitä kuvaa, minkä haastatteluja ja videointeja katseleva ulkopuolinen voisi saada. Huoliraportin ydin on se, että isä on manipuloinut ja pakottanut lapset äitiä vastaan. On (raportin mukaan) totta että he puolustavat isää, ilmaisevat haluavansa asua hänen luonaan, eivät koskaan puhu isästä pahaa, mutta sen sijaan jatkuvasti äidistä, eivät koskaan ole syyttäneet isää väkivaltaisuudesta, mutta sen sijaan monesti äitiä. Kaiken takana on kuitenkin paha isä, joka on lisäksi vainonnut lastensuojelua jatkuvasti puhelinsoitoilla, kirjelmillä, asiakirjoilla (tämä on luultavasti se tärkein syy häntä kohtaan tunnettuun kaunaan). Äiti on sen sijaan normaali suomalainen nainen, jonka suhteen työntekijöillä ei ole mitään huolta eikä vaivaa. Hyvä äiti, kerta kaikkiaan. Huoliraportissa esitetäänkin, että hyvää ei voi simuloida, kun taas pahaa voi. Raportissa lähdetään
johdonmukaisesti siitä, että
kaikki on isän tuottamaa konstruktiota, jota lapset
robottimaisesti
noudattavat. Lasten manipulointi on raportin kirjoittajien
mielestä helppoa ja
yksinkertaista. Eräs tämän teorian keskeinen ongelma on,
että lapset ovat
olleet pääosan ajasta äidin luona, välillä
hyvinkin pitkiä aikoja
yhtämittaisesti ja että äiti on rajoittanut isän
yhteydenpitoa lasten kanssa
puhelimitse. Erityisesti haastattelu, joka käynnisti raportin
laadinnan,
tapahtui muutama tunti sen jälkeen, kun lapset olivat tulleet
isän luokse
monien viikkojen tauon jälkeen. Raportin tekijät olettavat
kuitenkin, että isä
oli ehtinyt tässä ajassa valmentaa lapset valehtelemaan ja
”tuottamaan” aivan
virheellistä tarinaa, mm. toivomaan itselleen uutta
äitiä (”on järkyttävää
ajatella, miten se vaikuttaa lapseen kun hänet pistetään
ääneen toivomaan
itselleen uutta äitiä” Entä jos lapsi
todellakin toivoi itselleen uutta äitiä? Eikö sekin
olisi aika järkyttävä
ajatus?). Raportti on myös vaatinut aikamoisen työpanoksen kaiken sen kiireen keskellä, jota lastensuojelu jatkuvasti korostaa. Kirjoittajilla on ollut viikkokaupalla aikaa omistautua vain selvitystyölleen. Raportin aineistona käytetään myös äidin salaa nauhoittamia puhelinkeskusteluja, mikä on ymmärtääkseni laitonta. Raportin valmistumisen jälkeen viranomaiset ryhtyivät päättäväiseen toimintaan. He tekivät uuden kiireellisen huostaanoton (aikaisempi oli peruuntunut jaostossa) ja väittivät, että lapset ”tuottivat” nyt aivan uutta kertomusta jonka mukaan isä olikin väkivaltainen. Tämä uusi kertomus oli tietenkin ehdottoman uskottava, siinä missä aikaisemmat kertomukset eivät olleet. Lapset ovat aivan äskettäin, päästyään yhteyteen isänsä kanssa kuvanneet tarkemmin sitä tapaa, millä tämä uusi kertomus on ”tuotettu”. Tämä näyttää kyllä tukevan sitä ajatusta, että lapset olisivat melko helposti vaikutettavissa, mutta nähdäkseni kyse on kuitenkin enemmän kertomuksesta, joka on tuotettu lapsista riippumatta. Sille ei ole juurikaan esitetty konkreettista näyttöä äidin ja sosiaalityöntekijöiden omien kertomusten lisäksi. Viranomaiset eivät suostuneet luovuttamaan tekemiään videonauhoituksia isälle, ennen kuin vasta aivan äskettäin, pakotettuina. Niiden pohjalta näyttää ilmeiseltä että kyseessä on selkeästi äidin lasten puolesta ”tuottama” versio. Molemmat vanhemmat ovat kiistämättä vahvoja persoonia, joita vastaan lapsen on hankala asettua. Tarinaan liittyy myös mielenkiintoinen syrjintäongelma. Isä on taustaltaan arabi ja uskonnoltaan muslimi. Lapset ovat myös muslimeita ja alun perin kaksikielisiä. Isä on puhunut aina lasten kanssa ranskaa, ja opettanut heille arabiaa. Äidin kanssa hän on puhunut englantia (äiti ei osaa ranskaa). Jo alun perin sosiaalitoimi tuotti selvityksiä, joissa väitettiin, että äiti pystyisi takaamaan lasten monikulttuurisuuden siitä huolimatta, että hän otti heidän pois ranskankielisestä koulusta (ja tarhasta) ja sijoitti heidät suomenkieliseen kouluun. Hän näytti myös jotenkin ajattelevan, että lapset olisivat isän luona muslimeja ja äidin luona luterilaisia (tämä käy ilmi ns. Huoliraportin salaa tehdyistä puhelinkeskustelujen nauhoituksista). Nyt, viimeisimmässä vaiheessa, kun lapset olivat huostaan otettuina ja isän oli määrä tavata heitä valvotusti, katsottiin että paikalla piti olla ranskankielentaitoinen tulkki. Kun tulkki oli sairastunut, niin isälle sanottiin, että hänen tulee puhua tilaisuudessa vain suomea. Kun isä ei tähän suostunut, lapset vietiin pois. Tästä on tehty kantelu syrjintälautakunnalle, joka maaliskuussa 2006 totesi syrjintää tapahtuneen ja edellytti muutosta viranomaisten toimintaan. Eräs sosiaalityöntekijä, joka väittää uskoneensa että miehen osaavan täydellistä suomea, oli kieltänyt häntä puhumasta kahdenvälisessä keskustelussa englantia. Sosiaalityöntekijän mukaan hän totta kai olisi ymmärtänyt myös englantia, mutta hän piti sen käyttämistä turhana, kun sekään ei ollut isän ”oma” kieli. Hän kiisti jyrkästi kohdelleensa isää jotenkin sopimattomasti tai syrjivästi. Isä on tehnyt asiasta uuden valituksen lääninhallitukselle ja olen juuri tutustunut sosiaalitoimen vastineisiin. Ne ovat opettavaista, mutta myös kovin masentavaa. Viranomaisten näkemys siitä, mikä on totta, on toinen kuin se mitä tosiasiat näyttävät, ja tätä näkemystä puolustetaan tiukasti, vaikka se jopa heidän itsensäkin mielestä näyttää väärältä. Näkemyksen ydin on, että isä, joka ei siis ole juurikaan voinut olla lasten kanssa kolmeen vuoteen, on manipuloinut ja määräillyt lapsiaan aina kevääseen 2005 asti, jolloin he vihdoin vapautuivat isänsä pelosta ja alkoivat puhua totta. Toinen, vaihtoehtoinen tulkinta on, että äiti on vihdoin, kolmen vuoden jälkeen, onnistunut kääntämään lastensa (erityisesti vanhemman heistä) pään (ja kun isä ei kahdeksaan kuukauteen saanut tavata lapsia). Tämä ei ole kuitenkaan kirjoitukseni kannalta keskeinen dilemma. Keskeistä on se, että viranomaiset ovat pyörittäneet yhden avioeroperheen asioita nyt neljä vuotta ja taatusti lapsille haitallisella tavalla. Viimeisin vaihe on se, että kaikenlaiset huostaanotot on purettu, ja hallinto-oikeus on todennut ne virheellisiksi, mutta äiti vastustaa edelleen oikeuden isälle antamia laajoja tapaamisoikeuksia (mistä koko juttu luultavasti on myös käynnistynytkin: takana on ollut äidin pyrkimys saada lapset kokonaan itselleen). Viranomaiset ovat tässä vaiheessa täysin lamautuneita, kun he aikaisemmin ovat olleet äärimmäisen aktiiveja. Niinpä kun isä (joka asuu lähellä lapsia) sattui tapaamaan poikansa pihalla lauantai-aamuna ja otti hänet mukanaan (koska hänellä oikeuden päätöksen mukaan oikeus pitää lapsia viikonloppuisin) niin hän sai tämän jälkeen vain erilaisia puhelinsoittoja poliisilta ja sosiaalitoimelta (aikaisemmin olisi melko varmasti tultu hakemaan poikia poliisin kanssa). Kun kävi ilmi, että poika oli tullut täysin vapaaehtoisesti hänen mukanaan - äiti ja lastensuojelu väittävät että pojat eivät halua tavata isää - niin vastatoimista luovuttiin. Isä palautti pojan normaalisti kouluun. Poika kertoi isälleen, että vastaava lastensuojelutyöntekijä oli keksinyt tarinan, että pojat eivät halua tavata isää. Tämä kuulostaa aika uskomattomalta, mutta ottaen huomioon, mitä kaikkea neljän vuoden aikana on tapahtunut, niin en olisi ollenkaan varma siitä, että pojan versio on väärä tai edes yksipuolinen. Koko monivaiheinen prosessi on tuottanut joukon kanteluita (joiden ratkaisut on pääasiassa julistettu salaisiksi ja joilla ei ole tämänkään vuoksi ollut vaikutusta viranomaisten toimintaan), poliisitutkimuksia ja oikeudenkäyntejä. Viranomaiset ovat käyttäneet tähän merkittävästi aikaa ja rahaa. Heillä olisi ollut parempaakin tekemistä, tai sanokaamme, että he olisivat voineet saada tapauksen pois päiväjärjestyksestä paljon aikaisemmin olemalla tasapuolisia ja kuuntelemalla ensisijaisesti lapsia ja pakottamalla vanhemmat neuvottelemaan keskenään. Nyt vaimon ”pelko” miestään kohtaan on saanut vaikuttaa viranomaisratkaisuihin, vaikka tälle pelolle ei ole esitetty mitään perusteita. Tapaus työllistää edelleen monia viranomaisia, ja itse tulen käyttämään sitä kouluesimerkkinä siitä, miten lastensuojeluviranomaisten ei tule toimia. Tapaus on myös valitettavasti havaintoesimerkki siitä, miten erityisesti ulkomaalaisavioliittojen suomalaisen osapuolen kannattaa toimia saadakseen lapset itselleen (tosin samat menettelytavat ovat käytössä myös tavallisten suomalaisten isien suhteen, ks. Sund 2005). Tapaus opettaa myös, että yhteishuollosta on helppo päästä eroon, kunhan vain ilmoittaa, ettei tule toimeen toisen kanssa ja osoittaa tämän vaikkapa ajamalla toisen päälle (tämä ohje sopii vain naisille)[5]. Käytössäni on myös laaja aineisto erään suomalaisisän kokemuksista siitä, miten vaimo menemällä turvakotiin sai lapset huoltoonsa ja viranomaiset puolelleen. Tapaus on monessa suhteessa samankaltainen ylläkuvatun kanssa, myös siinä suhteessa, että viranomaiset ovat joutuneet tekemisiin poikkeuksellisen sitkeän isän kanssa. Jälkimmäisessä tapauksessa näyttää kuitenkin siltä, että kyseessä on selkeästi äiti, joka vedättää viranomaisia, joiden oma rooli on melko vähäinen, paitsi kustannusten maksajina (kaupunki maksoi poikkeuksellisen pitkän turvakotioleskelun ja maksaa edelleen ilmeisen tarpeetonta lapsiin kohdistuvaa terapiaa, jota antaa turvakodin psykologi). Tosin en ole edellisenkään tapauksen kohdalla aivan varma, että äidillä olisi tapauksessa niin pieni rooli kuin päältä näyttää. Hänellä on erinomaiset suhdetoimintakyvyt ja virkamiestausta. Kummassakin tapauksessa viranomaisten tarpeeton asiaan puuttuminen toisen osapuolen hyväksi on tullut erittäin kalliiksi veronmaksajille. Kustannukset ovat hyvinkin sadoissa tuhansissa euroissa (jos lasketaan kaikki viranomaistoimet mukaan, niin voidaan arvioida, että tapaus on vienyt kyseisen alueen lastensuojelun työvoimaresursseista melkoisen siivun viime vuosien aikana). 6. Kuopion
tapaus: aiheeton huostaanotto, jota ei suostuta perumaan Myös Kuopiosta kuuluu kummia: sain viime keväänä puhelinsoiton toimittajalta, joka oli tekemässä dokumenttia kuopiolaisesta tapauksesta, jossa lasta on pidetty huostassa jo kolme vuotta, vaikka lapsen isän tilanne on tänä aikana olennaisesti muuttunut ja lapsen huostaanotto olisi voitu lopettaa jo kauan sitten. Tutustuin tapaukseen ja annoin ohjelmaan haastattelun. Ohjelma synnytti keskustelua sekä Yle:n verkkosivuilla että paikallisessa sanomalehdistössä. Isä on esiintynyt nimellään julkisuudessa sekä ko. dokumenttiohjelmassa että lehdessä (Savon Sanomat 4.12.2005). Itse en kommentoinut erityisesti tätä tapausta vaan puhuin yleisemmin. Totesin myös ohjelmassa olevani nykyään sitä mieltä, että jos perheellä on ongelmia, en suosittele yhteydenottoa lastensuojeluun, koska seuraukset voivat olla pahempia kuin itse ongelma. Lastensuojeluosapuoli vastasi isälle lehdessä (Savon Sanomat, 7.12 ja 17.12.) kahdella tavalla: sosiaalitoimen johtaja selosti yleisesti, miten lastensuojelun pitäisi toimia ja vetosi myös siihen, että on olemassa suuri määrä erilaisia näkökulmia. Sosiaalilautakunnan paikallinen kokoomuslainen puheenjohtaja (Anna-Leena Piironen, 17.12 ja 27.12) sen sijaan vastasi selvästi ko. tapaukseen vedoten, että lapsi tarvitsee rauhaa ja hoitoa ja että isä ei ymmärrä lapsen etua. Tämän johdosta lautakunta onkin päättänyt erittäin rajuista tapaamisrajoituksista esim. sillä perusteella, että lapsi itkee tapaamisten jälkeen. Isä saa tällä hetkellä tavata 9-vuotiasta tytärtään kerran kuukaudessa 6 tunnin ajan. Yhteydenottoa puhelimitse on rajoitettu. Näyttäisi siltä, että kyse on rangaistuksesta, joka kohdistetaan niin lapseen kuin isäänkin sen perusteella, että asia on viety julkisuuteen. Näyttää siltä, että tavoitteena on lapsen täydellinen vieroittaminen vanhemmistaan. Yksityisesti minulle on tätä perusteltu erittäin voimakkain sanakääntein. Käytettävissäni olleessa asiakirja-aineistossa (Itä-Suomen hallinto-oikeuden asiaa koskeva päätös) perustelut ovat huomattavasti vaisumpia ja itse asiassa suorastaan heiveröisiä. Keskeisenä perusteena on vanhempien riitaisuus. Kuitenkin äidin edellytykset huolehtia lapsista ovat erittäin kyseenalaiset. Isä taas on päässyt eroon ongelmistaan. Isä on kuitenkin myöhästynyt joitakin kertoja sovituista arviointitapaamisista. Lapsen väitetään olevan riskitapaus, joka tarvitsee rauhaa ja kiinnittymistä sijaisperheeseensä. Sillä, että lapsella olisi kaksi sisarusta ja että hän on joutunut olemaan poissa kotoaan jo kolme vuotta (kuusivuotiaasta yhdeksänvuotiaaksi), ei ole merkitystä. Mitään konkreettista ei esitetä näkemysten tueksi. Hallinto-oikeus luottaa epäkriittisesti lasta tutkineen psykiatrin lausuntoon. Huostaanotto oli johtunut väärästä pahoinpitelysyytteestä, joka ei johtanut syytteiden nostamiseen. Sen jälkeen lapsen palauttamista ei ole kuitenkaan edes harkittu. Toisin sanoen kun lastensuojelu on saanut mielestään riittävän perusteen lapsen huostaanotolle, se ei päästä lasta enää kynsistään. Se mikä minua tässä erityisesti raivostuttaa on, että vaikka ymmärränkin lastensuojelun mielestään tarkoittavan hyvää, varsin selvällä lailla joka antaa lapselle suojaa ja jossa vanhempien oikeuksien rajaamista on tarkasti säännelty, ei ole mitään vaikutusta. Siitä ei välitetä. Viranomainen voi aina keksiä perusteita, jotka sivuuttavat lain selkeän tarkoituksen: kun huostaanotolle esitetyt perusteet eivät enää ole voimassa, huostaanotto pitää lopettaa. Sellaisilla perusteilla, että vanhemmat ovat mahdollisesti huonompia vanhempina kuin sijaisvanhemmat ei ole (lain mukaan) mitään merkitystä. Voidaan toki ajatella, että lapsen edulla ei ole mitään yhteyttä perhesuhteiden ylläpitämisen kanssa, vaan että lapsen etuna ovat aina parhaat mahdolliset hoitajat riippumatta biologisesta tai juridisesta vanhemmuudesta. Ongelma tässä on se, että luultavasti kaikkien lasten etuna olisi saada paremmat vanhemmat kuin mitä heillä jo on ja että heille voitaisiin sellaiset löytääkin. Milloin vanhemmat ovat köyhiä, milloin ankaria, milloin liian lepsuja ja milloin ylihuolehtivaisia. Varmasti on olemassa myös todella kamalia vanhempia, joiden ei koskaan olisi pitänyt saada lapsia. Viina ja huumeet tekevät myös tuhojaan suomalaisissa kodeissa (kiitos maamme oloihin sopimattoman EU-päätöksen, jota meidän on muka pakko noudattaa). Silti väittäisin, että tällaisia vanhempia on vähemmän kuin mitä nykyään väitetään ja että pakko ja omavaltaisuus ovat tuskin tässäkään tapauksessa lapsen kannalta parhaita vaihtoehtoja. Ennen kaikkea on ihmeellistä, että kunnat ovat valmiita pistämään huomattavia rahasummia sijoituksiin, kun taas ahdingossa olevien vanhempien tukemiseen tai esimerkiksi lasten terapioiden järjestämiseen tarkoitetut resurssit ovat mitättömiä. Kuten jo edellä todettiin, jälkeenpäin laskettuna epäonnistuneen huostaanoton kokonaiskustannukset voivat nousta todella korkeiksi (ks. myös Ikonen 2006). 7. Miten huono-osaisten ihmisten alistaminen saadaan loppumaan? Se vääryys, jonka tässä kirjoituksessa olen erityisesti halunnut nostaa esiin, on että tavallisen kansalaisen on tavattoman vaikea nojautua lain pykälien tukeen, kun häntä vastassa on ns. moniasiantuntijuus eli lastensuojelutyöntekijöiden, lastenpsykiatrien ja hallintojuristien melko yhtenäinen rintama. Erityisesti lastenpsykiatrit näyttävät saavan koulutuksessaan pöyristyttäviä käsityksiä lasten ja vanhempien ihmisoikeuksien (ja suhteiden) merkityksettömyydestä, sekä siitä kuinka vahvoja lapsen tulevaisuutta koskevia väitteitä he olemattomilla perusteilla ja lapsia tai heidän vanhempiaan tapaamatta voivat esittää. Jotenkin lastenpsykiatrien koulutuksessa tulee mieleen se, että heille ei lainkaan opeteta tieteellistä epäilyä tai varovaisuutta. Lastensuojelutyöntekijät ovat ammatillisesti epävarmoja ja viime aikoina heidän päähänsä on istutettu kohtalokas käsitys kaiken sosiaalisesta konstruoituvuudesta, mikä nähdäkseni heidän ajattelussaan tarkoittaa sitä, että jokaisessa tapauksessa on iso määrä erilaisia totuuksia, joista voi mielensä mukaan valita yhden. Viranomaiset ajattelevat myös, että lapsen etu oikeuttaa kaiken muun, myös epäoikeudenmukaisen ja mielivaltaisen kohtelun. Hallintojuristit taas katsovat vain sitä, onko toimittu edes kutakuinkin sääntöjen mukaan. Tärkeimpänä on se, että on pyydetty ja saatu sopiva lausunto lastenpsykiatreilta, jonka perusteita ei yleensä aseteta kyseenalaiseksi (Tiedän kuitenkin yhden tapauksen jossa lastenpsykiatrien lausuntoja ei ole otettu huomioon: ns. Koskenpoikien tapauksen, jossa KKO sivuutti ne vailla perusteluja; toivottavasti tämä on ennakkotapaus siitä, että ainakaan lasta ja vanhempia tapaamatta tehtyjä lausuntoja ei pidä ottaa huomioon). Kun kaikkea tätä voi perustella lapsen yksilöllisellä edulla, jonka määrittäjänä juuri sosiaalityöntekijä tai lastenpsykiatri on, lopputulos on se, että eri mieltä oleva lapsi tai vanhempi jää jyrän alle. Parhaassa tapauksessa se merkitsee usean vuoden turhaa ja kallista huostaanottoa, pahimmassa tapauksessa koko lapsuuden kestänyttä sijoitusta. Lapsen ainoaksi vaihtoehdoksi jää, niin kuin Pia-Liisa Heiliö, eräs lasten pysyvän huostaanoton piilokäsikirjoituksen merkittävistä taustahenkilöistä, on K&T -tapauksen ihmisoikeuskäsittelyn yhteydessä asian ilmaissut: ”lapsella on oikeus tasavertaisena aikuisena ottaa yhteys vanhempiinsa ja siten luoda heihin normaalit perhesuhteet” (ks. Suomela 2006). Lähteet: Arki, arvot, elämä, etiikka. Sosiaalialan ammattilaisen eettiset ohjeet. Talentia ry. Ammattieettinen lautakunta 2005 Tom Erik Arnkil: Peräkammari ja huolen vyöhykkeet. Metaforat, dialogisuus ja yhteinen kielialue. Yhteiskuntapolitiikka 2.2005 Leeni Ikonen:
Huostaanottoselvitykset heikkotasoisia. Helsingin Sanomat, Mielipide
11.6.2006 T.K.Jussila: Isän ja lapsen pakomatka. Tositapahtumien mukaan kertonut T.K.Jussila. Yliopistopaino, Helsinki 1998 J P Roos: Mitä oikein opimme K&T:n tapauksesta? Yhteiskuntapolitiikka 5.2001, 471-479 J P Roos (toim.) Huostaanottokirja. Huostaanotettujen Lasten Vanhempain Yhdistys, Jyväskylä 2004 J.P.Roos: "Saan olla subjektiivinen" - vai saanko? Yhteiskuntapolitiikka 5.2005, 567-569 J.P.Roos: Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön suhteen pohdiskelua. Janus 1. 2006 J.P.Roos: Arvio ns. Huoliraportista. Muistio 25.8.2005 Pertti Ruha: Oikeudeton isä. Isätön lapsi. Kirja kerrallaan. Helsinki 2004 Päivi Sinko: Laki ja lastensuojelu. Juridisoituvat käytännöt sosiaalityön arjessa ja asiantuntijuuden määrittelyssä. Palmenia-kustannus, Helsinki 2004 Ralf Sund: Ero! Selviytymisopas miehelle. 2005 Anu Suomela: Kun perhepäivähoitaja tekee ilmiantoja: tapahtumien kulku sekä vanhempien ja isovanhempien muistiinpanoja. Muistio 25.9.2005 Anu Suomela: Huostaanotot saatava käräjäoikeuksiin. 22.2.2006 Sirpa Taskinen (toim.): Huostaanotto. Lastensuojelun asiantuntijaryhmän suositus huostaanottoprosessin laatua ohjaaviksi yleisiksi periaatteiksi. Stakes, Oppaita 33, 1999 Sirpa Taskinen(toim.): Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyn selvittäminen. Asiantuntijaryhmän suositukset sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle. Stakes, Oppaita 55, 2004 Helena
Ylikylä-Leiva. Sosiaali- ja
terveydenhuollon asiakkaan oikeudellisesta asemasta. Selvitys
asiakkaiden
kohtaamista oikeudellisista ongelmista ensiasteen
päätöksenteossa. Edita, Helsinki
2003 [1] . Kiitän teoksen toimittajia aivan uskomattoman perusteellisesta ja huolellisesta kommentoinnista. Melkein tekee mieli sanoa, että he ovat osasvastuussa lopputuloksesta … [2]
. Aivan
poikkeuksellisen
mainio esimerkki (kun Vääryyskirjan alkuunpanijana ovat
olleet KELA:n tutkijat)
tästä harkintavallan laajuudesta on sairausvakuutuksen ns.
taksajärjestelmä. Kaikki
tietävät, että
sairausvakuutuslain mukaan suomalaiset ovat mm. oikeutettuja 60
prosentin
korvauksiin lääkärinhoidosta, jos hoidon antaa
yksityinen lääkäri(asema).
Kaikki tietävät myös että varsinkin
pääkaupunkiseudulla, missä yksityisiä
palveluita on runsaasti, todelliset hinnat ovat pahimmillaan
kolmin-nelinkertaiset taksoihin verrattuina (ja hammashoidossa
vielä enemmän).
Tämän lisäksi tulee vielä se, että jos
vanhempi ihminen tarvitsee vaikkapa
kaihileikkausta, mikä hänelle merkitsee huomattavaa
helpotusta elämään, niin
jonot julkisella puolella ovat niin pitkiä, että
todennäköisyys kuolla ennen
leikkausta on huomattavan suuri. Toisin sanoen, yksityinen hoito on
usein ainoa
vaihtoehto. Sama koskee kiireellistä hammashoitoa. Tästä
on valitettu ja mm.
allekirjoittanut on joitakin vuosia sitten saanut vastauksen
apulaisoikeuskanslerilta, jossa kerrotaan, että
taksajärjestelmän pitäminen
alhaisena kuuluu viranomaisen harkintavaltaan. Toisin sanoen, lain
rikkominen
on OK, kunhan viranomainen, joka rikkoo lakia on harkinnut asian niin. [3]. Tämähän on juristien mielestä väärin: hehän elävät juuri siitä, että lait eivät ole yksiselitteisiä ja että jotkut käsitteet tarkoittavat lähes päinvastaista kuin mikä niiden merkitys normaalisti on. Tällaisia ovat vaikkapa kohtuus tai erityisen painavat syyt. [4] . Eräiden innokkaiden huostaanottojen puolestapuhujien kauhutarinat ”30 huostaanoton tytöstä” ovat pahasti harhaanjohtavia (keskimääräinen huostaanottojen määrä lasta kohti on alle kaksi). [5] Nyt, loppukeväällä 2006, isä on saanut kaksi merkittävää ratkaisua: syrjintälautakunta on todennut että häntä on kohdeltu syrjivästi ja edellyttänyt asiaan korjausta. Hallinto-oikeus on taas todennut että tehdyt kiireelliset huostaanotot olivat perusteettomia ja että sosiaalilautakunnan lapsiasiain jaosto oli toiminut oikein purkaessaan ne (kuten edellä on käynyt ilmi, virkamiehet jatkoivat huostaanottoa omin päin, joten he syyllistyivät moninkertaiseen virheeseen). Nämä ratkaisut eivät kuitenkaan ole sellaisinaan vielä saaneet aikaan mitään muutosta viranomaisten suhtautumisessa. Back to beginning |