Kotisivulle

Homepage

Curriculum Vitae

Research

Teaching

Exam results

Publications

Unpublished texts
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Pitääkö 70-luvun arkkitehtuuri säilyttää?

(HS Vieraskynä)
 

Tämän kirjoituksen ensimmäisenä virikkeenä oli pikku-uutinen siitä, että Helsingissä kokoontuva arkkitehtikokous tulee keskustelemaan myös 1960- ja70-luvun rakennusten suojelusta. Tämän jälkeen Helsingin Sanomat on jatkanut keskustelua jopa pääkirjoitussivulla ja ottanut selvästi kantaa sen puolesta että ns. Makkaratalo pitää säilyttää. 
  
Kuten muistamme,1970-luku oli se viimeinen vuosikymmen jonka aikana tuhottiin tavattomasti arvokasta rakennuskantaa niin Suomessa kuin muuallakin. Silloin meni myös suurelta osin hautaan viimeinen sankariarkkitehtisukupolvi, joka kuvitteli itsestään niin suuria että hävitti surutta edellisten arkkitehtipolvien saavutuksia. Alvar Aalto inhosi tunnetusti erityisesti 1800-luvun suomalaisarkkitehtuuria ja oli aina valmis repimään esimerkiksi Höijerin rakennuksia. Mutta hän ei ollut ainoa. Viljo Revell on ehkä se, joka sai aikaan eniten vahinkoa. Kaija ja Heikki Sirenin ohella, mutta tässä voisi luetella suren joukon epigoneja. Timo Penttilä on lähes Revellin kaltainen hahmo, jonka tuhotyöt Kämpin fasadin takana Kluuvikadulla ja korttelin sisäpihalla ovat Makkarataloon rinnastettavia.

Revellin Makkaratalo ja Vaasan keskustori ovat ehkä niitä suorituksia jotka parhaiten symboloivat hävityksen kauheutta. Sekä myös sen syvyyttä: Revell itse asiassa tuhosi valkoisen Suomen keskeisiä symboleja; jopa tällainen oli mahdollista kun suuri arkkitehti oli asialla. Revellin tiedetään vieläpä kaavailleen koko Kaivokatu-Keskuskatu/Aleksin korttelin hävittämistä, mutta  hän ehti kuolla ennen kuin pääsi toteuttamaan aikeensa. Vain Makkaratalo jäi muistuttamaan yrityksestä. Ja nyt siis keskustellaan siitä, pitäisikö Makkaratalo suojella! Sekä ylipäätään siitä, että suojelukaavat olisi jo ulotettava 60- ja 70-luvun arkkitehtuurin tuotteisiin.

Kirjoitan tätä Lammilla, Helsingin yliopiston biologisen aseman asuntolassa joka on aidointa 70-lukua: punatiilisiä elementtilaatikoita, jotka sopivat ympäristöönsä mahdollisimman huonosti. Tässäkin oli aikaisemmin erittäin hieno pappilarakennus, josta nyt on jäljellä vain postikortti. Punatiili oli muuten materiaali jonka suuri Alvar Aalto teki lopullisesti hyväksyttäväksi, kun sitä aikaisemmin saattoi käyttää enintään navetoiden kivijalassa, tehtaissa tai todella köyhän ja sivistymättömän väen taloissa (kun ei ollut varaa tai halua rapata taloa). Ensimmäinen suuri tiiliaalto Suomessa oli Töölön rakentaminen 30-luvulla, mutta se ei vielä herättänyt innostusta.  Tiilihän on materiaali, joka pitäisi aina peittää rappauksella: nykyään tämä on vain  harvinaista, mutta yleistymässä.

Oma Helsingin yliopistoni ei ole kunnostautunut kovin hyvin uudisrakennustensa suhteen, mutta se hyvä esimerkki siitä, miten arvostetulle instituutiolle sallitaan enemmän kuin muille. Unioninkadulle saatiin rakentaa Einari Teräsvirran valkoinen laitosrakennus keskelle uusklassista miljöötä (se sai palkinnonkin). Yliopiston hallintorakennus on todellinen häpeäpilkku enkä kyllä Ervin Porthaniastakaan kovin monta pluspistettä antaisi. 

Kysymys on nyt siis siitä pitäisikö tämän toisen maailmansodan jälkeisen kauheimman hävitysaallon tuotokset suojella vai pitäisikö niille antaa sama käsittely kuin millä ne itse kohtelivat edeltäjiään?  Annammeko anteeksi vai vaadimmeko silmän silmästä ja hampaan hampaasta? Jos kyseessä olisivat ihmiset niin vastaus olisi selvä: anteeksianto. Mutta kun kyseessä ovatkin rakennukset niin tilanne on hieman toinen.

Ovatko nämä rakennukset muuttuneet kahdessakymmenessä vuodessa arvokkaiksi ja suojelua ansaitseviksi? Olisiko niiden hävittäminen korvaamaton menetys suomalaiselle rakennuskannalle, niin kuin niiden edeltäjien hävittäminen oli?  Eli konkreettisesti: onko Makkaratalo tai Ympyrätalo säilytettävä koska ne kuuluvat jo Helsingin kaupunkikuvaan. Onko “Suomen rumin talo” (kilpailu on kovaa)  valtion virastotalo Hakaniemessä säilytettävä?  Onko Helsingin kaupungin Kallion virastotalo joka aiotaan peruskorjata lähes samaan hintaan kuin mitä uudisrakennus maksaisi, todella säilyttämisen arvoinen?

Itse vastaisin tähän kysymykseen näin: ennemmin olisin säilyttänyt Berliinin muurin kokonaisuudessaan kuin Makkaratalon! Eli Berliinin muurilla olisi ollut historiallista arvoa, mitä Makkaratalolla ei ole eikä tule olemaan. Mutta Berliinin muurista on siis säilytetty pieni palanen jälkipolville. Itse olisin valmis säilyttämään hiukan suuremman palasen 70-luvun arkkitehtuuri malliksi ja pelotukseksi tuleville sukupolville. Olisi tärkeää säilyttää juuri sellaisia taloja jotka elävästi muistuttavat meitä siitä tylsyyden barbariasta joka tuolloin vallitsi. Muuten saattaa vielä nousta polvi arkkitehtejä jotka katselevat kaihoten juuri 60- ja 70-luvuille. Nythän meillä on joukko arkkitehtejä jotka kopioivat häikäilemättä ja ilman itsekritiikin häivääkään perusfunkista.  Siis nyt kun onneksemme lukuisat 60- ja 70-luvun rakennukset tulevat siihen ikään, että niille olisi pakko tehdä jotain,  niin olisi ehdottoman tärkeää, että niitä purettaisiin mahdollisimman paljon, erityisesti sieltä, missä niiden tilalta aikoinaan hävitettiin arvorakennuksia ja jätettäisiin jäljelle vain muutamia esimerkkejä. Ensimmäinen kysymys on: millaisia esimerkkejä. Vastaukseni on: toisaalta kaikkein mitäänsanomattomimpia, niitä joita kaupunkimme nyt ovat täynnä ja toisaalta muutamia hirveimmistä, aidosti varoittavina esimerkkeinä, ettei kenellekään vain syntyisi nostalgiaa.

Mutta tästä nousee heti seuraava kysymys. Mitä tilalle? Arkkitehdin vastaus on selvä ja nopea: aikamme parasta arkkitehtuuria. Nykyhetken arkkitehtuuri on toki monessa mielessä parempaa kuin 60- ja 70-lukujen standardiarkkitehtuuri. Silti minusta voitaisiin nostaa myös esille se kysymys, miksei rakennettaisi uudelleen kertaalleen hävitettyjä rakennuksia? Niin paljon kuin esimerkiksi Juha Leiviskää arvostan, niin hänen lauseensa siitä että Saksalaisen kirkon interiööriä ei olisi voinut entistää oli yksinkertaisesti väärä. Saksalaisesta kirkosta ovat alkuperäiset piirustukset olemassa. Entistäminen olisi ollut teknisesti ja tiedollisesti mahdollista. Sen tekemisen esti vain hyvän arkkitehdin arvovalta ja väärä vakaumus. 

Nämä vanhojen rakennusten palauttamiset tulisi alkaa strategisesti tärkeistä paikoista. Makkaratalon paikalla sijainnut Skohan rakennus, Mannerheimintien alkupään hävitetyt arvotalot, Huvilakadun palauttaminen entiselleen .... Lista olisi suorastaan loputon, pelkästään Helsingin keskustan kohdalla puhumattakaan nyt sellaisista kaupungeista kuin Vaasa ja Oulu ja Joensuu ja Kuopio ja Mikkeli ...  Hyvillä entistäjäarkkitehdeillä avautuisi aivan uusi työsarka.
Samoin kuin kunnon rakentajille, jotka saisivat rakentaa vihdoinkin jotain pysyvää!
 

JP Roos
 
 

Eeva-Maija Viljo jatkaa kauan sitten keskenjäänyttä kuurojen vuoropuhelua toistaen vastaväitteet jotka koskevat jotain muita ajatuksia kuin esittämäni. Saanen kiinnittää huomiota pariin väärinkäsitykseen.

Jos jokin jo purettu rakennus rakennetaan uudelleen alkuperäispiirustusten mukaan niin kyse ei ole vanhan jäljentämisestä vaan uudisrakennuksesta. Piirrokset ovat vain tavanomaista vanhempia. Tässä ei ole mitään merkillistä, sitä tehdään kaiken aikaa, jopa meillä Suomessa . Jostain syystä vain taide- ja arkitehtuurihistorioitsijat vastustavat tällaista toimintaa henkeen ja vereen. Arkkitehtien kohdalla tämä on ymmärrettävää, koska kyse on tietyllä tavoin ammattikunniasta: kukapa nyt mielellään haluaisi myöntää että 100 vuotta sitten tehdyt suunnitelmat olisivat paremmat kuin ne jotka on tehty nykykoulutuksella..

Suuri osa siitä, mitä Viljo kirjoittaa on kiintoisaa, mutta ei kosketa lainkaan Makkarataloa ja sen korvaamista paikalla aiemmin olleella rakennuksella. Viljon pitäisi tietää että Skohan talosta meillä on aika hyvät tiedot, jopa rakennuksen väristä. En väitäkään että rakennuksen sisätilat pitäisi rakentaa tarkalleen entiseen asuunsa. Kysymyshän on siitä, miten makkaratalo sopii ympäristöönsä, siis sen julkisivusta. Oli harvinaisen tyypillistä arkkitehtiajattelua (vain nuoret arkkitehdit voivat olla niin konformistisia!), että kun Helsingin Sanomat pyysi arkkitehtejä ratkaisemaan Makkaratalon ongelman niin nämä muuttavat sisätiloja kun ongelmana on julkisivu ja sen ankeus. Enkä ole tässä mielipiteessäni ainoa, pikemminkin ongelmana on se, että makkaratalolla ei juuri ole puolestapuhujia, paitsi ehkä nuoremman arkkitehtikunnan keskuudessa.

Saksalainen kirkko ei sekään ole niin vanha rakennus, että Viljon luettelemat hankaluudet koskisivat sitä kovin hyvin. Ainoana ehkä se, että muutoksia on tehty niin paljon, että Suomessa vieläkin voimissaan olevan entistämisideologian mukaisesti on vaikea valita eri kerrostumien välillä, joten pitää tehdä aivan uutta. Huomautukseni koski vain sitä, että Leiviskä oli pitänyt tehtävää mahdottomana. 

Enkä tietenkään missään nimessä ollut vaatimassa kaikkien 60- ja 70-lukujen rakennusten purkamista! Toivoin vain että niitä kohtaisi edes jossain määrin sama kohtalo, kuin niiden edeltäjiä samoilla paikoilla. Onko Viljo todella vakavissaan, ettei hän osaa tehdä mitään eroa sen välillä puolustetaanko arvokkaita puutalo tai 1800-luvun miljöitä ja sen välillä puolustetaanko 1960- ja70-luvun miljöitä, kuten Makkarataloa..

Korjattakoon myös tässä pieni tiiliverhoilua koskeva väärinkäsitys, joka toisaalta osoittaa, miten vähän ns asiantuntijat tarkkailevat ympäristöään. Kyllä jopa minäkin tiedän että punatiiltä on käytetty ennen Aaltoa. Kirkot ovat huomattavin poikkeus siitä säännöstä, että tiiltä käytettiin ensisijaisesti erilaisissa hyötyrakennuksissa (kasarmit, tehtaat jne). Höijerin paloasema ei ole siis mikään poikkeus säännöstä.  Mutta tiilen käyttö asuintaloissa julkisivumateriaalina on ollut köyhien ja kipeiden etuoikeus (“vuokrakasarmit”) kunnes siitä tuli hienoa ja arvokasta. Ja nyt kun kulkee melkein millä tahansa suomalaisessa 1960- ja 70-luvuilla rakennetulla pientaloalueella voi havaita, että betonielementtitalot ovat köyhien taloja ja erilaiset “paikallarakennetut” tiilitalot ovat rikkaiden ökytaloja (sittemmin köyhätkin alkoivat niitä rakentaa).  Ja sitten siellä täällä on joko vanhoja tai  vanhan mallin mukaisesti rakennettuja puutaloja, ja kas, nehän ovat ainoita kelvollisia (niissä asuvat toisaalta vanhat mummot ja toisaalta arkkitehdit ja muu sivistyneistö ...).  Mutta joskus jopa uudempikin puutalo voi olla aivan kohtuullinen, mutta sen sijaan eivät koskaan nämä tiiliverhoillut puurunkoiset tai yläosaltaan lautaverhoillut sekaversiot. Viljohan ei tietenkään taidehistorioitsijana voi ottaa tällaiseen kantaa; itse vetoan tässä sellaisiin auktoriteetteihin kuin esimerkiksi Panu Kaila, joiden mukaan kyse ei ole ainoastaan estetiikasta vaan yksinkertaisesti materiaalien teknisestä yhteensopimattomuudesta.
Lopuksi haaste: Voivatko Viljo ja kumppanit osoittaa että 1800-luvulla tai 1900-luvun alussa rakennettiin yleisesti yhden perheen huviloita tai isompia asuintaloja rappaamattomasta tiilestä. Ja mielestään onnistuneen tiili- tai tiili-puuyhdistemäpientalon vaikkapa Helsingin Pakilasta tai Kauniaisista? Mahtaako joku heidän tuntemansa arkkitehti tai arkkitehtuurihistorioitsija jopa asua sellaisessa?
 

J P Roos