Kotisivulle

Homepage

Curriculum Vitae

Research

Teaching

Exam results

Publications

Unpublished texts
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Russellin tragedia

Ray Monk: Bertrand Russell 1921-1970. The Ghost of Madness. Jonathan Cape 2000
 

    Ray Monk, Southhamptonin yliopiston filosofian professori on kirjoittanut kaksi äärimmäisen merkittävää elämäkertaa: Wittgensteinin ja Russellin.  Wittgensteinin elämäkerta oli kuitenkin vain pelkkä sormiharjoitelma verrattuna nyt päätökseen vietyyn Bertrand Russellin kaksiosaiseen elämäkertaan. Siinä Monk nousee nähdäkseni nyt elävien elämäkertakirjoittajien kärkiryhmään ellei aivan ykköseksi. Russellin elämä on monessa mielessä 1900-luvun keskeisten ajatussuuntien ja elämänkäsitysten läpileikkaus yhdessä henkilössä. Se on myös äärimmäisen traaginen ja vieläpä julkisen ja yksityisen välisessä ristiriidassaan todella järkyttävä. Luettuani Monkin Russell-elämäkerran ensimmäisen osan kiinnitin huomiotani siihen, miten Monk käytti melko laajasti hyväkseen Russellin Omaelämäkertaa ja miten vähän hänellä oli oikaisuja Russellin omaan versioon. Omaelämäkerrassa oli kerrottu lähes kaikki, ja varsin tarkasti. Nyt toisessa osassa tilanne on aivan erilainen. Russellin omaelämäkerta muuttuu loppua kohti täysin arvottomaksi ja tyhjänpäiväiseksi tarinaksi. Silti vielä 50-luvun alkuun kyse on enemmän poisjätöistä kuin vääristä tiedoista. Tämä oli myös se elämäkerta jonka Russell saattoi valmiiksi tuolloin ja jätti kustantajalleen julkaistavaksi vasta kuolemansa jälkeen. Se että hän eli vielä 20 vuotta ja koki sekä yksityiselämässään että julkisessa toiminnassaan sellaisia muutoksia jotka saivat hänet tuomaan muistelmat julkisuuteen, synnytti sitten kolmannen osan,jonka tekijästä ei ole varmuutta ja jonka sisältämät tiedot ovat pääasiassa vääriä tai aivan puutteellisia.

Ray Monk kertoo kirjansa (so elämäkerran toisen osan) esipuheessa että hänelle tämän osan kirjoittaminen oli ollut erittäin vaikeaa. Kävi nimittäin niin, että mitä enemmän hän Russellin myöhempään elämään perehtyi, sitä vähemmän hän saattoi Russellia arvostaa. Kaikki ne Russellin filosofiset saavutukset jotka tekivät hänestä yhden 1900-luvun merkittävimmän filosofin, olivat peräisin vuosisadan alusta. Monkin näkemyksen mukaan Russell ei enää 1920-luvun jälkeen kirjoittanut mitään filosofisesti tai historiallisesti merkittävää, paitsi omaelämäkertansa. Hän piti myös tiukasti kiinni vuosisadan alun filosofisista perusnäkemyksistään, mm. ihmisen havaintojen äärimmäisestä subjektiivisuudesta sekä rationalismin kaikkivoipaisuudesta. Tämä merkitsi, että filosofit eivät juuri osanneet enää häntä arvostaa, varsinkaan toisen maailmansodan jälkeen, jolloin Russell teki uuden yrityksen tuottaa filosofisesti merkittäviä tekstejä pitkän tauon jälkeen. Tämä pitkä tauko on se, jonka aikana Russellista tuli varsinaisesti maailman kuuluisin elävä filosofi. Julkisuus oli täydellisessä ristriidassa todellisen arvostuksen kanssa. 1920-luvulta 1950-luvulle Russell kirjoitti säännöllisesti populaareja teoksia kasvatuksesta, avioliitosta, onnellisuudesta, politiikasta sekä myös filosofiasta, tunnetuimpana Länsimaisen filosofian historia, joka jo ilmestyessään sai filosofien yksimielisen tuomion. Russell oli siis selkeästi Esa Saarisen vain huomattavasti ikääntyneempi ja kuuluisampi esikuva.  Kuten Monk toteaa, niin kaikki Russellin modernia elämänkäsitystä koskevat teokset olivat pinnallisia, yksinkertaistavia, opetuksiltaan virheellisiä ja  epärehellisiä. Russell opetti toki sellaista mihin hän uskoi tai oli uskonut, mutta jonka hänen oma kokemuksensa oli joko osoittanut taatusti vääräksi tai jonka hän kirjoitti hyvin tietoisena siitä, että väitteet jotka hän esitti itsestään olivat kovasti virheellisiä.  Esimerkkinä teoksesta jonka opetukset olivat suorastaan vahingollisia ja oli Kasvatusta koskeva kirja jossa Russell neuvoo vanhempia olemaan välittämättä lapsensa itkusta (joka on vain keino saada vanhemmat tekemään lapsen haluamia asioita, sen sijaan että lapsen tulee tehdä vanhemman haluamia asioita) ja esimerkiksi pakottamaan lapsi tekemään asoita joita se pelkää jotta pelko häviäisi. Teoksessa Onnellisuuden valloittaminen Russell antaa neuvoja jotka hän tiesi omassa elämässään virheellisiksi, suorastaan niin että hän juuri tällaisten neuvojen takia eli mahdollisimman kurjaa vaihetta omassa elämässään.  Hän neuvoi lukijoitaan ottamaan aina mahdollisimman laajan perspektiivin, pitämään lapsia niin tärkeinä, että muista ihmisshteista ei ollut väliä, olemaan ajattelematta itseään ja omaa onnellisuuttaan ja keskittymään kaikkeen muuhun. 

   Poliittisesti Russell oli klassinen intellektuelli: kaikissa asioissa aina väärässä, johdonmukaisesti. Hän katsoi että sodan välttäminen oli kaikkein tärkeintä koska Hitler ei voinut koskaan olla pahempi kuin sota Englannin ja Saksan välillä. Hän oli ehdottoman Amerikkamyönteinen ja kommunisminvastainen aina 1950-luvulle asti jolloin hän kääntyi lopulta kannattamaan sissisotia rauhan puolesta. Hänen poliittiset ratkaisunsa (tunnetuimpana maailmanhallitus) olivat joko mahdottomia toteuttaa tai muuten liian yksinkertaistavia.  Kaikkille Russelliin myönteisesti suhtautuville olikin käsittämätöntä miten filosofi, joka omalla alueellaan kykeni pohtimaan äärimmäisen monimutkaisia vahtoehtoja, siirtyessään politiikkaan suoritti nopeita ja pinnallisia analyyseja ja antoi niiden perusteella äärimmäisen yksinkertaisia reseptejä (“it is very simple” oli hänen suosimansa avaus). Hän katsoi että maailmanrauhan vaatimus oli sellainen jonka toteuttamisessa mitkään kompromissit eivät olleet mahdollisia.
 Monkin mukaan yksi selitys oli, että Russell oli loistava tyyliniekka ja kykeni aina heittämään iskevän ilmaisun. Hänen kirjojaan luettiin ja niiden ohjeisiin uskottiin (Russellin oma tytär kertoo lukeneensa isänsä kirjoja naimisiin mentyään ja pettyneensä neuvojen pinnallisuuteen). Russell oli myös hyvä puhuja ja ja hänen amerikankiertueensa olivat hänelle tärkeitä rahalähteitä. Muutenkin Russellin ongelmana kautta koko 20- ja 30-lukujen oli jatkuva tarve ansaita rahaa (kun hän oli ensin hukannut perintörahansa rahoittamalla   sinänsä hyviä, mutta pohjattomia. hankkeita) joka pakotti hänet tekemään paljon asioita joita hän itsekin myöhemmin katui. Monk siteeraa erilaisia aivan päättömiä pieniä artikkeleita naistenlehdissä naiskauneudesta tms. 

Kahdessa suhteessa kuitenkin Russellin elämä oli erityisen traaginen: perhe-elämässä ja politiikassa; hän eli n 20 vuotta liian pitkään. Kun hän lopetti elämäkertansa 1950-luvun vaihteessa hänen elämänsä oli kohtalaisen seesteisessä vaiheessa, mutta sen jälkeen alkoi tapahtua sekä poliittisesti että yksityiselämässä. Tämä ei toki merkinnyt etteikö hänen elämänsä 1920-40 luvuilla olisi ollut vailla myrskyjä: siihen liittyi kaksi erittäin vaikeaa avioeroa, taistelua lapsista ja lasten käyttämistä kiistakapuloina, ristiriitoja sekä lasten että näien äitiren kanssa. Ja tämän lisäksi varsin myrskyisä julkinen elämä, jonka toinen maailmansota tasaannutti (Russellista tuli kelpo patriootti, joka saattoi saada aikaan ongelmia lähinnä olemalla aivan liian tiukka kommunismin vastustaja myös siinä vaiheessa kun Neuvostoliitosta tuli liittolainen).

Mutta traagisinta kaikesta oli yksityiselämä. Sen ääriviivat on helposti kuvattu: Ensimmäisen osan päättyessä Russell oli rakastunut Dora Blackiin jonka kanssa hänellä oli suurin piirtein samanlainen “pakti” kuin tunnetummalla parilla, Sartrella ja Beauvoirilla.  Se sisälsi siis molemminpuolisen vapauden ja kunnioituksen. Ongelmaksi Russellin osalta tuli se, että hänelle lapset olivat suhteen keskeinen osa ja se, että hän ei itse asiassa lainkaan hyväksynyt vapaita suhteita. Russellille kyse oli ollut sittenkin vain rationaalisesta uskomuksesta, jonka sietäminen vaati häneltä tavatonta itsehillintää. Monk kuvaa asian niin, että Russellin kyky itsehillintään oli niin hyvä, että hänen ympäristönsä ei tiennyt mitään hänen todellisista tunteistaan. Kun hän myöhemmin kuvasi lakanneensa rakastamasta Doraa siinä vaiheessa kun tämä aloitti ensimmäisen ulkopuolisen suhteensa, niin Dora kuvitteli suhteen olevan särötön vielä siinä vaiheessa kun hänellä oli jo kaksi avioliiton ulkopuolista lasta toisen miehen kanssa (joista ensimmäisen Russell jopa oli tunnustanut) ja uusi suhde kolmannen miehen kanssa, eli noin kymmenen vuotta myöhemmin. Russell oli päättänyt tiukasti elää tilanteessa ottamalla laajemman näkökulman ja katsoen vain lasten parasta. Hän omistautui siis lapsilleen ja oli heidän kuvaamanaan aluksi erinomainen isä (hyvä tarinankertoja, aina käytettävissä, teki tavattomasti asoita lasten kanssa jne). Toisaalta poikaansa Russell kasvatti alun alkaen tavalla, joka tuotti tälle suuria kärsimyksiä (noudattaen tiukasti kirjansa ohjeita!) Niinpä kun kävi ilmi että poika pelkäsi merta, niin hänen pakotettiin totuttautumaan veteen pistämällä hänet kylmään veteen joka aamu samaan aikaan. Pitkähkön totutteluvaiheen jälkeen hän lakkasi itkemästä, mutta muuttui samalla myös kohtalaisen sulkeutuneeksi.  Tytärtä kohdeltiin sensijaan hieman normaalimmin, varsinkin kun hän oli selvästi poikaa lahjakkaampi ja “poikamaisempi”.  Tämä vaihe, josta tytär muistelee varsin paratiisillisena, päättyi kuitenkin kun Russell päätti perustaa lapsille oman koulun, jossa kovat opetusvaatimukset yhdistyivät melko vapaaseen ja itsesäätelevään kasvatukseen. Tästä seurasi se, että varsinkin poika joutui koulutoveriensa mobbauksen kohteeksi, ilman että isä piti lainkaan hänen puoliaan. Kun koulu oli lisäksi heidän kotitalossaan, niin lapset kokivat isänsä lähinnä etäisenä opettajana.  Toisaalta koulun ylläpitäminen vaati Russellilta jatkuvaa rahanhankintaa, joten hän oli pitkiäkin aikoja poissa kotoa.

Kun sitten avioero lopulta oli tosiasia, Russellin ihastuttua nuoreen lastenhoitajaan ja halutessa saada tämän kanssa lapsen, niin lasten elämä muuttui todella kamalaksi vanhemien käydessä lapsista juristien välityksellä jatkuvaa kissanhännänvetoa ja Russellin vaatiessa erittäin tarkkaa sopimusten noudattamista (jos lomapäiviä oli pariton määrä niin yksi paiva jaettiin tasan puoliksi, olivat lapset missä tahansa).
 
Kuten aina, raha ratkaisi eli Russellin entisen vaimon jäädessä hoitamaan taloudellisesti yhä surkeammin menestyvää koulua ja hänen oman elämänsä muuttuessa yhä kaoottisemmaksi (neljä lasta, kaksi miestä, uusi ihastus josta tuli aviomies) niin lasten mielestä olosuhteet Russellin uuden vaimon luona olivat paljon miellyttävämmät ja he kokivat äitinsä isään kohdistuvan kritiikin epäoikeudenmukaiseksi valitukseksi. Samoin he aluksi pitivät Russellin uudesta kauniista vaimosta enemmän, kunnes tämä oman lapsen saatuaan muuttui klassiseksi hirviöäitipuoleksi jonka kanssa oli yhä vaikeampi tulla toimeen. Lapset jäivät näin ikään kuin kahden perheen väliin.

Varsinkin pojalle tämä oli erittäin raskasta. Hän yritti olla solidaarinen kummallekin osapuolelle, hän “kärsi” homoseksuaalisuudestaan, joka Russellille oli kauhistus, hän meni naimisiin naisen kanssa jolla oli ollut vielä hankalampi lapsuus ja sai nopeaan tahtiin kolme lasta, jotka yhä enemmän jäivät Russellin harteille (tämän aloitteesta) kun vanhemmat aloittivat psykoanalyysin, johon poika tuhlasi oman lapsena hänelle rahastoon talletetun omaisuuden. Siinä missä siis isä pani oman omaisuutensa yleishyödyllisiin hankkeisiin niin poika sijoitti rahat “itseensä” vielä huonomalla menestyksellä. Lopputuloksena oli että hän joutui psykoosiin, diagnostisoitiin skitsofreeniseksi (tässä tapauksessa ei ollut aivan mahdotonta että lapsuuden olosuhteilla ja kasvatuksella oli vaikutusta, joskin Russellilla oli ilmeisesti myös huomattava perinnöllinen rasite) ja joutui äitinsä hoiviin samalla kuin isä pyrki saattamaan hänet holhouksen alaiseksi ja sai lapset itselleen. Russell ilmiselvästi pelkäsi paitsi hulluutta myös hulluja eikä hän halunnut olla poikansa kanssa missään tekemisissä, varsinkin kun tämä asui äitinsä luona. Pojan yritykset tavata isäänsä päättyivät usein katastrofeihin.

Tätä ennen Russelin tuorein avioliitto oli myös päättynyt, lopullisena eroperusteena se, että Russell oli elvyttänyt suhteet vanhaan vuosisadan alun rakastettuunsa Coletteen  (joka oli kuten Russell asian ilmaisi,  keski-ikäinen (reilusti yli 60-vuotias!), hyvin lihava ja umpikuuro; huom ei kuuluisa kirjailija Colette! ) ja nämä paljastuivat vaimolle, joka suuttui niin, että kielsi pojaltaan kaikki yhteydet Russelliin. Tämä kielto ulottui niin pitkälle että kun poika lopulta suostui tapaamaan isäänsä kolme vuotta ennen tämän kuolemaa niin äiti pani välit poikki myös poikaansa eikä ole sen koommin tätä tavannut. Elämänsä viimeiset vuodet Russell eli  neljännen vaimonsa, vain parikymmentä vuotta itseään nuoremman Edithin kanssa, jonka vaikutus Russellin perheeseen ei ollut kovin positiivinen.

1950-luvun alusta lähtien Russellin yksityiselämä oli täynnä ristiriitaa, katkeruutta, juridista kiiistelyä pikkuasioista (Russell mm pyrki saamaan aiemmin tunnustamansa lapset jotka eivät olleet hänen, pois aateliskalenterista, lopulta onnistuen), elatusavun pidättämistä vaimolta kun tämä oli “ollut hankala” so yrittänyt saada Russellin ottamaan yhteyttä poikaansa jne.  Vanhimman pojan hulluus oli hänelle hirvittävä isku. Taistelu lastenlapsista päättyi tosin Russellin voittoon mutta vähitellen nämä vieraantuivat isovanhemmistaan täysin.

Ja samanaikaisesti Russell alkoi julkisuudessa sen taistelun jonka yhteyteen hänen nimensä hyvin pajon liittyy, nimittäin taistelun ydisnasevaaraa vastaan. Erityisesti neljä aloitetta liittyy hänen nimeensä: CND-liike, Pugwash-liike, Sadankomitea ja Russellin nimissä aloittanut Vietnam-tribunaali. Kaikki päättyivät kuitenkin Russellin kannalta onnettomasti ja hän riitaantui kunkin liikkeen varsinaisten toimijoiden kanssa. Erityisen mielenkiintoista on, että siinä vaheessa kun Sadankomiteat muuttuivat maailmanlaajuiseksi liikkeeksi ja meidän nykyinen ulkoministerimmekin oli niissä aktiivisesti mukana, niin Russell oli jo katkerissa riidoissa muiden liikkeen henkilöiden kanssa. Liike kehittyi tästä onnellisen tietämättömänä.
 

Tähän viimeiseen vaiheeseen so kun Russell lähestyi 90 vuotta liittyi myös kuuluisa yhteys Ralph Schoenmaniin joka toimi Russellin puhemiehenä useamman vuoden ajan ja jota voidaan pitää hänen viimeisenä onnettomuuteenaan. Schoenman johdatti Russellin lopulta äärimmäisen amerikkalaisvastaiseksi aseellisen vastarinnan kannattajksi jonka nimissä rahoitettiin ja puolustettiin sissiliikkeitä Etelä Amerikassa ja muodostettiin pohjaa myös eurooppalaisille terroristiliikkeille.

Schoenman joutui kuitenkin onneksi syrjään ennen Russellin kuolemaa joten hän ei päässyt esimerkiksi valvomaan tämän kirjallissa jäämistöä. Schoenmanin aikana kuitenkin Russell suostui taloudellisista syistä julkaisemaan elämäkertansa jonka tuotto meni hyvin pitkälle näihin sotaisiin ja kumouksellisiin tavoitteisiin. 

Monk päättää elämäkerran kuvaukseen siitä miten Russellin pojantytär, jonka kanssa hän oli ollut kaikkein läheisin elämänsä viime vuodet ennen Schoenmania, poltti itsensä kuoliaaksi: tämä on hänelle symbolisen ketjun viimeinen lenkki joka päättää sopivalla tavalla Russellin elämäntarinan. Tämä on Monkin tulkinta: sitä vastaan on jo protestoitu. Nähdäkseni se on aika osuva jos ajatellaan Russellin perhesuhteita, mutta ei ota huomioon Russellin koko elämää ja sen merkitystä.