Kotisivulle

Homepage

Curriculum Vitae

Research

Teaching

Exam results

Publications

Unpublished texts

European Sociol Assn

RN Biographies

Life Politics

Autobiography

Life story seminar

Hobbies

Letters to the editor
 

Links
 
 
 
 

     J.P.Roos

     Miten pelastaa kaupungit taloudellisten ja poliittisten intressien tuhoisalta syleiltyltä? 
    Kommentti Kaj Nymanin kirjoitukseen suunnittelusta ja rakennuslaista

 (Yhteiskuntasuunnittelu 3/2000)

Kaj Nymanin artikkeli viritti minussa välittömästi kahdenlaisia tuntemuksia: onko tilanne Suomessa todellakin noin hirveä ja onko erityisesti kaupunkien suunnittelu noin kurjalla pohjalla sekä liittyen  tiettyihin kokemuksiin Helsingin kaupungin ja yleensä pääkaupunkiseudun suunnittelusta.

Jos Nyman on oikeassa, niin maanomistajat ja yritykset voivat mellastaa melkoisen vapaasti suomalaisissa kaupungeissa - niin kuin ovat yleensä voineet tehdä tähänkin asti.  Ainoan esteen voi muodostaa mahdollinen lisääntynyt avoimuus ja julkisuus. Tästä oli mielenkiintoinen esimerkki kun Helsingissä esitettiin - uuden lain hengessä - hyvin alustavia näkemyksiä merialueiden täyttämisestä ja uudesta rantarakentamisesta Lauttasaaren länsipuolella.. Nythän näytti siltä, että kiivas kansalaisreaktio todella vaikutti, mutta sitähän ei koskaan tiedä. Joka tapauksessa on varmaa, että jos kaavailut tästä etenevät, niin takana on todella vahvoja intressejä.
 
Rakennusoikeuden ikuisuus ja varallisuusluonne, maanomistajien mahdollisuus suoriin sopimuksiin ohi kaavan, kaavoituksen muuttuminen entistä enemmän poliittisiksi lehmänkaupoiksi, kehittämisalueet, KHO:n laajat tulkintamahdollisuudet (lain yleisperiaatteiden ja pykälien keskinäiseen ristiriitaan perustuvat), eivät lupaa hyvää. Kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksien lisääminen ja avoimuus näyttävät ainoilta vastapainoilta mutta eivät kylläkään kovin tehokkailta.

Jos ajattelen Helsinkiä, niin on selvää, että tähänkin asti keskeiset kaavoitusratkaisutr ovat toteutuneet hyvin pitkälle maanomistajien ja virkamiesten välisinä kaupankäynteinä, joissa poliittisia ryhmiä on tarvittu hyväksymään ratkaisut. Pekka Korpinen pomppaa joka kerran valtuuston puhujapönttöön kiistämään kaiken, kun joku valtuutettu toteaa, että Finnlinesin Kampin ylikorkea rakennusoikeus perustuu kaupankäyntiin jossa satama siirtyy Vuosaareen ja Finnlines luopuu Pikkalaa koskevista vaatimuksistaan. Kuitenkin jokaiselle on selvää, että Finnlinesin tontti keskeisellä paikalla Kampissa on muuten täysin järjenvastainen ja turha, paitsi tällaisen kaupankäynnin osana. Sen lisäksi vielä tässä tapauksessa vaihdon kohde, Vuosaaren satama, on itsessään järjetön ja irrationaalinen ratkaisu, kun Etelä-Suomen suursataman sijoitus vaatisi valtakunnallista yhteistyöä, ja kun Vuosaaren liikenneinvestoinnitkin tulevat olemaan luku sinänsä.

Se että Sanoma(-WSOY) sai rakentaa Sanomatalon keskeiselle paikalle samoin ylikorkeana ja esimerkiksi Eduskuntatalon varjoonsa saattavana, ilman mitään julkista keskustelua (ja Sanoma-WSOY:lla on lisäksi optio toiseen tonttiin!) oli myös tapahtuma, josta olisi mukava tietää enemmän taustoja. Mutta eräs asia johon itse haluan puuttua, ja johon Nyman vain epäsuorasti puhuu, pohtiessaan “suunnittelijoiden” asemaa, on juuri arkkitehtisuunnittelijan merkitys. Tiedämme hyvin että Pekka Korpinen on mielestään huomattava arkkitehtuuriasiantuntija, jolle Rooma on tärkeä kiinnekohta (hän kehtasi verrata Kamppi-suunnitelmaa ja erityisesti siihen sisältyvää pikku toria nykyisen avaran Kampin sijasta, Piazza Navonaan!) ja joka arvostaa erityisesti askeettisen modernistista arkkitehtuuria. Se, että Dominique Perrault on viime vuosina päässyt vaikuttamaan Helsingin keskustan lasiarkkitehtuurin räjähdysmäiseen kasvuun ja tornirakentamisen suosion lisääntymiseen (hänhän kaavailee jopa Ruoholahteen 150-metristä lasi”puikkoa” (kuvan mukaan se on pikemminkin levy) joka kuulemma täyttää kaupungin asettamat vaatimukset) ei välttämättä ole pelkästään Korpisen ansio, mutta myös hyvä esimerkki siitä, miten sopivalla arkkitehdin valinnalla (suunnittelijaksi tai arvioijaksi) voidaan aina varmistaa toivottu lopputulos. Tätä minä kutsuisin suunnitteluprosessin manipuloinniksi. 

Sanoma-talon sujautuksessa paikalleen pari kerrosta liian korkeana yhtenä tekijänä oli ilman muuta suunnittelijan asema suomalaisessa arkkitehtuurikentässä.  Sama koskee Eduskuntatalon lisärakennusta, jota ei missään nimessä pitäisi rakentaa.  Tai VR:n makasiineja, joiden uusiokäyttäminen olisi ainoa järkevä - ja kaupunkikuvallisesti sekä toiminnallisesti hyvä - ratkaisu (juuri sellainen josta sitten kun se on toteutunut, kaikki ihmettelevät miten näiden tilalle on yleensä voitu edes suunnitella jotain muuta?) .
 
 

Olen  mielessäni miettinyt mikä olisi se tapa, jolla kaupungit voisi pelastaa itseltään, niin ettei niiden kulloinkin toimiva johto yhdessä lyhytnäköisten ja enemmistöasemaansa nojautuvien poliitikkojen kanssa (siis Helsingissä kokoomuksen, sdpn ja rkpn akseli) pääsisi pilaamaan sitä, mikä kaupungille on ominaisinta: Helsingissä tasainen silhuetti, avoimet isot aukiot, laaajat yhtenäiset puistoalueet (jonka väliset yhdyskäytävät tekisivät puistoista myös vaihtoehtoisen Helsingin (kevyt)liikennejärjestelmän eikä ainoastaan ihanteellisen ulkoilupaikan), meri ja rannat, Engelin rakennukset alkuperäisissä käyttötarkoituksissaan (siis Lapinlahti sairaalana!) jne. Suunnittelijat eivät valitettavasti ole tässä suhteessa takuuvarmoja: he joutuvat tekemään mitä määrätään, heidän mielipiteensä saattavat vaihtua suurestikin muotien mukaan ja heiltä puuttuu demokraattinen kannatuspohja.

Vastaus olisikin valtuuston uudelleenorganisoiminen: nykyisen valtuuston päälle, missä eri puolueet hoitavat asioita voimasuhteidensa mukaan ja ovat alttiita sekä yksityisille intresseille että huonoille liittosuhteille, luotaisiin “toinen kamari”, kansanliikkeiden valtuusto, johon pääsy olisi määrätyt kriteerit täyttävillä aidoilla kansanliikkeillä (esim puolueiden valekansanliikkeet pitäisi pystyä karsimaan pois, mikä on ongelma, varsinkin kun eräät puolueet ovat aidosti aika lähellä kansanliikkeitä). Tämän kansalaisten “oman” valtuuston pitäisi hyväksyä omalta osaltaan kaikki kaupunkin suunnittelua ja taloudenpidon periaatteita koskevat keskeiset ratkaisut, jolloin lahjonta, lehmänkaupat ja muodinmukainen kaupunkikeskustan uudelleensuunnittelu muuttuisivat enemmän tai vähemmän mahdottomaksi. Nyky-Helsingissä on selvää, että vaikkapa musiikkitalo, Eduskuntatalon lisärakennus, Kampin täyttäminen ylikorkeilla rakennuksilla, tunneli keskustan alitse, jäisivät toteutumatta. Näistä viimeksi mainittu on asia, johon itse muuten olisin valmis, jos rahoitus olisi yksityistä, tunneli tulisi maksulliseksi ja keskustan läpikulkuliikenne samalla estettäisiin.

  Toinen, vähemmän utopinen vaihtoehto olisivat sitten sitovat kunnalliset kansanäänestykset, mutta omasta mielestäni kansanliikkeiden valtuusto olisi parempi, koska se loisi pysyvyyttä ja jatkuvuutta ja vahvistaisi kansanliikkeidenkin asemaa. Sillä voisi myös olla aloiteoikeus, mutta muuten se ei voisi puuttua pikkukysymyksiin, jotka ovat nykyisen valtuuston leipälaji. Eikä kansanliikekamaria tietenkään kannata perustaa kuin suurempiin kaupunkeihin, joissa kansanliikkeillä on toimintaedellytykset. Kansanliikekamari olisi myös hyvä yhteistyökumppani suunnittelijoille, varsinkin tilanteessa jossa näihin kohdistuu voimakas taloudellis-poliittinen painostus.