J.P.Roos: Miksi Suomi on johtava matkapuhelinmaa?

(lokakuu 1999)

J.P.Roos

Miksi Suomi on johtava matkapuhelinmaa

Viime keväänä sain seurata merkillistä tapahtumaketjua Pakilassa lähellä kotiani. Erään kulmatalon edustalle ilmaantui pieni nosturi ja kauniina alkukesän
päivänä koko talon asujamisto (kolme sukupolvea perheenjäseniä) seurasi kun nosturi repi irti maasta taloa ympäröineen kohtuullisen korkean ja tuuhean
orapihlaja-aidan. Kesän kuluessa aidan tilalle kasvoi ruoho, koko piha päällystettiin hiekalla niin että talon kaikki autot mahtuivat seisomaan siellä ja nyt talo
autoineen näköttää kaikkien nähtävillä, ilman mitään näkösuojaa. Pihalla ei voi oleskella ilman että kadulla kulkijat näkevät kaiken. Todettakoon että talo ei
suinkaan ole mikään seutukunnan helmi, vaan sen olisi sietänyt pikemminkin peittää tiheämmällä ja korkeammalla aidalla.
Tämä tapahtuma sai minut huomaamaan, että vaikka muualla naapuristossani ratkaisut eivät ole olleet yhtä drastisia, niin oikeastaan vain yhden talon ympärillä
on kunnollinen, täydellisen näkösuojan tarjoava aita jonka suojissa asukkaat voivat viettää elämäänsä. Kaikki muut talot ovat enemmän tai vähemmän avoimia
ympäristöönsä. Suomalaiset eivät myöskään harrasta kovinkaan aktiivisesti ikkunaverhoja. Toisin sanoen, suomalaiset ovat yksityiselämänsä suhteen varsin
avoimia eikä naapureiden, tai edes valtion valvontaa koeta mitenkään häiritseväksi. Meillä ei ole salattavaa.
Matkapuhelimen voittokulku yleismaailmallisesti on kuvattavissa jotenkin näin: siihen suhtaudutaan erittäin epäilevästi ja kielteisesti paitsi joissakin
ammattiryhmissä. Näkyvimmäksi käyttäjäryhmiksi osoittautuvat usein yhteiskunnassa torjuntaa/halveksuntaa osakseen saavat ryhmät: jupit, pikkumafiosot,
huumekauppiaat. Tavalliset ihmiset kokevat kännykät hyödyttömiksi tai haitallisiksi: miksi pitäisi olla kaiken aikaa tavoitettavissa, miksi pitäisi joutua puhumaan
julkisesti, kaikkien nähtävillä. Toisin sanoen, sellaiset, jotka eivät pidä eroa yksityiselämän ja julkisuuden, yksityiselämän ja työn välillä suurena, omaksuvat
kännykän nopeimmin. Siis juuri ihmiset jotka eivät välitä pystyttää näkösuojia naapureiden tai ohikulkijoiden esteeksi! Ja mitä pahemmin matkapuhelimia leimaa
juppi- ja mafiosorasite sitä vaikeampaa sen on ylittää tämä ensimmäinen kynnys. Suomessa kynnys on ylitetty, todella perusteellisesti. Meillä pikemminkin on
niin, että niissä, joilla ei ole kännykkää, on jotain omituista. Miten tämä on mahdollista? Miksi juuri Suomesta on tullut tällainen edelläkävijämaa?

    Jo vuonna 1990 minulta kysyttiin ensimmäisen kerran: miten on mahdollista, että matkapuhelimet näyttävät leviävän erittäin nopeasti juuri Suomessa. Tuolloin
Suomi oli matkapuhelinten käytön kärkimaita yhdessä Ruotsin (ja mahdollisesti Hong Kongin kanssa) neljännesmiljonalla käyttäjällään. Nyt kun matkapuhelimia
on maassamme jo yli 3 miljoonaa ja olemme ilmeisesti maailman johtava maa matkapuhelintiheydessä sekä niiden aktiivisessa käytössä (esim Financial Times
Mobile Communications, Oct 14, 1999: 64% väestöstä) niin kysymys on edelleen ajankohtainen.
Vuonna 1992 julkaisemassani ensimmäisessä artikkelissa etsin vastausta lähinnä seuraavien tekijöiden pohjalta (joita oli selvitelty mm. 1991 ilmestyneessä
OECDn raportissa): tekniset, taloudelliset, maantieteelliset, poliittiset ja kulttuuriset,
joista mikään ei ainakaan yksin tuntunut antavan riittävää selitystä. Suomessa oli hyvin toimiva puhelinverkko, Suomella ei ollut mitään erityistä teknologista
etumatkaa, maamme oli harvaan asuttu ja matkapuhelinverkon rakentaminen oli kalliimpaa suhteessa laitetiheyteen (toisaalta alkuperäinen tekniikka toimi
paremmin kun kaikki käyttäjät eivät olleet kasaantuneet yhteen paikkaan), Pohjoismaisella yhteistyöllä oli toki selkeä merkitys (NMT-tekniikka kattoi kaikki
pohjoismaat ja tarjosi näin heti huomattavan laajan käyttöalueen, mutta tällä ei ollut ratkaisevaa merkitystä tavallisille kansalaisille) ja kulttuurisestihan oli vaikea
nähdä mikä tekee suomalaisista juuri innokkaita matkapuhelinten käyttäjiä. Tarjosin melko hatusta vedettyä selitystä, että suomalaiset pitivät enemmän
epäsuorasta kommunikaatiosta kuin suorasta kasvokkain tapahtuvasta ja olivat valmiimpia puhumaan asioista intiimimmin puhelimessa, mutta mitkään
haastattelun eivät näyttäneet tukevan tätä selitystä. Toisaalta juuri tätä selitystä on sittemmin käytetty yleisesti: se tulee ensimmäisenä mieleen koska me kaikki
suomalaiset tiedämme mitä tarkoittaa kiusaantuminen välittömässä kommunikaatiotilanteessa (mutta niin tietävät monet muutkin!)
   Matkapuhelimen kehityksen historiasta näytti löytyvän ns. perhosefekti: eräät sattumat antoivat sysäyksen matkapuhelinten kehitykselle: Kuurilan
junaonnettomuus joka sai VR:n kiinnostumaan langattomasta, liikkuvasta kommunikaatiosta junien ja asemien välillä, innostuneen ja aktiivisen kehittäjän Keijo
Toivolan siirtyminen keskeiseen asemaan (vieläpä tilanteessa jossa hänen valintaansa vastustettiin ja oli todella aivan hilkulla että hänen tilalleen olisi tullut henkilö
joka ei ymmärtänyt matkapuhelimista mitään) silloiseen posti- ja telehallitukseen, Nokian kriisi joka pakotti sen etsimään uusia aloja jotka liittyivät sen
osaamisalueisiin. Todettakoon kuitenkin, että Nokia ei suinkaan alkuvaiheessa ollut mikään kehityksen moottori, pikemminkin päinvastoin: sitä piti koko ajan
houkutella ja vetää mukaan laitekehitykseen. Vasta 1980-luvun lopulla Nokiassa alettiin ajatella että matkapuhelimissa olisi tulevaisuus (muistettakoon, että
Jorma Ollilasta tuli tarinan mukaan matkapuhelinyksikön päällikkö siksi, että Simo Vuorilehto odotti hänen epäonnistuvan, koska tehtävä olisi mahdoton).
   Päädyin oikeastaan siihen, että keskeiset tekijät olivat toisaalta triviaaleja, toisaalta yllättäviä; pohjoismaiset valtiolliset puhelinmonopolit joilla oli resursseja ja
intressiä kehittää matkapuhelimia ja jotka loivat onnistuneen perustan toisaalta verkon nopealle laajentamiselle ja toisaalta puhelinten käyttökustannusten
suhteelliselle alhaisuudelle. Siinä missä useissa muissa maissa puhelinyhtiöt pitivät matkapuhelimia uhkana lankaverkkopuhelimille ja pitivät strategianaan sitä, että
matkapuhelimia markkinoitiin vain pienelle juppisegmentille, niin Suomessa matkapuhelimista tuli lyhyen alkuvaiheen jälkeen pitkälti rahvaan puhelimia joilla
soittaminen ei ollut hienostelua. Toisin sanoen, Suomessa (ja muissa Pohjoismaissa) matkapuhelimet eivät jääneet luxukseksi vaan niistä tuli melko pian tavallisia
kulutushyödykkeitä siinä missä Euroopassa ne vieläkin kärsivät selvästi varhaisesta mittatilauspukuihin pukeutuneiden aurinkolasipäisten johtajien snobbailusta
puhelimillaan julkisilla paikoilla (niin, että esim. Pariisin hienommissa ravintoloissa matkapuhelinten käyttö pöydissä on kielletty). Suomessa häiritsevän
matkapuhelinkäytön luonne poikkesi siis jossain määrin tavanomaisesta: liikeasioiden sijasta puhuttiin yksityisasioita, junan ykkösluokan sijasta ruuhkabussissa.
Timo Kopomaa ja Pasi Mäenpää ovat jatkaneet tutkimustyötä matkapuhelinten käytöstä ja kiinnostuneet erityisesti kaikenlaisista eksoottisemmista käytöistä
kun nähdäkseni juuri olennaista on matkapuhelin arkisuus, se että siitä on tullut äärimmäisen luonteva väline, todella käden tai korvan jatke. Ajatus elämästä
ennen matkapuhelimia on ahkeralle käyttäjälle lähes mahdottomuus. Monissa tilanteissa olo ilman kännykkää on kuin olisi jäänyt pukeutuminen kesken; toisaalta
tunne voi olla sama kuin jos ajaisi autoa ilman turvavyötä.

   Yhdysvallat, jossa matkapuhelimilla pitäisi olla lähes rajattomat potentiaaliset markkinat taas pirstoutunut kilpailu, matkapuhelinyhtiöiden tekninen
takapajuisuus ja tästä johtunut puhelinten käytön hankaluus saivat aikaan sen, että niiden kehitys jäi seisomaan paikalleen. 1990-luvun Kaliforniassa, missä
autossa puhumisen olisi pitänyt olla arkipäivää (ja missä autossa vietetään luultavasti eniten aikaa maailmassa), matkapuhelimet olivat vielä harvinaisuus ja
muistan hyvin kun pidin esitelmän aiheesta kaupunkitutkimuskonferenssissa vuonna 1992, niin sain keskustelussa kuulla lähinnä kriittisiä puheenvuoroja
matkapuhelimien tarpeettomuudesta ja siitä miksi puhuja inhosi niitä (juppiväline, tavoitettavuus ei olisi ihanne, siis kaikki tavanomaiset). Ja juuri akateemisen
väen keskuudessa vastustus olikin aika sitkeää: kesti pitkälle tämän vuosikymmenen loppupuoliskolle ennen kuin kansainvälisillä kollegoillani alkoi myös olla
matkapuhelimia. Ja vielä vuonna 1999 matkapuhelimia on ainoastaan 28 prosentilla talouksista.
   Tällaista mielialaa esiintyi toki pohjoismaissakin mutta paljon vähemmän. Ruotsin termi juppinalle kuvaa hyvin tätä asennetta. Sen sijaan meillä Suomessa
matkapuhelinten ensimmäinen kansannimitys oli kenkäpuhelin (Maxwell Smart- TV sarjan naurettavasta kenkäpuhelimesta), siis paljon myönteisempi.
Ja kuten Pasi Mäenpää on todennut, kännykkä on myös lempinimi joka vieläpä liittyy "hellittelevästi" käden jatkeeseen (Mäenpää 1999, joskin tämä on tulkinta
joka ei välttämättä kata kaikkia assosiaatioita: kännykkä/kannikka/kännikala). Suomi on muuten ainoita maita, joissa kielessä on aivan omaperäinen sana:
matkapuhelin.
   Nyt tilanne on aivan toinen. Matkapuhelinten käyttö leviää räjähdysmäisesti ja laitevalmistajat käyvät äärimmäisen tiukkaa kilpailua juuri laitekehityksessä.
Nokia on noussut johtavaksi matkapuhelinvalmistajaksi ja samalla ilmiömäiseen kansainväliseen menestykseen. Suomi on edelleen kärjessä, mutta erot
tasaantuvat ja tuskin kukaan enää asettaa niiden kehitystä kyseenalaiseksi. Jopa akateemiset kollegatkin alkavat olla matkapuhelinten innokkaita käyttäjiä!
    Yhdysvalloissa, Ranskassa, Italiassa, Englannissa kännykällä on kuitenkin edelleenkin jonkinlaisen statusesineen leima, jota näytellään ja joka vastaavasti
synnyttää torjuntaa tavallisen kansalaisen taholta. Tämän kynnyksen ylittäminen ei ole helppoa, kun se kerran on saatu aikaan, ja kun esimerkiksi
markkinoinnissa se jatkuvasti korostuu.
   Näin ollen voinkin nyt esittää lopullisen ja oikean vastauksen kysymykseen, miksi juuri Suomi? kääntämällä kysymyksen päinvastoin: miksi VAIN
(suhteellisesti ottaen) Suomessa on ylitetty matkapuhelinkynnys? Matkapuhelin on yksinkertaisesti väline, jota kaikki tarvitsevat, ja josta on vaikea luopua kun
sen on kerran hankkinut. Vertauskohtana voisi olla vaikka auto: Yhdysvallat oli ainoa maa missä autojen hankkimiselle ja käytölle ei asetettu esteitä, eikä auto
jäänyt pelkästään ylellisyysesineeksi. Suomalaiset eivät ole yhtään erityisiä tämän suhteen, vaan pikemminkin on niin, että kaikki muut seuraavat perässä kun
vain tekniset ja taloudelliset edellytykset sattuvat kohdalleen. Emme ole kulttuurisesti erityisiä, vaan olemme vain pääseet tyydyttämään "piilevän
matkapuhelimenkäyttötarpeen" muita helpommin. Tai tarkemmin ottaen kyseessä on henkilökohtaisen mukana kuljetettavan puhelimen merkittävä käyttöetu
verrattuna lankapuhelimeen. Se helpottaa merkittävästi elämää ja nuorten kyseessä ollen on merkinnyt aivan tavatonta muutosta elämäntavoissa.
    Entiset matkapuhelimet, nykyiset langattomat jokapaikan puhelimet ja internet-yhteysvälineet ovat siis vaikkapa henkilöautoon tai pesukoneeseen verrattava
suuri mullistus, joka on selvästi vastannut "aitoa tarvetta", so saanut käyttäjän nopeasti koukkuun. Se tapa millä ihmiset ovat ottaneet nämä puhelimet käyttöönsä
kun heille on tarjottu siihen mahdollisuus on ollut suorastaan kouluesimerkki teknisen välineen spontaanista leviämisestä, missä markkinoinnin osuus on lähes
merkityksetön. Kun on puhuttu siitä, että Suomi ja muut pohjoismaat ovat olleet poikkeuksellisen aktiivisia ottamaan matkapuhelimet käyttöön, niin itse asiassa
voisikin asian ilmaista toisin päin: Pohjoismaissa matkapuhelinten käyttö tehtiin ensimmäisenä mahdolliseksi ja toimivaksi: laaja käyttöalue, kohtuulliset
kustannukset (joita itse voi säädellä), nopeasti kehittyvä teknologia. Esimerkiksi hintarakenne on (melko) selkeä ja helppo, kun taas verrattaessa vaikkapa
Ranskassa kuluttajien ulottuvilla olevaa sekavaa ja kallista hintajärjestelmää, niin ei voi muuta kuin todeta että kilpailu ei ole mikään ihmekeino hintojen
alentamiseksi tai soittamisen helpottamiseksi, pikemminkin päinvastoin. Yhdysvalloissa puhelinyhtiöiden keskinäinen kilpailu on tehnyt matkapuhelimista kalliita
ja hankalasti käytettäviä; tekniikan kehitys on ollut myös erittäin hidasta. Esimerkiksi se, että Amerikassa vastaanottaja maksaa puhelun, on aika hyvä jarru
puhelimen käytölle

   Nokian amerikkalainen strategia pyrkiä luomaan uutta juppitrendiä markkinoimalla kromikännyköitä nuorille ja kauniille ihmisille on toisin sanoen juuri se
huonoin mahdollinen valinta, kun kännykkä leviää arkivälineenä "itsestään" jos vain sille annetaan mahdollisuus. Tekisi mieli neuvoa Nokiaa vaikuttamaan juuri
kännykän käytön ehtoihin: saavutettavuuteen, puheluhintoihin, puhelinkuluihin vaikuttamiseen mahdollisimman edistyksellisen tekniikan lisäksi.
     Näyttää kuitenkin siltä että matkapuhelimien leviämistä ei kaikkein tehottominkaan (amerikkalainen) markkinatalous pysty pitkän päälle estämään. Tämä on
tietysti myös asian huolestuttava puoli: kun ihmiset ovat niin sanotusti joutuneet koukkuun, niin heitä voidaankin kohdella melkein miten tahansa: kehittää
järjettömiä hintasysteemejä, nostaa kustannuksia, kunhan vain puhelimien käyttö pysyy yksinkertaisena ja toimivana ... (tästä valitettava esimerkki ovat pankit,
jotka ovat ensin luoneet aukottoman tilijärjestelmän, ja sen jälkeen alkaneet häikäilemättömän rahastuksen ja palvelun heikentämisen, jolle ei näy loppua)
Samoin on ilmeistä, että suomalainen järjestelmä, jossa puhelinten omistus erotettiin liittymästä, on viestittänyt paremmin laitetoimittajille millaiset laitteet ovat
kiinnostavimpia. Näin takapajuinen teknologia ei ole päässyt haittamaan puhelinten käyttöä.
   Edistyksellisestä tekniikasta on toki paljon hyötyä: vaikkapa valmius- ja puheajan pituus on merkittävä tekijä puhelimen käyttökelpoisuuden kannalta.
Nykyiset usean päivän mittaiset valmiusajat jolloin paristoja ei tarvitse ladata ovat huomattavasti lisäneet puhelinten käyttökelpoisuutta: aikaisemmin oli aina
muistettava ottaa laturi mukaan ja yksi varaparisto kun nykyisillä laitteilla ongelma on lähes kadonnut jos vain silloin tällöin muistaa pistää aparaatin stöpseliin.

   Summa summarum: mysteeri siitä miksi juuri Suomi (Pohjoismaat) on edelläkävijä matkapuhelimissa saa loppujen lopuksi vastauksensa "hyvästä"
monopolista: monopoliyhtiöistä, jotka eivät olleet liian ahneita ja virkamiehistä jotka olivat riittävän kaukonäköisiä ja yhteistyökykyisiä jopa rajojen yli. Heitä
meidän on kiittäminen siitä että olemme ensiksi saaneet käyttöömme välineen jota "kaikki" tarvitsevat ja joka tulee syrjäyttämään yksityiskäytössä
lankapuhelimen myös maailmanlaajuisesti eikä vain Suomessa.
Ainoa pieni kulttuurinen ero, joka on lisäksi alentanut kännyköiden käyttökynnystä juuri Suomessa on ehkä alussa mainittu kummallisuus: se että meillä
Suomessa ei pelätä niin hysteerisesti oman yksityisalueemme loukkausta eikä myöskään suojella sitä niin tiukasti. Julkinen omien yksityisalueiden setviminen
vaikkapa bussissa ei ole meillä mikään ongelma. Maassa jossa talon ympärillä täytyy olla kolmimetrinen muuri, voi olla vaikeampaa setviä perheasioitaan
täpötäydessä bussissa...

Viitteet

JP Roos: 300 000 Yuppies? Mobile phones in Finland Telecommunications Policy 1994
Tim Kelly, Why have mobile communications been so successful in the Nordic countries? OECD, Paris 1992
Pasi Mäenpää: Digitaalisen arjen ituja. Kännykkä ja urbaani elämäntapa, teoksessa Hoikkala-Roos (toim) 2000-luvun elämä, Gaudeamus 1999
Mobile and PSTN communications services: competition or complementarity. Working Party on Telecommunications and information services policies. OECD
Committee for Information, Computer and Communications Policy, Paris 1991
Keijo Toivola, Kertomus Suomen matkaviestinnästä (The Story of Finnish Mobile Telephones) Telecom Finland, Helsinki 1992

Back to beginning