Huostaanotoista

Huostaanotoista

(Kolumni, MaTaPuPu-lehti 23.3.)

Huostaanotto on toimenpide joka on hyvin tarkkaan säädelty laissa. Kunnan velvollisuus on ottaa lapsi huostaan jos määrätyt ehdot toteutuvat samanaikaisesti: lapsi on vakavassa vaarassa, muut toimenpiteet eivät ole auttaneet tai eivät mahdollisia ja sijaishoito on lapsen edun mukaista. Huostaanotto on erittäin kallista ja siihen liittyy myös jälkihuoltovelvoite: huostaanotetulla on oikeus jälkihuoltoon. Jos huostaanotettu lapsi osaa vaatia, niin kunnan on annettava hänelle enemmän kuin pelkkää toimeentulotukea.

Huostaanoton merkityksestä voidaan olla monta mieltä. Eräät lastenpsykiatrit näyttävät olevan sitä mieltä että jos biologiset vanhemmat ovat vähänkin huono-osaisia ja huonotapaisia niin lapset on paras ottaa pysyvästi huostaan ja pitää huoli ettei lapsia “pakoteta” tapaamaan biologisia vanhempiaan. Tällaisia lausuntoja saa lukea asiakirjoista jatkuvasti, enemmän tai vähemmän peiteltyinä. Lastenpsykiatrit EIVÄT nähdäkseni ole se ammattiryhmä, jota pitäisi käyttää arvioitaessa lapsen tulevia mahdollisuuksia. Varsinkaan psykoanalyyttisen koulutuksen saaneita lääkäreitä ei pitäisi päästää arvioimaan lapsia ja heidän perheitään. Yhtä hyvin voitaisiin käyttää skientologeja!

Toinen vastakkainen näkökulma on se, että lapsen alkuperäinen perhe, biologiset vanhemmat ja sukulaiset ovat kuitenkin viime kädessä se ainoa yhteisö joka on valmis pyyteettömästi lapsesta huolehtimaan ja johon lapsi kuuluu. Jos kaikki osapuolet ovat sitä mieltä että näin ei ole, niin huostaanotto on tarpeen, muuten ei. Muistettakoon nyt sekin, että sijaisperheet ja laitokset eivät suinkaan huolehdi lapsista hyvän hyvyyttään, vaan saavat siitä huomattavan korvauksen. Sijoitettuja lapsia ei yleensä adoptoida ja kun he täyttävät 18 vuotta, heillä ei ole ketään, paitsi kunta, jolla on velvollisuus huolehtia heistä.

Nykyisen lastensuojelulain mukaan viranomaisten on toiminnassaan otettava ensisijaisesti huomioon lapsen etu. Tämä on johtanut aivan käsittämättömiin tulkintoihin. On lapsen edun mukaista asettaa vanhemmat ja lapsi vastakkain siten että vanhempien ongelmista lapsen menetyksen jälkeen ei pidä kantaa huolta. On lapsen edun mukaista pakottaa lapsi asumaan lastenkodissa jonka olosuhteet Helsingin seudulla eivät välttämättä ole kovin turvallisia, vaikka hän haluaisi asua kotonaan ja on tämän selvästi ilmaissut. On lapsen edun mukaista sijoittaa kolmivuotias lapsi kauas maaseudulle, jossa äidin on lähes mahdotonta tavata häntä. On lapsen edun mukaista estää lapsen ja vanhempien tapaamiset jos lapsi “oireilee” (eli siis tapaamiset ovat hänelle tärkeitä). Tapaamisoikeus on muka vain lasten eikä lainkaan vanhempien oikeus!

EU:n tuoreen ihmisoikeussopimuksen sekä YK:n lasten oikeuksien   sopimusten voidaan sanoa olevan ristiriidassa suomalaisen   lainsäädännön ja ainakin lapsen edun jyrkän yksilöllisen tulkinnan   kanssa. Hitaasti on suomalaisessa oikeudenkäytössä valjennut se   seikka että viranomaisten on otettava huomioon Suomen tekemät   kansainväliset sopimukset. Tässä on yksi paikka missä näin ei vielä ole tapahtunut.

Niin kauan kuin nykyinen käytäntö on se, että poliittisesti valituista   maallikoista kokoonpantu jaosto toimii ensi asteen tuomioistuimena   huostaanottokysymyksissä, niin tulisi ainakin pitää huoli siitä, että   jokainen jaoston jäsen on tietoinen siitä miten vakavista asioista hän   on päättämässä eikä kuvittele että on “helpompaa” ja   “turvallisempaa” ottaa lapsi huostaan kuin vaatia että etsitään muita   vaihtoehtoja (niin kuin laki edellyttää).

Ja ennen kaikkea: huostaanoton pitäisi aina olla määräaikainen toimi: nyt huostaanoton purku on tehnty erittäin vaikeaksi ja on helppo löytää syitä miksi lasta ei pidä palauttaa, vaikka edellytykset huostaanotolle eivät enää olisikaan voimassa.

J P Roos
varavaltuutettu
Pohjoisen jaoston jäsen

Alkuun