|
. |
J P Roos The Social Compositionism of What? Bruno Latour ja "uhanalainen" konstruktionismi 1 (Pirkkoliisa Ahposen juhlakirjan artikkeli, elokuu 2003) Bruno Latour on mielenkiintoinen ilmiö sosiaalitieteissä: kovan tieteen pehmeä tutkija, amerikkalaistunut (Kalifornian yliopiston professori) ranskalainen, Louis Latourin viinisuvun jälkeläinen (burgundia, ei bordeauxia, niin kuin hän kotisivullaan huomauttaa), ja yksi niistä harvoista henkilöistä joille Pierre Bourdieu on omistanut suorastaan henkilökohtaisen hyökkäyksen kirjassaan Science de la science et reflexivite (Latour on muuten myös yksi Alan Sokalin ja Jean Bricmontin Impostures intellectuelles - kirjan esimerkkihenkilöistä, jonka suhteellisuusteoriaa koskevat semioottiset analyysit ovatkin varsin hauskoja). Bourdieulle Latour oli pahemman sortin muotisosiologi "itselegitimoivat muotoilut, ylimielinen sävy, määrätty sosiaalinen tausta (arroganssi, bluffi, jopa väärennös, radikaalisuusefektin tavoittelu, kaikkien kaksoispelien harjoittaminen, kaikkien mahdollisten hyötyjen takaaminen) joka sallii useampien auktoriteettilähteiden ja merkittävyyden yhdistämisen, erityisesti filosofiassa ja tieteessä" (Bourdieu 2001, 64-66) Tietyllä tavalla Latour edustaa Bourdieulle parasta vihollista, yläluokkaista habitustyyppiä joka sallii itselleen kaikki mahdolliset kepulikonstit ja onnistuu kaikessa. Hänet täytyy siis paljastaa. ja mieluiten nujertaa täysin.. Tässä mielessä on yllättävää, että juuri Latourista on tulossa Bourdieun ”seuraaja” College de Francen sosiologian professorina. Pahempaa edeltäjän perinnön kieltämistä jokin instituutio tuskin voi tehdä (sama instituutio on jo ehtinyt valita kanadalaisen Ian Hackingin professorikseen. Yhteiskuntafilosofia on Ranskassa taatusti postmodernia tavaraa!). Voi vain ihmetellä miten nopeasti Ranskassa muodit muuttuvat. Itselleni Latour ei ole samalla tavoin henkilökohtainen ongelma kuin Bourdieulle. Ehkä meidän habituksissamme on enemmän yhteistä. Mutta täytyy sanoa että häntä lukiessaan usein ärsyyntyy, tai vähintäänkin miettii mikä tässä oikein on vikana. Niinpä päätin melkeinpä vain itseäni varten käydä läpi pari Latourin tuoretta artikkelia, jotka ovat tässä suhteessa erityisen kiinnostavia: yhden konstruktionismista ja toisen ruumiista. Tähän minua on erityisesti innostanut myös Turo-Kimmo Lehtonen joka on kirjoittanut erittäin myönteisen artikkelin Latourista (2003) ja joka suositteli minulle Latourin näkemyksiä elottomien tavaroiden sosiaalisista vaikutuksista. Tämähän edustaa siis johdonmukaisesti vielä laajempaa perspektiiviä sosiologiaan kuin pelkkä biologian savanninäyttämö. Lehtoselle Latour, samoin kuin Hacking (ks 2003) ovat esimerkkejä hyvästä ja hauskasta yhteiskuntatieteestä. joka kehittelee luovasti käsitteitä ja on kiinnostavaa. Itselleni, jos sanon asian hiukan kärjistäen, Latour on tieteellinen huijari, tai oikeastaan aito sirkustaikuri, silmänkääntötemppujen tekijä, paikoin hauska lukea, usein opettavainen, mutta vain negatiivisessa mielessä. siis vähän samalla tavoin kuin mitä E.O. Wilson on todennut postmodernismista teoksessaan Consilience (1998, 54) "Kaikesta huolimatta nostan hattua postmodernisteille. Hurjan romantiikan nykyisinä vaalijoina he rikastuttavat kulttuuria. He sanovat meille muille: ehkäpä olette väärässä. Heidän ajatuksensa ovat kuin ilotulitteen kipinät, jotka lentävät kaikkiin suuntiin ja ilman jatkuvuuden energiaa pian sammuvat äärettömässä pimeydessä. .Kuitenkin muutama kestää niin kauan, että valaisevat odottamattomia asioita. Tässä on yksi syy ajatella hyvää postmodernismista, vaikka se uhkaakin rationaalista ajattelua." Todettakoon tähän, että Latour kiistää olevansa postmodernisti, mutta voisi ehkä sanoa niin että tosi postmodernistin tunnistaa juuri siitä, että hän kieltää olevansa postmodernisti. Ainakin on varmaa, että se mitä Latour jyrkimmin vastustaa, on juuri antipostmodernismi (“fundamentalistinen realismi”) Olen nyt siis valinnut kaksi Latourin artikkelia The promises of constructivism ja How to talk about the body (kumpikin löytyy Latourin kotisivuilta, (www.ensmp.fr/~latour) ) jotka ovat harvinaisen selkeitä esimerkkejä juuri niistä toimintatavoista joita Bourdieu erityisesti arvostelee (vedätys, bluffi, radikalismihakuisuus, kontraintuitiivisuus) Näissä artikkeleissa Latour arvostelee ns. järkeviä, yleisesti hyväksyttyjä lähtökohtia tai asettaa itsensä ikään kuin radikaalin marginaalisuuden edustajaksi. Ja mikä tärkeintä, hän sujauttaa joukkoon käsityksiä tai asettamuksia jotka ovat suorastaan irrationaalisia tai täysin mahdottomia. Esimerkiksi ajatus siitä, että jokin parfyymirasia on ruumiin osa on (minusta) täysin mieletön, kun taas Latour ottaa sen lähtökohdakseen artikkelissaan "Kuinka puhua ruumiista". Mutta katsotaanpa miten hän silmänkääntötemppunsa tekee! "Konstruktivismin lupaus". Latour aloittaa artikkelinsa hauskalla muotoilulla: "Mikä meni väärin? Se näytti ensin hyvältä idealta, oli hauskaa, se oli uutta, oli informatiivista käyttää sanaa 'konstruktivismi' tarkoittamassa työtä jota tein tieteen ja teknologian tutkimuksessa" Painottaisin itse sanoja hauskaa ja uutta enemmänkin kuin informatiivista (enlightening). Tämä tulee selvästi ilmi seuraavasta:” laboratories loooked infinitely more interesting when described as so many construction sites than when portrayed as dark mastabas protecting mummified laws of nature.... I and my colleagues were bathing the venerable work of science in a hot tub of culture and society that aimed at making them young and lively again". Tutkimuksen pitää olla nuorta, hauskaa ja eläväistä, kukapa nyt tällaista haluaisi vastustaa! Tämän jälkeen Latour kuvaa konstruktivismin uhanalaiseksi, vaaralliseksi lainsuojattomaksi jota "fundamentalistiset realistit" vainoavat, jopa siinä määrin että hän itse joutui poistamaan sanan "sosiaalinen"(konstruktionismi) kirjansa Laboratory life (1979) alaotsikosta sen toisessa painoksessa (selitys poistolle on kuitenkin hieman eri, sikäli kuin artikkelista voi päätellä).. Latour käyttää tosi dramaattista kieltä kuvatessaan tilannettaan: "Sinun on valittava, karjuvat temppelin vartijat, Joko uskot todellisuuteen tai roikut kiinni konstruktivismissa" Ensimmäinen väliotsikko kuuluu "Mikä on konstruktivismissa vikana? Kaikki" Ja tiukka kysymys "Tulemmeko aina rangaistuiksi alkuperäisestä synnistä, konstruktivismin ja "sosiaalisen" konstruktivismin sotkemisesta keskenään" Tämä näennäinen periksianto konstruktionismin kriitikoille artikkelin alussa on kuitenkin pelkkää teeskentelyä (”imposture”). Todellisuudessa konstruktivismissa ei Latourin mielestä ole mitään vikana eikä hän aio antaa tuumaakaan periksi, päinvastoin. Konstruktionismi(2) on ainoa järkevä tie yhteiskuntatieteissä. Tässä artikkelissa pyrin tarkastelemaan niitä erittäin postmoderneja keinoja joilla Latour päätyy tähän lopputulokseen. so. näyttämään missä mielessä juuri latourilainen konstruktivismi perustuu silmänkääntötemppuihin ja upeisiin painovoimaa uhmaaviin kierrehyppyihin. Ensiksikin Latour kiistää tietenkin sosiaalisen konstruktionismin normaalin version äärimmäisyytenä: sosiaaliset konstruktionistit eivät ole koskaan väittäneetkään että luonnontieteet olisi hiekalle rakennettu talo jonka seinät ovat ilmaa. Päin vastoin, konstruktionismin tutkimuskohteena on prosessi, jonka tuloksena ovat rakennelmat jotka ovat erittäin lujia ja vahvoja. Toki on joitakin 'kriittisiä sosiologeja' (tällä Latour näyttää tarkoittavan postmoderneja sosiologikollegoja) jotka ovat liioitelleet ikävästi sosiaalisten suhteiden asemaa luonnontieteellisten tulosten tuottamisessa, mutta pahempi ongelma olivat "fundamentalistit, jotka halusivat tosiasioiden putkahtavan salaperäisesti tyhjästä" (s 3) Latourille ”konstruktivismi” on jotain aivan muuta, se on sitä, että opitaan tulemaan herkäksi vastakkaisille vaatimuksille ja taistelevien toimijoiden pyrkimyksille Sii: Mitä enemmän joku on konstruoitua, sitä todellisempaa se on (hyvä esimerkki Bourdieun mainitsemasta erikoisuuden ja kaksoispelien tavoittelusta!). Latour ottaa esimerkiksi arkkitehtuurin: suunnittelun ja konstruktion tuloksena olevan rakennelman lujuus ja pysyvyys on osoitus konstruktion onnistumisesta. Kun taas fundamentalistiset realistit, jotka uskovat faktojen voimaan, menettävät mahdollisuuden tehdä erottelun hyvän ja huonon tieteen, hyvin ja huonosti rakennetun välillä. Siis kaikki onkin toisin päin kuin aluksi näyttää. Konstruktio on parasta realismia kun taas faktat ovat puhdasta myyttiä. Toisaalta Latour arvostelee "kriittisten sosiologien" muotoilua että konstruoitu todellisuus on sekä konstruoitu että todellinen, samoin kuin derridalaista dekonstruktionismia joka vetää konstruktiolta ikään kuin maton alta pois. Latour haluaa mennä vielä pitemmälle, ja hän nojautuukin ystäväänsä Ian Hackingiin jonka skolastinen teos The social construction of what (1999) on onnistunut sotkemaan konstruktionismin alkuperäiset muodot varsin tehokkaasti käsitepuuron alle (Tämä olisi toisen artikkelin aihe). Jopa Latour on hiukan epäileväinen, mutta tietenkin siksi että hän haluaa mennä vieläkin pitemmälle ja lisätä käsitesotkua entisestään (siinä missä Hacking tekee vain (vääriä) erotteluja erilaisten konstruktionismin muotojen välillä. niin Latour korostaa erotteluja erilaisten realismien välillä ja pyrkii tasapainottelemaan "realistien" ja konstruktionistien välillä) Mistä tulee sitten ero hyvin rakennetun ja huonosti rakennetun välillä? Kysymys on "sensitiivisyydestä" (s. 5) "knowing how", "savoir faire", siis jonkinlaisesta pragmatistisesta luontumuksesta tai habituksesta jonka kautta hyvä rakentaminen erottuu huonosta rakentamisesta."To become sensitive to the many constraints that lead to a rather autonomous scheme that begins to take over a sort of life of its own", on lause jonka Latour esittää puolilainauksena ihailemiltaan arkkitehdeiltä. Tämä on Latourille konstruktivismin ydin. Hänelle kyseessä on opittu taito, toiminta joka on olennaisempi kuin prosessin lopputulos. Konstruktio siis syntyy prosessissa, prosessi on olennainen, prosessi on sitä että tullaan herkäksi, osataan tehdä oikeat ratkaisut. Tähän ei ole juurikaan vastaan sanomista. Itse asiassa Latour luiskahtaa huomaamattaan varsin evolutiiviseen ja biologiseen näkemykseen ihmisen toiminnasta, tai ainakin pragmatistiseen näkemykseen. Jos hän tyytyisi tähän, niin ainoat jotka nostaisivat metelin olisivat kunnon konstruktionistit. Kuitenkin Latour haluaa tavoilleen uskollisena valita molemmat puolet samalla kertaa: toisaalta tosiasioiden tunnustamisen, toisaalta niiden samanaikaisen kiistämisen mahdollisuuden. Ja Latourin tapauksessa tämä koettelu ja kiistäminen eivät rajoitu ihmiseen, vaan esineet osallistuvat yhtä hyvin tähän prosessiin. Konstruktiot siis konstruoivat itse! (s 8) Koska Latourin mielestä kriittiset sosiologit (so. postmodernistit) ovat salakuljettaneet sosiaalisen kautta konstruktionismiin vääriä elementtejä, hän preferoi sanaa "kompositionismi", jossa siis tärkeintä on maailman asioiden oikea yhdistely ja seuraavat seikat: a) sitä ei ole aina ollut olemassa b) sen lähtökohta on vaatimaton (humble) c) se muodostuu heterogeenisistä osista d) sen tekijät eivät koskaan ole hallinneet sitä täysin e) se olisi voinut olla muodostumatta f) se tarjoaa sekä mahdollisuuksia että velvoitteita g) sitä täytyy suojella ja ylläpitää jotta se pysyisi olemassa Ja Latour lopettaa luettelonsa toteamukseen: "Liian monta ominaisuutta, tunnustan, yhdelle pienelle sanaparalle". Tähän ei voi kuin yhtyä. Tuskinpa kompositionismi näillä eväillä konstruktionismin hakkaa. Latour lopettaa tekstinsä tarjoamalla kolme vaihtoehtoa: olet realisti jos tartut aseeseesi, kun kuulet sanan konstruktio, olet dekonstruktionisti jos tartut vasaraan, ja olet kompositionisti jos pystytät rakennustelineet. Hyvä on, mutta jos joku on jo rakennettu, miksi se enää tarvitsee rakennustelineitä, jos sillä ei sellaisia jo ole? Vain jos rakennus on romahtamassa, jos sitä täytyy korjata jatkuvasti se tarvitsee alituiseen telineet ympärilleen. Ja sehän ei tietenkään ole rakennuksen tai rakentamisen tarkoitus, vai onko? Miten puhua ruumiista? Tämä on mielestäni äärimmäisyyksiin menevä artikkeli missä Aruumis@ ymmärretään tosi konstruktionistisella tavalla, ruumiin rakentamisena. Latour käyttää esimerkkinä hajutestipakkausta jonka avulla hajuvesiteollisuus kouluttaa hajujen tuntijoita. Heillä on pieni rasia jossa on erilaisia hajuja ja he harjoittelevat näiden hajujen avulla. Latour väittää nyt, että samalla kun he harjoittelevat, laatikosta tulee osa heidän ruumistaan. Idea on seuraava. Ihminen joka ei ole opetellut erottelemaan hajuja, on melko avuton. Hän osaa erottaa vain muutaman hajun. Mutta kun hän treenaa nenäänsä tarpeeksi hän pystyy erottelemaan suuren kirjon erilaisia hajuja. Hän on siis muokannut ruumistaan hajurasian avulla. Näin havaitsemme että klassinen mind-body problem menettää sisältönsä:. ruumis onkin prosessi joka sisäistää itseensä erilaisia asioita, saa ulokkeita, keinotekoisia ainesosia. Näitä ei pidä erottaa toisistaan. Kyse on Latourin mukaan artikulaatiosta. Ensin subjekti ei osaa artikuloida ja sitten se osaa. Käsitteen paras hyöty onkin, että se on epämääräinen, "ambiguous", ilmentää sekä kieltä että ruumiin kykyä, keinotekoisen ja luonnollisen yhteenkytkemistä. Artikulaatio eroaa tarkkuudesta siinä, että artikulaatio on loputon kun taas tarkkuus on rajallinen. Näin olemme taas kysymyksessä todellisuuden luonteesta. Latourin mukaan artikuloida voi niin päin tai näin päin. Taas tarkkuus on sitä että kykenemme erottelemaan hajuja tarkasti, että emme enää tee virheitä, päädymme yhteen ainoaan versioon. Sen sijaan hajujen artikulointi tarkoittaa että hahmotetaan useita eri todellisuuksia. "The more you articulate controversies, the wider the world becomes" sanoo Latour. Tätä voinee pitää jonkunlaisena Latourin tavaramerkkinä: ristiriitojen kautta mahdollisimman laajaan maailmaan, kosmopolitiikkaan. Seuraavaksi Latour esittää että termi väittämä (propositio) on aivan eri asia kuin termi toteamus (statement). Edellinen on avoin, jälkimmäinen suljettu. Edellinen mahdollistaa sen että voimme havainnoida maailmaa samanaikaisesti solidina, tulkittuna, ristiriitaisena, merkityksellisen. Jälkimmäinen sulkee tämän pois. Maailma on ihana paikka, kun se koostuu artikuloiduista propositioista. Maailma, jossa on vain toteamuksia, on tylsä. Siinä pelataan nollasummapelejä kun taas artikuloitujen propositioiden maailmassa nollasummapelit ovat mahdottomia, kaikki voittavat. Latour sanoo: "The universe is made of essences, the multiverse is made of habits " ja että vain toteamuksista voidaan kysyä ovatko ne tosia vai konstruoituja. "For articulated propositions such a query is totally irrelevant and slightly quaint since the more artificiality, the more sensorium, the more bodies, the more affections, the more realities will be registered. reality and artificiality are synonyms, not antonyms.“ Siis todellinen ja keinotekoinen ovatkin synonyymeja! Tällaiset mielivaltaiset, hatusta vedetyt erottelut, joissa ei ole nähdäkseni juurikaan järkeä (tai niitä on aivan mahdoton käyttää), kuuluvat minusta taiteeseen (tai tieteeseen jossa anything goes), ei tieteeseen. Toki tämäkin erottelu on joustava, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että useimmissa tapauksissa ero voidaan tehdä ilman sekaannuksen vaaraa. "Nyt kun olemme päässeet eroon ruumiin ongelmasta puhumalla 'artikuloitujen propositioiden multiversumin esittämisestä'" (tässä Latour lisää oletettavasti itseironisen sulkulauseen (”käyttääkseni omaa jargoniani”) on Latourin mukaan pyrittävä estämään, ettei palata takaisin normaalikielenkäyttöön, jouduta vahingossa normaaliruumiiseen. Latour tarjoaa tilalle Stengers-Despret'n falsifikaatioperiaartetta (vastakohtana Popperin ja Lakatoksen falsifikaatioperiaatteelle). Jos olisin ilkeä niin sanoisin että tämän on vähän samaa kuin että tarjoaisi astrologiaa astronomian sijaan. Ainakin siltä tuntuu kun lukee Stengersin ideoita Latourin kautta. Tässä mennään jo melkoisiin filosofisiin ja epistemologisiin äärimmäisyyksiin, joihin en puutu. Minua kiinnostaa tässä vain Latourin idea siitä, että kykymme havainnoida vaikkapa hajuja, so. oppiminen, muuttaa meidät kokonaan toisiksi ruumiiksi ja liittää ruumiiseemme keinotekoisia osia. Kiinnostava kysymys on tällöin, kuinka monta ruumista meillä oikein on. Latourin mukaan feminismin, tieteentutkimuksen ja Foucault'n yhteisvaikutuksena meidän käsityksemme ruumiista on muuttunut radikaalisti, ruumis on nyt poimuttunut ja inklusiivinen, mahdollisimman epämääräinen. "There is life for the body after science studies and feminism, but it is not the same life as before", Latour lopettaa artikkelinsa. Tähänkin voidaan yhtyä, jos vain ei ajatella että kyse on jollain tapaa todellisesta elämästä. Tosi hauskaa! On suorastaan ikävää tuoda vähän realismia mukaan. Mitä tapahtuu kun opimme erottelemaan hajuja? Onko hajujen artikulointi (oikeastaan hajudiskurssi) todellakin ruumiiseen kuuluvaa? Eikö olisi järkevämpää ajatella, että meidän kykymme erotella hajuja on fysiologisesti melko muuttumaton, joskin myös biologisesti vaihteleva (4)? Toiset ovat parempia, toiset huonompia, samoin kuin vaikkapa juoksemisessa. Kaikki osaavat juosta, mutta toiset ovat paljon nopeampia. siinä ei mikään teknologia auta. Latour on tietysti tahallaan valinnut esimerkin jossa puhe vähän sotkee. "Hajujahan" voi tietysti kuvailla loputtomasti (artikuloida). Mutta jos ajattelemme juoksemista, niin on selvää että mikään tekniikka tai keinovalikoima ei voi tehdä huonosta juoksijasta hyvää. Siihen tarvitaan tiettyjä ruumiillisia ominaisuuksia, kovaa ja sinnikästä harjoittelua, ja sitten teknisiä apuvälineitä (pulssimittarit, juoksulaitteet tms.) sekä harjoitussysteemiä. Olisiko järkevää puhua Latourin tavoin pulssimittarista tai juoksulaitteesta tai harjoittelutekniikasta ruumiin osana? Minusta ei. En näe että tästä syntyisi mitään tieteellistä etua, sen sijaan paljon sotkua. Ruumissahan voi olla todellisia koneosia (esim sydämentahdistaja) ja lähitulevaisuudessa bio”kännykät” ovat yksi mahdollinen kehityksen suunta, samoin kuin kaikenlainen ”älykäs” monitorointi ruumiiseen sijoitettujen mikrosirujen avulla, jolloin on todella järkevää pohtia sitä mikä oikein kuuluu ruumiiseen ja mikä ei. Sen sijaan jonkun teknisen erillisen aparaatin tai hajurasian esittäminen ruumiin osana tai puhe lukuisista erilaisista ruumiista on minusta pelkkää sirkustouhua. Jos esimerkiksi ajattelemme pulssimittaria ja hajurasiaa, niin ne ovat pitkälle rinnasteisia. Pulssimittarin avulla juoksija voi artikuloida juoksuaan, hienosäätää vauhdinvaihtoja, pitää yllä oikeaa vauhtia jota itse ei pysty arvioimaan. Silti pulssimittarin pitäminen ruumiinosana on minusta tarpeetonta. Mitä sillä saavutetaan, paitsi sekaannusta ja viehättäviä ristiriitaisuuksia? Turo-Kimmo Lehtonen on minulle puolustanut tätä spinozalaisena ratkaisuna, ja voihan se näin olla, mutta tällainen yksinkertainen yhteiskuntatieteilijä ei voi sille mitään, että erilaisten elottomien esineiden käsitteleminen kuin niillä olisi inhimillisiä ominaisuuksia osana ruumista ovat suoranaista huuhaata. Tai sitten pelkästään triviaalia: kun käytän kävelykeppiä, niin se näyttäytyy osana ruumistani. On toki totta, että meillä on taipumusta antaa apuvälineille inhimillisiä ominaisuuksia ja tietyissä tilanteissa voimme aidosti kokea jonkin apuvälineen olevan osa ruumistamme (esim. kuulolaite). Mutta kyse on tällöin empiirisesti kiinnostavasta ilmiöstä, ei käsitteellisestä leikittelystä. Lopetus Latourin teksti on sen verran hurjaa, että minun sitä on vaikea ottaa vakavasti. Mutta lukekaa itse (kehoitus joka yleensä ei toimi, valitettavasti)! Se ei ole mikään poikkeus hänen tuotannossaan. Latourin kotisivuilta löytyy myös lyhyt teksti "From the two cultures debate to cosmopolitics" jossa Latour, edelleen viitaten Isabelle Stengersiin, argumentoi sellaisen maailmankuvan puolesta jossa voimme samanaikaisesti hyväksyä toisilleen vastakkaisia, vaihtoehtoisia fysiikan tai epistemologian teorioita ja selitysmalleja, mitä useampia, sen parempi. Se mikä niistä voisi olla oikea tai lähempänä oikeaa, ei ole kiinnostava kysymys. "'Culture' now means that the question is to decide (sic!) which cosmologies we live in: which brain, which genes, which past, which nature, which chemistry, which evolution, which sociology, which epistemology, etc." (Cosmopolitics) Ikään kuin tällaiset kysymykset voidaan ratkaista noin vain, hatusta vetämällä! Tämä on kuitenkin juuri yhteiskuntatieteilijöille ominainen tapa ajatella: kaikki teoriat ovat periaatteessa yhtä hyviä ja keskeisenä kriteerinä on jännittävyys. Mutta esimerkiksi Turo-Kimmo Lehtonen tai Petri Ylikoski ovat innostuneita (2003) ja voin tietenkin ymmärtää miksi. Paradoksit ja yllättävät kombinaatiot ovat aina jännittäviä ja hauskoja.. Ongelma on vain, että ne eivät välttämättä rakennelmina kestä käyttöä. Kulkijat tipahtelevat tällaisilta silloilta jos eivät osaa varoa. Tässä on syy miksi kirjoitan henkilöstä, joka mielestäni on huijari, silmänkääntötemppujen tekijä, selvä väärän rahan tekijä(5) . Aina löytyy varmasti niitä, joiden mielestä hienostuneet ja älykkäät huijarit ovat jännittäviä ja kiinnostavia. Mutta ehkä on myös niitä, jotka aivan vakavasti ajattelevat että tässähän on kiinnostava ja jännittävä tyyppi, ja hänenhän täytyy olla ihan legitiimi kun häntä julkaistaan, kun hän on oikea professori, kun jopa kunnianarvoisa Collège de France ottaa hänen suojiinsa. Kunpa edes muutaman heistä voisi saada näkemään, että pelkkä oman alan tiedeyhteisön arvostus ei aina riitä. Kunpa saisi useamman sosiologin käyttämään omaa järkeään, eikä vain ajattelemaan mielessään ”kas en tiennytkään, että tällaistakin voi tehdä tieteenä.” Toki myönnän, että yhteiskuntatieteilijän on vaikea arvioida, milloin johonkin luonnontieteelliseen väittämään voi luottaa ja milloin ei. Mikä on vaikkapa Howard Bloomin (2002) tai Rupert Sheldraken (1995) luotettavuus? Se ei ole aivan helppoa suoralta kädeltä päätellä, aivan samoin kuin Latourin tapauksessa. Silti on ilmeistä, että Bloom ja Sheldrake kuuluvat pseudotieteilijöiden monilukuiseen joukkoon. Edellinen puhuu globaalisista aivoista ja jälkimmäinen morfogeneettisistä kentistä, jotka molemmat vievät samaan johtopäätökseen: elämä on kollektiivista ja ajatukset hyppivät ihmisistä toisiin globaalisten aivojen tai tietoisuuden välityksellä. Luonnontieteissä huijaukset lopulta aina paljastuvat. Yhteiskuntatieteissä tämän eron tekeminen on paljon vaikeampaa: me voimme vetää hatusta paljon enemmän ilman että kukaan pystyy osoittamaan väitteitämme vääriksi. Niinpä emme koskaan voi samalla lopullisella varmuudella tehdä johtopäätöstä jonkin yhteiskuntatieteilijän ”huijariudesta”. Nostaisin tässä esille vähemmän tunnetun ”Humen puntarin”, jota itse kutsuisin pienemmän ihmeen periaatteeksi. Sen mukaan jos olemme tekemisissä jonkin ihmeellisen ja selittämättömältä näyttävän ilmiön kanssa (tässä tapauksessa ihmeellisen teorian kanssa) niin meidän kannattaa aina valita selitykseksi se vaihtoehto, jossa turvaudutaan vähemmän monimutkaiseen ja ihmeelliseen selitykseen. ('no testimony is sufficient to establish a miracle, unless the testimony be of such a kind, that its falsehood would be more miraculous, than the fact, which it endeavors to establish; and even in that case there is a mutual destruction of arguments, and the superior only gives us an assurance suitable to that degree of force, which remains, after deducting the inferior.' When anyone tells me, that he saw a dead man restored to life, I immediately consider with myself, whether it be more probable, that this person should either deceive or be deceived, or that the fact, which he relates, should really have happened. I weigh the one miracle against the other; and according to the superiority, which I discover, I pronounce my decision, and always reject the greater miracle. If the falsehood of his testimony would be more miraculous, than the event which he relates; then, and not till then, can he pretend to command my belief or opinion. ) Siis jos onkin totta, että joskus tuntuu siltä kuin telepatia olisi olemassa (joku ystäväsi soittaa sinulle juuri kun olet ajatellut häntä jne.) niin järkevä selitys ei ole että olisimme jonkinlaisessa morfogeneettisessä kentässä joka lähettää yhteisiä ajatuksia tietämättämme vaan pikemminkin se, että ystäväni ja minä olemme taipuvaisia ajattelemaan toisiamme aina silloin tällöin ja joskus nämä tapahtuvat samanaikaisesti. Näkisin että vastuullisen tutkijan olisi pyrittävä siihen, että hän tarjoaa välineitä tällaisten sudenkuoppien ja kelvottomien rakennelmien paljastamiseksi, ei niihin putoamiseksi. Se on ehkä vähän tylsempää, mutta niin on myös loppujen lopuksi se, että kymmenen vuoden päästä joutuu lukemaan tuotoksiaan korvat punaisena. Miten minä tuohonkin kuoppaan onnistuin putoamaan! Miksen käyttänyt järkeäni? Tämä on vakava juttu ainakin meille 60-lukulaisille, jotka olemme elämämme aikana ehtineet langeta jos jonkinlaisiin sudenkuoppiin. Toisaalta on inhimillistä langeta houkutukseen, johon Latour suoraan viittaa (the Promise of constructivism s 9), siitä että otetaan riskejä, hyväksytään vaara, kontingenssi, epävarmuus (so valitaan suurempi ihme). Tämähän on tietysti jännittävää ja lopputuloksena saattaa olla jotain uutta. ja tieteellisesti merkittävää. Mutta jos sallitaan tällainen Pohjois-Karjalaan liittyvä vertaus, niin minä en juuri kunnioita ihmisiä jotka kieltäytyvät menemästä jäälle, paitsi aivan keskitalven hirmupakkasten jälkeen. Toisaalta en pidä sellaisiakaan suuressa arvossa jotka menevät jäälle milloin vain, mihin vain ja ilman mitään apuvälineitä (ja heistähän tuskin kovin pitkään on kenellekään iloa). Sen sijaan kohtuullisen riskinoton yhdistäminen kohtuulliseen järjenkäyttöön tuottaa tässäkin parhaan tuloksen: nautinnollisia retkiä syksyisillä ja keväisillä jäillä, ehkä pieniä pulahteluja veteen mutta ei mitään fataaleja onnettomuuksia. Siis kannatan lievästi jännityksentäyteistä nautintoa, mutta vain harkittuja riskejä ottaen. Ja jos sijoitamme Latourin tähän vertaukseen, niin sanoisin että hän on se jäiden päällä leijuva usva, joka houkuttelee meidät paikkoihin missä jäätä ei enää ole lainkaan. mutta sitten kun putoamme sulaan, niin Latourista ei enää ole auttajaksi. Hänellä ei ole kättä pidempää, ei ruumista ollenkaan. Ja silloin viimeistään on selvää, että ihmeisiin ei pidä uskoa. Viitteet: 1. Kun Pirkkoliisa Ahponen kirjoittaa (Janus 2/2003, 99) että “paha pappi saa saarnansa ainekset omista synneistään”. ja jatkaa:” Kapulakielisyydestä ja koukeroisesta ajatuksenjuoksusta olen urani varrella kyllin kuullut moitteita. Mutta sitäkin vakuuttuneempi olen siitä, että tuskin mikään on niin palkitsevaa kuin tunne onnistumisesta tieteellisen idean keksimisessä, vieläpä niin, että ajatukset puhuttelevat lukijaansa ja löytävät laajempaakin vastakaikua tieteellisessä yhteisössä”, niin tässä ensimmäiselle ja merkittävimmälle Joensuun oppilaalleni Pirkkoliisalle omistetussa artikkelissa ei ehkä ole kysymys niinkään kapulakielisyydestä ja koukeroisuudesta tieteen perussyntinä kuin näennäisesti hauskojen ja jännittävien keksintöjen vaaroista tieteellisessä kirjoittamisessa. Siis toisaalla on käsittämättömän kirjoituksen Skylla, toisaalla on hatusta vedettyjen hauskojen muotoilujen Kharybdis. Jotkut onnistuvat ajamaan purtensa karille kumpaankin kallioon, mutta se on jo harvinaista. Hauskuus ja sotkuisuus yhdessä ovat jo aivan oma taiteenlajinsa, jonka Latour todella hallitsee. Kiitän myös Turo-Kimmo Lehtosta ja Silva Tedreä kriittisistä kommenteista. 2.On kiintoisaa että on kaksi termiä joita käytetään vaihtoehtoina: konstruktivismi ja konstruktionismi. Itse pidän jälkimmäistä oikeampana koska sen kantasana on ymmärtääkseni konstruktio, rakentaminen, kun taas konstruktivismin kantasana on konstruktiivinen, joka on jotain aivan muuta, puhumattakaan siitä että se sekoittuu taidesuuntaukseen (venäläinen funktionalismi) jolla ei ymmärtääkseni ole mitään tekemistä (post)modernin konstruktionismin kanssa. Mutta tarkkuus ja logiikka eivät ole konstruktionismin vahvoja puolia. Mainittakoon kuriositeettina, että esimerkiksi käyttämäni tekstinkäsittelyohjelman kielenkorjausohjelma tuntee sanan “konstruktivismi” mutta ei sanaa “konstruktionismi”. Uskoakseni kyseessä ei ole kannanotto Latourin tai Eräsaaren puolesta. Ian Hacking (1999,47-49) preferoi konstruktionismia, mutta ei kiinnitä huomiota taidehistorialliseen kytkökseen, jonka väittäisin vaikuttaneen ensisijaisesti Latouriin. 3. Itse asiassa on merkillistä, miten juuri nämä tiedemaailman jännittävät ’huijarit’ (Latour, Rorty & co) näyttävät saavan inspiraationsa juuri pragmatismista. Kuitenkin alkuperäiset pragmatistit olivat useimmiten hyvin järkeviä ja realistisia henkilöitä, erityisesti kun ajattelee historiallista kontekstia. Tällä en väitä että esim. Latourilla ja Rortyllä olisi muuten kovin kiinteä yhteys, paitsi ehkä hiukan samanlainen kirjoitustyyli ja mieltymys paradokseihin. 4 . Kysehän on toki olettamuksesta. Tämä esimerkki on sikäli mielenkiintoinen, että juuri hajuja koskeva evoluutioteoreettinen keskustelu on erittäin ajankohtainen. Vahvin teoria nk. Westermarck-efektille eli luontaiselle insestin välttämiselle on juuri hajugeeneihin perustuva: varhaislapsuudessa opittu hajumaailma opastaa meidät torjumaan tietyt tuoksut jotka yhdistyvät läheiseen kasvinkumppaniin (ks. Darwin-seuran keskustelufoorumi, 17.6. Darwin@lists.cc.jyu.fi). 5. Kielenkäyttöni on toki ehkä vähän kärkevää. Mutta on huijareita ja ’huijareita’. Yksi pahimpia äskettäisiä esimerkkejä on tunnetun ranskalaisen sosiologin Michel Maffesolin johdolla hyväksytty astrologinen väitöskirja (ks Lahire et al 2001) Lähteet: Ahponen, Pirkko-Liisa (2003): Tieteellisen kirjoittamisen tuska ja taito. Janus 11 (2), 97-99 Howard Bloom (2000): Global Brain. The Evolution of Mass Mind from the Big Bang to the 21st Century. New York, John Wiley Bourdieu, Pierre (2001) Science de la science et reflexivité. Cours du College de France 2000-2001 Paris, Raisons d=agir Editions Hacking, Ian (1999): The Social Construction of What? Cambridge, London, Harvard University Press Lahire, Bernard avec la collaboration dePhilippe Cibois, Dominique Desjeux (2001): La non thèse de sociologie d'Elizabeth Teissier www.homme-moderne.org/societe/socio/teissier/analyse/socio.html Latour, Bruno (2002): How to talk about the body? The normative dimension of science studies www.ensmp.fr/~latour/articles/article/077.html Latour, Bruno (2003): The promises of constructivism www.ensmp.fr/¨latour/articles/87-constructivism.html Latour, Bruno ja Steve Woolgar (1979): Laboratory Life: the Social Construction of Scientific Facts, Los Angeles, Sage Lehtonen, Turo-Kimmo (2003) Historiallinen ontologia. T&E 28(1), 1-11 Lehtonen, Turo-Kimmo (2003) Yhteiskunta välityksinä ja koetuksina. Bruno Latour ja kollektiivin kokoonpaneminen, Teoksessa Keijo Rahkonen (toim): Helsinki, Gaudeamus Sheldrake, Rupert (1995): Seven Experiments that Could Change the World. New York, Riverhead Books Sokal, Alain ja Jean Bricmont (1997): Impostures intellectuelles. Paris, Odile Jacob Wilson, E.O. (1998): Consilience. The Unity of Knowledge. London, Abacus Ylikoski, Petri (2003) Ian Hacking ja ilmiöiden synty. T&E 28(1), 12-30
Back to beginning |