Taistolaisuuden musta kirja

Ilkka Kylävaara (toim): Taistolaisuuden musta kirja. Muistoja. Tammi 2004

(Yhteiskuntapolitiikka 1.2005)

Aluksi objektiivisuusselvitys: kuulun Kylävaaran teoksen siihen taistolaiskategoriaan joka vähättelee taistolaisuuden vakavuutta, ei myönnä tehneensä erityisempiä virheitä, ei kadu eikä häpeä pahemmin sitä mitä tuli tehdyksi. Tosin olen päässyt jopa Kylävaaran ylettömästi kehumaan Vihavaisen Rähmälläänolo-kirjaan yhtenä ensimmäisistä, joka on katunut suhtautumistaan Neuvostoliittoon ja esitellyt Stalinin rikoksia. Mutta tällainen katuminen ei ole kiinnostavaa eikä Kylävaara edes mainitse esimerkkejä sellaisista. Olen juuri kirjoittanut artikkelin, jossa korostan taistolaisliikkeen merkityksettömyyttä ja sen lähtökohtien oikeellisuutta (Roos, ilmestyy). Artikkeli valmistui ennen Kylävaaran kirjaan tutustumista, pääosin ennen kun luin Kylävaaran Kanava-artikkelin (joka löytyy myös kirjasta) Teos ei myöskään ole muuttanut näkemystäni asioista. Pikemminkin päinvastoin.

Mitä pitäisi katua? Tässä yksi mahdollinen jaottelu: liittymistä koko liikkeeseen/sukupolveen. Kylävaara edustaa tätä näkemystä: häneltä meni kymmenen vuotta läskiksi. Toinen vaihtoehto on katua omaksuttuja periaatteita ja oppeja: marxilaisuutta, proletariaatin diktatuurin hyväksymistä jne. Marxismin omaksumista tuskin kovinkaan moni sinänsä katuu, mutta jos meni niin pitkälle että hyväksyi myös kaikenlaiset NKP:n dogmaattiset marxismiversiot, niin sitä sopii tietysti vähän katuakin. Kolmas vaihtoehto on katua sitä, ettei arvostellut Neuvostoliittoa ja ns. reaalisosialismia vaikka tiesi hyvin sen ongelmat. Juhani Ruotsalo vastaa tähän kritiikkiin melko hyvin, samalla kun hän itse myöntää tätä katuvansa.
Ja viimeiseksi voi katua sitä, mitä itse tuli tuolloin tehdyksi henkilökohtaisesti. Siis esimerkiksi osallistumista myyttisiin toverituomioistuimiin, NKP:n ohjeiden kritiikitöntä noudattamista, julkisten teilausten tekemistä tms. Luulen että jokainen joka osallistui tähän viimeksi mainittuun, katuu sitä. Mutta sellaista katumusta ei kannata revitellä yhdessä Kylävaaran kanssa, joka ei kadu muuta kuin sitä että ylipäänsä lähti mukaan.

Jotenkin Kylävaaran kirjan lähtölaukaus oli jo paljon puhuva. Tiedotustilaisuuteen, jossa esitettiin pyyntö entisille taistolaisille tulla esiin ja tunnustaa syntinsä tai sitten taistolaisuuden uhreille kertoa kärsimyksistään, osallistui aika merkillistä sakkia: Jutta Zilliacus, Ben Zyskowicz, Martti Huhtamäki ja ainoana entisenä taistolaisena (Kylävaaran lisäksi) Hannu Kahakorpi. Tämän jälkeen ei sitten paljon varsinaisia katujia ilmaantunut. Kirjassa tällaisia suoranaisia menneisyytensä kieltäjiä on kaksi, tai kolme jos Tarja-Tuulikki Tarsalan katsoo katuvan menneisyyttään. Sen lisäksi Kylävaara siteeraa Anssi Sinnemäen katumuskirjoitusta Hengellisessä Kuukausilehdessä. Edelleenkin pitää siis paikkansa että suomalaisessa taistolaisuudessa takinkääntäjät ovat kovin harvinaisia. Kyse ei ole vain Kylävaaran persoonasta tai siitä seurasta missä hän vetoomuksensa esitti.

Kaikki muu teksti on joko kerättyä aineistoa tai syytöskirjelmiä joita omakohtaisesti kärsineet ovat kirjoittaneet. Tämän lisäksi kirjassa on luetteloita, tekstejä joilla ei ole mitään tekemistä taistolaisuuden kanssa (Törhönen, Zyskowiczin päiväkirjat, Inkeri Kilpinen, Itärajan vuoto ym.). Ainoa taistolaisuuden todella mustakirjanomaisesti tuomitsemaan pyrkivä on nuori toimittaja John Lagerbohm, jonka kirjoituksen otsikossa on numero 61 911 000. Luvun kerrotaan tarkoittavan Neuvostoliitossa kommunismin aikana tapettuja. Lagerbohm ei kerro mistä se on otettu, mutta ainakin varsinaisina stalinismin tappamien uhrien määränä se on takuulla virheellinen. Anne Applebaumin Gulag-kirjassa arvioidaan kuolleiden määräksi Stalinin kaudella n. 2.5 miljoonaa (leireillä kuolleet ja teloitetut) Tässä on yksi harvoista paralleeleista alkuperäiseen Kommunismin mustaan kirjaan: siitäkin nousi kiista kun osallistuneet historioitsijat esittivät kovin erilaisia lukuja, suurimpana noin 20 miljoonaa, mitä monet kirjan kirjoittajista eivät voineet hyväksyä. Muuten Kylävaaran teos pilkkaa muiden mustien kirjojen pyrkimystä kattavaan ja huolelliseen dokumentointiin.

On paradoksaalista, että lähes ainoa todella asiallinen ja kiintoisa teksti kirjassa on Juhani Ruotsalon ja Jarko Tirkkosen keskustelu - ei siksi että Ruotsalo puolustaisi taistolaisuutta, vaan siksi että hän analysoi sitä. Jos Ruotsalo olisi kieltäytynyt osallistumasta, niin kirjan substanssi olisi jäänyt kovin vähäiseksi.

Tämän lisäksi yli 300-sivuinen kirja sisältää runsaasti Ilkka Kylävaaran omaelämäkerrallisia tekstejä, joista hän alussa hauskasti toteaa, että jos joku ymmärtää niiden kautta omia taistolaisvuosiaan niin loistavaa, mutta jos joku ymmärtää katkeran Kylävaaran vain haluavan ilkeillä niin sekin on ihan kiva. Eli kaikki kelpaa. Kirjasta selviää mielestäni melko hyvin, että Kylävaaran lapsuus oli aika ankea ja jossain määrin ehkä selittää hänen taipumustaan jättää kaikki puolitiehen ja syyttää muita ongelmistaan. Myös se selviää, että Kylävaara on katkera aika monille ja pitää huolen siitä että se näkyy. Erityisesti hän vihaa erilaisia teatterilaisia ja käyttää tilaisuutta hyväkseen maksella kalavelkojaan sen alan ihmisille.
Sen sijaan ei oikein selviä missä mielessä hän tekee itseään koskevia tunnustuksia taistolaisajoilta, paitsi yhdestä erityisestä osa-alueesta, nimittäin naissuhteistaan. On melko varmaa että ne naiset jotka tuolloin ryhtyivät Kylävaaran kanssa suhteisiin katuvat sitä nyt. Heidät on (kaikki?) levitelty esille niin että lukija varmasti tietää kenestä on kyse. Seksuaalipartnereiden lisäksi naiset esiintyvät vain hirviöiden roolissa, josta enemmän alla.

Kirjassa on myös suoranaista tarkoituksellista kunnianloukkausmateriaalia. Kylävaara paljastaa siinä olettamansa Tiitisen listan, jossa hänen mielestään oli mukana ainakin Tarja Halonen, Paavo Lipponen, Ulf Sundqvist, Erkki Liikanen, Kalevi Sorsa. Hänen perustarkoituksensa on epäilemättä, että joku mainituista provosoituu haastamaan Kylävaaran oikeuteen. Hänellähän on niin paljon velkoja, ettei pieni lisävelka tunnu missään. Mutta lista on täysin tuulesta temmattu ja epätodennäköinen: miksi Tiitinen olisi halunnut pitää tällaista, jokaista johtavaa sosiaalidemokraattia kompromettoivaa listaa kassakaapissaan? Onhan se tietysti mahdollista, että Lipponen olisi ryhtynyt Stasin agentiksi juuri silloin kun hän käänsi kelkkansa ja alkoi kehitellä Suomelle aivan uutta ulkopolitiikkaa, siis liittymistä EEC:hen ja pitemmällä tähtäyksellä NATOon. Mutta en usko.
Toisaalta Kylävaara kauhistelee ns. Kanervan listaa, jonka joku Kanervaa vihaava henkilö hänelle nimettömästi lähetti (Zyskowicz?). Sitä on lehdissäkin reposteltu, väitetty mm. että siinä vain Kanerva esiintyy myönteisessä valossa. Roskaa. Listassa on ryhmitelty kokoomuksen kansanedustajat kolmeen pääryhmään: kanervalaisiin, holkerilaisiin ja savoylaisiin. Tämän lisäksi on muutamia joita on hankala luokitella. Joistakin on ilkeähköjä luonnehdintoja ”ei poliittista moraalia”, ”kiero, epärehellinen, suuri jeesustelija”, ”aktiivinen, touhukas, poliittisesti tyhmä”. Listan status on myös hyvin epäselvä. Ilmeisesti Kanerva ei ole sitä edes kirjoittanut vaan ”sanellut”, mitä tämä sitten tarkoittaakin. Kanervan lista on poliittista analyysiä johon ei sisälly mitään kovin suuria salaisuuksia. Sen sijaan siinä on ilmeisiä virheitä. Sen mukaan Zyskowicz olisi ollut Holkerin ja Kanervan välissä, kun samanaikaisista päiväkirjoista käy ilmi miten paljon Zyskowicz Kanervaa inhosi. Kummallisinta on listan ajankohta: se olisi laadittu vuonna 1979, siis kun taistolaisuus ilmiönä oli jo ohi. Toisin sanoen, sen mukaanotto kirjaan on puhdasta Zyskowiczin myötäilyä, etten sanoisi nuoleskelua.

****

Kun tunnustuksia ei ole tullut, niitä on pitänyt tehdä. Kylävaara on kirjoittanut osion jossa hän käy läpi eräiden mielestään keskeisten taistolaisten henkilökuvia. Mukana on kaksi kokoomuslaistakin: Harri Holkeri ja Ben Zyskowicz. Henkilökuvat ovat aika ilkeitä mutta ei niissä mitään hirveitä paljastuksia ole. Taattua journalistista kylävaaraa. ”Sinikka Sokka ei ole laulava lihapulla, vaan kolminapainen Willendorfin Venus, uhkuva naiseuden peruskuva, jopa harpyija …” Kristiina Halkola on potentiaalinen ”SMERSHin pääkiduttaja”. Raija-Sinikka Rantala on taas ”suosikkiarjalainen, jääprinsessa, taistolainen hirviö in spe, joka ei itkenyt kuin kerran … Nikalle olisi istunut loistavasti SS-univormu, hän olisi kaikkien SM-unelmien esiäiti, vastuuntuntoinen ja juuri siksi vastustamaton, loistava yksilö, peto jonka geeniperimä pitäisi tallettaa Korkeasaareen …” Miksi Kylävaaralla on juuri naisiin näin hirvittävän vihamielinen suhde (kun kuitenkin lapsuudenmuistoissa isä on se hirviö)? Todella pahoja miehiä oli vain muutama: Timo Bergholm, Kalle Holmberg, Jukka Kajava. Samalla sitten runsaasti seksiä ja antavia naisia, jotka jätetään suoraan nimeämättä, mutta sen verran tarkasti että kaikki teatterin tuntevat tietävät kenestä on kyse.

Yksi iso ja kummallinen puute kirjassa on: missä on henkilöhakemisto? Nyt joutuu kahlaamaan koko kirjan läpi löytääkseen omat henkilömainintansa (3 tai 4, luulisin ). Juuri tämä listahan olisi se, jonka takia ihmiset ostaisivat kirjan. Toinen puute on että esimerkiksi Martti Valkosen kirjoja ei lainkaan hyödynnetä eikä niihin edes viitata (ja vaikkapa Kaisa Korhosen muistelmia ei ole edes luettu). Kuitenkin Kylävaara puhuu itsestään siellä täällä tutkijana.

Tässä ikään kuin objektiivinen katsaus siihen mitä kirjassa on ja mitä siinä ei ole. Itselleni oli helpotus kun saattoi todeta, ettei katumusprojektista tullut mitään. On kiva huomata, että me vanhat taistolaiset olemme tässäkin yhä samaa mieltä. Tätä Kylävaara ymärrettävästi vähän harmittelee. Oliko niin että hänen kanssaan katumiseen ei ollut halua? Vanha taistolaisuuden (ja yleensä politiikan) perisynti; mieluummin hakataan päätä seinään oikeassa seurassa kuin ollaan järkeviä väärässä. Mutta kuten kirjaan sisältyvästä Ruotsalon analyysistä käy ilmi, tästä ei suinkaan ole kysymys.

On myös kummallista, ettei Kylävaara ollut ehtinyt lukea nuoremman kollegansa Jarkko Vesikansan väitöskirjaa. Siitähän käy vastaansanomattomasti ilmi, että taistolaisuutta pelättiin ja että se sai aikaan vastareaktion joka oli paljon jyrkempi, tehokkaampi ja ilmeisesti laittomampi. Suomalaisen yhteiskunnan johtohenkilöt harjoittivat laitonta vakoilua, maksoivat tästä pimeästi ja laittomasti, järjestelivät professuureja ja muita lahjoituksia oikeille henkilöille, pitivät yllä salaisia verkostoja, ja samanaikaisesti hyötyivät runsain mitoin neuvostokaupasta. Tässä suhteessa Kaj Chydeniuskin oli (40-vuotis tateilijajuhlahaastattelussaan) pahasti väärässä. Porvari nukkui tuohon aikaan huonosti, toisin kuin Chydenius nyt uskoo. Ja mitään katumusta ei tietenkään sillä puolella ole, eikä sitä kukaan ole vaatinutkaan. Mitä nyt joku Seikko Eskola voisi kirjoitella hieman pienemmillä kirjaimilla vaatimuksiaan taistolaisuuden tuomitsemisesta tai ”tieteellisiä” tekstejään Suomen tieteen historiasta.

* * * *

Menkäämme siis kirjan varsinaiseen substanssiin: vastakkainasetteluun John Lagerbohmin ja Juhani Ruotsalon välillä.
Lagerbohmin 35 teesiä taistolaisuudesta alkavat sillä, että teesejä on 35 koska kirjoittaja on syntynyt 1968 ja kirjoittaessaan 35 vuoden ikäinen. Hänellä ei siis ole mitään henkilökohtaista kokemusta asiasta, ehkä vanhemmilta saatuja muistoja. Olenkin odottanut näitä seuraavan sukupolven tuomitsijoita. Mehän olimme juuri sellaisia: tuomitsimme AKS:n ja talvi- ja jatkosodat olematta silloin edes syntyneitä. Me hyökkäsimme omia isiämme vastaan. Me pidimme professoreita nollina. Nyt olen opettanut yliopistolla lähes 40 vuotta, ja vieläkään ei ole tullut yhtään aitoa vastaanväittäjäsukupolvea. Itse olen edelleen paljon yhteiskuntakriittisempi kuin useimmat oppilaistani.

Lagerbohmin pointit ovat moninaisia. Itse olisin valmis hyväksymään niistä oikeiksi n 10. Muut ovat enemmän tai vähemmän vääriä, virheellisiä tai harhaanjohtavia. Ne ovat myös juuri sellaisia joita ulkopuolinen voi helposti esittää. Samankaltaisuus Zyskowiczin väittämien kanssa on silmiinpistävä.
Otan muutaman esimerkin Lagerbohmin luettelon loppupuolelta:
25 Taistolaisuus oli oman maan kylmän sodanaikaisen kansainvälisesti kapean liikkumatilan hyväksikäyttöä. Mitä vikaa tässä oli?
26 Taistolaisuus oli pohjoismaisen parlamentaarisen demokratian ja … kansalaisvapauskäsitysten hyväksikäyttöä yhden pakkomielteisen päämäärän, kommunistisen vallankumouksen puolesta. Jos tästä poistaa yhden sanan ”pakkomielteisen” niin tätähän demokratia on, siinä saa tavoitella vaikka vallankumousta.
27. Taistolaisuus oli taistelua pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamista vastaan.
Tämä ei ole totta. SKP kaatoi Suomessa sairausvakuutuslain 1920-luvulla mikä oli kohtalokas erehdys. Sen jälkeen ei tiedossani ole, että SKP olisi estänyt minkään hyvinvointivaltiollisen lainsäädännön toteutumisen.
29. Taistolaisuus oli tiedemaailmassa fanaattis-uskonnollista jargonia, jossa tieteellinen totuus oli yhtä kuin … marxilais-leniniläisen teorian tulkinta. Akateeminen taistolaisuus ei ollut totuuden ja tiedon etsimistä.
Osittain totta: Kuten Pertti Lindfors sanoo omassa kirjoituksessaan, monet taistolaiset siirtyivät huonosta teoriasta vielä huonompaan eli postmodernismiin. Totuus ja tieto ovat nykyään heille suorastaan haukkumasanoja, tai vähintään epätieteellistä jargonia. Tuohon aikaan kyllä uskottiin tieteelliseen totuuteen ja myös tavoiteltiin sitä.
30. Taistolaisuus oli lukeneiston liike. Tässä Lagerbohm on varsin oikeassa, vaikka tietysti SKP:n läpäissyt kahtiajako oli mitä suurimmassa määrin ei-lukeneiston välinen kahtiajako.
31. Taistolaisuus oli älymystön taistelua todellisuutta ja empiirisiä tosiasioita vastaan. Tämä on täydellistä huuhaata: jo Ruotsalokin kertoo juuri siitä kuinka taistelu kohdistui ns. porvarilliseen yhteen totuuteen ja sen kaatamiseen.
32. Taistolaisuus oli nörttien liike. Näkee että Lagerbohm on syntynyt 1968. Kylävaarakin olisi voinut hänelle valistaa että näin ei ollut (vaikka hänelläkin on taistolaisuuden tyyppigalleriassa taistolainen ”nörtti” joka ei lopulta saa elämässään mitään aikaan, mikä kuulostaa vähän omakuvalta) Lisäksi tietysti koko termi nörtti liittyy aivan eri aikaan ja ilmiöön.
33. Taistolaisuus oli häpeää henkilökohtaisesta ei-kommunistisesta menneisyydestä. Päinvastoin, omaa porvarillista menneisyyttä ei hävetty. Sehän oli juuri antanut keskeisen sysäyksen sukupolviliikkeen syntyyn. Porvarillisen Suomen henkinen alennustila 50-luvun lopulla oli ilmeinen. Yhtä perusteeton on väite, että ”tämän maan kapakat ovat täynnä alkoholisoituneita ja katkeria vanhoja tovereita”. Merkillistä että he eivät tulleet esiin kun Kylävaara kutsui. Sen sijaan kutsuun vastasi joukko katkeroituneita vanhoja ei-tovereita, joiden alkoholisoituneisuuden asteesta en tiedä. Kylävaaralla on oma teoria siitä, että myös mielisairaalat olivat täynnä entisiä taistolaisia. Tunnen toki joitakin psykiatreja joilla on taistolaismenneisyys, mutta potilaiden joukosta heitä tuskin löytyi.

Lagerbohm väittää myös, että älymystö ei koskaan myönnä omia virheitään. He johtavat edelleen maamme yhteiskunnallisesti suuntautunutta kulttuurielämää, he ovat keskeinen osa suomalaisen tieteen, joukkotiedostusvälineiden ja niin sanottujen kansalaisjärjestöjen valtaapitäviä. He saarnaavat moraalista, ihmisoikeuksista, rauhasta, paremman maailman rakentamisesta … ”Kuinka he kehtaavat. Itse olisin ampunut omat aivoni jo moneen kertaan kappaleiksi”
Tämä on aika kova vaatimus.

Itse olen kyllä myöntänyt tehneeni joukon erehdyksiä (ks. Roos, ilmestyy). Mutta en niitä, joita Lagerbohm väittää taistolaisten tehneen. Ja oma tutkimukseni osoittaa, että väite taistolaisuuden valta-asemasta esim. tieteen piirissä ei pidä paikkansa. Varsinkin jos väite kohdistuu vain niihin taistolaisiin jotka eivät ole ”kääntäneet takkiaan” eivätkä myöntäneet virheitään. Esimerkiksi sosiaalitieteissä entisiä taistolaisia on professoreista n 17 % (omalla tieteenalallani 13 %. eli 4 kappaletta), kun opiskelijoista osuus oli parhaimmillaan 25-30%

Juhani Ruotsalo panee tyylikkäästi Lagerbohmin paikalleen. Hän myös myöntää yksiä ja toisia virheitä (esim koukeroisen kielenkäytön!), tosin ei sellaisia, joita Lagerbohm pitää virheinä. Ja pyytää lopuksi anteeksi niiltä joita on tullut loukattua, ja aivan erityisesti niiltä jotka olisivat halunneet pysyä erossa koko rettelöistä.

On todella sääli, että taistolaisajan kasvoista vain Jaakko Laakso, Satu Hassi ja Esko Juhani Tennilä jatkoivat politiikassa. Juhani Ruotsalo eduskunnassa edustaisi ehkä liikaakin tervettä järkeä. Itse en koskaan tuntenut Ruotsaloa kovin hyvin. Arvostin häntä, mutta en liikkunut samoissa porukoissa. Olisi pitänyt yrittää vetää hänet ajoissa akateemiseen maailmaan (tosin vieläkään ei ole myöhäistä, Jussi: Sarmajan Hessultakin on loistava väitöskirja tulossa!)…

Ruotsalon analyysi taistolaisuuden olemuksesta on kiintoisa: kyse ei ollut mistään monoliittisestä liikkeestä. Taistolaisuus oli varsin avointa ja siihen kuuluvalta ei vaadittu kovinkaan suuria sitoumuksia. Ruotsalo puhuu väljästä mukanaolosta. Juuri tämä oli henkilökohtainen kokemukseni: olin mukana, olin jäsenenä ja silti en tiennyt juuri mistään mitään. Voihan sen sanoa niinkin, ettei taistolaisuus ollut kovin demokraattinen ja läpinäkyvä liike. Jos et ollut sisäpiirissä, et saanut paljoakaan tietoa. Sen takiahan Kylävaarallakaan ei ole mitään paljastuksia esitettävänään, paitsi omasta seksielämästään. Jos hänellä olisi jotain tietoa Moskovan ohjeista ja salaisista rahoituskanavista, niin kyllä hän ne olisi tuonut julki.

Ruotsalon kuvaus siitä miten 60-luvun radikalismi murskasi porvarillisen yhtenäiskulttuurin ja sen yhden totuuden idean on myös oman analyysini mukainen. Tavoitteena oli korvata tämä porvarillinen, vinoutunut totuus uudella, objektiivisella totuudella. Tämä sitten osoittautui mahdottomaksi, ja se johti osan taistolaisista aivan toisenlaisen totuuskäsitteen piiriin. Itse olen edelleenkin vankan tieteellisen realismin ja objektiivisuuden pyrkimyksen puolustaja. Kaikki teoriat on koeteltava käytännössä. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Todellisuutta ei voi konstruoida ideologisista lähtökohdista tai diskursseista käsin niin kuin eräät näyttävät luulevan, tai ainakin pitävän keskeisesti tieteellisen kiinnostuksen kohteina.

Taistolaisuuden musta kirja on edelleen tekemättä. Ehkä sitä ei koskaan tulekaan, ja ehkä sille ei ole mitään tarvettakaan. Mutta yhdestä voimme olla iloisia. Matti Rossin kuuluisa lampaanpaistiresepti on nyt sitten lopullisesti ikuistettu. Kokeilin sitä tätä kirjoittaessani ja voin sanoa, että paremmasta ei ole väliä. Eikä kukaan enää marmata, että viinin tai konjakin käyttö lampaan valmistamisessa on porvarillista hapatusta.

Viite:

J.P.Roos: Missä he ovat nyt? 60- ja 70-lukulaiset aktivistit 2000-luvulla. Tommi Hoikkala-Jyrki Laine (toim): Mitä on tehtävä? (ilmestyy)

Back to beginning