Kotisivulle

Homepage

Curriculum Vitae

Research

Teaching

Exam results

Publications

Unpublished texts
 
 
 
 
 

Keskustelua sosiaalisesta konstruktionismista
 

sl 2001, ma 14-16   ls   Kirkkokatu 6 LS 312

Suoritus luentopäiväkirjalla 
Korvaavuus syventävät opinnot 1 ov 

Koordinaattori JP Roos 

Osanottajat Risto Eräsaari, Risto Heiskala, Tommi Hoikkala, Johanna Kohl, Juha Siltala, Matti Virtanen. 
 

Esittely
 
 
 

Sosiaalinen konstruktionismi on tällä hetkellä yhteiskuntatieteissä lähes yksinomaisesti hallitseva käsitys siitä, miten maailmamme ja sitä koskevat käsitykset ovat muodostuneet. Kun vielä 20-30 vuotta sitten yleinen ongelmanasettelu oli se, oliko lainkaan olemassa luonnontieteellisen maailmankuvan (luonnonlaeista ja niiden seurauksista) ulkopuolista käsitystä maailman ilmiöistä (so.oliko yhteiskuntatiede tiedettä lainkaan) niin nyt vallitsee käsitys jonka mukaan myös luonnonlait ovat sosiaalisia konstruktioita, ja vaikka meidän tuleekin ottaa huomioon tietyt fysikaaliset tosiasiat elämässämme niin tällä ei ole juurikaan merkitystä: olennaista on kielellinen kommunikaatio jonka kautta muodostamme käsityksemme todellisuudesta. Todellisuus on sosiaalisesti, kielen kautta konstruoitu ja kontingentti, se voisi olla toisenlainen. Mitään todellisuutta ei yleisemmässä (universaalissa) mielessä ole. Tämä koskee myös luonnonilmiöitä ja fysikaalista todellisuutta, joka on aina välittynyttä. Sosiaalisesti konstruoituneessa maailmassa kaksi ihmistä ei voi havainnoida samaa ilmiötä ja ja vain todeta se todelliseksi: heidän pitää myös konstruoida se. Toisin sanoen, mitään ei ole olemassa ennen kuin se on konstruoitu. Ja mikään ei pysy ellei sitä konstruoida yhä uudelleen. 

Sosiaalisesta konstruktionismista on olemassa lukuisia eri versioita äärimmäisestä konstruktionistisesta kannasta aina hyvin heikkoon konstruktionismiin jossa myös yhteiskunnallisia ihmisistä riippumattomia faktoja pidetään mahdollisina. Itse käsitekin vaihtelee: jotkut puhuvat konstruktionismista, toiset taas konstruktivismista (nähdäkseni konstruktionismi on oikeampi koska konstruktivismin juurena on konstruktiivinen, mitä konstruktionistit eivät välttämättä ole. Konstruktivismi on lisäksi myös taidesuuntaus, mitä konstruktionismi ei vielä ole). 

Luentosarjalla haluan herättää keskustelua siitä onko konstruktionismille vaihtoehtoja ja toisaalta mitä seurauksia konstruktionismista voisi olla esimerkiksi käytännön sosiaalipolitiikassa (jos sosiaalityöntekijä konstruoi dialogisesti asiakkaansa tai lääkäri potilaansa, niin mitä tapahtuu jos konstruktio onkin väärä?) 
 

Perusasetelma on tämä:  30-40 minuutin alustus ja 10-15 minuutin 
kommenttipuheenvuoro ja sen jälkeen keskustellaan vapaasti. 
 

Ohjelma

1.10.  J P Roos: Avaus 
Risto Eräsaari: Sosiaalinen konstruktionismi ? 

8.10. J P Roos: Sosiaalisen konstruktionismin kritiikki 
Kommentti RE 
Keskustelua 

15.10 Risto Heiskala: Mitä on Heiskalan konstruktionismi 
Kommentti JPR 

22.10. Juha Siltala:  Psykoanalyysi ja konstruktionismi
Kommentti JPR

29.10. Tommi Hoikkala , Matti Virtanen & JPRoos: 
Sukupolvet ja taistolaisuus konstruktiona 

5.11. JPRoos: Sokal-debatti, 
 kommentoijat Thomas Wallgren ja Tommi Uschanoff

12.11 Johanna Kohl Ympäristö konstruktiona 
JPR kommentti 

19.11. Tommi Hoikkala & JPR: Mitä postmodernismin ja 
konstruktionismin/konstruktivismin jälkeen? 
 
 
 

Kirjallisuutta (luennoitsijat täydentävät omilla luennoillaan)
 

Peter Berger - Thomas Luckmann: The Social Construction of Reality Penguin Books (1966) (on suomeksi!) 
V.Burr: An Introduction to Social Constructionism. Routledge 1996
Klaus Eder: Onko “todellisuus” todella? Realismi ja konstruktionismi ympäristösosiologiassa. Tiede&Edistys 2/98 
Klaus Eder: The Social Construction of Nature. Sage 1996 
Kenneth J. Gergen: An Invitation to social construction. Sage, 1999
Kenneth J. Gergen: Social construction in context. Sage (in press).
Jaber F.Gubrium & James A.Holstein: The New Language of Qualitative Method. Oxford University Press 1998 
Susan Haack: The Manifesto of a Passionate Moderate. Unfashionable Essays. The University of Chicago Press 1998 
Ian Hacking: The Social Construction of What? Harvard University Press 1999 
Risto Heiskala: Toiminta, tapa ja rakenne. Kohti konstruktionistista synteesiä yhteiskuntateoriassa. Gaudeamus 2000 
I.A.Kieseppä: An introduction to the Problems of Scientific Change (luku 11)
Jose Lopez - Gary Potter (eds): After postmodernism. An introduction to critical realism. The Athlone Press 2001 
Ilkka Niiniluoto: Critical Scientific Realism. Oxford University Press 2000 
J.P.Roos: Matti Virtasen väitöskirjan arvostelu
Heikki Sarmaja: Johdatus inhon sosiologiaan. Yhteiskuntapolitiikka 1.2001 
John Shotter: The Social Construction of our "Inner" Lives. Journal of Constructivist Psychology 1997
Juha Siltala: Psykohistorian metodologisia kysymyksiä
Social constructionism and its critics. Special Issue of Theory & Psychology, Vol 11 June 2001 
Matti Virtanen: Kohti toiminnan sosiaalipsykologiaa. Lectio precursoria 14.9.2001

Google-haulla niitä löytyi n.8600 kpl.

- Social constructionism - määritelmä
- Social constructionism: assumption
- Introduction to social sonctructionism
- Constructionism made easy

(www.xrefer.com)
 

social constructionism
 
 
 

                           Analysis of 'knowledge' or 'reality' or both as contingent
                           upon social relations, and as made out of continuing human
                           practices, by processes such as reification, sedimentation,
                           habitualization. Schutz's phenomenology - the analysis of
                           the structure of the common-sense world of everyday life -
                           is an important influence, although current exponents draw
                           on a variety of sources including hermeneutics, the later
                           Wittgenstein's intersubjective theory of meaning, and the
                          Marxist conception of praxis (which emphasizes how
                           knowledge and politics are contingent upon work and
                           economic relations). Social constructionists do not believe
                           in the possibility of value-free foundations or sources of
                           knowledge, nor do they conceptualize a clear
                           objective-subjective distinction, or a clear distinction
                           between 'knowledge' and 'reality'. The position, therefore,
                           has profound implications for the practice and philosophy
                           of science, and for political philosophy.

                            E.J.F. 
                            See also Social facts; communitarianism. 
                           Bibliography  Peter Berger and Thomas Luckmann, The
                           Social Construction of Reality: A Treatise in the Sociology
                           of Knowledge (Harmondsworth, 1967).
 
 

Social Constructionism Made Easy

Social constructionism is a way of thinking about the universe and everything in it.  It is a sceptical approach, that encourages us to question everything we take for granted.  It encourages us to look at the world in a different way and to consider that the things we believe to be significant and true might be regarded in a different light by someone looking from another perspective... (Carol Percy)
 

The Social Construction of Reality  (A Course on Communications theory):

Assumptions
 
 

   1.We know the world only as we perceive it. 

   2.Our perceptions are based on learned interpretations. 

   3.This learning is social: we learn from and among persons in social interaction. 

   4.The main vehicles which convey this meaning:
        a.symbols, including language 
        b.cultural myths -- larger social meanings of objects, actions, signs, episodes 
        c.the structure and practice of our institutions 
        d.our rules for congruent action.

   5.These vehicles of meaning together construct: 
        a.our world-view -- our sense of how the world works, what is valuable, 
why things are the way they are. 
        b.our sense of ourselves, our identity, purpose. 
        c.our ideologies -- our sense of the appropriateness of, the structure of, 
and the exercise of, power, action and roles in society.

   6.Our selves, our societies, our institutions change continually, through interaction 

   7.The "real conditions" of our existence are not subjective, however:
        a.they only have meaning through social interaction 
        b.their perceived value, causes, and significance are socially produced.

   8.Reality, insofar as it means to us, is situational, or pragmatic: the context 
governs our interpretation.

There isn't really a particular definition of social constructionism, rather, 
one might think that there are several things that you might
have to believe in order to be a social constructionist and some of these might
be as follows: 

· A critical stance towards taken for granted knowledge
You might question the view that conventional knowledge is based upon an objective, unbiased observation of the world.

· Historical and cultural specificity
All ways of understanding are historically and culturally relative. Not only are 
they specific to particular cultures and periods of
history, they are seen as products of that culture and history, and are dependant
upon the particular social and economic
arrangements prevailing in that culture at that time.

· Knowledge is sustained by social processes
Knowledge is constructed between people. Therefore social interaction of 
all kinds, and particularly language, is of great interest to
social constructionists.

· Knowledge and social action go together
These negotiated understandings could take a wide variety of different forms, 
and we can therefore talk of numerous possible social
constructions of the world. But each different construction also brings with it,
 or invites, a different kind of action from human
beings. E.g. "See a penny, pick it up, and so on".

Some interesting features of social constructionism are in stark contrast to
more traditional psychology

· Anti-essentialism
Since the social world, including ourselves as people, is the product of social 
processes, it follows that there cannot be any given,
determined nature to the world or people. There are no "essences" inside things
or people that make them what they are.

· Anti-realism
Social constructionism denies that our knowledge is a direct perception of reality.
In fact it might be said that we construct our own versions of reality
(as a culture or society) between us. Within social constructionism there can be 
no such thing as an objective fact.

· Historical and cultural specificity of knowledge
If all forms of knowledge are historically and culturally specific, this must include the knowledge generated by the social sciences. The theories and explanations of
psychology thus become time and culture bound and cannot be taken as once 
and for all descriptions of human nature.

· Language as a precondition for thought
The way people think, the very categories and concepts that provide a framework of meaning for them, are provided by the language that they use. Language therefore is a necessary precondition for thought as we know it.

· Language as a form of social action
By placing centre stage the everyday interactions between people and seeing these
as actively producing the forms of knowledge we take for granted and their
associated social phenomena, it follows that language too has to be more 
than simply a way of expressing ourselves. When people talk to each other,
the world gets constructed.

· A focus on interaction and social practices
Traditional psychology looks for explanations of social phenomena inside the
person, for example by hypothesising the existence of attitudes, motivations,
cognitions and so on. These entities are held to be responsible for what individual 
people do and say, as well as for wider social phenomena such as prejudice and 
did delinquency. Sociology has traditionally countered this with the view that it is 
social structures that give rise to social phenomena that we see. Social 
constructionism rejects both of these positions, and regards
as the proper focus of our inquiry the social practices engaged in by people, 
and their interactions with each other.

· A focus on processes
The emphasis is more processes than structures. The aim of social inquiry is 
moved from questions about the nature of people or society and towards a 
consideration of how certain phenomena or forms of knowledge or achieved 
by people in interaction.
Knowledge is not seen as something that a person has (or does not have), 
but as something that people do together.

The social construction of personality

One way of looking at this is to think of personality (the kind of person you are)
as existing not within people up between them. For example words like friendly 
shy or caring might lose their meaning once the person is removed from their 
relations with others, however, we use these words as if they referred to entities
existing within the person they describe.

So, for example, if you were to think of yourself and about how you are when
you're with someone you know well, you or they might describe you in a particular
way. Thinking about yourself in a relationship with someone who is very different 
to the first person and again, think about how you or they might describe you. 
Which of these is the real you? The point is that it makes no sense to ask which
of these is the real you. They both are, and each version of you is a product of
your relationships with others. Each "you" is constructed socially.

Discourse

A discourse refers to a set of meanings, metaphors, representations, images,
stories, statements and so on that in some way together produce a particular
version of events. It refers to a particular picture that is painted of an event 
(or person or class of persons), a particular way of representing it or them in a 
certain light. Surrounding any one object, event, person etc. There may be a 
variety of different discourses, each with a different story to tell about the object 
in question, the different way of representing it to the world.

For example foxhunting as an "object" could be said to be represented in at least
two radically different discourses. The "fox hunting as pest control" discourse could 
be said to represent foxhunting as a natural method of keeping the fox population 
down to
manageable numbers. Within this discourse fox hunting is not immoral but is ultimately 
in the best interests of both humans and the fox, and its long tradition can be said to 
testify to its "tried and tested" effectiveness. People drawing upon this discourse in
their talk might be expected to say things like "if it wasn't for the hunt, the fox population would run out of control," or "the fox is a pest to farmers, who lose thousands of pounds each year in attacks on livestock.

A different discourse of fox hunting could be "foxhunting as the contravention of basic morality". From the vantagepoint of this discourse, people might be expected to
say things such as "animals have basic rights to life, just like humans" or 
"the hunting and killing of animals is uncivilised and is unworthy of human beings". Photographs in newspapers are also manifestations of this discourse because
they can be "read" for meaning

It is important to note that words like an attitude and belief are absent from the 
above 2 paragraphs. The things that people say or write, can be thought of as 
instances of discourses, as occasions where particular discourses are given the 
opportunity to construct an event in this way rather than that way. Pieces of speech 
or writing can be said to belong to the same discourse to the extent that they are 
painting the same general picture of the object in question. Of course, the same 
words, phrases, pictures, expressions and soon might appear in a number of different discourses, each time contributing to a rather different narrative. Words or sentences 
do not of themselves belong to any particular discourse; in fact the meaning of what 
we saying rather depends upon the discursive context, the general conceptual 
framework in which our words are embedded. 
In this sense, a discourse can be thought of as a kind of frame of reference, a 
conceptual backcloth against which our utterances can be interpreted.

So there is a two-way relationship between discourses and the actual things that 
people say or write: discourses "show up" in the things that people say and write, 
things we say and write, in their turn, are dependant for their meaning upon the 
discursive context in which they appear.

Further Reading

Burr, V. (1995) An Introduction to Social Constructionism. London. Routledge.
Gergen & McNamee. Therapy as Social Construction.

J P Roos: Luento 8.10.
 
 
 
 
 
 

Konstruktionismi sanana on myös hyvin ongelmallinen. Miksi palataan terminologiaan joka on oikeastaan peräisin mekaanisen materialismin maailmankuvasta, ihminen koneena vs. yhteiskunta konstruoituna merkityskoneena. No jaa tämä on tietysti vain metaforiikkaa.

Kiinnostava kysymys on vaihtelu, ei konstruktio

Looginen Positivismi vs. kaikenlainen metafysiikka
 

Rationalismi vs humpuuki: ero tieteen ja ja ei-tieteen välillä on edelleen olemassa 

Antroposofia, psykoanalyysi, skientologia, astrologia esimerkkeinä tieteenä esiintyvistä ei-tieteistä (Skeptikko)

 Popperin kolme maailmaa (Niiniluoto)

1  Esineet. fysikaaliset ilmiöt, kvarkkiteoria rajatapauksena (Pickering)
2. Tietoisuus, merkitykset, kokemus
3  Sosiaalinen interaktio, relaatiot, kulttuuri

(myös Peirce: subjekti-toiminta-objekti   liittyvät toisiinsa)

Kyse on näiden kolmen maailman suhteista  sekä siitä missä mielessä voidaan puhua totuudesta ja todellisuudesta (miten asiat todella ovat). Kaikki kolme ovat tietenkin yhteydessä toisiinsa, ei-erotettavalla tavalla. Esimerkiksi jokainen meistä on samanaikaisesti osa maailmaa 1 (ruumis, aivotoiminta jne)
 maailmaa 2 (tietoisuus, identiteetti jne),
 maailmaa 3 (yhteisön jäseninä, habituksen,  kulttuurin kantajina, uskomusten ja tiedon omaksujina) 
On triviaalia että maailma 3 on sosiaalinen konstruktio!  Jos siis RE tai RH liikkuvat VAIN maailmassa 3, niin meillä ei ole kiistaa. Mutta tässäkään tapauksessa ei ole triviaalia kysyä miten asiat ovat maailmassa 3, siis ottaa sosiaaliset konstruktiot pysyvinä, todellisuutena (vs. jatkuvasti muuttuvina. täysin näkökulmasta ym. riippuvina) “annettuna”.
Mailma 2 on jo paljon ongelmallisempi. Tietoisuutta koskeva debatti on pitkälle sitä, voidaanko tietoisuus liittää aivojen toimintaan, fysikaalisiin ilmiöihin vai onko se tästä riippumatonta puhdas ihmismielen luomus. Ja onko siis minä, identiteetti, persoonallisuus, pelkkä yksilö/sosiaalinen konstruktio vai jotain muuta, sekä  maailmojen 1 ja 3 tuotetta
Maailma 1:tä ei yleensä pidetä konstruktiona. Mutta  löytyy niitä jotka ovat valmiit pitämään maailmaa 1 myös konstruktiona, ainakin mitä tulee maailmaa 1 kuvaaviin lainalaisuuksiin jne
 

Keskeiset inspiraatiolähteet

Kuhn: Structure of scientific revolutions

tieteellinen edistys ei ole kasautuvaa vaan hyppäyksenomaista ja edistysaskelet tapahtuvat sosiaalisina prosesseina. Ääritulkinta on siis että luonto ei määrää mitään.
 

Fenomenologia vs luonnontieteellinen selitys eli
ymmärtäminen vs kausaalisuus

Berger & Luckmann   triviaalia kamaa

Pragmatismi filosofisena suuntauksena. 

Mm. Rorty kaapannut pragmatismin postmodernismin leiriin mutta vastahyökkäys on tiukka (Haack: Manifesto of a passionate moderate) 

Argumentti on seuraava: Rorty on hylännyt totuuden kiinnostavana filosofisena konteena vedoten juuri pragmatismiin. Kyse on neuvotteluista, sopimuksista, oikeutuksesta.
Haack argumentoi jyrkästi vastaan: Rorty on liudentanut käsitteet niin ettei nillä ole merkitystä  justification, belief, inquiry, discussion ovat vailla sisältöä (koska niiltä on riisuttu rehellisyyden, totuuden tavoittelun, riippumattomuuden vaatimukset)

truth = justified belief = discussion leads to agreement = agreements may vary from situation to situation and time to time.

vs. totuus on jotain mitä tällä hetkellä vallitsevan parhaan mahdollisen tiedon pohjalta pidämme totena mutta olemme valmiit aina testaamaan ja hylkäämään tämän jos uusi tieto osoittaa että totuus onkin toinen Ja että samanaikaisesti emme voi hyväksyä kahta tai useampaa totuutta!
 

Postmodernismi omaksui äärikannan:
(yksi syy sille miksi postmodernismi on kova sana Suomessa on marxilaisuus: aikaisempi tiukka materialistinen selitys on käännetty päinvastoin!)

Tietoisuus määrää nyt tuotantovoimat, ei päinvastoin

Tiede ja tutkimus on kielipeliä, teksteja, tulkintaa
ei mitään totuutta, kontingenssi, ambivalenssi ovat vallitsevia
Tutkimustieto on pelkkää subjektien välistä neuvottelua josta seuraa kulloinkin sovittava totuus
Tämä koskee myös maailmaa 1: kaikki mitä siitä tiedämme ja väitämme on sosiaalisesti välittynyttä
 

Äärivaihtoehdot:
 

Äärikäsitys on siis se, että ei ole mitään subjektien ja näiden vuorovaikutuksen ulkopuolista todellisuutta ja vaikka sellainen olisikin niin se ei ole mitenkään kiinnostava koska siitä ei voi tehdä riippumattomia havaintoja. Kaikki palautuu merkityksenantoon, keskinäiseen vaihtoon. Olemme kaikki havaittavan todellisuuden sisällä, mitään kiintopisteitä ei ole.
Ei voida puhua universaaleista periaatteista, ei totuudesta, ei edistyksestä

Toinen (maailma 1:n merkitystä korostava ) äärikäsitys on että ihminen ei ole lainkaan relevantti, paitsi jonkinlaisena mitättömänä häirikkönä luonnon kehityksessä josta pitäisi päästä eroon. Ainoa olennainen on luonnon järjestys. Jota uhattuna täytyy puolustaa myös äärimmäisillä keinoilla.

Kriittinen realismi vaihtoehtona:

(Roy Bhaskar, Rom Harre, Lopez et al)

Maailma 1 on olemassa riippumatta meistä
Voimme tehdä siitä havaintoja jotka ovat tosia, so. emme ole suljettuja omaan merkitysten maailmaamme
Voimme vaikuttaa maailmaan kolme ja maailma kolme vaikuttaa meihin. Mutta myös maailma kolmea voidaan havaita , voidaan todeta miten asiat ovat
Siis vaikka olemme kaikki osa maailma kolmea.
Kaikki tämä tapahtuu kielen ja diskurssin kautta, mutta ei suljettuna järjestelmänä. 

Kiista Harren ja Bhaskarin välillä: ovatko rakenteet myös vaikuttavia tekijöitä, subjekteja?
Harren mukaan eivät, Bhaskarin mukaan ovat
 

Eli seuraavia vaihtoehtoja voidaan pitää todellisina:
 

1.  Fundamentalistinen sosiaalinen konstruktionismi

    Kaikki ihmisen toimintaan tavalla tai toisella liittyvä on sosiaalisesti konstruoitua diskurssissa/dialogissa: luonto, ihmisen ominaisuudet, seksi, äitiys, sukupuoli, lapsuus, sukupolvet, ihmisoikeudet, sosiaaliset instituutiot   JA sellaisena kontingenttia, ambivalenttia, ei pysyvää, ei todellista, ei jatkuvaa.  Emme voi sanoa että jotkut asiat ovat parempia kuin toiset, emme voi sanoa että ihmisoikeudet ovat universaaleja    Ei ole mitään universaalia, pysyvää, absoluuttista.
(mm. Eder!)
. 
2.  Pragmaattinen sosiaalinen konstruktionismi

Kaikki ihmisen toimintaan liittyvä on sosiaalisesti konstruoitua MUTTA ei yksinomaan. Ihmisen toimintaan, yhteiskuntaan ym vaikuttavat myös todelliset fysikaaliset ilmiöt, evoluutio, Ihminen ei kuitenkaan pysty objektiivisesti arvioimaan näiden tekijöiden vaikutusta, vaan arviointi on aina subjektiivisesti välittynyttä. Yhteiskuntatieteellinen tutkimus luo osaltaan konsensusta kulloisestakin käsityksestä asioiden todellisesta tilasta. Yhteiskuntatieteessä on kyse merkityksistä joten se on aina osittain riippumatonta todellisuudesta (Heiskala) 
 

3. Kriittinen realismi:    Ihminen on tietoinen olento jonka ympäristö on suhteellisen pysyvä ja hänestä itsestään riippumaton, rakenteellisesti määräytyvä.  Ihminen voi havainnoida tätä ympäristöä ja tehdä siitä myös omaan toimintaansa vaikuttavia johtopäätöksiä. Yhteiskuntatieteellinen tutkimus lähestyy “asymptoottisesti”, koskaan kuitenkaan sitä saavuttamatta, asioiden todellista tilaa
 

4.  Äärirationaalinen (retrospektiivinen) realismi? Ihminen voi oppia luonnon toiminnasta, mutta se on pääasiassa riippumaton ihmisestä ja vaikuttaa ihmiseen kaikilla mahdollisilla tavoilla: luontona, ympäristönä, geneettisesti jne. Meidän sitä koskevat havaintomme voivat olla joko tosia tai epätosia. Mutta kiinnostava tehtävä on selvittää jälkikäteen mikä versio on oikea
 

Hacking:

  Sisältää loputtoman määrän jaotteluja jotka vain sotkevat asiaa.
Esimerkiksi Hackingin lähtökohtamääritelmä on aivan kummallinen:

Sen mukaan   lähtökohta on että X ei ole välttämätön tai että
X on huono ja pitäisi muuttaa/poistaa.

Tämä on siis emansipatorista konstruktionismia, mutta minusta se ei ole suinkaan yleisin muoto

Mutta Hacking erottaakin sitten vielä kaksi muuta konstruktionismin lajia:

historiallinen konstruktionismi

kiinnostava kysymys on miten jokin asiaintila on syntynyt. Usein liittyy siihen että näytetään miten käsitykset aikaisemmin ovat olleet aivan erilaisia. Foucaltlaiset kuvaukset erilaisten ilmiöiden synnystä ovat usein tällaisia (Foucault ei ollut konstruktionisti, vaan pikemminkin päinvastoin, mutta nykyfoucaultlaiset yhdistävät usein konstruktion ja genealogian)

ironinen konstruktionismi

Se miten asiat ovat on aivan kontingenttia, mutta kuitenkin sitä on vaikea muuttaa. Maailma on hölmösti järjestetty mutta sille ei voi mitään. Hyvä käytännön esimerkki on USA:n perustuslaki. Se on todella hölmö ja toimii nykyoloissa huonosti, aiheuttaa suuria määriä ongelmia, mutta sitä ei voi muuttaa (de facto)
On sinänsä vitsikästä että tästä asiantilasta käytetään nimitystä konstruktionismi!!!
(jossa perustuslakia tulkitaan sen pohjalta miten ajatellaan perustuslain laatijoiden tarkoittaneen alun perin (ks Gary McDowell Blessings of Liberty, TLS August 31, 2001, arvio mm kirjasta Whittington, Keith E Constitutional construction, Harvard U P 2001))
 

 Se (anti)konstruktionistinen versio jota haluan puolustaa on tällainen:

Sosiaalisesta konstruktiosta on järkevää puhua kun määrätyn tilanteen (ajallisesti ja paikallisesti määrätyssä) suhteen on mahdollista sanoa, että sen voisi kuvata myös aivan toisin. Että sille on olemassa adekvaatti vaihtoehtoinen konstruktio joka selittää kaikki tilannetta koskevat havainnot yhtä vakuuttavasti (tai jos ei vakuuttavasti, niin kuitenkin mahdollisuuksien rajoilla). Jos näin ei ole niin sosiaalinen konstruktio ei ole kiinnostava: miksi sotkea turhaan asioita..

Ja se mitä haluan väittää on, että kun yhteiskuntatieteilijöinä tarkastelemme mitä tahansa meitä kiinnostavaa kohdetta niin me emme etsi sille vaihtoehtoisia konstruktioita vaan etsimme sille mahdollisimman oikean ja tyhjentävän kuvauksen. Ja että yleisesti ottaen näin on myös järkevää ajatella. Suomalainen yhteiskunta tässä ja nyt on sosiaalisen konstruktionismin mielessä kuvattavissa lukuisilla vaihtoehtoisilla tavoilla. Kriittisen tai rationaalisen realismin mielessä me pyrimme lähestymään adekvaattia kuvausta siitä erilaisten vaihtoehtojen kautta. Me lähestymme tieteellisesti perusteltua käsitystä todellisuudesta
. 
Väitän että useimmissa tapauksissa me toimimme käytännössä näin. Konstruktionistinen puhe on turhaa keikarointia jota ei tarvita. Jopa Risto Eräsaari kuvaa yhteiskuntaa tiettyjen määreiden kautta, jotka ovat tosin epäselviä, mutta joilla hänen kuvauksessaan on (useimmiten) yksiselitteinen tulkinta.
 

Esimerkkejä
 

Pickering: Kvarkit   (Kieseppä, Ch 10): Kvarkkiteoria on kuuluisin esimerkki siitä miten ensin keksitään teoria ja sitten tosiasiat teorian tueksi. Pickeringin väite on että kvarkkiteoria on vain yksi vaihtoehto ja muitakin mahdollisuuksia on. Nykytietämyksen valossa kvarkkiteorialla on vahva empiirinen perusta. Ja olennaista on, että jos löytyy parempi teoria, niin kvarkkiteoria tulee hylätyksi, ei suinkaan jää eloon.

Klassinen DNA:n   kaksoiskierrerakenteen keksiminen (Haack): Crick ja Watson kehittivät lukuisia vaihtoehtoisia malleja joista mikään ei toiminut kunnes he lopulta oivalsivat miten eri molekyylit liittyvät toisiinsa. Juuri tässä vaiheessa he kuulivat että Linus Pauling olisi keksinyt DNA:n rakenteen. Saatuaan hänen mallinsa käsiinsä he saattoivat vain helpottuneina todeta ettei malli ollut oikea, minkä Pauling heti myönsikin saatuaan tutustua Crickin ja Watsonin vaihtoehtoon
. 

Paul Boghossian (TLS Feb 23 2001) ottaa esimerkiksi  dinosaurukset. Kukaan en voi tietää ehdottoman varmasti että dinosaurukset ovat olleet olemassa ja milloin ne ovat olleet (tai minkä värisiä ne ovat olleet). Kaikki olemassaolevat dinosaurukset ovat konstruktioita (Mitchell Last Dinosaur Book). Silti katson että on plausiibelia uskoa että dinosauruksia on ollut olemassa, Jos joku väittää vastaan niin puhumme sosiaalisista konstruktioista.

-  Evoluutio vs kreationismi (Crews, NY Review of Books, uusin numero elo-syyskuu 2001) On olemassa niitä jotka väittävät että evoluutioteorialle voidaan esittää havaintojen perusteella kreationistinen vaihtoehto. He uskovat vakavissaan tähän. Mutta heidän kannaltaan kyse ei ole sosiaalisesta konstruktiosta vaan jumalan konstruktiosta.
Ja kyse on siitä, että he perustavat väitteen uskomukseen jumalan luomistapahtumasta ja pyrkivät löytämään tietoja jotka olisivat sopusoinnussa tämän uskomuksen kanssa. Ja kehittelemään tieteellistä teoriaa joka vastaa tätä uskomusta. Tässä mielessä kyse on sosiaalisesta konstruktiosta puhtaimmillaan.

-  HIV/AIDS   On olemassa joitakin tutkijoita jotka väittävät että yhteys HIVin ja AIDSin välillä ei ole todistettu ja että AIDS johtuukin aivan muusta kuin yhden viruksen antamasta tartunnasta. Ne jotka katsovat että kyseessä on todennäköinen, vaihtoehtoinen teoria , riippumatta vastaevidenssistä, ovat konstruktionisteja. Ne taas jotka katsovat että kumpikin teoria voi olla tosi, mutta ei samanaikaisesti ja odottavat siis varmistusta eivät ole konstruktionisteja niin kuin eivät nekään joiden mielestä HIV AIDSin yhteyden kieltäminen on todennäköisesti tai varmasti humpuukia joka pitäisi kitkeä pois, koska se johtaa vain tutkimuksen auktoriteetin murenemiseen.
 
 

- Unesco on  yleiskokouksessaan hyväksymässä asiakirjaa ns Kulttuuridiversiteetistä. Tämä asiakirja erittäin mielenkiintoinen, koska se pyrkii löytämään tasapainon universaalisten ihmisoikeuksien ja kulttuurisen diversiteetin välillä
Suomen hallitus on esittänyt uutta muotoilua koska se pelkää että nykyinen tarjoaa mahdollisuuden relativisoida ihmisoikeudet, so konstruoida kulttuurisesti "sopivia" ihmisoikeusjärjestelmiä.

Julkilausuman luonnos: “Committed to the full implementation of Human rights and other universally recognized legal instruments and ...”

Suomen ehdotus: Committed to the full realization of all human rights and fundamental freedoms enshrined in the Universal declaration of human rights and embodied inm other international human rights instruments and commitments based on international standards!
 

- Hyvä esimerkki on myös viime aikoina käyty keskustelu  ympärileikkauksesta. Tyttöjen ympärileikkaus on niin ilmeisesti väkivaltainen ja julma toimenpide että sitä ei voi hyväksyä millään kulttuuridiversiteettiperusteilla (joskin olen lukenut puolustuksia joissa kiistetään se että ympärileikkaus olennaisesti vähentäisi naisen seksuaalista nautintoa.) Tämä on siis erillinen sosiaalisen konstruktionismin kysymys: jos seksuaalinen nautinto on myös sosiaalinen konstruktio niin leikkauksella ei pitäisi olla mitään merkitystä nautintoon eikä siis ole mitään syytä vastustaa leikkausta ainakaan tällä perusteella. Sen sijaan jatkossa esitetyt lääketieteellisen perusteet pätevät!

Poikien ympärileikkaus. Juutalaisen perinteen mukaan se tehdään kun poikalapsi on enintään 8 päivän vanha, ilman puudutusta, tavallisesti jonkin arvostetun maallikon, tulevan kummin tms toimesta.  Juutalaiset lääkärit ovat puolustaneet sitä mm. sillä että se on suhteellisen tuskaton, tai jos se on tuskallinen niin niin pieni lapsi ei koe kipua samalla tavoin kuin aikuinen, että siitä on todistettua lääketieteellistä hyötyä mm aids-riski alenee ja jotkut muut hygieniaan liittyvät ongelmat vähenevät pikkupojilla.

Muut  lääkärit ovat taas todenneet että jo keskoset kokevat kipua ja ahdistusta (keskoshoidon periaatteita on viime aikoina huomattavasti muutettu siten että keskosia ei enää pidetä kirkkaassa valossa, että he eivät altistu koville äänille jne). Toisin sanoen 8-päiväinen pikkuvauva kokee kipua ja sillä on vaikutusta.  Lääkärietiikka vaatii ettei turhaa kipua aiheuteta kenellekään. Jos perusteet ympärileikkaukselle ovat yksinomaan uskonnolliset tai perinteiset (myös hyvin "vähän" uskovat juutalaiset suorittavat ympärileikkauksia) niin leikkausta ei pidä tehdä.
Tässä siis ikään kuin ikiaikainen sosiaalinen konstruktio joutuu universaalista etiikkaa ja ihmisoikeuksia vastaan. Jälkimmäisiäkin voi pitää sosiaalisena konstruktiona mutta ei niin että kyseessä ovat rinnakkaiset vaihtoehdot.

Ja huomattakoon että ratkaisu (ympärileikkauksen kieltäminen/salliminen) perustuu osittain myös empiiriseen tietoon siitä onko pikkuvauvalle aiheutettu kipu todellista ja mitä vaikutuksia sillä on. Jos voidaan osoittaa että vauva ei tunne kipua niin ainakin yksi argumentti putoaa pois. Jos taas voidaan todistaa että kipu on todellista ja että sillä on vaikutusta vauvan kipukynnykseen tms. niin on selvää , että lääkäri ei voi eettisten periaatteidensa nojalla hyväksyä toimenpidettä. 
 

KOHTI TOIMINNAN SOSIAALIPSYKOLOGIAA
 
 
 
 

1. Merkitykset liikkeessä 
 

Arvoisa vastaväittäjäni Risto Alapuro julkaisi Sosiologia-lehden tämän vuoden ensimmäisessä numerossa artikkelin otsikolla MISSÄ OVAT TOIMIJAT?

Artikkelissa Alapuro ihmettelee, miten vähän suomalaisessa sosiologiassa toimijoita ja muutosta on analysoitu. Viime sotien jälkeen sosiologiassa hallitsi rakennemalli: luokkajako ja sen muutokset, ja siihen kytkeytyneenä ideologiat ja niiden kehittyminen.

Tätä perinnettä halusi 80-luvulta alkaen horjuttaa kulttuurimalli, joka paneutui kulttuuristen merkitysten tutkimiseen. Alapuron arvio kuitenkin on, että 80-luvun kulttuurinen käänne ei ole merkinnyt suuntautumista kohti toimijaa ja toimintaa - vaan pikemminkin päinvastoin (sitaatti):

"Kulttuurinen käänne jopa vähensi eväitä muutoksen, liikkeen, jännitteen, toimijoiden analyysiin. Aikaisemmassa rakennesosiologiassa, erityisesti Allardtilla, oli sentään dynamiikka rakennetoimijoiden - luokkien sekä muiden ryhmien - ja kulttuurin välillä."

Mistä tämä sitten johtuu? Alapuro siteeraa Pertti Alasuutaria, jonka mukaan (sitaatti) 

"toiminnan sijasta peruskäsite on merkitys, toisin sanoen se, miten toimijat konstruoivat kohtaamansa todellisuuden tai tilanteen."

Kulttuurin tutkijoita on siis kiinnostanut, miten toimijat konstruoivat eli määrittelevät ja luokittelevat asioita ja ilmiöitä. Analyysin tuloksena on kuitenkin useimmiten syntynyt pikemmin valokuva kuin elokuva - Vilma Hännisen tuoreessa Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä -kirjassa käyttämän vertauksen avulla ilmaistuna. Joten: myös kulttuurin tutkijat ovat hahmottaneet merkitykset ensi sijassa rakenteina.

Alapuron ajatuksen voisi kärjistää näin: 80-luvulle tultaessa rakenneajattelu ei olennaisesti muuttunut, se vain alkoi vallata lisää alaa - nyt kulttuurin alueella. 

Mikä voisi olla vaihtoehto? "Toimijakeskeinen perspektiivi", sanoo Alapuro, ja nostaa esimerkeiksi muun muassa Matti Kortteisen tutkimukset Lähiö ja Kunnian kenttä, koska niissä (sitaatti) 
"kuvataan yksilöitä toimimassa makrotason mullistuksissa".

Omassa artikkelissani Sosiologian seuraavassa eli tämän vuoden kakkosnumerossa hahmotan oman tutkimustapani perusteita. Nostan siinä myös esimerkiksi Matti Kortteisen Lähiö-tutkimuksen, koska siinä (sitaatti)

"kuvataan maaltamuuttajien vähittäistä mukautumista kaupunkikulttuuriin ajallisena tapahtumakulkuna: liikkeelle lähdetään siitä, kun ensimmäiset muuttajat tulevat uuteen lähiöön ja sitten seurataan, millaisen prosessin kautta muuttajat vähitellen kotiintuvat uuteen tilanteeseensa. Kuvaus perustuu autenttisiin eli prosessin sisällä syntyneisiin lähteisiin: ihmisten omakohtaisiin kokemuksiin ja niistä kertomiseen prosessin aikana."

Tältä pohjalta yleistän ja kärjistän: niin yhteiskunnan luokka- ja säätyjakoja kuin kulttuurisia merkityksiäkin voi tutkia kahdesta näkökulmasta: joko rakenteina tai prosesseina. Väitän, että laadulliseksi sanottu tutkimusote on parhaimmillaan nimenomaan prosessien analyysissä.

Kortteisen lähiötutkimuksen voi tulkita yleisemmin näin: lähiöön muuttaneet kantoivat mukanaan merkityksiä (agraarikulttuuri) ja alkoivat sovittaa ja mukauttaa niitä kohtaamiinsa uusiin merkityksiin ja niiden kantajiin (kaupunkikulttuuri), ja tuloksena oli uudismuodoste ristiriitoineen (lähiökulttuuri). 

Näin nähtynä merkitykset ovat liikkeessä - ja liike tapahtuu toimijoiden päissä, joista tutkija tislaa ne esiin. Tämä tapahtuu kuvaamalla todella toteutunut tapahtumakulku - eli toimivien subjektien vuorovaikutusprosessi

- aivan kuten Kortteinen Lähiö-tutkimuksessaan teki.
 

2. Rekonstruktionismi
 

Tästä näkökulmasta Pertti Alasuutarin edellä mainittu lainaus avautuu uudessa valossa. Jos sen ytimeksi otetaan sana miten, mitään ristiriitaa Alapuron kaipaaman toimijaperspektiivin kanssa ei synny (sitaatti uudelleen):

"Toiminnan sijasta peruskäsite on merkitys, toisin sanoen se, miten toimijat konstruoivat kohtaamansa todellisuuden tai tilanteen." 

Näin nähtynä kyse on siitä, millaisen prosessin kautta todellisuuden tai tilanteen määrittely tapahtuu. Peruskäsite tässäkin näkökulmassa on merkitys, mutta ei kiteytyneenä rakenteena, vaan toimijoiden toiminnan taustalla vaikuttavana ja toiminnassa 
muuntuvana sisältönä. 

Tutkimuksellisesti prosessiin pääsee parhaiten käsiksi toisintamalla toteutuneita tapahtumakulkuja. Toimijat konstruoivat, tutkijat rekonstruoivat. Siksi tätä otetta voisi nimittää rekonstruktionismiksi. Tämä on sen metodologisen otteen ydin, jota olen väitöskirjassa yrittänyt kehittää ja soveltaa. Tärkeä virike sen kiteytymiselle oli vuonna 1993 Matti Piispan liseansiaattityö ja siitä tekemäni oppilasopponoinnin taustapaperi.

Piispa kuvasi työssään alkoholikysymyksen erilaisten määritelmien ja niitä kantavien toimijoiden sodanjälkeistä etenevää historiaa. Tuolloisessa taustapaperissa kirjoitin, että lupaavaa otteessa on se, että (sitaatti)

"jokin sosiaalinen tapahtumaketju kyetään nappaamaan lennosta eli rekonstruoimaan toiminnallisena prosessina eikä staattisena asiaintilana. Kuvauksen avulla itsestäänselvä, 'objektiivisena' esittäytyvä todellisuus avautuu ihmisten tekemäksi, historiallisesti tulleeksi ja liikkuvaksi kohteeksi".

Tästä eteenpäin päättelin tuolloin näin: vasta tällainen kuvaus, joka kertoo miten ja missä järjestyksessä kaikki tapahtui, mahdollistaa siirtymisen selittämiseen. Nyt väitöskirjassa jatkan, että siirtyminen prosessikuvauksen pohjalta selittämiseen tapahtuu ennen kaikkea järkeilemällä. Prosessin kuvaus vastaa korrelaatiota tilastollisessa tutkimuksessa. Selittäminen edellyttää "elaboraatiota": prosessin sisäiset syy-seuraus-suhteet täytyy kuvauksen pohjalta erikseen keksiä, päätellä ja osoittaa.

Siis: prosessianalyysin perusta on rekonstruktio eli sen kuvaaminen, miten toimijat ovat keskinäissuhteissaan toimineet.
 

3. Millaisia toimijoita on?
 

Millaisia Alapuron kaipaamat toimijat voisivat olla - mitä "yhteiskunnan" ja "yksilön" välistä löytyy? 

Rakennesosiologian ahkerasti käyttämät luokka, sääty, sukupuoli eivät suoraan ole subjekteja tai toimijoita - ei edes työväenluokka, kuten Pertti Haapala väitöskirjassaan osoitti. 

Toimijan tai subjektin voi määritellä sosiaalisessa maailmassa toimivaksi, omia pyrkimyksiään ja tavoitteitaan ajavaksi sosiaaliseksi olennoksi. 

Luokat, säädyt tai sukupuolet eivät toimi, vaan niiden sisältä yhteen kasvaneet tai liittyneet ryhmät. Erilaiset tavoiteyhteisöt, kuten puolueet tai liikkeet, eivät myöskään ole kokoelma irrallisesti toimivia yksilöitä, vaan ne koostuvat eritasoisista ja -kokoisista ryhmistä. 

Näiden ryhmätyyppien ja niiden keskinäisten suhteiden käsitteellinen mallintaminen on minusta olennaista, jos halutaan kehitellä toiminnan sosiaalipsykologiaa. 

Oman työni keskeinen teesi on, että Alapuron kaipaamia keskeisiä toimijoita tai subjekteja ovat mobilisoituneet ja tavalla tai toisella verkottuneet ja yhteenliittyneet sukupolvifraktiot. Toimijoiden ja merkitysten vuorovaikutuksesta nytkin on kysymys kuten Kortteisella Lähiössä. Merkitykset ovat tässä työssä poliittisia arvoja ja ajatusmuotoja. 

Tältä pohjalta rakentui työni lähtökohta:

Kaikki poliittiset traditiot (kuten puolueet) on kerrostuneita sukupolviliikkeitä, jotka syntyvät, pysyvät ja muuttuvat eri-ikäisten fraktioiden keskinäissuhteiden kehityksen tuloksena. 
 

4. Mannheimin prosessimalli ja sen koettelu
 

Työni sisältää kaksisuuntaisen vaihduntakuvion:

- toisaalta se on pitkä tapaustutkimus, jossa koetellaan Karl Mannheimin klassista sukupolvimallia; ja
- toisaalta se on Mannheimin mallin käsitteellistä kehittelyä, jonka virikkeenä ja aineistona ovat pitkän tapausanalyysin tuottamat empiiriset kuvaukset.

Mannheim erottaa toisistaan suvun ja yhteiskunnan sukupolvet, ja keskittyy jälkimmäisiin, modernissa yhteiskunnassa keskeiseksi toimijamuodoksi nousseisiin. Mannheimin sukupolvi on prosessimalli, jossa on kolme tasoa: ikäpolvi, kokemuksellinen ja mobilisoitunut polvi. 

Pohjana on samanikäisten ikäpolvi, jolle jokin yhteiskunnallinen murros luo yhdistävän avainkokemuksen. Näinä päivinä ei liene vaikea ymmärtää, mitä Mannheim kollektiivisella avainkokemuksella tarkoittaa.

Osalle sukupolvea tuo avainkokemus muuntuu poliittisen mobilisaation lähteeksi, ja tuloksena on yksi tai useampi samaa kokemuksellista sukupolvea edustava, yhteisten perusideoiden ja tunnusten yhteensitoma fraktio. Tällainen aktivoituminen tapahtuu tavallaan "ylhäältä alas": ydinryhmästä kokemukselliseen polveen päin. Ensin kehkeytyy pieni samanikäinen ydinryhmä (tai ryhmiä), joka generoi ideoita ja tunnuksia. Jos ne saavat kaikupohjaa saman avainkokemuksen omaavassa polvessa, mylly alkaa pyöriä. 

Pitkä tapaukseni on Suomen poliittinen elämänkerta vuodesta 1809 eli emämaan vaihdoksesta alkaen. Sen sisällä keskityn neljään avaintapahtumaan: sotiin vuosina 1809, 1918, 1939-40, 1941-44 ja niiden vaikutuksiin. Peruskysymys on, miten sodat ovat muokanneet eri-ikäisiä polvia ja niiden välisiä suhteita. Näin siksi, että "eri ihmisille sama aika on eri aika, koska se koetaan minuuden eri kehitysvaiheissa", kuten Mannheim kirjoittaa.

Mannheimin mallin koettelu alkoi ydinryhmien etsimisellä. Lähdin liikkeelle nimekkäimmästä suomalaisesta poliitikosta, Urho Kekkosesta. Kekkosen poliittinen alkukoti löytyi AKS:stä: Kekkonen kuului vuonna 1922 perustetun seuran alkuajan nuoreen perustajaja johtoryhmään, jossa oli kymmenkunta jäsentä. He kaikki olivat syntyneet muutaman vuoden haarukassa, vuoden 1900 ympärillä - ja olivat siis olleet otollisessa iässä sisällissodan vuonna 1918. 

Sitten katsoin, mitä muita ryhmiä mobilisoitui samoihin aikoihin, ja löytyi Nuoren Voiman Liitto. Se on perustettu samana vuonna 1922 - ja nuoreen perustajaryhmään kuului myös kymmenkunta nuorta, jotka olivat kaikki syntyneet lähes samassa kapeassa haarukassa kuin AKS:n vastaava ryhmä.

Tämä ensimmäinen testin onnistuminen oli vaikuttava kokemus. Ja sama kaava toistui, mitä pitemmälle kuljin historiaa taakse- ja eteenpäin: kaikkien uusien fraktioiden alkuvaiheesta löytyi 
mannheimilainen ydinryhmä, jonka mobilisaatio kytkeytyi johonkin selkeästi erottuvaan avainkokemukseen.
 

5. Mestarit, kisällit, oppipojat
 

Mitä useampia fraktiokuvauksia tein, sitä enemmän alkoi kertyä havaintoja, jotka viittasivat enempään kuin mitä Mannheimin malli sisälsi. Vähitellen kiteytyi kolme teesiä, jotka samalla ovat tutkimuksen päätulokset:

A. Otollisessa iässä koettu avainkokemus ei suoraan mobilisoi - ei ainakaan silloin, kun ydinryhmä käynnistää jonkin uuden liikkeen. Mobilisaatio käynnistyy vasta myöhemmin - usein vasta monenkin vuoden päässä avainkokemuksesta (kuten AKS/NVL - väli sisällissotaan neljä vuotta). Vahvakaan avainkokemus ei sinänsä mobilisoi, vaan vain sellainen, joka luo jännitteen, ristiriidan - johon mobilisaatio "keksii" ratkaisun. Tämän mobilisaation "kaksivaihemallin" avulla sain omat fraktioni solahtamaan suoraan J.P. Roosin tämän vuosisadan suomalaisia sukupolvia koskevan nelijaon sisään.

B. Toiseksi kaikilla ydinryhmillä näytti olevan muuta ryhmää selvästi vanhempi kummisetä tai -setiä (AKS:llä Elmo Kaila ja NVL:llä Ilmari Jäämaa), joita rupesin varhain kutsumaan mestareiksi - ja nuorempia oppipojiksi. Seuraava havainto oli, että oppipojat jossain vaiheessa ottavat tavalla tai toisella irti mestareistaan (usein 25-30 ikävuoden kieppeillä). Vanhan ammattikuntalaitoksen kolmas jäsen - kisälli - tuli tästä etsimättä mieleen: ydinryhmissä oppipojat ottavat irti mestareistaan, kun heistä on tullut kisällejä - kun tiedot ja taidot ovat kehittyneet riittävästi ja oma ääni alkaa löytyä.

C. Kolmanneksi: jos ydinryhmien sisällä on erotettavissa nämä kolme hierarkista tasoa, saman erottelun saattoi siirtää traditioiden sisällä eri-ikäisten fraktioiden keskinäissuhteisiin. Esimerkiksi puolueissa vanhin ja kokenein fraktio miehittää 
yleensä mestariluokan, keski-ikäinen kisälliluokan ja nuorimmat fraktiolaiset ovat oppipoikia.

Näin minulla oli koossa ainekset, joilla saatoin täydentää Mannheimin mallin yhtä yksinkertaiseksi kuin vanha suvun sukupolvien "malli" on. Vanhan merkityksen ydin on suvun traditio vanhempien, lasten ja lastenlasten kautta kulkevana ketjuna. Mannheimilaisen mallin saatoin tiivistää prosessiksi, jossa poliittinen traditio kehittyy mestarien, kisällien ja oppipoikien keskinäissuhteiden ajallisesti etenevänä ketjuna. Mallin avulla saatoin sitten lopuksi tyypitellä erilaisia tradition synnyn, muuttumisen ja jakautumisen tyyppejä.
 

6. Sukupolvien paikka 
 

Vielä viime sunnuntaina kirjoitin seuraavan kappaleen tähän muotoon:

Sukupolvet eivät ole poliittisten prosessien perimmäinen syy. Sukupolvet tai niiden fraktiot eivät synnytä yhteiskunnallisia murroksia, mutta ne selittävät ja rytmittävät murrosten käynnistämien poliittisten prosessien sisäistä kulkua ja dynamiikkaa. 

New Yorkin terrori-isku teki kuitenkin mietteliääksi. Olisiko sitä koskaan tapahtunut ilman Persianlahden sotaa ja sen mobilisoimaa ja radikalisoimaa nuorta sukupolvea arabimaissa?

Joka tapauksessa: Toivon työni osoittavan, että näiden prosessien hahmottamisessa Mannheimin malli ja sen täydennykseksi syntynyt mestari-malli ovat toimivia työkaluja. Itse asiassa minulla on vahva haave, että väitöskirjani olisi samalla myös tutkimusohjelma, joka kykenisi virittämään uusia kiinnostavia käsitteellisiä ja empiirisiä ongelmia.