Home page

Curriculum Vitae

Tutkimus

Opetus

Tenttitulokset

Julkaisut

Keskeneräisiä tekstejä

European Sociol Assn

RN Biographies

Life Politics

Omaelämäkerta

Elämäkertaseminaari

Yleisönos.kirj

Harrastukset

Ny Tid

Linkit

MARATONMIEHEN ELÄMÄ
(koko kirja verkossa!

 

J.P.Roos

 
 

(julkaistu teoksessa Linko et al: Otteita kulttuurista, Jyväskylä 2000)



 

    J.P.Roos  
     Matti Klingen Fin de siècle
 
        
 

           
   Matti Klinge on henkilö jota olen oppinut arvostamaan ehkä ennen kaikkea siksi, että hän ei asetu mihinkään yhteen muottiin: konservatiivi pukeutumisessa, käytöstavoissa, seuraelämässä, harrastuksissa, avoin ja jopa radikaali tutkijana, opettajana, monissa poliittisissa näkemyksissään. Meillä ei ole kovin montaa salonkikelpoista NATO -kriitikkoa ja Amerikan ylivallan vastustajaa eikä yhtään sellaista kuin Klinge.   Olen itse voinut olla hämmästyttävän  monissa asioissa samoilla linjoilla hänen kanssaan: NATO, Ranskan asema Euroopassa jne., Suomen historian suuri linja jossa Venäjän asema näyttäytyy kovin toisenlaisena kuin siinä kumpujen yöstä ideologiassa joka on uudelleen saanut jalansijan Suomessa - niin ja tietysti arkkitehtuurissa, jossa inhoamme 70-lukulaista modernismia ehkä hiukan eri perustein, mutta paljon kuitenkin.
   Nyt Klinge on seurannut monien tunnettujen ranskalaisten intellektuellien esimerkkiä ja julkaissut (julkisen) vuosipäiväkirjansa ( meilläkin tämän ehti tehdä jokin aika sitten Antti Eskola ja minun muistini varhaisin esimerkki on tietysti Kurjensaari ...).  Julien Greenin tyyliin päiväkirja ei sisällä mitään intiimejä paljastuksia Matti Kn yksityiselämästä, ei juuri tunne-elämästä (muutama loukkaantuminen ja ilahtuminen mainitaan), vaimo esiintyy muodossa "olimme kävelyllä Kaivopuistossa" ja lapsiin viitataan jonkin verran. Klingen suvun historiaa valaistaan sopivasti. Muuten päiväkirja on melko pitkälle professori Klingen salonkielämän sekä ajankohtaisia tapahtumia koskevien pohdintojen kuvausta. Ammatti näyttäytyy pohdintojen aiheissa ja taustoissa sekä joissakin väitöstilaisuuksien kuvauksissa. Muuten siihen liittyvät viittaukset ovat erittäin lyhyitä, tyyppiä: korkea pino tenttivastauksia tms.
    Toisin sanoen, Klingen päiväkirja on monessa mielessä täydellinen vastakohta sille linjalle, jota meillä on hienosti edustanut Katarina Eskola omine 50-luvun tyttöjen päiväkirjoineen, isänsä ja äitinsä intiimipäiväkirjoja ja kirjeenvaihtoa koskevine julkaisuineen (1992, 1999).  
   Silti Klinge toki paljastaa paljonkin itsestään ja sisimmästään, mieltymyksistään ja inhoistaan. On  itse asiassa hämmästyttävää kuinka paljon ns. julkinen päiväkirja “paljastaa”. Pieni luettelo voi olla paikallaan.
 
Matti Klinge  inhoaa:

pelkkiä etunimiä puhuttelumuotona
kilpaurheilua kaikissa muodoissaan
laskettelua
oikeassaolijoita
Yhdysvaltoja (oikeassa oleminen ja sovittavan, rakastavan huumorin puute?!)
Englanninkielen ylivaltaa
Etnisyyden korostamista
Järjen ylivaltaa
Feminismiä ja muista ismejä jotka pitävät tunnuksenaan kättä nyrkissä
Suomalaisia aikakauslehtiä
Helsingin Sanomia
70-luvun kaupunkirakentamista
Tiede&Edistyksen nimeä
optiomiljonäärejä

Matti Klinge pitää:

metsässä hiihtämisestä
kävelyistä
Pariisista
EU:sta, ja erityisesti eurosta
Chiracista
autoilusta
rakkaudesta
viisaudesta
miehen ja naisen välisestä erosta
Chopinista
Pushkinista (joka oli Klingelle ensisijaisesti  historiantutkija ja byrokraatti ... hieman kärjistäen)
Le Mondesta, Nouvel Observateurista
Tiede&Edistyksen sisällöstä

   Listaa voisi jatkaa aika pitkälle, Jokainen voi siitä päätellä, vähän Ylen vaalikoneen tapaan onko lähempänä vai kauempana Klingen näkemyksistä (tosin noissa vaalikoneissa on yksi helposti poistettava vika: ne pitävät kaikkia kysymyksiä samanarvoisina. Kaikissa vastauksissa pitäisi olla myös mahdollisuus ilmoittaa, että tämä on olennainen asia jossa ehdokkaani ja minä emme voi olla eri mieltä. Tällöin triviaali pistelaskuyksimielisyys jäisi pois).
  Sama koskee Klingeä.. Voi olla monissa asioissa samaa mieltä hänen kanssaan mutta vasta päiväkirjan lukemisen jälkeen voi vastata kysymykseen, onko olemassa olennaisia eroja vai ei.
   Itse olen  vierastanut monen suomalaisen tavoin Klingen yletöntä tapojen ja rituaalien arvostusta joka näkyy hänen juhlainnostuksessaan, kunniamerkkiharrastuksissaan, pienten tarpeettomien muotoseikkojen korostuksessaan (kirjassa se ärsyttää suurina alkukirjaimina mm Toisen Maailmansodan, Äidin tms kohdalla, E.U:n erottaminen pisteillä (miksei sitten N.A.T.O?). Tai fascinoiva, gredliininen (joiden kohdalla Klinge on todella erehtynyt vuosisadasta!), Toki tämä on habituspiirre, joka on huomattavasti vähemmän ärsyttävä kuin vaikkapa maiskuttaminen tai liian lähelle tunkeminen tai puhetulva jota ei voi keskeyttää.
   Nyt löydän kuitenkin todella olennaisia ja tärkeitä mielipide-eroja jotka eivät enää mene pelkästään tällaisten kysymysten piikkiin. 
  Tärkein koskee Shoah/holocaustia (edellinen on ranskalaisten, jälkimmäinen amerikkalaisten käyttämä nimitys saksalaisesta juutalaisten tuhoamisesta, joten käytän edellistä) ja Klingen suhtautumista juutalaisten joukkotuhoon. Hänen mielestään siitä puhutaan aivan liikaa ja erityisen ikäviä ovat henkilöt jotka haluavat pitää huolen siiten että nämä tapahtumat eivät pääse unohtumaan. He ovat turhanpäiväisiä jokapaikan moralisteja jotka ovat saaneet liikaa tilaa. Tässä Klinge myös suuntaa kritiikkiä uutta kommunismin paljastusliikettä vastaan.
   Klingen perustelut ja kritiikki osuvat kuitenkin pahasti harhaan. Kysehän on siitä, että on edelleenkin selvittämätön mysteeri miten oli mahdollista että niin paljon ihmisiä voitiin tuhota syistä joilla ei ollut mitään tekemistä heidän itsensä kanssa. Väittely siitä oliko kyseessä koko (Saksan) kansan syyllisyys vaiko tehokkaan totalitäärisen hallinnon ja modernin byrokratian toimintaperiaatteiden yhdistyminen  jatkuu edelleen (äärimmäisellä pessimismillä keikaroivat kuten Zygmunt Bauman uskovat että kyseessä on itse asiassa vain modernin hallitsemistavan looginen seuraus).  Tosiasiassa kuitenkin tarvitaan huomattavaa poliittisen ja hallinnollisen koneiston raiteiltaan menoa, ennen kuin edellytykset kansanmurhille nykyoloissa syntyvät: Serbia, Tshetshenia, Itä-Timor, Ruanda eivät ole mitään normaalibyrokratian tuotteita.
   Kyse ei siis ole ainoan totuuden levittämisestä vaan uskomattoman ja käsittämättömän, järjenvastaisen mysteerin, joka samalla tekee menneestä vuosisadasta varmasti koko toisen tuhatluvun mustimman, selvittämisestä.   Matti Klingen liittyminen siihen kuoroon, jonka mielestä shoahilla "mässäily" voisi jo loppua ja voitaisiin siirtyä pohtimaan mielenkiintoisempia ja tärkeämpiä asioita on valitettavaa, mutta samalla kyllä Klingen habitukseen kuuluvaa. Päiväkirjasta löytyy muutenkin hiukan merkillisiä heittoja: Madeleine Albrightin “juutalaispiiri”, sen ihmettely että saksalaisella tehokkuudella tapettiin myös kulttuurisesti täysin saksalaistuneet juutalaiset .

   Sitten tulemme sellaisten kysymysten pariin joissa erimielisyys on vain virkistävää: esimerkiksi juuri euro tai EU, jus solis ja jus sanguinis, kysymys avo- ja avioliitoista (missä Klinge osoittaa huomattavaa sosiologisen mielikuvituksen puutetta: hän ei esimerkiksi tiedä että homoliitoissa hankitaan nykyään melko usein lapsia, että avoliittojen kohdalla perintökysymykset ovat aivan yhtä tärkeitä (ehkä tärkeämpiäkin) kuin avioliittojenkin kohdalla jne.). Klingen naivin kritiikitön eurousko ei poikkea  mitenkään keskimääräisestä sosiaalidemokraattisesta suhtautumisesta, mutta on nähdäkseni ristiriidassa hänen patrioottisuutensa ja yleisen kriittisyytensä kanssa. Klinge rakastaa hämmästyttävää kyllä yksinkertaisia ratkaisuja tyyppiä: jos emme halua NATOa, niin ainoa ratkaisu on eurooppalainen sotilasliitto, tai pommitusten sijasta Serbialle olisi voitu maksaa Kosovosta!. 
   Serbian pommitusten suhteen olen monessa suhteessa samoilla linjoilla, mutta luulen että Klingen ehdotus rauhan ostamisesta on enemmän kuin vähän naivi, joskin jälkikäteen ajatellen se olisi toki kannattanut kaikille osapuolille (paitsi ehkä USA:n ilmavoimille joka pääsi taas kokeilemaan sotakalustoaan tosioloissa). Silti käytännössä se oli tietysti mahdoton: ainoa vaihtoehto nyt toteutuneelle olisi ollut sitkeä neuvotteleminen ja kompromissin hakeminen.

   Klinge osuu myös pahasti harhaan esimerkiksi ennustuksessaan, että sinä päivänä, jolloin desimaalijärjestemä voittaa, Englanti kuuluu Eurooppaan. Vuoden vaihteessa Englanti siirtyi virallisesti desimaalijärjestelmään, mutta silti englantilainen eurooppavastaisuus on entistä voimakkaampaa ja näyttää siltä että Englanti ei hetkessä liity vaikkapa euroon. Tony Blairin eurooppalaisuuteen kuuluu vahvana ajatus, että Englanti on tällöin Euroopan johtotähti.  Ja näinhän ei onneksi ole, eikä tule.
    Tietyt perustelut eivät ole myöskään kovin vakuuttavia: Klinge ei pidä Amerikasta koska amerikkalaisilta puuttuu rakastava huumorintaju ja he haluavat olla aina oikeassa. Minusta nämä kaksi piirrettä kuvaavat paljon paremmin ranskalaisia kuin amerikkalaisia: heidän huumorintajunsa ei todellakaan ole kovin rakastavaa ja vaikkapa viimeaikainen Sokalin ja Bricmontin Derridaan, Kristevaan yms. kohdistunut kritiikki ei ole mitenkään osoittanut että ranskalaisia voisi kritisoida. (tosin Klingen näkökulmasta Sokal on juuri ikävä amerikkalainen oikeassaolija)  Minusta paljon luontevampaa on kritisoida sitä että Amerikka ei ole demokratia vaan avoimeen korruptioon ja taloudellisiin riippuvuuksiin perustuva (vauraan) vähemmistön valta, että sen politiikka on arvaamatonta ja saattaa johtaa vakaviin maailmankriiseihin, että se voi milloin tahansa saada presidentin jonka käsitys ulkopuolisesta maailmasta on vähintään naivi ja pahimmillaan täysin vääristynyt ja jolle omien ongelmien ratkaiseminen perustuu melko täydelliseen näköharhaan niiden luonteesta (nykyisistä kandidaateista tällaisia ovat mm Bush ja McCain). Todettakoon, että Klingen Amerikkainho ei tietenkään estä häntä ottamasta vastaan kutsuja USA:n suurlähettilään vastaanotoille tai  illallisille. Samoin, kun Turkin suurlähettiläs kutsuu Klingen illalliselle,  hän ilmeisesti menee. Hyvin tietoisena Turkin ihmisoikeustilanteesta ja sen historiasta.  Klinge on siis väärissä asioissa  liberaali: kaikki käy kunhan se tapahtuu muotojen mukaan ja oikeissa paikoissa (Paasikiven entisessä kodissa). Mutta shoahia ei tarvitsisi enää jauhaa!
      Kun Klinge pannaan istumaan Julian Barnesin vieressä, hän hätääntyy kun ei muista kuka on  Barnes ja tiedustelee kustantajan edustajalta joka ei myöskään tiedä Barnesista mitään.  Ja jälkeenpäin hän harmittelee sitä, että Barnes (joka muuten on englantilainen, ei amerikkalainen) ei johdata puhetta  Flaubertiin, josta hän on kirjoittanut kiinnostavan kirjan ja näin pakottaa Klingen puhumaan hieman toissijaisista aiheista (jotka kuitenkin näyttävät kiinnostavan Barnesia).

   Ylioppilaiden traditiot ovat tunnetusti erityisen lähellä Klingen sydäntä. Kuitenkin juuri ylioppilaskunnan vuosijuhlat ovat nykyään tosi kammottavia osoituksia siitä mitä on perinteen noudattaminen ilman sisältöä. Frakki ja juhla-asut eivät auta jos ei ole mitään sanottavaa tai jos sanottava on myös peräisin aivan joltain muulta ajankohdalta!  Klingelle rittää, että ylioppilaat taputtavat hänelle ja osaavat tanssia poloneesia ja hän menee aina puhumaan kun hänet kutsutaan, vaikka se vaatisi poislähtöä kesken mielenkiintoisen konferenssin.
    
   Klinge tuntee hyvin traditiot, taustat, kontekstit, mutta jotain puuttuu.   Klinge on pienten yksityiskohtien, ei suurten linjojen näkijä, joka myös sotkee genrejä perustellessaan suuriakin ratkaisuja hyvin vähäpätöisillä syillä.  Edellä olen esittänyt joukon esimerkkejä jotka osoittavat juuri tätä.   Mutta ei Klinge tässäkään mikään suurin syntinen ole.  Palatakseni Julien Greeniin jonka päiväkirjoja lueskelin erän ystäväni luona Ranskassa, niin hän kirjoitti ne aikana, jolloin Ranska oli keskellä siirtomaasotaa, jolloin Unkarin kansannousu tapahtui jne. Päiväkirjat eivät kerro näistä mitään. Klinge sentään pohtii vakavasti maailman tapahtumia.
 
 Toinen vertailukohta olkoon vaikka Proust, jonka tajunnanvirta samoin siirtyy mitättömistä yksistyiskohdista (joista jotkut ovat tulleet osaksi yleismaailmallista kulttuuritietoisuutta kuten madeleine-episodi) erittäin laajoihin pohdintoihin. Kun olen viime aikoina lukenut paljon Proustia, olen miettinyt mikä hänessä oikein vetää puoleensa: triviaalit yksityiskohdat, vähäpätöiset tapahtumat, usein tylsät ja epäkiinnostavat, keinotekoiset ihmiset (tästähän Proust on useimmiten yhtä mieltä). Mikä siis Proustissa on merkittävää? (sivumennen sanoen, vaikka Päätalon ja Proustin vertaaminen ei olekaan kovin oikeutettua, niin lienee kiinnostavaa todeta, että se yhteinen piirre kummallakin on, että he kirjoittavat alusta alkaen samaa kirjaa, yhä uudelleen ja uudelleen, yhä syvemmälle mennen). Proustin filosofia ei ole kovin kiinnostavaa, hänen yleistyksensä ovat usein virheellisiä ( kuten että emme koskaan voi tuntea omia tunteitamme, ainoastaan muiden), tapahtumat merkityksettömiä, henkilöhahmot vahvasti karrikoituja, mutta tarkkuus, perusteellisuus, huomiot, miljööt, yksityiskohdat, ironia ja tietoisuus siitä, että kuvatut henkilöt ja tapahtumat ovat triviaalieja ja ikävystyttäviä (kuten Swann itse kuvaa salonkituttujaan ja mitä kertoja jossain vaiheessa ihmetteleekin; että hän itse pitää juhlia merkityksettöminä, vaikka ne ovat hänen koko elämänsä) Tällaista ironiaa ja etäisyydenottoa odottaisi myös enemmän Klingeltä.

       Itse asiassa voi myös sanoa, että Klingen päiväkirjan alaotsikko antaa parhaan avaimen Klingen ymmärtämiseen. Hän on fin de siècle-ihminen, mutta se vuosisata jonka loppua hän parhaiten edustaa on 1800-luku. On Klingen kannalta harmillista, että  olemme jo 2000-luvulla, missä ei ole mitään charmia eikä perinteitä.
.
 

Eskola, Katarina & Koskimies, Satu(1992): 50-luvun tytöt: päiväkirjat 1951-56. Helsinki, Kirjayhtymä   
Eskola, Katarina (toim.)(1999): Kahden : Martti Haavion ja Elsa Enäjärven päiväkirjat ja
 kirjeet 1920-1927. Porvoo , WSOY
Green, Julien (1958): Le bel aujourd'hui : 1955-1958 , Paris, Plon. 
Klinge, Matti (1999) Päiväkirjastani Fin de siecle, Keuruu, Otava 
Marcel Proust (1988-):A la recherche du temps perdu / Marcel Proust ; édition publiée sous la direction de Jean-Yves Tadié. Paris, Gallimard
 

J.P.Roos@helsinki.fi
Sosiaalipolitiikan laitos
Pl 18
00014 Yliopisto
09 1917782
 



Takaisin alkuun