J.P.Roos
Matti Klingen Fin de siècle
Matti Klinge on henkilö jota olen oppinut arvostamaan
ehkä ennen kaikkea siksi, että hän ei asetu mihinkään
yhteen muottiin: konservatiivi pukeutumisessa, käytöstavoissa,
seuraelämässä, harrastuksissa, avoin ja jopa radikaali tutkijana,
opettajana, monissa poliittisissa näkemyksissään. Meillä
ei ole kovin montaa salonkikelpoista NATO -kriitikkoa ja Amerikan ylivallan
vastustajaa eikä yhtään sellaista kuin Klinge.
Olen itse voinut olla hämmästyttävän monissa
asioissa samoilla linjoilla hänen kanssaan: NATO, Ranskan asema Euroopassa
jne., Suomen historian suuri linja jossa Venäjän asema näyttäytyy
kovin toisenlaisena kuin siinä kumpujen yöstä ideologiassa
joka on uudelleen saanut jalansijan Suomessa - niin ja tietysti arkkitehtuurissa,
jossa inhoamme 70-lukulaista modernismia ehkä hiukan eri perustein,
mutta paljon kuitenkin.
Nyt Klinge on seurannut monien tunnettujen ranskalaisten
intellektuellien esimerkkiä ja julkaissut (julkisen) vuosipäiväkirjansa
( meilläkin tämän ehti tehdä jokin aika sitten Antti
Eskola ja minun muistini varhaisin esimerkki on tietysti Kurjensaari ...).
Julien Greenin tyyliin päiväkirja ei sisällä mitään
intiimejä paljastuksia Matti Kn yksityiselämästä, ei
juuri tunne-elämästä (muutama loukkaantuminen ja ilahtuminen
mainitaan), vaimo esiintyy muodossa "olimme kävelyllä Kaivopuistossa"
ja lapsiin viitataan jonkin verran. Klingen suvun historiaa valaistaan
sopivasti. Muuten päiväkirja on melko pitkälle professori
Klingen salonkielämän sekä ajankohtaisia tapahtumia koskevien
pohdintojen kuvausta. Ammatti näyttäytyy pohdintojen aiheissa
ja taustoissa sekä joissakin väitöstilaisuuksien kuvauksissa.
Muuten siihen liittyvät viittaukset ovat erittäin lyhyitä,
tyyppiä: korkea pino tenttivastauksia tms.
Toisin sanoen, Klingen päiväkirja on monessa
mielessä täydellinen vastakohta sille linjalle, jota meillä
on hienosti edustanut Katarina Eskola omine 50-luvun tyttöjen päiväkirjoineen,
isänsä ja äitinsä intiimipäiväkirjoja ja
kirjeenvaihtoa koskevine julkaisuineen (1992, 1999).
Silti Klinge toki paljastaa paljonkin itsestään
ja sisimmästään, mieltymyksistään ja inhoistaan.
On itse asiassa hämmästyttävää kuinka paljon
ns. julkinen päiväkirja “paljastaa”. Pieni luettelo voi olla
paikallaan.
Matti Klinge inhoaa:
pelkkiä etunimiä puhuttelumuotona
kilpaurheilua kaikissa muodoissaan
laskettelua
oikeassaolijoita
Yhdysvaltoja (oikeassa oleminen ja sovittavan, rakastavan huumorin
puute?!)
Englanninkielen ylivaltaa
Etnisyyden korostamista
Järjen ylivaltaa
Feminismiä ja muista ismejä jotka pitävät tunnuksenaan
kättä nyrkissä
Suomalaisia aikakauslehtiä
Helsingin Sanomia
70-luvun kaupunkirakentamista
Tiede&Edistyksen nimeä
optiomiljonäärejä
Matti Klinge pitää:
metsässä hiihtämisestä
kävelyistä
Pariisista
EU:sta, ja erityisesti eurosta
Chiracista
autoilusta
rakkaudesta
viisaudesta
miehen ja naisen välisestä erosta
Chopinista
Pushkinista (joka oli Klingelle ensisijaisesti historiantutkija
ja byrokraatti ... hieman kärjistäen)
Le Mondesta, Nouvel Observateurista
Tiede&Edistyksen sisällöstä
Listaa voisi jatkaa aika pitkälle, Jokainen voi siitä
päätellä, vähän Ylen vaalikoneen tapaan onko lähempänä
vai kauempana Klingen näkemyksistä (tosin noissa vaalikoneissa
on yksi helposti poistettava vika: ne pitävät kaikkia kysymyksiä
samanarvoisina. Kaikissa vastauksissa pitäisi olla myös mahdollisuus
ilmoittaa, että tämä on olennainen asia jossa ehdokkaani
ja minä emme voi olla eri mieltä. Tällöin triviaali
pistelaskuyksimielisyys jäisi pois).
Sama koskee Klingeä.. Voi olla monissa asioissa samaa mieltä
hänen kanssaan mutta vasta päiväkirjan lukemisen jälkeen
voi vastata kysymykseen, onko olemassa olennaisia eroja vai ei.
Itse olen vierastanut monen suomalaisen tavoin Klingen
yletöntä tapojen ja rituaalien arvostusta joka näkyy hänen
juhlainnostuksessaan, kunniamerkkiharrastuksissaan, pienten tarpeettomien
muotoseikkojen korostuksessaan (kirjassa se ärsyttää suurina
alkukirjaimina mm Toisen Maailmansodan, Äidin tms kohdalla, E.U:n
erottaminen pisteillä (miksei sitten N.A.T.O?). Tai fascinoiva, gredliininen
(joiden kohdalla Klinge on todella erehtynyt vuosisadasta!), Toki tämä
on habituspiirre, joka on huomattavasti vähemmän ärsyttävä
kuin vaikkapa maiskuttaminen tai liian lähelle tunkeminen tai puhetulva
jota ei voi keskeyttää.
Nyt löydän kuitenkin todella olennaisia ja tärkeitä
mielipide-eroja jotka eivät enää mene pelkästään
tällaisten kysymysten piikkiin.
Tärkein koskee Shoah/holocaustia (edellinen on ranskalaisten,
jälkimmäinen amerikkalaisten käyttämä nimitys
saksalaisesta juutalaisten tuhoamisesta, joten käytän edellistä)
ja Klingen suhtautumista juutalaisten joukkotuhoon. Hänen mielestään
siitä puhutaan aivan liikaa ja erityisen ikäviä ovat henkilöt
jotka haluavat pitää huolen siiten että nämä tapahtumat
eivät pääse unohtumaan. He ovat turhanpäiväisiä
jokapaikan moralisteja jotka ovat saaneet liikaa tilaa. Tässä
Klinge myös suuntaa kritiikkiä uutta kommunismin paljastusliikettä
vastaan.
Klingen perustelut ja kritiikki osuvat kuitenkin pahasti
harhaan. Kysehän on siitä, että on edelleenkin selvittämätön
mysteeri miten oli mahdollista että niin paljon ihmisiä voitiin
tuhota syistä joilla ei ollut mitään tekemistä heidän
itsensä kanssa. Väittely siitä oliko kyseessä koko
(Saksan) kansan syyllisyys vaiko tehokkaan totalitäärisen hallinnon
ja modernin byrokratian toimintaperiaatteiden yhdistyminen jatkuu
edelleen (äärimmäisellä pessimismillä keikaroivat
kuten Zygmunt Bauman uskovat että kyseessä on itse asiassa vain
modernin hallitsemistavan looginen seuraus). Tosiasiassa kuitenkin
tarvitaan huomattavaa poliittisen ja hallinnollisen koneiston raiteiltaan
menoa, ennen kuin edellytykset kansanmurhille nykyoloissa syntyvät:
Serbia, Tshetshenia, Itä-Timor, Ruanda eivät ole mitään
normaalibyrokratian tuotteita.
Kyse ei siis ole ainoan totuuden levittämisestä
vaan uskomattoman ja käsittämättömän, järjenvastaisen
mysteerin, joka samalla tekee menneestä vuosisadasta varmasti koko
toisen tuhatluvun mustimman, selvittämisestä. Matti
Klingen liittyminen siihen kuoroon, jonka mielestä shoahilla "mässäily"
voisi jo loppua ja voitaisiin siirtyä pohtimaan mielenkiintoisempia
ja tärkeämpiä asioita on valitettavaa, mutta samalla kyllä
Klingen habitukseen kuuluvaa. Päiväkirjasta löytyy muutenkin
hiukan merkillisiä heittoja: Madeleine Albrightin “juutalaispiiri”,
sen ihmettely että saksalaisella tehokkuudella tapettiin myös
kulttuurisesti täysin saksalaistuneet juutalaiset .
Sitten tulemme sellaisten kysymysten pariin joissa erimielisyys
on vain virkistävää: esimerkiksi juuri euro tai EU, jus
solis ja jus sanguinis, kysymys avo- ja avioliitoista (missä Klinge
osoittaa huomattavaa sosiologisen mielikuvituksen puutetta: hän ei
esimerkiksi tiedä että homoliitoissa hankitaan nykyään
melko usein lapsia, että avoliittojen kohdalla perintökysymykset
ovat aivan yhtä tärkeitä (ehkä tärkeämpiäkin)
kuin avioliittojenkin kohdalla jne.). Klingen naivin kritiikitön eurousko
ei poikkea mitenkään keskimääräisestä
sosiaalidemokraattisesta suhtautumisesta, mutta on nähdäkseni
ristiriidassa hänen patrioottisuutensa ja yleisen kriittisyytensä
kanssa. Klinge rakastaa hämmästyttävää kyllä
yksinkertaisia ratkaisuja tyyppiä: jos emme halua NATOa, niin ainoa
ratkaisu on eurooppalainen sotilasliitto, tai pommitusten sijasta Serbialle
olisi voitu maksaa Kosovosta!.
Serbian pommitusten suhteen olen monessa suhteessa samoilla
linjoilla, mutta luulen että Klingen ehdotus rauhan ostamisesta on
enemmän kuin vähän naivi, joskin jälkikäteen ajatellen
se olisi toki kannattanut kaikille osapuolille (paitsi ehkä USA:n
ilmavoimille joka pääsi taas kokeilemaan sotakalustoaan tosioloissa).
Silti käytännössä se oli tietysti mahdoton: ainoa vaihtoehto
nyt toteutuneelle olisi ollut sitkeä neuvotteleminen ja kompromissin
hakeminen.
Klinge osuu myös pahasti harhaan esimerkiksi ennustuksessaan,
että sinä päivänä, jolloin desimaalijärjestemä
voittaa, Englanti kuuluu Eurooppaan. Vuoden vaihteessa Englanti siirtyi
virallisesti desimaalijärjestelmään, mutta silti englantilainen
eurooppavastaisuus on entistä voimakkaampaa ja näyttää
siltä että Englanti ei hetkessä liity vaikkapa euroon. Tony
Blairin eurooppalaisuuteen kuuluu vahvana ajatus, että Englanti on
tällöin Euroopan johtotähti. Ja näinhän
ei onneksi ole, eikä tule.
Tietyt perustelut eivät ole myöskään
kovin vakuuttavia: Klinge ei pidä Amerikasta koska amerikkalaisilta
puuttuu rakastava huumorintaju ja he haluavat olla aina oikeassa. Minusta
nämä kaksi piirrettä kuvaavat paljon paremmin ranskalaisia
kuin amerikkalaisia: heidän huumorintajunsa ei todellakaan ole kovin
rakastavaa ja vaikkapa viimeaikainen Sokalin ja Bricmontin Derridaan, Kristevaan
yms. kohdistunut kritiikki ei ole mitenkään osoittanut että
ranskalaisia voisi kritisoida. (tosin Klingen näkökulmasta Sokal
on juuri ikävä amerikkalainen oikeassaolija) Minusta paljon
luontevampaa on kritisoida sitä että Amerikka ei ole demokratia
vaan avoimeen korruptioon ja taloudellisiin riippuvuuksiin perustuva (vauraan)
vähemmistön valta, että sen politiikka on arvaamatonta ja
saattaa johtaa vakaviin maailmankriiseihin, että se voi milloin tahansa
saada presidentin jonka käsitys ulkopuolisesta maailmasta on vähintään
naivi ja pahimmillaan täysin vääristynyt ja jolle omien
ongelmien ratkaiseminen perustuu melko täydelliseen näköharhaan
niiden luonteesta (nykyisistä kandidaateista tällaisia ovat mm
Bush ja McCain). Todettakoon, että Klingen Amerikkainho ei tietenkään
estä häntä ottamasta vastaan kutsuja USA:n suurlähettilään
vastaanotoille tai illallisille. Samoin, kun Turkin suurlähettiläs
kutsuu Klingen illalliselle, hän ilmeisesti menee. Hyvin tietoisena
Turkin ihmisoikeustilanteesta ja sen historiasta. Klinge on siis
väärissä asioissa liberaali: kaikki käy kunhan
se tapahtuu muotojen mukaan ja oikeissa paikoissa (Paasikiven entisessä
kodissa). Mutta shoahia ei tarvitsisi enää jauhaa!
Kun Klinge pannaan istumaan Julian Barnesin
vieressä, hän hätääntyy kun ei muista kuka on
Barnes ja tiedustelee kustantajan edustajalta joka ei myöskään
tiedä Barnesista mitään. Ja jälkeenpäin
hän harmittelee sitä, että Barnes (joka muuten on englantilainen,
ei amerikkalainen) ei johdata puhetta Flaubertiin, josta hän
on kirjoittanut kiinnostavan kirjan ja näin pakottaa Klingen puhumaan
hieman toissijaisista aiheista (jotka kuitenkin näyttävät
kiinnostavan Barnesia).
Ylioppilaiden traditiot ovat tunnetusti erityisen lähellä
Klingen sydäntä. Kuitenkin juuri ylioppilaskunnan vuosijuhlat
ovat nykyään tosi kammottavia osoituksia siitä mitä
on perinteen noudattaminen ilman sisältöä. Frakki ja juhla-asut
eivät auta jos ei ole mitään sanottavaa tai jos sanottava
on myös peräisin aivan joltain muulta ajankohdalta! Klingelle
rittää, että ylioppilaat taputtavat hänelle ja osaavat
tanssia poloneesia ja hän menee aina puhumaan kun hänet kutsutaan,
vaikka se vaatisi poislähtöä kesken mielenkiintoisen konferenssin.
Klinge tuntee hyvin traditiot, taustat, kontekstit, mutta
jotain puuttuu. Klinge on pienten yksityiskohtien, ei suurten
linjojen näkijä, joka myös sotkee genrejä perustellessaan
suuriakin ratkaisuja hyvin vähäpätöisillä syillä.
Edellä olen esittänyt joukon esimerkkejä jotka osoittavat
juuri tätä. Mutta ei Klinge tässäkään
mikään suurin syntinen ole. Palatakseni Julien Greeniin
jonka päiväkirjoja lueskelin erän ystäväni luona
Ranskassa, niin hän kirjoitti ne aikana, jolloin Ranska oli keskellä
siirtomaasotaa, jolloin Unkarin kansannousu tapahtui jne. Päiväkirjat
eivät kerro näistä mitään. Klinge sentään
pohtii vakavasti maailman tapahtumia.
Toinen vertailukohta olkoon vaikka Proust, jonka tajunnanvirta
samoin siirtyy mitättömistä yksistyiskohdista (joista jotkut
ovat tulleet osaksi yleismaailmallista kulttuuritietoisuutta kuten madeleine-episodi)
erittäin laajoihin pohdintoihin. Kun olen viime aikoina lukenut paljon
Proustia, olen miettinyt mikä hänessä oikein vetää
puoleensa: triviaalit yksityiskohdat, vähäpätöiset
tapahtumat, usein tylsät ja epäkiinnostavat, keinotekoiset ihmiset
(tästähän Proust on useimmiten yhtä mieltä). Mikä
siis Proustissa on merkittävää? (sivumennen sanoen, vaikka
Päätalon ja Proustin vertaaminen ei olekaan kovin oikeutettua,
niin lienee kiinnostavaa todeta, että se yhteinen piirre kummallakin
on, että he kirjoittavat alusta alkaen samaa kirjaa, yhä uudelleen
ja uudelleen, yhä syvemmälle mennen). Proustin filosofia ei ole
kovin kiinnostavaa, hänen yleistyksensä ovat usein virheellisiä
( kuten että emme koskaan voi tuntea omia tunteitamme, ainoastaan
muiden), tapahtumat merkityksettömiä, henkilöhahmot vahvasti
karrikoituja, mutta tarkkuus, perusteellisuus, huomiot, miljööt,
yksityiskohdat, ironia ja tietoisuus siitä, että kuvatut henkilöt
ja tapahtumat ovat triviaalieja ja ikävystyttäviä (kuten
Swann itse kuvaa salonkituttujaan ja mitä kertoja jossain vaiheessa
ihmetteleekin; että hän itse pitää juhlia merkityksettöminä,
vaikka ne ovat hänen koko elämänsä) Tällaista
ironiaa ja etäisyydenottoa odottaisi myös enemmän Klingeltä.
Itse asiassa voi myös sanoa,
että Klingen päiväkirjan alaotsikko antaa parhaan avaimen
Klingen ymmärtämiseen. Hän on fin de siècle-ihminen,
mutta se vuosisata jonka loppua hän parhaiten edustaa on 1800-luku.
On Klingen kannalta harmillista, että olemme jo 2000-luvulla,
missä ei ole mitään charmia eikä perinteitä.
.
Eskola, Katarina & Koskimies, Satu(1992): 50-luvun tytöt: päiväkirjat
1951-56. Helsinki, Kirjayhtymä
Eskola, Katarina (toim.)(1999): Kahden : Martti Haavion ja Elsa Enäjärven
päiväkirjat ja
kirjeet 1920-1927. Porvoo , WSOY
Green, Julien (1958): Le bel aujourd'hui : 1955-1958 , Paris, Plon.
Klinge, Matti (1999) Päiväkirjastani Fin de siecle, Keuruu,
Otava
Marcel Proust (1988-):A la recherche du temps perdu / Marcel Proust
; édition publiée sous la direction de Jean-Yves Tadié.
Paris, Gallimard
J.P.Roos@helsinki.fi
Sosiaalipolitiikan laitos
Pl 18
00014 Yliopisto
09 1917782
Takaisin alkuun