Kotisivulle Homepage Curriculum Vitae Research Teaching Exam results Publications Unpublished texts

.

Käräjäoikeuskäsikirja – mitä oikeuteen tulevan pitää tietää? J.P.Roos   (versio 1.5, 15.11.2006) HUOM Tämä on edelleen kehitteillä oleva käsikirjoitus. Otan vastaan palautetta ja ehdotuksia osoitteeseen j.p.roos@helsinki.fi Johdanto  (jos lukijalla on esim. kiire oikeusistuntoon, niin kannattaa aloittaa lukeminen vasta kohdasta Oikeudenkäynnin kulku)   Olen istunut Helsingin käräjäoikeudessa lautamiehenä parin ”vaalikauden” ajan (lautamiehet valitaan nykyään valtuuston vaalikausiksi), keskimäärin yhden oikeusistunnon kuukaudessa. Pääasiassa nämä ovat olleet lyhyitä, päivän kestäneitä istuntoja, mutta joukkoon mahtuu muutama useamman päivän istunto (mm. talousrikoksia). Kokemusta on kertynyt jonkun verran. Lautamiehet ovat tuomarin vastuulla toimivia maallikoita, jotka voivat jopa äänestää tuomarin kumoon jos ovat yksimielisiä. Heidän roolinsa tuomioistuimessa on lähinnä arvioida näyttöä ja sen luotettavuutta, siis sitä, ovatko syytetyt syyllisiä vaiko eivät, ja paljonko heille pitäisi mitata rangaistuksia lain säädösten puitteissa. Tuomarit kuuntelevat usein lautamiehiä varsin herkällä korvalla ja pyrkivät välttämään tilanteita, joissa he joutuisivat vähemmistöön tai edes äänestyksiin. Toisaalta omaan kokemukseeni kuuluu tuomarin kumoon äänestäminen pariinkin kertaan, eli ei se niin harvinaista ole (ja joissakin tapauksissa tuomari vältti tappiollisen äänestyksen liittymällä enemmistöön). Pienemmissä käräjäoikeuksissa, joissa lautamiehiä on vähemmän ja tuomarit pitkäaikaisia ja kokeneita, tuomarit voivat pitää ohjaksia tiukemmalla, esim. ilmaisemalla oman varman käsityksensä ensimmäiseksi. Korostan myös sitä, että en ole edes pyrkinyt täysin tarkkoihin, lakisääteisiin ilmaisuihin. Tämä tekee tekstini lähes arvottomaksi tuomarien ja oikeusoppineiden silmissä (ainakin pykälistä tarkkaan kiinnipitävien, kuten vaikkapa entisen KKO:n presidentin, jota kovasti häiritsi se, että puhuin hänelle silloin tällöin vahingossa Haagin tuomioistuimesta kun olisi pitänyt puhua sopimuksesta), mutta kirjoitan tätä ehdottomasti pöydän toisella puolella istuvien näkökulmasta. Heille koko terminologia on useimmiten yhtä tyhjän kanssa, tai pelkästään haitaksi. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole käsitellä lautamiesinstituutiota vaan kuvailla oikeudenkäyntiä sellaiselta kuin se lautamiehen silmissä näyttää, syytetyn ja asianomistajan kannalta. Tarkoituksena on antaa hyviä käytännön neuvoja näille, usein varsin vähäisellä tiedolla oikeuteen tuleville ihmisille. Useimmilla syytetyillä ja vielä useammilla asianomistajilla on hyvin hämärä käsitys siitä miten oikeusistuin toimii ja mitä oikeuksia heillä on ja mitkä seikat mahdollisesti parantavat heidän mahdollisuuksiaan saada oikeutta. Käräjäoikeudet eivät ole aina kovinkaan asiakasystävällisiä paikkoja ja käräjäoikeuden toimintaperiaatteet ovat monissa suhteissa suorastaan järjenvastaisia, varsinkin idea siitä, että suullinen pääkäsittely on asetettu ylivoimaisen hallitsevaan asemaan, jopa niin että kirjalliset lausunnot on kokonaan kielletty (tämä on siis nykyisen lain mukainen käytäntö ja edustaa ”moderneja” oikeudenkäytön periaatteita, niin kuin Jukka Kekkonen toteaa (Kekkonen 2006)). Minulle on kerrottu, että aikaisempi käytäntö, jolloin kaikesta esitettiin pitkiä kirjelmiä, oli myös mahdoton, mutta nähdäkseni pitäisi olla mahdollista päästä johonkin kompromissiin asiassa. Ehdoton kirjallisen materiaalin kielto ei toimi eikä ole asiakkaiden kannalta hyvä asia. Vaatia suomalaisilta vapaata suullista esiintymistä juuri siinä tilanteessa kun hänen kohtalonsa voi olla kyseessä, on minusta melko kova vaatimus!  Lautamiesjärjestelmä Helsingin käräjäoikeus on maan isoin, ikävä kyllä melko huonosti organisoitu, sen istuvien tuomarien taso on hyvin vaihteleva, erittäin hyvistä erittäin jäykkiin ja joustamattomiin. Lautamiehiä on paljon ja heidät on valittu puolueiden saamien äänimäärien mukaan. Toisin sanoen, kokoomustaustaisia lautamiehiä on selvästi eniten, mikä on hyvä tietää (toki myös ”vihreitä” lautamiehiä on runsaasti): se voi vaikuttaa esimerkiksi suhtautumiseen erityyppisiin rikoksiin, tuomioiden pituuteen jne. Lautamiehen toimi ei ole enää mitenkään kovin haluttu ja poliittisessa mielessä se on hyödytön. Valintajärjestelmä on tässä suhteessa suorastaan absurdi. Lautamiestehtävä ei ole luottamustehtävä, mutta silti se kuuluu samaan jakoon, jossa muut luottamustehtävät jaetaan, niin että kun lautakuntiin pääsee lähinnä saadun äänimäärän kautta, niin lautamieheksi pääsevät nekin jotka eivät ole saaneet yhtään ääntä. Puolueiden kannalta lautamiehistä ei ole mitään "hyötyä".  Eteenpäin pyrkiviä poliitikkoja ei lautamiesten joukosta juuri löydy. Mielestäni lautamiehissä on liikaa sellaisia ihmisiä, joilta puuttuu ymmärtämystä ja myötätuntoa sekä kantajia että asianomistajia kohtaan En osaa sanoa, kuinka paljon tämä valintaongelma vaivaa muita käräjäoikeuksia. Pienet käräjäoikeudet, joilla on kokeneita lautamiehiä, ovat uskoakseni tässä suhteessa erityisasemassa.  Helsingin lautamiesyhdistyksen puheenjohtaja Lulu Nenonen on äskettäin (HS 30.10.2006) kommentoinut televisiohaastattelussa (A Plus) esittämiäni väitteitä (tosin lähdettä mainitsematta) ja kiistänyt ne kaikki. Voin vakuuttaa, että lautamiesten valinta on kytketty vaalitulokseen, mutta että vaaliehdokkaita ei ole riittävästi paikkojen täyttämiseksi. Jos kokoomuksessa on tunkua lautamiehiksi, kuten Nenonen on minulle kertonut, niin se ei uskoakseni johdu siitä, että heillä olisi valtavasti yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneita ihmisiä. Nenonen ei ole myöskään huomannut, että kukaan olisi puhunut päätösneuvotteluissa läpiä päähänsä (mikä on kyllä yllättävää, kun hänellä on ainakin 10 vuoden kokemus), mutta oma, lyhyempi kokemukseni sisältää lukuisia kertoja, joissa lautamiesten asenteellisuus on ollut erittäin ilmeistä. Pari kertaa olen siitä jopa huomauttanutkin, vaikka neuvottelutilannehan on yleensä sellainen, ettei huomauttamisella ainakaan edistä oman näkemyksensä läpimenoa. Nythän on niin, että lautamiehet on vähitellen irrotettu puoluejärjestelmästä mm. niin että he eivät maksa ns. puolueveroa ja heidän puoluekantojaan ei mainita erilaisissa luetteloissa. Aluksi tätä ei ymmärretty, mutta nykyään tilanne on tässä suhteessa selvä. Lautamiehet toimivat tuomarin vastuulla ja he eivät missään nimessä voi olla poliittisesti sitoutuneita tehtävissään (ks. Suomen lautamiehet ry 35 vuotta, 2006). Silti valintatapa on edelleen hyvin ongelmallinen. On luultavaa, että puoluekannalla ja suhtautumisella rikollisuuteen, erilaisiin rikollisuuden lajeihin ja rangaistuksiin, on jonkunlainen yhteys. Ainakin aiemmin oli niin, että mitä oikeistolaisempi henkilö, sitä enemmän uskoi rangaistuksiin ja vastusti esim. sovittelua ja korvaavia rangaistuksia. Ja toisaalta ymmärsi paremmin ns. hyvin toimeentulevia rikoksentekijöitä. Ehkä tärkeämpi on kuitenkin ns. yleinen elämänkokemus ja kyky myötäelämiseen.  Kuuntelin joku aika sitten radiota, missä standup-koomikko Stan Saanila oli sitä mieltä, että Porvoon tuomiokirkon polttaja oli saanut aivan liian lievän rangaistuksen ”tuhotyöstään”. Jopa syyttäjän alun perin vaatimaa kahdeksan vuoden rangaistusta Saanila piti liian vähäisenä. Vahingonkorvauksilla tai julkisuudella ei Saanilan mielestä ollut mitään merkitystä. Tällaisia silmä silmästä, hammas hampaasta - ihmisiä löytyy onneksi harvemmin lautamiesten keskuudessa. Suuren yleisön keskuudessa heitä on liiaksi asti.  Todettakoon että lautamiehiä sitoo erittäin tiukka vaitiolovelvollisuus siitä, miten juttua käsitellään, kun lautamiehet istuvat yhdessä tuomarin kanssa. En siis ryhdy tässä jutussa käsittelemään näitä luottamuksellisia asioita (joskin pidän tätä salaisuutta tarpeettomana, ja luulen että se suorastaan houkuttelee ennakkoluulojen esiintuomiseen).  Joskus keskustelut ovat tällöin erittäin matalatasoisia ja ikäviä. Lautamiehet voivat esittää erilaisia suorastaan rasistisia (siihen tarjoutuu paljon mahdollisuuksia) tai muuten ala-arvoisia kommentteja kantansa perusteluiksi, ilman että tuomarit tähän juuri puuttuvat. Syytetyn kannattaakin lähteä siitä, että lautamiehet ovat keskimäärin melko ennakkoluuloista ja erilaisiin poikkeavuuksiin ja eksentrisyyksiin kielteisesti suhtautuvaa väkeä, myös Helsingissä, jossa toki voisi odottaa hieman suurempaa ymmärrystä. Puoluejakautuman lisäksi kannattaa muistaa, että erilaisten vähemmistöjen edustajia ei lautamiehissä juuri ole (esim. romanit ovat melko suuri asiakasryhmä, enkä tiedä että heitä olisi lautamiehinä) ja että ikäjakautuma on myös vino ainakin suhteessa asiakaskunnan ikäjakautumaan. Suurin osa käräjäoikeuksien asiakkaista on myös (nuoria) miehiä, kun taas lautamiehet (ja tuomioistuimet) ovat nykyään melko selvästi naisvaltaisia ja keski-iän huonommalla puolella. Lautamiesten sukupuolijakautumassa on tapahtunut nopea muutos viimeisten kymmenen vuoden aikana, mutta rikollisuus on pysynyt ennallaan. Nuorten miesten kannattaisi ottaa tämä huomioon ja miettiä, miten tähän vanhempaan naisväkeen voisi vedota … Mutta vakavasti puhuen: erilaisten vähemmistöjen edustus lautamiesten joukossa takaisi varmimmin sen, että päätösneuvotteluissa ei voitaisi puhua päättömiä ja erilaiset harhaluulot jäisivät pois. Jos on yhä useammin niin, että tuomittaessa romaneja tai venäläisiä yksi lautamiehistäkin on romani tai venäläinen, niin tavanomaiset pikku heitot asianomaisten luotettavuudesta jäisivät varmasti pois. Tuomarinvala/vakuutus joka sitoo lautamiehiä, on minusta erittäin merkittävä asiakirja. Sen pitäisi olla kaikissa tuomioistuimissa aina esillä (Tosin tuomioistuimissa on aina lakikirja jossa, tämä vala on luettavissa, mutta paljon parempi olisi jos se löytyisi odotustilojen seinältä). Perinteinen versio, jonka lautamiehet vannovat on erittäin ansiokas ja vaikuttava: ”Minä N.N. lupaan ja vannon kunnian ja omantuntoni kautta, että minä parhaan ymmärrykseni ja omantuntoni mukaan kaikissa tuomioissa tahdon tehdä ja teen oikeutta niin köyhälle kuin rikkaallekin ja tuomitsen Suomen lain ja laillisten sääntöjen mukaan: etten koskaan minkään varjolla lakia vääristele enkä vääryyttä edistä sukulaisuuden, lankouden, ystävyyden, kateuden ja vihan tahi pelon tähden taikka lahjan ja antimien tahi muun syyn takia, enkä syytöntä syylliseksi taikka syyllistä syyttömäksi tee. Minä en myöskään ennen tuomion julistamista enkä sen jälestä ilmaise oikeutta käyville enkä muille niitä neuvotteluita, joita Oikeus suljettujen ovien takana pitää. Kaiken tämän tahdon täyttää ja täytän uskollisesti, rehellisenä ja totisena tuomarina, ilman kavaluutta ja juonia, kunnian ja omantuntoni kautta” Tätä kun tarkkaan noudattaa niin tuomion pitäisi olla kelvollinen!   Ei syyttömiä syyllisiksi tai syyllisiä syyttömiksi, ja oikeutta rikkaille ja köyhille! Ainoa mistä olen eri mieltä on liian tiukka salaisuusvaatimus. Oikeudenkäyntien suullisuus Voimassa oleva oikeuskäytäntö lähtee siitä, että oikeudenkäynti on pääsääntöisesti suullinen ja edellyttää syytettyjen samanaikaista läsnäoloa, varsinkin todistajien kuulemisen osalta. Kuulustelupöytäkirjat ja muu edeltävä kirjallinen aineisto ovat tähän nähden toissijaisia. Jotkut tuomarit näyttävät lähtevän siitä, ettei heidän edes tule perehtyä etukäteen esitutkintapöytäkirjoihin (koska he eivät saa muodostaa asiasta ennakkokäsitystä), vaan käyttää kirjallista aineistoa hyväkseen ainoastaan siinä määrin kuin siihen oikeudessa mahdollisesti vedotaan. He myös jopa katsovat että esitutkinta-aineistoon viittaaminen ja sen hyväksikäyttäminen on oikeudessa kiellettyä (ks. HS 30.8.2006, s. A11: Laamanni läksytti asianajajaa).  Tämä on minusta täysin käsittämätöntä ja järjenvastaista. Lautamiehille ei tietenkään koskaan anneta tilaisuutta tutustua etukäteen aineistoon, vaikka se olisi kuinka laajaa tahansa. Ainoastaan paikan päällä he voivat pyynnöstään tutustua kirjalliseen aineistoon. Syytetyn tunnustus tai teon myöntäminen on sen sijaan varsin merkittävässä asemassa; jos myöntää teon esitutkinnassa, niin ei yleensä tarvita kovin paljoa suullista kyselyä tämän lisäksi. Itse olin jotenkin kuvitellut että syytetyn tunnustus on keskiaikainen oikeusperiaate, jota ei nykyään paljon pidetä arvossa. Tietysti on todettava, että pelkkä tunnustus ei riitä, mutta hyvinkin vähäinen muu näyttö tekee tunnustuksesta aina uskottavan.  Syytetyn tai asianomistajan ei siis missään nimessä pidä luottaa siihen että tuomari olisi lukenut esitutkintapöytäkirjat ennen oikeusistuntoa ja tuntisi tapauksen. Tämä on kyllä sekä asianomistajan että syytetyn vastuulla. Heidän tulisi käydä aineisto läpi tarkkaan ja olla valmiit osoittamaan sen puutteet oikeudessa. Syyttäjä on periaatteessa ainoa jonka intresseihin ja velvollisuuteen kuuluu esitutkinta-aineiston huolellinen läpikäynti. Sen perusteellahan syyte on nostettu. Syyttäjätkin ovat kuitenkin usein unohtaneet jo koko jutun kun se vihdoin ehtii oikeuskäsittelyyn. Jos heillä on paljon juttuja ajettavanaan, niin tuskin he kovin perusteellisesti ehtivät tutustua esitutkinta-aineistoon. Teknisesti tuomioistuimet ovat edelleen käsittämättömän takapajuisia. Kaikki esitutkintapöytäkirjat ovat paperilla ja vain paperilla (valvontakameroiden materiaalia tms. lukuun ottamatta). Tuomioistuimen sihteerillä on toki tietokone ja hän pystyy tarkistamaan koneeltaan yhtä ja toista, mutta useimmat tuomarit silti kirjoittavat kaiken pääsääntöisesti muistivihkoihin käsin, jos he yleensä kirjoittavat mitään muistiin! Minulle on huomautettu, että periaatteessa käräjäsihteerit tekevät muistiinpanot, joten tuomarin ei tarvitse kirjoittaa mitään. Tämä tarkoittaa, että monet tuomarit tekevät turhaa työtä käyttäessään käsin kirjoittamiaan muistiinpanoja tuomiolauselman pohjana. Tuomiolauselmat syntyvätkin usein puhtaasti käsityönä, vaikka niissä on suuri osa hyvin muodollisesti säänneltyä, joka pitäisi olla valmiina asiakirjapohjana käytettävissä (niin kuin se jo tiettävästi onkin, mutta kun kaikki tuomarit eivät osaa käyttää tätä hyväkseen) Erityisesti en ymmärrä sitä, miksi niin monet tuomarit ovat vailla riittävää atk-koulutusta tai edes atk-lukutaitoa. Yksi äsken kuulemani syy on se, että Oikeusministeriöllä on jokin erittäin takapajuinen tekstinkäsittelyohjelma, joka ei lainkaan vastaa käyttötarpeita. Tämä hidastaa turhaan istuntoja, kun tuomion laatimisessa voi kulua puolikin tuntia yksinkertaisessa jutussa. Puhumattakaan nyt sakkojen, matkakorvausten ja vastaavien laskemisesta. Yhä vielä tämäkin tapahtuu usein lautamiesavusteisena (hitaana) päässälaskuna tai sitten ikälopun pöytälaskimen avulla! Lautamiesten rooli syyllisyyden arvioinnissa on kyllä merkittävä. He kuulevat oikeudessa, miten syytetty puolustautuu ja arvioivat tätä henkilönä. Tämä on kuitenkin myös ongelma. Jos syytetty on vakuuttava ja luotettavan tuntuinen, niin hänellä on suullisessa käsittelyssä mahdollisuuksia, varsinkin jos syyttäjä on tehnyt kotityönsä huonosti eikä ole kunnolla perehtynyt esitutkinta-aineistoon (so. ei siis enää tarkkaan muista, miksi syyte on nostettu!). Toisaalta on mahdollista, että syytettyä vastaan ei ole juuri muuta näyttöä kuin syytetty itse, so. sen ilmeisyys, että hänen on täytynyt toimia syytteessä esitetyllä tavalla, vaikka hän kaiken kiistäisikin tai ei mitään tapahtumasta muistaisikaan. Tällöin käräjäoikeuden langettava tuomio saattaa usein muuttua hovioikeudessa, kun siellä asiaa käsitellään useimmiten vain paperien perusteella. Kuitenkin juuri tällaisissa epävarmoissa tapauksissa näkisin, että kannattaa luottaa käräjäoikeuksiin. Kesällä 2006 ratkaistussa Suomen ensimmäisessä ihmiskauppajutussa syytetyt kiistivät pääsääntöisesti kaiken mistä ei ollut suoraa näyttöä (esim. puhelinkuuntelun kautta). Silti tuomiot olivat langettavia ja kovia. Tämä perustui hyvin pitkälle varmasti arvioon siitä, kuinka suuren painon syytettyjen kiistämiselle voi panna. Voisin kuvitella, että Hovioikeus tässä suhteessa nojatessaan enemmän näyttöön saattaa lieventää tuomioita (sen on vaikeampi arvioida puheiden uskottavuutta). Henkilökohtaisesti uskon että Käräjäoikeuden arvio on usein oikeampi, ja lisäksi ainakin nykyisen läsnäoloperiaatteen mukainen. On paradoksaalista, että vaikka siis oikeuskäytännössä korostetaan läsnäoloa ja suullisuutta, niin todellisuudessa mitä arvokkaampi tuomari ja mitä arvokkaampi tuomioistuin, sitä vähemmän asioita käsitellään suullisesti ja henkilökohtaisesti. Surullisen kuuluisassa Outi Kosken ja hänen lastensa jutussa Korkein oikeus päätyi kahteen kertaan tuomitsemaan lapset palautettaviksi vastoin heidän omaa tahtoaan, kun se ei halunnut kuulla lapsia itseään. Se sivuutti samalla arvottomina kaikki ne selvitykset joissa lapsia itseään oli kuultu suoraan (tärkeimpänä Itä-Suomen Hovioikeuden suorittama kuuleminen, siinä vaiheessa kun lapset olivat olleet jo pitkän aikaa poissa äidiltään). Voi ehkä sanoa, että tässä tapauksessa kieltäytyminen kuulemisesta oli suorastaan tuomion edellytys: jos KKO olisi ottanut lapset kuultavakseen, niin ratkaisu olisi ollut toinen. Ainakin Haagin sopimus olisi niin edellyttänyt. Vaikka yleensä ajatellaankin että tuomitseminen edellyttää ehdottomasti, että ei ole vahvaa epäilystä syytteen oikeellisuudesta, siis vain varman näytön pitäisi johtaa tuomioon, niin käytännössä tuomituksi voi tulla myös sen perusteella pitääkö tuomioistuin syytettä todennäköisenä. Itse asiassa näin tapahtuu aika usein, koska näyttö ei useinkaan ole yksiselitteistä ja varmaa. Vaihtoehtona on että syyte pitäisi melko usein hylätä, varsinkin silloin kun kyseessä on vain sana toisen sanaa vastaan. Kaikkien asianosaisten samanaikainen läsnäolovaatimus pääkäsittelyssä on käytännössä suuresti oikeudenkäyntejä halvauttava seikka (siis Helsingissä: kuulemma jo Tampereella tilanne on toinen). Jos yksikin syytetty tai syyttäjän mielestä tärkeä todistaja on poissa, niin oikeudenkäyntiä ei voida yleensä viedä läpi, koska syytetyn tai tämän asianajajan pitäisi saada kuulustella todistajaa tai juttua ei saa käsitellä ilman kaikkien syytettyjen läsnäoloa. Syytettyjen tai todistajien kuuleminen erikseen sitä mukaa, kuin heitä saadaan paikalle, ei ole mahdollista.  Käytännössä arvioisin että jutuista siirtyy Helsingissä vähintään 20-30 prosenttia. Itse olen ollut useammin kuin kerran istunnoissa joissa yksikään päivän juttu ei ole toteutunut!  Se että syytetyt välttelevät oikeuteen tuloa eri syistä, on ymmärrettävää. Joskus heidän elämäntapansa on sellainen, että on täysin mahdotonta odottaa heidän muistavan muutamaa kuukautta aikaisemmin sovittua tilaisuutta (jos istunto peruuntuu, niin seuraava istuntokerta on vähintään parin kolmen kuukauden kuluttua, usein myöhemminkin). Jutuissa joissa on useita syytettyjä ja todistajia, peruuntumiset voivat ketjuuntua, joten tapausta saatetaan istua pitkään. Tämmöisissä tapauksissa voi hyvin kysyä onko pääkäsittelyn samanaikaisessa läsnäolovaatimuksessa mitään järkeä. Todistajaa pitäisi kuulla kohtuullisen ajan jälkeen, ja on todennäköistä että todistajan ensimmäisessä kuulustelussa esittämät havainnot ovat kaikkein luotettavimpia. Sen jälkeen tapaus vähitellen häviää muistista, eivätkä todistajat ymmärrä verestää muistiaan tutustumalla kuulustelupöytäkirjoihin. Todistajia pitäisi siis ehdottomasti kuulla sitä mukaa, kun he tulevat paikalle ja tietyn aikarajan jälkeen todistajan osalta pitäisi esitutkintapöytäkirjan olla riittävä (edellyttäen että todistaja edelleen seisoo lausumansa takana). Sama koskee kyllä tapauksia joissa tekijöitä on useampia. Itse asiassa on niin, että useampien tekijöiden tapauksessa he voivat jopa tahallaan viivyttää asian käsittelyä olemalla yksitellen vuorollaan poissa. Yksi mahdollinen ratkaisu voisi olla, että jos asianomainen on ollut kaksi kertaa ilman syytä poissa, niin juttu voidaan käsitellä hänen poissa ollessaan kaikissa tapauksissa joissa syytetty tulee vastaamaan vapaalta jalalta. Todistajaparat!  Todistajien (samoin kuin lautamiestenkin osalta) kannattaa muistaa, että suomalaiset oikeudenkäynnit perustuvat ennen kaikkea kansalaisten velvollisuudentuntoon: todistajille ei yleensä makseta muusta kuin menetetystä työansiosta (jonka maksimikatto vastaa n. 1500 euron bruttopalkkaa) sekä matkasta paikalle halvimman julkisen kulkuneuvon taksan mukaan. Lautamiehet saavat pienen palkkion ja (osa)päivärahan, mikäli heidän matkansa oikeustaloon ylittää 20 km suuntaansa. Tämä on melko harvinaista Helsingissä. Toisin sanoen, lautamiespalkkioilla ei rikastu, mutta se ei ole tarkoituskaan (sehän olisi kaiken huippu kun lautamiehet olisivat sekä rahanahneita että poliittisesti valittuja!). Ainoat jotka tässä järjestelmässä hyötyvät, ovat asianajajat, joiden palkkio lyhyestäkin tapauksesta on 600-1000 euroa. Asianajajan yhden odotustunnin hinta (runsaat 90 €) on suurempi kuin todistajan suurin mahdollinen (valtion taksojen mukainen) päiväpalkkio (n 50 €)! Miksi tällainen todistajien aliarvostaminen ja surkea kohtelu? Helsingin käräjäoikeudessa on joitakin asianajajia jotka keräävät pikkujuttuja aivan ylettömästi, niin että eivät edes ehdi niitä hoitamaan eivätkä ole juttuihin edes tutustuneet, kuten erään tunnetun poliitikon niminen, joita en todellakaan suosittele (paitsi taatusti syyllisille …). Jos asianajajasi löytyy Oikeustalon käytävältä ja hänellä on samaan aikaan menossa useampia juttuja, niin tiedät joutuneesi huonoihin käsiin (no, ei tämäkään sääntö aina pidä kutiaan: jotkut tunnetut ja hyvät asianajajat ovat hyvin suosittuja ja tehokkaita)!  Sanoisin myös että alkaa olla jo kannattavampaa ottaa itselleen naisasianajaja: miespuoliset asianajat ovat yleensä kiireisempiä ja suhtautuvat juttuihin vähemmän vakavasti. Lisäksi on niin, että asianajajia lukuun ottamatta tuomioistuimessa voi pöydän takana istua pelkästään naisia: naistuomari, naissyyttäjä ja naislautamiehistö. Toisaalta näyttää siltä, että kokeneet ammattirikolliset eivät yleensä koskaan käytä naisasianajajia. Rikollisten maailma on niin miehinen, että naisilla ei sinne ole asiaa. Tässä suurrikolliset tekevät kyllä ison virheen; naiset voisivat jo nyt olla paljon tehokkaampia puolustamaan heitä ja löytämään hyviä argumentteja. Joka tapauksessa tässä tuomioistuinten naisvaltaistumisessa kytee kyllä ongelma: esimerkiksi huoltajuusoikeudenkäynneissä voi käydä niin ainoa mies salissa on lapsistaan vieroitettu mies, koska hänen ei kannata käyttää edes asianajajanaan miestä. Kuten tiedetään, tavallisella kansalaisella ei ole nykyään varaa käydä oikeutta, varsinkaan sen jälkeen kun vakuutusyhtiöt lakkasivat maksamasta mahdollisesti hävityn jutun vastapuolen kuluja. Vaikka pystyisikin säästämään omien kulujen osalta, niin vastapuolen kuluja ei juuri pysty kontrolloimaan Ne voi toki kiistää määrältään: tätäkään ei useinkaan tiedetä eikä tehdä, vaikka kyllä kannattaisi. Jos itselläsi on asianajaja, niin hänhän ei tietenkään voi tätä tehdä (ei korppi korpin silmää noki), mutta jos olet itse ilman, niin lue vastapuolen asianajajan lasku tarkkaan ja kiistä kaikki ylimääräinen kuorrutus (turhat neuvottelut ja valmistelut). Jutun täytyisi siis olla todella varma tapaus, ennen kuin oikeuteen kannattaa mennä. Mutta valitettavasti on niin, että selviä juttuja ei ole, ja oma käsitys jutun selvyydestä voi merkittävästi poiketa lain käsityksestä. Toisin sanoen, oikeuteen kannattaa yleensä mennä rettelöimään vain, jos juttua ajaa yleinen syyttäjä, joka siis jossain määrin edustaa tällöin asianomistajaakin (ei kuitenkaan läheskään riittävästi, mikä on valitettava epäkohta). Oma kokemukseni onkin se, että riitajutut ovat hyvin harvinaisia ja yleensä niissä riidan ajajalla on ihan väärä käsitys oikeuksistaan ja näytön riittävyydestä. Eräässä jutussa esimerkiksi ison perinnön saanut asianomistaja syytti vastapuolta harhaanjohtavasta avioliittolupauksesta, jonka perusteella hän oli ryhtynyt liiketoimiin, joista oli kärsinyt menetyksiä. Käräjäoikeuden mielestä näytti pikemminkin siltä että hän oli yrittänyt ostaa itselleen vaimon, mutta käyttäytynyt niin ikävästi, että tulevalla vaimolla oli oikeus perua kaupat.  Juttu tuli asianomistajalle tosi kalliiksi. Onneksi hänellä oli varaa siihen: kyse oli isosta perinnöstä, joka naistakin varmaan houkutteli. Yleissohjeeni Tässä käsitellään pääasiallisesti tapauksia, joissa joku on syyllistynyt rikokseen ja jossa vastapuolena on syyttäjä, mukanaan joskus myös loukattu asianomistaja. Kyse voi olla pahoinpitelystä, varkauksista, petoksista, seksuaalisen väkivallan yrityksistä tms. Pyrin esittämään neuvoja, jotka ovat kaikille osapuolille hyödyllisiä ja vähentävät rangaistuksia sekä oikeudenkäynnin kustannuksia. Tällöin ensimmäinen ohjeeni on, että jos todella olet tehnyt syytteessä esitetyn teon, niin myönnä se tehneesi ja ilmaise olevasi pahoillasi. Älä kuuntele asianajajaa joka sanoo sinulle, että koska näyttöä ei juuri ole, niin asia kannattaa kiistää – vaikka sen olisikin esitutkinnassa jo myöntänyt. Asianajajatkin ovat sisäistäneet ajatuksen että esitutkintapöytäkirjoja ei saa käyttää, eikä niitä kukaan lue, joten oikeudessa ne eivät ole minkään arvoisia. Ja toisaalta heillä on väärä käsitys siitä, että näytön pitää olla ehdottoman varma ja syytetyn tekoon selvästi sitova. Toisaalta – jos et ole tekoa tehnyt, niin tietenkin sinun pitää se kiistää, mutta silloin on yleensä hyvä että sinulla on jotain vastanäyttöä. Sinua ei yleensä syytetä aivan tyhjästä. Useimmissa tapauksissa syytetyt ovat rysän päältä napattuja jotka kiistävät ilmeisetkin tapahtumat tai esittävät täysin epätodennäköisiä vaihtoehtoisia selityksiä sille miksi ovat löytyneet rikospaikalta. Mutta toki on paljon epävarmoja tapauksia – esimerkiksi valvontakamerakuvat eivät ole kovinkaan tarkkoja ja monissa tapauksissa ei suinkaan ole selvää mitä asianomainen on tiennyt (esim. kun hänet on houkuteltu hyvin halvalla huumekuriiriksi). Ensimmäinen poikkeus perussäännöstä on, ettei koskaan kannata tunnustaa sellaista, mistä ei syytetä, vaikka olisikin syyllinen. Varsinkin huumejutuissa olen nähnyt, että kokemattomat huumekuriirit kiinnijouduttuaan menevät tunnustamaan kaikki aikaisemmat tapaukset, joista poliisilla ei ole ollut mitään tietoa. Tämä on toki kunnioitettavaa, mutta suomalainen oikeusjärjestys on sillä tavoin yksinkertainen ja kova, että tunnustamalla lisää voi joutua todella pahaan liemeen. Päinvastoin, tuomiot lasketaan hyvin mekaanisesti sen mukaan, kuinka suuresta huume-erästä on kysymys. Jos siis on joutunut kiinni vaikkapa 50 gramman erän salakuljetuksesta ja sitten kertoo, että on kuljettanut samanlaisia eriä jo aikaisemmin tai paljastaa lukuisia kätköpaikkoja, joten määrät muuttuvat olennaisesti, niin tuleekin helposti tuomituksi törkeästä huumausainerikoksesta maksimirangaistukseen eli runsaan kymmenen vuoden ehdottomaan vankeuteen. Ammattimaista huumesalakuljetusta pitkään harjoittaneen osalta tämä ei ehkä ole kovin valitettavaa (yhteiskunnan kannalta), mutta sen sijaan kyllä satunnaisten nuorten hyväksikäytettyjen (tätä termiähän käytetään yleensä naisten kohdalla, mutta minä vertaisin tilapäisprostituoitujen naisten tilannetta näiden tilapäisrikollisuuteen houkuteltujen miesten tilanteeseen) miesten tuomitsemisessa todella pitkiin rangaistuksiin ei kyllä ole mitään järkeä. Toki yhteistyö poliisin kanssa lieventää tuomioita, mutta riskinä on se, että jos vaikkapa johdattaa poliisin ennestään tuntemattomille huumekätköille, niin saattaakin joutua tilanteeseen jossa on syyllistynyt törkeään huumausainerikokseen lievän sijasta! Ja verrattuna vaikkapa tavanomaiseen väkivaltaan ja petoksiin, rangaistukset ovat kymmenkertaisia. Useammastakin väkivallanteosta saa tavallisesti lyhyen ehdollisen vankeustuomion kun kohtuullisen suuren huume-erän kuljetuksesta rapsahtaa heti useamman vuoden ehdoton vankeustuomio. Asianajajan tarve Oikeudenkäynnissä ei juridiikasta tarvitse yleensä olla kovin paljoa perillä. Tärkeintä on tietää mitä on tapahtunut ja mitä itse on sanonut tehneensä. Muotomääräysten osalta on tärkeä tietää missä vaiheessa mitkä asiat voidaan esittää ja mitä voi vaatia tai mihin voi vedota. Periaatteessa siis tulee toimeen ilman asianajajaa, jos vain viitsii itse perehtyä omaan asiaansa.  Totta on, että joillekin asianajaja on tärkeä tuki ja joissakin tapauksissa välttämätön.. Kannattaako sitten hankkia asianajajaa? Minusta ei, jos olet tehnyt sen mistä sinua syytetään ja tunnustat sen. Suomalaisessa järjestelmässä tuskin saat kohtuutonta rangaistusta. Voi olla että jos olet aiheuttanut isoja vahinkoja tai sinulle esitetään isoja vahingonkorvausvaatimuksia, niin asianajajasta voi olla hyötyä. Ja jos asianomistajalla on asianajaja. Muuten en ainakaan suosittele umpimähkäisesti valittua Helsingin käräjäoikeudessa toimivaa asianajajaa. Hänestä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Hommahan on tietysti niin, että kukaan ei mielellään ota asianajajaa jos joutuu sellaisen itse maksamaan. Ja taas ilmaiseksi saadun lahjahevosen hampaisiin ei ole katsomista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos toimeentulotukiasiakkailta vaaditaan asumistuen osalta ns. omavastuu, minkä he itse joutuvat maksamaan (käytännössä siis saavat vähemmän toimeentulotukea kuin mihin he ovat oikeutettuja), niin saman voisi tehdä paljon paremmalla syyllä oikeudessa syytetyille. Nyt juuri pahimmat rikolliset saavat varmasti oikeudenkäynnin ilman omavastuuta, jolloin he pitävät huolen siitä, että heillä on asianajaja, vaikka siinä ei ole mitään järkeä, ja asianajaja vain myöntää jokaisen syytekohdan oikeaksi. Jos asianajan käytöstä joutuisi itse maksamaan edes vähän, niin ei joka kerta oteta asianajajaa, vaikka saisikin maksuvapautuksen. Ja katsottaisiin vähän tarkemmin millainen asianajaja on saatavissa. On melko koomista seurata, kun jossain jutussa on sekä ns. taparikollisia että ihan tavallisia ihmisiä, niin edellisillä on usein joku melko tunnettu asianajaja ja jälkimmäisillä ei mitään. Vankilassa olevilla tai usein tuomituilla on hyvät tietolähteet siitä, kuka on hyvä ja kuka ei, joskin heille näyttävät joskus kelpaavan myös täysin sekunda-asianajat käräjäoikeusvaiheessa, valtiohan sen kuitenkin maksaa, ja hovioikeuteen pitää aina valittaa, kun tuomio tulee. Ja jos asianajajaa vailla olevat ovat asianomistajia, niin he saattavat menettää merkittäviä korvauksia vain tietämättömyyttään. Monella tuomarilla ei mielestään ole oikeutta heille kertoa, millaisia korvauksia on mahdollista saada, ja syyttäjät kieltäytyvät ehdottomasti auttamasta, vaikka heidän periaatteessa pitäisi ajaa myös korjausvaatimuksia. Kyllähän syyttäjät korvauksia ajavatkin, jos asianomistajat osaavat niitä etukäteen vaatia (toisin sanoen, kun asianomistaja on firma, niin syyttäjä ajaa sen vaatimuksia, mutta kun asianomistajana on tietämätön maallikko, niin syyttäjä ei esitä mitään). Tämä on selkeä epäkohta: jos syyttäjät eivät halua olla asiassa aloitteellisia, niin jonkun muun täytyy olla. Esimerkiksi käräjäoikeuden oma sosiaaliasiamies (joita siis ei lainkaan ole). Tosin minulle on myös sanottu, että hyvä tuomari kyllä selvittää kaikille asianosaisille heidän oikeutensa ja antaa ohjeita myös korvausvaatimuksissa. Oman kokemukseni mukaan ainakin Helsingin käräjäoikeudessa tuomarit eivät koskaan kerro asianomistajille mitä he voivat vaatia korvauksina, vaan ainoastaan kysyvät, onko asianomistajalla vaatimuksia. Minusta tuomarin puolueettomuus ei siitä häviä, jos hän tarkkaan kertoo, mitkä syytetyn tai asianomistajan oikeudet ovat ja millaisia suuruusluokkia korvausvaatimuksissa on voitu hyväksyä. Toisin sanoen, asianajaja kannattaa ottaa aina, jos olet asianomistajana monimutkaisessa jutussa tai kun sinua syytetään väärin perustein tai jos juttu muuten on iso ja monimutkainen. Pienet rikokset kannattaa aina reilusti tunnustaa ja pyrkiä korvaamaan mahdolliset vahingot (mieluiten tietysti ennen oikeudenkäyntiä, esimerkiksi sovittelussa!). Näinhän tietysti yleensä kunnon ihmiset tekevätkin. Oikeudessa tapaa kyllä useamminkin ihmisiä jotka ovat joko tehneet yhden melko rankan rikkomuksen tai sitten tekevät jatkuvasti pienempiä rötöksiä. Jälkimmäisillä ei juuri ole motivaatiota ottaa vastuuta tekemisistään, vaan enintään saada mahdollisimman vähäisiä rangaistuksia (suomalaisessa oikeuskäytännössä pitää tehdä aika paljon pieniä rikoksia, ennen kuin saa ehdottoman vankeusrangaistuksen, elleivät kyseessä ole huumeet). Sen sijaan jos nuoret ihmiset ovat tehneet rötöksiä, niin he tarvitsisivat paitsi asianajajan, myös tuekseen sosiaaliviranomaisia (ja ehkäpä myös omia vanhempiaan, joita hyvin harvoin on paikalla…), jotka voisivat kertoa heille miksi rikoskierteestä kannattaa päästä eroon ja miksi kannattaa esimerkiksi pyrkiä selvittämään nuoren taustoja (tätä eivät asianajajat viitsi yleensä tehdä aivan ilmeisissäkään tapauksissa). Käräjäoikeuteen vaikuttaa ilman muuta tieto siitä, onko kyseessä mahdollisesti ns. hyvien perheiden kieroon kasvanut lapsi, vai surkeiden kasvuolosuhteiden tulos, pahoinpidelty avioerolapsi. Tosin edellisellä on isompi motivaatio tehdä parannus kuin jälkimmäisellä, mutta toisaalta on aina tärkeää, että jälkimmäiset saavat kokea myös reilua kohtelua viranomaisten toimesta. Näin ei välttämättä käy. Voin myös tässä todeta, että olen saanut yhteydenoton Asianajajaliiton taholta jossa toivottiin, että myös lautamiehet puuttuisivat ilmeisiin epäkohtiin asianajajien toiminnassa. Hekin haluaisivat mätämunat (siis paitsi itse roistoja) pois käräjäoikeuksista. Ongelma on vain se, että asiamiehenähän saa olla kuka tahansa, ja toiseksi voin oman kokemukseni perusteella sanoa, että asianajajan huonous on enemmänkin mielikuvakysymys. Joskus lautamies voi kyllä todeta että asianajaja ei ole lainkaan perehtynyt asiakirjoihin ennen paikalle tuloaan, mutta milläs tämän todistat? Sain muuten heti huomautuksen siitä, että mainitsin edellisessä versiossa erään asianajajan tunnistettavasti, enkä suinkaan asianajajien vaan (kokoomuslaisen) lautamiehen taholta. Tämänkään asianajajan kohdalla ei kyse ole mistään konkreettisesti osoitettavista väärinkäytöksistä, vaan siitä että hän on haalinut niin paljon asiakkaita, ettei ehdi näitä hoitaa. Eikä hän myöskään tunnu olevan kovin tarkka sen suhteen, keitä hän valitsee toimistoonsa. Eräs hänen apulaisensa erehtyi äskettäin puhumaan jopa valamiehistöstä! Ei parantanut hänen osakkeitaan lautamiesten keskuudessa… Minua on hämmästyttänyt se, että ihmiset kuitenkin näyttävät kuvittelevan, että tuomioistuin ”tietää kaiken”, so. on tutustunut jokaiseen asiakirjaan, tuntee kuulusteluissa kerrotun ja muutenkin ottaa selville kaikki asiat oma-aloitteisesti. Toisin sanoen, suomalaisessa oikeudessa ei paljoa puhuta eikä selitellä. Tämä on sikäli ristiriitaista, että oikeudenkäynnin peruslähtökohtana on juuri suullisuus ja olennaisen esittäminen oikeudenkäynnissä. Ihmisillä on aivan eri lähtökohdat kuin tuomioistuimilla tai lainsäätäjällä. Mutta syynä on myös kyllä se, että useimmat ihmiset ovat kovin kokemattomia eli ovat ensimmäistä kertaa oikeussalissa. Todistajien suhteen tämä on melkein pääsääntö, poikkeuksena tietyt ”ammattitodistajat” kuten esimerkiksi poliisit. Heidän todistuksiinsa luotetaankin aina kiven kovaan, ehkä vähän liikaakin. En tarkoita tällä sitä, että poliisit olisivat epäluotettavia, päinvastoin he tekevät usein erittäin luotettavat vaikutelman, mutta heillä on tietysti intressinään puolustaa poliisin toimintaa, joten he ovat kyllä aina jossain määrin jäävejä. Samoin voidaan epäillä kuinka hyvin he muistavat yksittäisiä tapauksia joutuessaan kaiken aikaa samankaltaisten tapausten kanssa tekemisiin. Hannu Tapani Klami on tehnyt tästä selvitystäkin, ja päätynyt siihen, että poliisit ja opettajat olisivat kaikkein epäluotettavimpia todistajina (Klami 1995: Todistelun ongelmia). Ohjeistus on noviisitodistajille lähes mitätöntä. Siinä missä taparikolliset saavat vankilassa melko hyvän opastuksen ja lisäksi suuren määrän kokemusta siitä, mitä oikeudessa voi tapahtua, niin ensikertalaisille ei ole tarjolla juuri mitään tietoa. Tämä on minusta iso epäkohta.  Tärkein ongelma on kuitenkin se, että todistajat eivät enää muista mitään, kun he tulevat oikeuteen. Heidät saa helposti ikävään tilanteeseen vain vertaamalla heidän oikeudessa sanomaansa esitutkintapöytäkirjaan. Oikeudenkäynnin kulku Tästä on olemassa oikeusministeriön julkaisemia erittäin lyhyitä ja ylimalkaisia esitteitä. En ole havainnut että niitä olisi käräjäoikeudessa yleisessä jaossa ainakaan Helsingissä. Ne sisältävät suppeaa ja aivan liian ylimalkaista tietoa. Vastaavasti laki (oikeudenkäymiskaari) on aivan liian yksityiskohtainen ja sekava ollakseen tavallisen kansalaisen kannalta hyödyllinen. Nyt kun itse tätä kirjaa varten luin sitä, havaitsin että kyllä se periaatteessa antaa mahdollisuuden joustaa esimerkiksi yksittäisten todistajien kuulemisen osalta, mutta tuomarit eivät selvästikään viitsi hankaloittaa tehtäväänsä ns. pääkäsittelyn ulkopuolisilla kuulemisilla. Mieluiten pannaan koko pääkäsittely uusiksi, niin että saadaan kaikki yhdellä kertaa käsitellyksi. Aivan viime aikoina olen kuitenkin havainnut, että tässä suhteessa voidaan olla joustaviakin, ainakin todistajien suhteen. Sama mahdollisuus on kuitenkin myös suhteessa syytettyjen tai asianomistajien kuulemiseen. Mikään ei vähennä oikeusprosessin arvostusta enemmän kuin se, että suuri joukko tulee paikalle kerta toisensa jälkeen vain saadakseen kuulla että oikeudenkäynti ei toteudu. Alla toistan joitakin asioita jotka edellä on jo mainittu. Se on tarkoituksellista, sillä alla olevat kohdat ovat nyt niitä, joita oikeudenkäyntiin tulevan ennen kaikkea kannattaa lukea. Esitutkinta Ennen oikeudenkäyntiä tehdään esitutkinta, jonka perusteella syyttäjä päättää syytteen nostamisesta (jos syyttäjä ei nosta syytettä, voi silti itse ajaa juttua jos katsoo kärsineensä vahinkoa vastapuolen toimesta, mutta silloin pitää olla varma näyttö). Esitutkintapöytäkirjat ovat siis se aineisto johon kannattaa tutustua todella hyvin, sekä syytettynä että asianomistajana. Syytettynä voi todeta melko helposti, onko ylipäänsä toivoa siitä että syytteen kiistämisestä on hyötyä. Samoin voi tietysti palauttaa mieleen mitä on tullut kertoneeksi. Toisaalta voi todeta kuka on esittänyt selvästi vääriä näkemyksiä.  Asianomistajalla tilanne on vastaava: kannattaa esimerkiksi miettiä pitäisikö saada vielä lisää todistajia paikalle. Tässä yhteydessä kuitenkin viittaan todistajien saamisen vaikeuteen ja todistajien surkeaan asemaan oikeudenkäynneissä Poliisikuulustelut ovat yleensä varsin asiallisia ja hyviä. Ne ajat ovat jo kaukana jossa poliisit olivat tuskin kirjoitustaitoisia. Olisi erittäin tärkeää, että pöytäkirjat olisivat helposti saatavilla, kun ne kerran ovat julkisia asiakirjoja. Toisin sanoen niiden pitäisi olla sähköisessä muodossa käräjäoikeuden sivuilla kaikkien asianosaisten käytettävissä. Varsinkin kun niitä ei siis suoraan sellaisinaan saisi edes oikeudenkäynnissä käyttää, ainakin joidenkin tuomarien mielestä, kuten yllä mainittiin. Haaste Syytetty haastetaan paikalle, ja hänen pitää olla yleensä läsnä, ellei haasteessa todeta että tuomio voidaan julistaa joka tapauksessa. Poisjääminen johtaa sakkoihin, ellei ole perusteltua syytä poissaoloon.  Toistuvat poissaolot johtavat yleensä siihen, että syytetty pyritään ottamaan kiinni ennen oikeusistuntoa. Tämä voi tuottaa pahimmillaan viikonlopun yli kuluvan putkassa istumisen. Myös muut asianomistajat ja todistajat voidaan velvoittaa osallistumaan sakon uhalla jos heidän läsnäolonsa on tuomion kannalta olennaista. Ikävä kyllä tämä järjestelmä ei ole aukoton, vaan jo haastaminen saattaa usein epäonnistua. Tämän voi tarkistaa etukäteen: jos osaa syytetyistä ei ole saatu haastettua niin oikeudenistunto usein peruuntuu ilman muuta.  On siis oman edun mukaista olla aktiivinen ennen pääkäsittelyä ja tarkistaa että kaikki ovat tulossa paikalle. Haasteen voi muuten saada jopa vain päivää ennen, mutta silloin on kyllä oikeus vaatia lykkäystä. Jokaisella on oikeus valmistautua hyvin oikeudenkäyntiin! Ei missään nimessä kannata lähteä paikalle täysin valmistautumattomana, varsinkin jos ei ole edes asianajajaa. Käsittelyn suullisuus Oikeudenkäymiskaaren 6 Luku 3§ sanoo seuraavaa: ”Pääkäsittely on suullinen. Asianosainen ei saa lukea eikä antaa tuomioistuimelle kirjallista lausumaa, taikka muutoinkaan esittää asiaa kirjallisesti”. En ymmärrä miksi tämä määräys kieltäisi esitutkinta-aineiston käyttämisen. Toisaalta kuitenkin syyttäjä kyllä saa lukea syytteen papereista (he tekevät sen niin nopeasti, ettei hitaampi syytetty takuulla pysty seuraamaan). Muutenkin suullisuus on suhteellista: muistiinpanoja saa käyttää ja kirjallista aineistoa esittää todisteeksi. Asianosainen saa kuitenkin lukea asiakirjasta vaatimuksensa sekä suorat viittaukset oikeuskäytäntöön ja oikeuskirjallisuuteen sekä sellaisiin asiakirjoihin, joita pelkästään suullisesti esitettyinä on vaikeata ymmärtää. Lisäksi hän saa käyttää kirjallista muistiinpanoa muistinsa tueksi. Valmistelussa laadittuun kirjalliseen yhteenvetoon saadaan myös pääkäsittelyssä tukeutua tarkoituksenmukaisella tavalla, sanoo laki. Kuten edellä on jo todettu, ainakin joidenkin tulkintojen mukaan esitutkinta-aineistoa ei ole tarkoitus suoraan käyttää pääkäsittelyssä, mikä on täysin käsittämätöntä, suorastaan järjenvastaista, ottaen huomioon että se on usein selvästi luotettavampaa kuin mikään myöhäisempi aineisto tai muistikuva. Esitutkinta-aineistojen pitäisi olla jokaisella selvästi ainakin tiedossaan, vaikka niitä ei suoraan oikeudessa luettaisikaan. On tärkeä tietää, että esitutkinta-aineisto pitää erikseen liittää näytön tueksi pöytäkirjaan. Jos siis on havainnut että aineistossa on vahvaa näyttöä joka tukee omaa näkemystä asiasta, niin siihen pitää vedota istunnossa. Henkilöiden toteaminen Aluksi tuomari selvittää ketkä ovat paikalla. Tässä vaiheessa prosessi voi jo keskeytyä, jos joku puuttuu. Kannattaa siis aina itse olla aktiivinen tässä suhteessa, jos haluaa saada jutun ratkaistuksi nopeasti. Esimerkiksi kannattaa huolehtia omien todistajien ja kanssasyytettyjen tai muiden asianomistajien paikalle tulosta. Tätä ohjetta kannattaa toistaa monta kertaa: kokemukseni on että asianomistajat eivät useinkaan ole näin tehneet, vaan luottavat siihen että kaikki tulevat paikalle. Kun läsnäolijat on todettu, niin todistajia pyydetään poistumaan paikalta. Muuten oikeuteen saa (yleensä) vapaasti tulla kuuntelemaan, joten kannattaa ilman muuta ottaa itselleen tukihenkilöitä mukaan, ainakin seuraksi jos joutuu odottelemaan pitkään. Syytteen lukeminen ja kannanotot Syyttäjä lukee tämän jälkeen syytekirjelmän, joka on yleensä erittäin tiivistetty ja antaa tapahtumasta hyvin pelkistetyn kuvan (Myöhemmin syyttäjä sitten voi kuvata tapahtuman paljonkin tarkemmin). Tärkein tieto on lähinnä se, mistä rikoksesta ja minkä pykälän mukaan syytetään.  Sitten kysytään asianomistajilta yhtyvätkö he syytteeseen ja vastaajilta miten he vastaavat syytteeseen. Tässä on tärkeä tietää ero myöntämisen ja kiistämisen välillä. Jos syytetty kiistää syytteen, niin syyttäjän on pyrittävä näyttämään asia toteen. Jos syytetty taas myöntää syytteen oikeaksi, niin yleensä muuta ei juuri tarvita (siis tunnustuksella on suomalaisessa oikeudenkäytössä yllättävän keskeinen osa: olin itse luullut että tunnustuksen arvo on nykyään olematon…). Eli esimerkiksi todistajien puuttuminen ei estä oikeudenkäynnin toteutumista. Jos siis näyttää siltä että näyttö on melko vahva (ja jos lisäksi tietää hyvin tehneensä syytteessä esitetyt asiat tai pitää sitä todennäköisenä, esim. vahvan humalatilan takia), niin ilman muuta kannattaa myöntää tekonsa ja keskittyä lieventävien asianhaarojen esittämiseen. Niillä voi olla iso merkitys lautamiesten näkökulmasta. Kiistämisestä saa vain haittaa. Vaatimukset Tämän jälkeen selvitetään juttuun liittyvät vaatimukset. Valtiolla voi olla vaatimuksia sekä rikoksen kohteiksi joutuneilla. Nämä vaatimukset voidaan hyväksyä ja kiistää. Kiistämisen lisäksi täytyy kuitenkin arvioida vaatimusten määriä. Oikeus päättää vaatimusten kohtuullisuudesta ja määristä tuomiolauselmassa. Tähän kannattaa siis paneutua hyvin. Kannattaa valmistautua hyvin vaatimusten esittämiseen. Tässä suhteessa asianomistajat ovat usein täysin olemattomasti valmistautuneet. He eivät tiedä oikeuksiaan eivätkä osaa vaatia kunnollisia korvauksia. Tai esittävät mahdottomia korvauksia tai sellaisia joita suomalaisessa oikeuskäytännössä ei myönnetä (esim. henkiset kärsimykset edellyttävät hyvin vahvoja perusteita, eivätkä summat siltikään ole suuria).  Vastapuolen vaatimuksia kannattaa myös kiistää ja pitää suurina (”paljoksua”). Sama koskee muuten myös asianajajien esittämiä laskuja. Niihin kannattaa tutustua ja selvittää mikä on hyväksyttävä normi. Syyttäjät voivat tässä suhteessa olla suuripiirteisiä. Syyttäjät eivät muuten yleensä välitä näistä ajamaansa syytteeseen liittyvistä vaatimuksista, vaikka ymmärtääkseni lainsäädäntö tätä edellyttäisi (näin ainakin oikeudenkäytön asiantuntijat, esim. alan johtava professori ovat minulle sanoneet). Asianomistajan kannattaa siis olla aktiivinen syyttäjän suuntaan ja vähän jopa painostaakin tätä, jos syyttäjä ei itse ole aloitteellinen. Korvauksista voidaan todeta se, että Suomessahan ei henkisistä kärsimyksistä saa juuri mitään, ja kivusta ja särystä normit ovat erittäin alhaisia. ”Tavanomaisesta” väkivallasta, jossa vammat eivät ole olleet pysyviä, voi saada 100-500 euroa. Pysyvistäkään vammoista ei kovin paljoa makseta. Minusta kannattaa vaatia reilusti enemmän. Jotkut käräjäoikeudet voivat olla avokätisempiä. Jos vahinko liittyy ammatin harjoittamiseen, niin tämä kannattaa myös todeta. Sen lisäksi pitää vaatia korvausta kaikista todellisista vahingoista: rikkoutuneista esineistä, vaatteista ym. Tällöin ei tarvita kuitteja, mutta jos sellaisia on, niin ne kyllä yleensä hyväksytään.    Lääkärintodistukset ovat aina tarpeen, ja lääkäriltä pitää ehdottomasti pyytää arvio kaikista pysyvistä vammoista.  Juuri tässä suhteessa syyttäjän ja käräjäoikeuden ohjeistus olisi ehdottomasti kaikkein tärkeintä: joka vuosi kansalaiset menettävät suuria summia vain sen vuoksi, etteivät tiedä mitä heillä olisi oikeus vaatia ja saada! Eikä tietenkään kannata ajatella pystyykö vastapuoli maksamaan: jos vastapuoli ei maksa korvauksia niin niitä voi vaatia valtiolta. Joka tietysti on vielä saidempi kuin käräjäoikeus, mutta ei missään nimessä maksa mitään, jos tuomiossa ei korvauksia ole määrätty (tai ainakin jos ei voi osoittaa sellaisia pyytäneensä). Kannanotto syytteeseen ja vaatimuksiin Kun syyttäjä on lukenut syytteen ja siihen liittyvät vaatimukset niin kaikilla osapuolilla on oikeus ottaa kantaa näihin. Asianomistajilta kysytään yhtyvätkö he syytöksiin ja mitä omia vaatimuksia heillä on. Vastaajilta kysytään myöntävätkö he syytteen oikeaksi vai kiistävätkö he sen ja mitä mieltä he ovat esitetyistä korvausvaatimuksista. Vaikka myöntäisikin syyllisyytensä, niin silti voi kiistää korvausvaatimukset joko osittain tai kokonaan. Juridisesti tehdään erottelu perusteen ja määrän välillä. Voi siis olla sitä mieltä, että toisella osapuolella on oikeus korvaukseen, mutta voi olla eri mieltä korvauksen määrästä. Ja vaikka kiistäisikin oikeuden korvaukseen kokonaan, niin silti on syytä myös ottaa kantaa määrään, jos se on liian iso. Kun syytetyltä tässä vaiheessa kysytään myöntämistä tai kiistämistä, niin ei pidä ryhtyä laajoihin perusteluihin. Silti kiistämisperuste täytyy esittää, esimerkiksi muodossa ”tulen osoittamaan etten ole ollut syyllinen” tai jos on sattunut asian myöntämään esitutkinnassa niin on syytä kertoa miksi ei enää ole samalla kannalla. Todistajien kuuleminen Todistajat ovat oikeudenkäynnissä sekä erittäin huonosti kohdeltuja että arvostettuja. Kuten edellä totesin, niin todistajien kohtelu on usein ala-arvoista, palkkiot olemattomia (tosin todistajat voivat vaatia täyttä korvausta, siten että se joka häviää, joutuu maksumieheksi, mutta tätäkin harvoin tapahtuu, eikä tätä todistajille yleensä kerrota), odotusajat pitkiä ja turhia käyntejä tulee liian usein. Toisaalta todistajien lausumiin kiinnitetään yleensä vakavasti huomiota, ja jos todistaja on varma asiastaan, niin häneen yleensä luotetaan. Olisi tärkeää, että todistajien kohtelu muuttuu toisenlaiseksi. Esimerkiksi niin, että jutut, joissa on todistajia, otetaan ensin käsittelyyn, todistajan ei tarvitse tulla uudelleen todistamaan jos hän on paikalla, mutta asianomistaja ei ole, ja korvaukset tulonmenetyksistä ja matkoista ovat kunnollisia. Todistajat kutsutaan paikalle yksi kerrallaan sen jälkeen kun vastaajan ja asianomistajien näkemykset tapahtumisesta on selvitetty. Todistajilta ei yleensä paljoa kysytä. Ensin heitä pyritään kertomaan omin sanoin tapahtumien kulku sellaisena kuin sen muistavat (tällöin olisi kovin hyödyllistä, että on tutustunut omaan todistajanlausuntoonsa ja mahdollisesti muiden poikkeaviin kertomuksiin) jonka jälkeen kaikki osapuolet saavat esittää kysymyksiä. Yleensä kysymyksiä ei paljoakaan esitetä. Sen jälkeen kun kysymykset loppuvat, todistaja saa lähteä. Siis yleensä pitkän odottelun jälkeen lyhyt vierailu todistajanpöydän ääressä voi olla hyvin frustroivaa. Varsinkin silloin jos on jouduttu tulemaan paikalle jo useamman kerran. En kuolemaksenikaan voi käsittää miksei tässä tapauksessa voida kysyä todistajalta heti kun hän on paikalla kaikki olennaiset kysymykset ja sitten myöhemmin katsella todistajanlausunto vaikka videolta. Yksi asia, mikä minua on huvittanut, on ollut se, että joskus asianajajat monimutkaisemmissa jutuissa kutsuvat paikalle ns. yleistodistajia. Ääritapauksessa, kun käsiteltiin erästä laajaa veronkiertojuttua, missä ravintoloitsijat olivat pistäneet suurimman osan ansioistaan sivuun ja tehtailleet aivan erilaisia kassakuitteja, niin puolustus oli hankkinut paikalle todistajan joka pyrki osoittamaan että ko. alan yleinen tuottavuus oli sellainen, että syytteessä esitetyt summat olivat mahdottomia. Kun jutussa selvästi kuitenkin aivan konkreettisesti pystyttiin osoittamaan, kuinka paljon tuloa ravintoloista oli kertynyt, niin tällainen teoreettinen yleistodistelu kertoi lähinnä sen, että suomalaisten etnisten ravintoloiden tileissä on paljonkin epäselvyyttä (eli verottaja voisi olla paljon valppaampi). Totta kai todistelun olisi pitänyt pyrkiä siihen, että veroviranomaisten laskut oli tehty väärin tässä ja vain tässä tapauksessa. Pienenä sivuhuomautuksena voin sanoa, että meikäläisillä viranomaisilla on todella hyvät tiedot alkoholin myynnistä ravintoloille, joten niiden perusteella voisi kyllä laajemminkin arvioida sitä, kuinka paljon ohimyyntiä oikein maassa tapahtuu. On kummallista että tätä menetelmää ei käytetä yleisemmin hyväksi. Se olisi valtiolle kohtuullisen hyvä tulolähde. Vastaajan ja asianomistajien kuuleminen Todistajia kuullaan valaehtoisesti joten heidän täytyy esittää joko vala tai juhlallinen vakuutus. Heidän edellytetään tämän jälkeen puhuvan vain totta. Tämä on tärkeää, varsinkin kun nykyään jo monille korkeakouluopiskelijoille tankataan päähän että sellainen on silkka mahdottomuus. Suomalaisessa oikeudessa tästä pidetään onneksi vielä kiinni. Jotkut tuomarit ovat kuitenkin jo ryhtyneet postmodernisoimaan (oikeustieteellisissäkin tiedekunnissa konstruktionismi ja muut hullutukset ovat levinneet kulovalkean lailla, varsinkin kaikkein arvostetuimpien oikeustieteen aloilla, esimerkiksi yleisessä oikeusteoriassa) valaa siten, että sanovat todistajalle että esitätte totuuden sellaisena kuin se teistä tuntuu tai jotain vastaavaa. Syytetyn suhteen tilanne on toinen. Häntä voidaan kuulla mutta ilman valan velvoitusta, ns. todistelutarkoituksessa (asianomistajan taas pitää pysyä totuudessa). Tämä merkitsee että hän voi valehdella niin paljon kuin sielu sietää. Ja hän saa myös vaieta, jos haluaa. Niinpä hänen kuulemisellaan ei siis ole samaa merkitystä kuin todistajien tai asianomistajien kuulemisella, joiden oletetaan puhuvan totta, ellei toisin näytetä. Joskus tilanne on hankala kun todistajat puhuvat täysin ristiin, jolloin on ilmeistä että joku valehtelee. Juuri näissä tilanteissa lautamiesten arvioilla luotettavuudesta on suuri merkitys, vaikka sitten kyllä johdonmukaisuuden kannalta pitäisi voida myös tuomita todistaja, johon ei uskota, väärästä valasta. Totta tietysti on, että todistajat voivat olla aidosti eri mieltä tapahtumien kulusta ja kumpikin rehellisesti omalla kannallaan. Postmodernistien kannattaa kuitenkin muistaa, että rikos on voinut tapahtua vain yhdellä tavalla, joten siis joku on varmasti myös väärässä jos versiot tapahtumien kulutusta ovat erilaisia. Kaikki totuudet eivät ole samanarvoisia: juuri siitä oikeudenkäynnissä on kyse! Jos kaikki totuudet olisivat samanarvoisia, niin oikeudenkäyntien lopputulokset pitäisi arpoa. Eikä lautamiehiä tai tuomareita tarvittaisi lainkaan. Lottokone pöydän taakse pyörimään vain! Loppulausunnot Viimeksi esitetään osapuolten loppulausunnot. Niissä asianajajat pyrkivät esittämään argumentit asiakkaidensa puolesta ja syyttäjä pyrkii korostamaan syytteen toteennäyttämistä. Joskus loppulausunnoissa todella onnistutaan esittämään uusia vakuuttavia näkökohtia. Silti niillä ei yleensä ole suurtakaan merkitystä. Sen sijaan syytetyn ja asianomistajan kannattaa ehkä tuoda vielä esiin mielestään olennaisia asioita esimerkiksi lieventävinä asianhaaroina ja toisaalta vahingon suuruutta tai omaa luotettavuuttaan korostavina. Esimerkiksi taustaan liittyviä asioita tai vaikkapa lastenhoitoon liittyviä ongelmia odotettavissa olevan vankeuden aikana. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, ettei niillä kovin suurta vaikutusta ainakaan lautamiehiin näytä olevan. Päätös Useimmiten päätös asiassa annetaan lyhyen odotusajan jälkeen, josta suurin osa kuuluu päätöksen teknisten yksityiskohtien muotoiluun (ja laskutoimituksiin!). Jos kyseessä on monimutkaisempi asia, annetaan päätös ns. kansliapäätöksenä eli se voidaan noutaa annettuun ajankohtaan mennessä käräjäoikeuden kansliasta. Todettakoon tässäkin että Helsingin käräjäoikeus ei tunne sähköpostia ja liitetiedostoja vaan antaa päätökset paperikopioina ja fakseina. Kun ottaa huomioon, että ratkaisut ovat julkisia, niin totta kai tehokkainta olisi panna ne heti nähtäville verkossa! Niin tulee varmaan jossain vaiheessa käymään. Sitten kun kansalaiset pystyvät asioimaan viranomaisen kanssa verkossa myös yksilöinä, niin kaikki muukin aineisto, johon heillä on oikeus, pitäisi olla myös verkossa.  Valitusoikeus Päätökseen on ilmoitettava tyytymättömyyttä välittömästi tai viimeistään viikon sisällä. Valituksen jättäminen on tehtävä viimeistään kuukautta ratkaisun jälkeen. Nämä määräajat on ilmoitettu ratkaisussa. Valitus kannattaa aina tehdä jos vastapuoli valittaa, mutta muuten kannattaa harkita tarkkaan sitä kannattaako valittaa. Tavallisesti erilaiset kokeneet rikolliset valittavat aina, koska se ei maksa heille mitään. Tavalliselle kansalaiselle valitukset voivat käydä kalliiksi.  Suurin ongelma on se, että jos kansalainen olisikin voittanut ensimmäisessä oikeusasteessa niin varakkaat instituutiot voivat jatkaa ylempiin oikeusasteisiin. Ja useimmiten ehkä voittavatkin siellä. Tästä minulla ei ole tietenkään mitään näyttöä, vain ennakkokäsitys. Viimeksihän suomenruotsalainen kirjailija Tua Forsström luopui ajamasta juttua, jonka oli voittanut käräjäoikeudessa. Kirkko valitti ratkaisusta edelleen Hovioikeuteen, jolloin Forsström vetosi siihen ettei hänellä ole varaa ajaa juttua pitemmälle.  Eli jollain tavalla pitäisi huolehtia siitä, että syytettyjä kohdellaan tasapuolisesti riippumatta siitä, millaiset heidän resurssinsa ovat (yksittäiset kansalaiset jotka eivät saa ilmaista oikeusapua ovat tässä kaikkein huonoimmassa asemassa). Tuomarinvalan pitäisi velvoittaa myös oikeuslaitosta! Istuntojen aikataulut Aikataulut eivät yleensä pidä: valmistaudu odottamaan pitkään. Selitys: kuten edellä todettiin, nykyisen oikeudenkäyntijärjestyksen ansiosta suuri osa jutuista peruuntuu. Niinpä on mahdollista, että jos jutut pyritään aikatauluttamaan tarkasti, niin tulee pitkiäkin tyhjiä odotusaikoja. Vasta sitten, kun oikeusjutut pidetään riippumatta siitä, keitä on mukana, voidaan myös ajallisesti täsmätä oikeudenkäyntien tarkka alkamisaika. Jutut voivat olla esim. alkamassa klo 9, klo 11 ja klo 13. Juttu voi kuitenkin oikeasti alkaa kymmeneltä, kahdeltatoista ja kahdelta-kolmelta (tuskin sen jälkeen koska tuomioistuin pyrkii noudattamaan virka-aikaa). Todistajan on valmistauduttava odottamaan vielä pitempään (viimeisimmässä jutussani viimeinen todistaja kutsuttiin sisään n klo 18). Jos vain mahdollista, niin asianomistajan kannattaa sopia tuomarin kanssa, että saa hälyttää todistajan paikalle vasta sitten kun häntä todella tarvitaan. Kun suomalaisessa järjestelmässä todistajia kohdellaan todella kaltoin, niin pienet joustavuuden osoitukset tekisivät hyvää. Todistajat ovat periaatteessa hyvin tärkeitä, mutta systeemissä, jossa oikeudenkäynti tapahtuu aikaisintaan puoli vuotta ja täysin rutiininomaisesti useita vuosiakin itse tapahtumista, niin on selvää, ettei varsinaisella suullisella todistajien paikallaololla juuri enää ole mitään merkitystä. Tätä ei oikeudenkäytössä näytetä pitävän minkäänlaisena ongelmana. Sehän merkitsee, että todistajanvalalla ei juuri ole merkitystä. Sen voisi korvata muotoilulla: Kerro tapahtumista kaikki minkä muistat, jos muistat, tai jotain sinne päin. Oma rooli oikeudessa Esitutkinta-asiakirjat kannattaa ehdottomasti hankkia ja lukea hyvin ennen oikeuden käyntiä. Todistajan pitäisi saada automaattisesti omat kirjalliset lausuntonsa, mutta asianomistajan ja syytetyn kannalta esitutkintapöytäkirjat ovat täysin olennaisia.  Mitä paremmin ne hallitsee, sitä vähemmän tarvitsee asianajajaa. Syyttäjä on toki (periaatteessa) perehtynyt esitutkinta-asiakirjoihin ja hyödyntää niitä ristikuulustelussa, mutta tässä kannattaa ehdottomasti tehdä myös itse kotitöitä! Mieti etukäteen mitä asiassa on tapahtunut ja mitä olet itse tehnyt, niin että pystyt kuvaamaan tapahtumat omin sanoin. Voit myös katsoa missä suhteessa esitutkintapöytäkirjat sisältävät mahdollisesti mielestäsi virheellistä tietoa Muista että oma vakuuttavuus on tärkeä: sen saa ulkomuodon avulla, esiintymistavalla, asiallisuudella, selkeydellä ja rehellisyydellä.  Toisin sanoen pitää puhua selvästi, yksinkertaisesti ja vakuuttavasti ja tämän lisäksi olla mahdollisimman vähän poikkeavan näköinen. Olen ollut istunnoissa joissa väkivaltaisuudesta syytetty vastaaja on tullut paikalle hihattomassa puserossa joka paljastaa hirveät lihakset ja pääkallotatuoinnit. Tai potkimisesta syytetty nuori mies voi tulla paikalle raskaat maihinnoususaappaat jaloissaan.  Tai vaimonsa hakkaamisesta syytetty ja sen kiistävä aviomies olisi suurin piirtein valmis hakkaamaan vaimonsa oikeussalissa (kaikki nämä ovat ihan todellisia esimerkkejä). Tietenkin he myös kiistävät syyllistyneensä mihinkään, mutta sillä ei ole paljoa merkitystä kun he samalla näyttävät sen, että kuvatut teot ovat olleet heille täysin mahdollisia. Jos vastapuolena olevaa pientä hentoa laiheliinia sitten syytetään väkivallanteoista ja paljain käsin aiheutetuista hirveistä vammoista, niin on melko helppo uskoa, jos hän kiistää tehneensä mitään ja sanoo olleensa uhri. Eli siis liioitellut vastasyytökset ovat tuskin hyödyllisiä. Todistajat ovat siis ensiarvoisen tärkeitä, mutta heitä voi olla hankala saada. Kaikki tietävät että todistajana oleminen on hankalaa ja vähän palkitsevaa, kuten tässäkin olen jo moneen kertaan todistanut. Jos kuitenkin olet löytänyt tapahtumalle todistajan, niin pidä hänestä huolta. Toimita hänelle kuulustelupöytäkirjat ja pidä huoli että hän tulee paikalle oikeaan aikaan ja tietää suurin piirtein miten prosessi kulkee. Ja huolehtia siitä, että hän saa kunnon palkkion. Todistajathan voivat periaatteessa vaatia vaikka kuinka korkeita palkkioita; siltä osin kun valtio ei korvaa niitä, niin oikeudenkäynnin osapuolet voivat joutua korvaamaan. Jos olet vähätuloinen, niin voit saada ilmaista oikeusapua ja keskituloisena saat myös kaupungin edullista palvelua. Oikeusaputoimiston juristit ovat useimmiten erinomaisia ja verrattuna surkeimpiin yksityisiin asianajajiin ero on huimaava. Nythän on käynyt niin että keskituloiset ovat tämän takia syrjäyttäneet pienituloiset oikeusapupalvelun piiristä, ja nämä taas turvautuvat kaikenlaisiin sekunda-asianajajiin, joita kyllä riittää. Asianajaja on siis usein tarpeen jos jutussa on vastapuoli, jolla on asianajaja, mutta usein asianajaja vain heikentää mahdollisuuksia pärjätä lievemmällä rangaistuksella. Asianajaja ei koskaan kykene tekemään sinusta viatonta ja rehellistä, jos et sellainen ole. Eikä useinkaan onnistu edes lieventämään tuomiota. Ja asianajaja, joka aina haluaa kiistää (ilmeisenkin) syyllisyyden, on mahdollisimman huono neuvonantaja.  Asianajaja on tarpeen myös jos syyte on vakava (törkeä rikos), ja jos et ole rikosta tehnyt. Ja vaikka olisitkin, niin asianajajan käyttö lienee suositeltavaa, sillä on tärkeää että hän tietää millaisia tuomioita kyseisistä rikoksista pitäisi voida saada ja mitä ovat mahdolliset lieventävät asianhaarat. Mieti mielessäsi etukäteen kaikki asiat jotka voivat selittää tapahtunutta, mutta ei yhtään yli. ei kannata ruveta rönsyilemään. Varsinkin erilaiset ulkomaalaistaustaiset syytetyt ovat tässä suhteessa melko toivottomia. He eivät yleensä koskaan osaa pysyä asiassa ja vastata vain kysymyksiin. Toisin sanoen, jos olet mukana jutussa, jossa on mukana ulkomaalaisia tai muita kuin suomenruotsalaisen vähemmistön edustajia, niin olet aina etulyöntiasemassa, ellet ole syyllistynyt rasistiseen rikokseen. Ei siis siksi että sinua suosittaisiin, vaan siksi että vastapuolesi toimii käytännössä itseään vastaan. Pysyttele vain itse rauhallisena ja asiassa, äläkä mene mukaan vastapuolen monisanaisuuteen. Tämä on tärkeää: valmistaudu tekemään itse kysymyksiä! Siis jos esitutkintakertomuksessa on mielestäsi kerrottu väärin, mieti kysymyksiä joilla asian voi osoittaa. Ei siis väitteitä, vaan kysymyksiä. Kun sinulta itseltäsi kysytään niin silloin voit oikaista virheitä ja esittää väitteitä. On erityinen taito päästä asiasta selville tekemällä kysymyksiä. Jos olet huono keksimään kysymyksiä, niin tämä voi olla erityinen syy palkata asianajaja. Tosin useat asianajajat tuntuvat olevan yhtä surkeita kysymysten esittäjiä kuin ensikertalaiset. Tämä on kuitenkin minusta se ammattitaito josta asianajajat itse asiassa palkkionsa saavat. Asianajajan kyselytaidosta saa kyllä hyvän kuvan heti ensimmäisessä neuvottelussa tämän kanssa. Jos asianajaja ei saa sinusta mitään irti, niin tuskin hän saa vastapuolestakaan! Kysymysten tekemistä kannattaisi jopa harjoitella ennen istuntoon tulemista. Täytyy sanoa, että monet tuomaritkin ovat tosi kehnoja kysymysten esittäjiä. Olin äskettäin tapauksessa jossa syytetty osapuoli väitti sopineensa asian asianomistajan kanssa välittömästi tapahtumisyön jälkeen. Kukaan ei keksinyt kysyä asiaa asianomistajalta, jolla ei ollut omaa asianajajaa paikalla (joka ehkä olisi asiaa kysynyt, tai sitten ei). Jotenkin ihmisillä tuntuu olevan sellainen maaginen olettamus, että oikeus osaa lukea heidän ajatuksiaan. Riittää kun he ovat tuomioistuimessa läsnä. Älä kuitenkaan oleta, että sinut ymmärretään ilman että olet yrittänyt ilmaista itsesi mahdollisimman selvästi! Sama koskee oikeuksiasi: ne eivät toteudu ellet itse tiedä oikeuksiasi ja osaa pitää niistä huolen. Kukaan muu ei suomalaisessa järjestelmässä pidä niistä huolta. Holhous on kaukana suomalaisesta tuomioistuinkäytännöstä. Oikeusjärjestelmä ei kuulu hyvinvointivaltioon. Sovittelu Sovittelu on erittäin merkittävä järjestelmä, jota minusta noudatetaan aivan liian vähän. Monissa niistä pienistä rikosasioista, joissa olen ollut mukana, olisi ehdottomasti pitänyt järjestää sovittelu turhan oikeudenkäynnin sijaan, josta 2-3 asianajajaa saa kukin reilut 1000 euroa valtion varoista. Koska kyseessä olisi valtiolle erinomaisen edullinen järjestelmä, niin siihen kannattaisi panostaa paljon enemmän. Minulla on myös se käsitys, että sovittelu on jopa viime aikoina vähentynyt, mutta en osaa arvioida tätä. Joka tapauksessa en ole havainnut, että missään jutussa, joissa olen ollut mukana, mainittaisiin enää sovittelun mahdollisuutta, kun siihen aikaisemmin on useinkin viitattu. Ja ennen oli yleensä mainintoja sovittelun yrityksistä, mutta nyt en ole niitä huomannut. Tosin ennen luin useammin esitutkintapöytäkirjoja, mutta nyt en ole lukenut niitä niin ahkerasti. Sovitteluhan on nykyään lakisääteistä, joten on mahdollista, että kaikki sovitteluun menneet jutut myös järjestyvät sovittelun kautta.  Lopuksi Tässä suppeassa esityksessä ei tietenkään ole käsitelty kuin murto-osaa mahdollisista oikeudenkäynnin sudenkuopista tavallisen kansalaisen kannalta. Haluaisin kuitenkin ehdottomasti painottaa sitä, että missään nimessä ei pidä kuvitella, että oikeudenkäynti on jotain sellaista, mitä tavallinen kansalainen ei voi hallita. Toisin kuin vaikkapa verotuskäytäntö tai eläkepäätökset, oikeudenkäynnit ovat useimmiten melko yksinkertaisia ja selkeitä. Rehellinen ja avoin esiintyminen tuottaa aina parhaan tuloksen. Jossittelut (eli kontrafaktuaaliset väitteet) kannattaa jättää pois. Siis tyyppiä: enhän minä voi olla syyllinen, sillä jos todella olisin hakannut, niin tuo nainen ei olisi enää elossa! Paljon parempi on myöntää, jos on tullut hakanneeksi ja sanoa olevansa pahoillaan. Jos taas tietää, ettei ole ketään hakannut, vaan vastapuoli on keksinyt jutut, niin täytyy yrittää löytää näyttöä tai vakuuttavia perusteluja. Mitä vähemmän turhaa ylimääräistä asiassa esittää, sitä paremmin pääsee hyvään lopputulokseen. Siis pysykää asiassa, pitäkää perusongelma kirkkaana ja karsikaa pois kaikki turha! Otan mielelläni vastaan kaikenlaisia kommentteja ja omia kokemuksia (osoitteella j.p.roos@helsinki.fi). Pyrin täydentämään tätä esitystä sitä mukaa kuin saan lisää informaatiota. Itse olen lopettelemassa uraani lautamiehenä, joten tämä olkoon jonkinlainen testamentti siitä millaisia asioita haluaisin oikeudenkäynneissä kehittää ja muuttaa. Lopuksi haluan vielä kiittää lukuisia lautamieskollegoja jotka ovat ottaneet yhteyttä minuun sen jälkeen kun tämä Käsikirja on ollut verkossa luettavissa. He ovat antaneet minulle monia hyviä kommentteja ja täydennysehdotuksia. Näyttää siltä, että heidän kokemuksensa ovat olleet melko lailla samankaltaisia kuin minulla. Todettakoon, että olen luettanut tätä tekstiä myös Helsingin käräjäoikeuden ulkopuolisilla asiantuntijoilla, ja tosiasia on, että monet asiat ovat Helsingissä huonommin: pienemmissä käräjäoikeuksissa juttuja ei yleensä peruunnu, siirtoajat ovat kohtuullisia, todistajat eivät joudu odottamaan liikoja jne. Sen sijaan itse prosessi on muuten hyvin samankaltainen. Helsinki on ennen kaikkea odotusaikojen, peruuntumisten ja todistajien kohtelun osalta melko erityislaatuinen paikka, jonka ongelmista osa ratkeaisi heti rahalla, mutta osa kyllä myös paremmalla organisoinnilla ja joustavuudella. Tällä hetkellä on kuitenkin niin, että jos rikoksia tekee, tai jos joutuu asianomistajaksi, niin kannattaa pitää huoli siitä, että se tapahtuu mieluummin vaikkapa Loviisassa tai Tammisaaressa kuin Helsingissä! Viitteitä Oikeusministeriön kotisivut Oikeudenkäyntikaari Tuomarinvala Jukka Kekkonen:  Lautamiehet, oikeudenhoito ja oikeusvaltio. Suomen lautamiehet ry 35  vuotta, Vaasa 2006 Laamanni läksytti asianajajaa  HS 30.8.2006 A11 Lulu Nenonen: Lautamiesten tärkein tehtävä on arvioida näyttöä. HS 30.10.2006 Risto Uoti: Toistetut jaaritukset uhka oikeusturvalle. Helsingin Sanomat 3.9.2006 Mielipide C5 Suomen lautamiehet ry 35 vuotta 1971-2006. Vaasa 2006. Back to beginning