|
. |
J P Roos Kahtiajakautunut sivistyneistö? Kanavan 70-vuotisjuhlanumero, Kanava 1/2003, 83-86 En lue Kanavaa säännöllisesti. Sen verran kun olen sitä katsonut niin johtopäätös on ollut aina sama: tämä lehti ei ole minua varten. Kuitenkin tiedän hyvin että nykyinenkin päätoimittaja yrittää tarmokkaasti laventaa lehden lukija- ja kirjoittajapohjaa. Juuri siksi minäkin olen nyt kirjoittajien joukossa. Ja niin mieleeni tuli pohtia juuri tätä vierauden tunnetta vähän perinpohjaisemmin. Kanavahan on - muutakaan ei kaiketi ole - leimallisesti suomalaisen sivistyneistön lehti. Siinä kirjoittavat tunnetut suomalaiset, suomalaisen sivistyneistön jäsenet: Se mainostaa itseään lauseella “maan johtava keskustelufoorumi”. Käytössäni olleiden melko tuoreiden Kanavien numerot sisältävät mm seuraavia kirjoittajia: Jukka Tarkka, Timo Vihavainen, Jorma Ojaharju, Esko Rajakoski, Matti Wiberg, Seppo K J Utria, Panu Hakola, Timo Helenius, Lauri Rauhala, Henri Broms, Martti Häikiö Raimo Ilaskivi, Heikki Eskelinen, Yrjö Ahmavaara, Osmo A Wiio, Lasse Lehtinen, Jyrki Vesikansa, Seikko Eskola Vesa Vares, Kalle Isokallio Tauno Tiusanen, mutta myös sellaiset kuin Antti Kasvio, Ulla Maija Kivikuru Putte Wilhelmsson, Sami Mahkonen, Kyösti Lallukka, Raimo Väyrynen, Tapio Varis, Eero Silvasti, Tarmo Kunnas , ovat mukana kirjoittajakunnassa. Siis skaala on aika laaja oikeistosta vasemmistoon, pinnallisista kulttuuriskribenteistä kohtuullisen arvostettuihin kriitikoihin ja tutkijoihin, kaikenlaisista tumpeloista varsin korkeatasoiseen sivistyneistöön. Jos sanoisin oikein ilkeästi niin Kanavassa kirjoittavat kuitenkin pääasiassa kumpujen yössä olevat yhteiskunnan säilyttäjät ja erilaiset melko lailla takaperoiset ajattelijat. Joukossa on myös huomattava määrä yksityisajattelijoita, jotka ovat lukeneet melko vähän, mutta uskovat asiaansa tosi vankasti. Ja sitten on selvää, että Kanava on eläkeläislehti, eli siinä on kyllä selkeä ikäluokkajako: nuoria kirjoittajia on niukasti ja erilaisia eläkeläisiä silmiinpistävän runsaasti. Kanavaa lukiessa voi todeta, että edelleen on olemassa sivistyneistö luokkana. Kanavaan ei tavallinen rahvas kirjoita ja tuskin se sitä myös lukee. Ero jo Suomen Kuvalehteen on ilmeinen, Seurasta puhumattakaan. Jotenkin kirjoittajista mieleen jäävät kuitenkin ne muutamat jotka kantavat kaunaa. Ja ehkä eniten juuri ne jotka kantavat kaunaa Kekkosen Suomelle, puolueettomalle neuvostoystävyydelle, 70-lukulaisuudelle. Koko tämä periodi on todellinen märkivä haava josta säännöllisin väliajoin puristetaan mätää ulos. Mutta siis varmaan enemmistö Kanavan kirjoittajista on jo muunlaista väkeä, hyvinkin eriaineksista. Silti esimerkkejä yksityisajattelusta, eläkkeellä olevien omituisista ideosynkraattisista näkemyksistä (esim psykiatrit Seppo Utria ja Panu Hakola tai kyberneetikko Yrjö Ahmavaara), löytyy yllättävän paljon., mikä viittaa tarjonnan vähäisyyteen. Suomalaista sivistyneistöä on pintapuolisesti kartoitettu vaikkapa Helsingin Sanomien älykkökyselyjen kautta. Nämä kyselyt ovat osoittaneet että älymystö koostuu niiden kaltaisista joilta kysytään, eli määrittelijä määrittelee itseään. Mutta nähdäkseni on perää siinä että älymystöä voidaan luokitella ainakin seuraavilla ulottuvuuksilla: (kulttuuri- ja tiede) virkamiehet tiede, taide, media vasemmisto -oikeisto hallitsevuus - alistettu asema Tässä jaottelussa Kanavan näkyvät kirjoittelijat sijoittuvat oikeistolaisiksi, osittain (mutta vain osittain) hallitsevaan ryhmään kuuluviin tiede- ja hallintosivistyneistön miesjäseniin. Kanavan tarkempi lukeminen tuo mukaan joitakin uusia, täydentäviä ulottuvuuksia - yksityisajattelu (yllättävän moni kirjoittaja on ilmeinen yksityisajattelija, amatöörikirjoittaja) - kaunaisuus (Kanavan kirjoittajilla on yleensä jotain hampaankolossaan) - vanhoissa taistelukuopissa (kumpujen yössä) viipyminen (erityisesti suhteessa Kekkosen aikaan) - kristillisyys ja vahva traditionaalisuus - nationalismi melko ikävässä muodossa - (suomen)ruotsalaisvastaisuus (turhaan ei Kanava nykyään muistuta olevansa Suomalaisen Suomen perillinen). Näissä suhteissa linja on kohtuullisen puhdas, joskaan ei tietenkään sataprosenttinen. En moiti päätoimittajaa. Hän julkaisee selvästikin melko paljon siitä mitä tarjotaan ja näin lehti heijasteleekin aika uskollisesti suomalaisen sivistyneistön koostumusta ja mielipiteiden kirjoa. Ja tietenkin hän kantaa raskasta perintöä: Seikko Eskolan pitkä päätoimittajakausi piti huolen siitä että Kanava pysyi taatusti ylläkuvatuilla linjoilla. Viimeksi tämä linja muistutti olemassaolostaan kun luin Lasse Lehtisen aseveliväitöskirjaa: Suomalaisesta Suomesta löytyi aina erehtymättömästi se kaikkein hurjin sitaatti kulloiseenkin tilanteeseen. Kekkosta vihattiin tuolloin aidosti, eikä se viha ole laantunut. Kyse on siis sitä, että kuva jonka Kanava antaa suomalaisesta sivistyneistöstä ei ole kovin ylentävä: vähän ajattelua, paljon muuttumattomia mielipiteitä ja syvää kaunaa (luulisi että vapautuminen Kekkosen ikeestä. pääsy EU:hun ja luvassa oleva liittyminen Natoonkin olisi innostanut kirjoittajiamme positiivisempiin näkemyksiin, mutta perusasenteesta on kai vaikea päästä eroon). Sen sijaan lukeneiston keskeisin tehtävä: laajojen pohdiskelevien katsausten ja arvioiden tuottaminen on minusta Kanavassa kovin heikoilla kun vertaan lehteä vaikkapa London Review of Booksiin , New York Review of Booksiin, tai Le Monde Diplomatique’en, jotka parhaiten tunnen. Verrattuna näihin lehti on yksinkertaisesti amatöörimäinen ja provinsiaalinen, ja tätähän vain pahentaa se että meille on nyt niin helppoa seurata muualla käytävää keskustelua. Erityisesti vierastan Kanavan kumpujen yön teemoja, sen neuvostoliitto-kekkos-rähmälläänolokiukuttelua sen eläkkeellä olevia onnettomia yksityisajattelijoita ja muuta valistuneiden harrastelijoiden kirjoittelua. Ehkä juuri siksi että nämä ovat niin paljastavia siitä miten ohut suomalainen sivistyneistö kerrostumana ja perinteenkantajana oikein on. Sitä haluaisi olla ylpeä myös suomalaisesta sivistyneistöstä, ei ainoastaan suomalaisuudesta ja suomalaisen yhteiskunnan yleisestä toimivuudesta (vaikka onkin hyvä muistaa, että huolimatta suurista mielipide-eroista kahden suomalaisen välillä niin heitä yhdistää samanlainen suhtautuminen työhön, sitoumusten pitämiseen, rehellisyyteen ym.) Suomi on pieni maa, meillä jokainen voi tuntea jokaisen joka kannattaa tuntea (mutta Kanavan kirjoittajat osoittavat joskus aivan hämmästyttävää kapea-alaisuutta) ja mikä ehkä tärkeintä, kuulua johonkin pääasiallisesti ei-suomalaiseen sivistyneistöyhteisöön (ei ole pakko lukea Kanavaa ollakseen perillä siitä mitä tapahtuu) joten suomalaisuus ei ole tässä mikään ensisijainen kriteeri. Olennaista on seurata juuri jotain keskeisiä kansainvälisiä lehtiä, lukea kirjoja alkukielellä kuin odottaa käännöksiä (joita alan klassikoista ei nykyään juuri ilmestykään, erilaisista päiväperhosista kyllä). Mutta toki on keskustelua jota varten tarvittaisiin yhteisiä foorumeita, joilla maamme koko sivistyneistö paitsi aivan marginaalisia henkilöitä, olisi läsnä, ainakin kun kyse on olennaisista keskusteluista. Nyt kenttä on pirstoutunut ja eriytynyt. Varsinaista sivistyneistödebattia käydään erittäin vähän: jonkun verran päivälehdissä, jonkun verran Suomen Kuvalehdessä, mutta muuten se loistaa poissaolollaan. Yleisönosastot, joita itse harrastan on siitä kiinnostava foorumi, että keskustelua voidaan käydä ilman erityispääomien tukea ja sisäänpääsy ei ole välttämättä riippuvainen henkilön asemasta vaan hänen sanottavastaan. Vuonna 2002 kuolleen Pierre Bourdieun hiomat teoreettiset käsitteet, kenttä, pääomat, kenttätaistelut ovat sivistyneistön pohdinnassa aina omiaan (sinne ne luultavasti parhaiten kuuluvatkin). Bourdieu hahmotti asian niin, että kulttuuri muodostuu erilaisista toimintakentistä, kuten tieteen ja taiteen aloista, mediakentistä mutta myös vaikkapa sivistyneistön yhteisestä kentästä jolla ratkotaan ns. aikalaisdiagnostisia kysymyksiä ja joiden valta-asemat ovat peräisin eri osakentiltä (esimerkiksi kirjailija, tiedemies, poliitikko joka osallistuu yleiseen keskusteluun, kuten Jörn Donner, Paavo Haavikko tai nykyään Thomas Wallgren, Erkki Tuomioja, Heikki Ylikangas, Hannu Taanila) Yleensä täytyy olla erityispääomaa jotta voisi osallistua sivistyneistön kentällä, mutta media on muuttanut tilannetta siten, että keskustelun kärkeen voi päästä suoraankin. ja kohtuullisen suurella painolla. Media synnyttää näin hahmoja joilla tuskin muuten olisi vaikutusmahdollisuuksia. Esimerkiksi sellaisia kuin Lasse Lehtinen. Mediahahmojen ei välttämättä tarvitse olla päiväperhoja tai tyhjänpuhujia, mutta useimmiten näin tietysti on, koska median ideana on ensisijaisesti saada näkyvyyttä, tulla katsotuksi tai luetuksi ilman sen kummempia sisällöllisiä kriteerejä. En voi vastustaa kiusausta ottaa tässä esimerkiksi juuri Lasse Lehtisen väitöskirjaa ja sen synnyttämää keskustelua, johon itse osallistuin. Lyhyesti sanottuna Lehtinen on siis entinen poliitikko, nykyinen mediayrittäjä jolla on halukkuutta poliittiseen taustavaikuttamiseen verkostojen kautta. Hän on myös pyrkinyt erittäin voimakkaasti kieriskelemään mudassa aikaisempia kannanottojaan häveten. Nyt hän on päätynyt historian uudelleen tulkintaan jonka mukaan juuri SDP:n ns. aseveljet pelastivat Suomen liialliselta siirtymiseltä Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.. Hänelle ehdotettiin väitöskirjan kirjoittamista aiheesta ja sen hän myös teki. Väitöskirja on nyttemmin hyväksytty, tietyin varauksin, heikolla arvosanalla.. Prosessi sinänsä on hyvä osoitus siitä, miten helppoa on saada mikä tahansa väitöskirja hyväksytettyä missä tahansa yliopistossa. Jos Lehtistä ei olisi haluttu hyväksyä Oulussa, hän olisi voinut viedä opuksensa Turkuun tai Tampereelle (tuskin kuitenkaan Helsinkiin, jos olen Seppo Hentilän näkemyksiä oikein tulkinnut). Tässä yhteydessä on kuitenkin kiinnostavampaa yleinen kysymyksenasettelu: saiko Lehtinen väitöskirjansa hyväksytyksi siksi että hänellä oli media- ja verkostopääomaa ja miksi hän halusi tehdä juuri väitöskirjan? Kirja sinänsä sisältää joukon enemmän tai (useimmiten) vähemmän perusteltuja väittämiä ja kontrafaktuaalisia uskomuksia joita ei dokumentoida. Se on sujuvasti kirjoitettu ja on myynyt erinomaisesti. Miksi siis Lehtisen piti tavoitella akateemista pääomaa? Vastaus ei ole aivan ilmeinen. Kyseessä on tietyllä tavoin vuorovaikutuksellinen prosessi. Akateemisen kentän autonomian heikkous on johtanut tilanteeseen jossa mediapääoma koetaan houkuttelevaksi ja jossa sen keräämistä pidetään suoranaisena “tuloksena” puhtaiden väitöskirjapisteiden lisäksi. Akateemisen oppiaineen kannattaa siis houkutella mediapääomaa. Vastaavasti varsinkin sen tyyppisten taustavaikuttajien ja joka paikan häärääjien kuten Lehtinen, kannattaa pyrkiä saamaan itselleen pysyväisluonteista akateemista pääomaa. Tohtorinarvosta voi olla hyötyä jopa työpaikan muodossa. Kaikki siis voittavat, paitsi akateemisen pääoman arvostus. Oma aktiivisuuteni perustuu siihen arvioon, että Lehtisen väitöskirjalla on ulkoisia vaikutuksia, toisaalta väitöskirjojen tekijöille, toisaalta väitöskirjojen arvolle. Siksi oli tärkeää pyrkiä osoittamaan julkisuudessa, että väitöskirjana työllä ei juurikaan ole arvoa, ja että Lehtisen akateeminen oppiarvo on näin ollen pikemminkin dismeriitti Lehtiselle itselleen ja arvon myöntäneille. Kentän sisällä on toki ihmisiä jotka ovat sitä mieltä että väitöskirjaan ei pitäisi suhtautua liian haudanvakavasti, elämäntyönä ja että toisaalta tulee käyttää koko väitöskirjojen arvosteluasteikkoa aina approbaturista laudaturiin saakka (kaikkiaan kahdeksan pykälää) eikä vain yläpäätä. Toisaalta on vahvoja paineita siihen päin että väitöskirjoille ei annettaisi arvosanaa lainkaan. Tällöin Lasse Lehtisen työtä ja vaikkapa Risto Heiskalan erittäin kunnianhimoista väitöskirjaa Society as Semiosis ei olisi erottanut toisistaan mikään! Väitöskirjojen vaatimustason yleinen keventäminen on todennäköinen suuntaus (ja taideväitöskirjoille väistämättä kehittyvät aivan omanlaisensa kriteerit). Silti Lehtisen väitöskirjassa oli piirteitä, joita ei pitäisi hyväksyä missään opinnäytteessä, ennen kaikkea puhdas vihjaileva olettamusten heittäminen ja spekulatiivinen kontrafaktualismi sekä valikoiva tarkoituksenmukaisuus lähteiden käytössä ja lukemisessa tai väitteet siitä, että entisenä osallistuvana havainnoitsijana Lehtinen kykeni tulkitsemaan lähteitä, joista ei tavalliselle lukijalle avaudu mitään (esim kokouksen päätöspöytäkirjan merkintä). Eli siis: Lehtinen yritti koukkausta väärälle kentälle väärin keinoin. Hän asettaa myös perinteisen suomalaisen sivistyneistön (so Kanavan ydinryhmän) hankalaa asemaan, koska tämähän ei tietenkään mielellään hyväksy kepulikonsteja vaan haluaa taistella puhtain asein puhtaan asian puolesta. Siis vaikka Lehtisen asia (oikeistososialidemokratian historiallinen rehabilitointi) olisikin oikea, niin keinot ovat hankalia sulattaa. Toisin sanoen, Lehtisen linja ei ole Kanavan linja. Ei ainakaan jos pidetään kiinni pääoman laadusta eikä ainoastaan viestin sisällöstä. Toinen esimerkkini on Hannu Taanila. Taanilan näkemykset joita hän on saanut esittää ohjelmassaan Hannu Taanilan päiväkirja (valitettavasti ei enää, kiitos radion uuden ja vnahan johdon!), ovat Kanavan kirjoittajille ja lukijoille varmasti melkoisen vaikeita sulattaa. Hän edustaa häikäilemättömästi Kekkosen ajan ihannointia, pilkkaa nyky-Suomen tekniskaupallista eliittiä ja mediakellokkaita, analysoi talouden kehitystä marxilaiselta kannalta, vastustaa jyrkästi NATO:a ja amerikkalaista imperialismia jne. Silti hän edustaa sellaista klassisen sivistyksen kunnioittamista, perinpohjaisuutta ja työteliäisyyttä että monet kanavalaisista varmaan vasten tahtoaankin pitävät häntä jonkinlaisessa arvossa. Toisin kuin Lehtinen, hän ei ole aina pimeyden voimiin turvautuva Luihuinen vaan suoraan hyökkäävä Rohkelikko, käyttääkseni Kanavan lukijoille vähän vähemmän tunnettua vertauskuvaa. Ei liene sattumaa, että vaikkapa Keijo Korhonen lukeutuu Taanilan ystäviin. Tässä tulemme viimeiseen Bourdieun keskeiskäsitteistä, habitukseen. Taanilalla ja Korhosella ja monilla Kanavan lukijoilla on yksinkertaisesti sama (perus)habitus. Mutta tämäkään ei ole näin yksinkertaista: ei ole niin että sama habitus tuottaa aina yhteiset näkemykset. Esimerkiksi Taanila arvostaa melkeinpä vasten tahtoaankin Matti Klingeä, jonka habitusta hän taas syvästi inhoaa. Klinge edustaa hänelle habitukseltaan sietämätöntä hienostelijaa - mutta Klingellä on järkeviä isänmaallisia mielipiteitä esimerkiksi NATOsta ja EU:sta, joita myös Taanila kannattaa. Tämä johtuu Klingen asemasta, joka hänen omalla kentälllään on milteipä homologinen Taanilan aseman kanssa: arvokkaiden perinteiden, ankaran työn puolustajan asema. Kenttä on siis paljon monimutkaisempi kuin mitä voisi kuvitellakaan. Meillä Suomessa sitä itse asiassa entisestään monimutkaistaa Risto Alapuron osoittama ja Risto Eräsaaren pahoittelema “toisen asteen” puuttuminen. Meillä siis turvallisuus on turvallisuutta ja todellisuus todellisuutta, säännöt sääntöjä, kun taas Risto Eräsaaren toivemaailmassa kaikki olisi määriteltävissä ja tekstuaalisesti muovattavissa. Kun näin ei ole, niin pelkkä habitus ei riitä yhdistämään ja erottamaan vaan tarvitaan vielä ulkoisia kriteerejä. Jos habitukseltaan aivan vieras taho esittää järkeviä näkemyksiä jotka perustuvat vakuuttavaan evidenssiin, niin voimme olla hänen kanssaan samaa mieltä, kun taas “toisen asteen” maailmassa riittäisi vain todeta että hänen määritelmänsä ovat erilaisia, siis epäkiinnostavia. Tässä ehkä olisi aivan Kanavan tulevaisuuteen. Niin kauan kuin se pitää kiinni siitä, että on olemassa yhteisen keskustelun alue jota ei ole konstruoitu vaan jolla ratkaisevaa on evidenssi, niin kauan Kanava voi pysyä kehissä. Sillä vain tätä kautta se voi yhdistää hyvinkin erilaisia näkemyksiä ja kentän ulottuvuuksia rajautumatta pienen kuppikunnan puuhailuksi. Silloin tällainen 60- ja 70-lukujen radikaali kestää tiukan konservatiivisetkin näkemykset, kunhan niille löytyy argumentteja, ei ainoastaan ennakkoluuloja ja omia määritelmiä. Lähteet Risto Alapuro Pierre Bourdieu Risto Eräsaari Lasse Lehtinen J P Roos
Alkuun |