J P Roos. Huostaanotto ja ihmisoikeudet 22.1.2001

(ei lopullinen versio!)

Huostaanotto ja ihmisoikeudet-luentosarja

J P Roos Huostaanotto, ihmisoikeudet, moniammatillinen asiantuntijuus

(Luento 22.1.2001)

Ihmisoikeudet ja lapsen oikeudet

Joku aika sitten sain Jacob W Sundbergilta postia. Sundberg on eläkkeellä oleva oikeustieteen professori, jonka näkemyksen mukaan Ruotsissa vielä pitkälle 1980-luvun lopulle katsottiin, että Euroopan ihmisoikeussopimus ei koske Ruotsia ja että sitä ei tarvitse noudattaa kuin arvioitaessa onko hallitus suoraan syyllistynyt joihinkin ihmisoikeusloukkauksiin. Vasta 1990-luvulla tapahtui käänne Ruotsin kärsiessä tappion joissakin huomiota herättäneissä tapauksissa.

Sundberg lähetti minulle postia luettuaan kirjoitukseni “Omhändertagande och mänskliga rättigheter” (2000), jossa ilmaisen suuttumukseni sen johdosta että suomalaiset viranomaiset eivät katso Euroopan ihmisoikeustuomioiden sitovan. Hän oli ‘ilahtunut’ havaitessaan myös Suomessa samanlaista suhtautumista Ihmisoikeustuomioistuimeen jonkinmoisena turhuutena Pohjoismaiden kannalta missä asiat ovat niin hyvin ja me sitä paitsi tiedämme paremmin miten meidän lapsiamme tulee kohdella..

Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin on hyvin tärkeä elin. Sen toiminta nojautuu Euroopan ihmisoikeusopimukseen, jota useimmat Euroopan maat ovat sitoutuneet noudattamaan. Näiden maiden lakien pitäisi täyttää ihmisoikeusopimuksen velvoitteet. Näinhän ei tietenkään ole, mutta tärkeämpi ongelma on se, että maat eivät useinkaan noudata omia lakejaan.

Tuomioistuin tekee hyvin perusteellisia päätöksiä, toisin kuin suomalaiset tuomioistuimet. Huostaanottotapauksissa kyse on useimmiten yhdestä pykälästä ja sen rikkomisesta:
Artikla 8 takaa perhe-elämän suojan, mutta sen kappale 2 sallii viranomaisille oikeuden puuttua perhe-elämän suojaan “silloin kun laki sen sallii ja se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä kansallisen ja yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi, terveyden tai moraalin suojelemiseksi tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi” (ks Tuori 1995, s 383). Huostaanottoa tuskin tarvitaan kansallisen tai yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi joten olennaisia kohtia ovat terveys, moraali ja muiden henkilöiden oikeudet ja vapaudet demokraattisessa yhteiskunnassa. Tyypillistä on, että tuomioistuin havaitsee, että on rikottu maan lakia ja sopimuksen oikeusprosessia koskevia määräyksiä vastaan. Jos näin ei ole, kyse on siitä katsooko tuomioistuin että suomalaisen lain määräykset ovat ristiriidassa demokraattisen yhteiskunnan terveyden ja moraalin suojelemisen tai oikeuksien ja vapauksien turvaamisen kanssa. Suomalainen tuomioistuimen jäsen (Matti Pellonpää, ks Tuori 1995, s. 383) on esittänyt että lastensuojelulaki on pääasiassa samanmielinen tämän pykälän kanssa mutta että sen soveltaminen voi johtaa ristiriitoihin. Minusta voidaan kyllä myös sanoa suoremmin, että lastensuojelulaki tarjoaa hyvät mahdollisuudet rikkoa ihmisoikeussopimusta koska se tietyissä kohdin on varsin löysä ja joustava (viranomaisten kannalta).

Keskeinen kysymys tässä on suhde yleisten ihmisoikeuksien ja erityisten lasten oikeuksien välillä. On merkittävä edistysaskel, että ihmisoikeudet on ulotettu myös lapsiin ja että lapsia pidetään myös ihmisinä. He eivät ole enää pelkästään vanhempiensa tai yhteisöjensä armoilla. Suomen oloissa lasten oikeudet ovat jo varsin laajoja eivätkä pelkästään negatiivisia. Lapsia on kuultava ja heillä on oikeus ilmaista kantansa monissa kysymyksissä. Katsotaan yleisesti että avioerotilanteissa lasten näkemykset on otettava huomioon, lasta ei määrätä tekemään asioita vaan hänen kanssaan on keskusteltava, yhtä enemmän puhutaan siitä miten lasta on kohdeltava subjektina. Päivähoidossa lapsi ei esimerkiksi voi olla pelkästään varastoinnin kohde, tahdoton paketti (ks. Tuonnempana esimerkki).

Pienen lapsen vanhempana tiedän hyvin että jo päivän vanhalla lapsella alkaa olla omaa tahtoa, eikä se suinkaan alistu kaikkeen mitä aikuinen sille esittää. Vuoden vanha lapsi tietää erittäin hyvin mitä haluaa ja mitä hän ei halua. Tosin vanhemman on usein toimittava vasten lapsen tahtoa, mihin hänellä onkin oikeus. Itse asiassa hyvään vanhemmuuteen katsotaan ilman muuta kuuluvan sen, että lapselle asetetaan rajoja ja kieltoja. Nämä täytyy kuitenkin perustella.
Lapsen oikeuksien noudattaminen on siis jatkuvaa rajankäyntiä sen välillä mitä kasvattaja pitää lapsen etuna ja mitä lapsi pitää omana etunaan.

Tämä luentosarja on saanut virikkeen siitä kun suomalaiset viranomaiset (ja erityisesti Pia-Liisa Heiliö) antoivat julkisuuteen mielestäni kovin merkillisiä lausuntoja koskien tapausta, joka ratkaistiin Strasbourgin ihmisoikeustuomioistuimessa (HS 29.4.00: Suomi ei tyydy moitteisiin ihmisoikeusrikkomuksesta) sekä mitä sitten tapahtui kun kirjoitin aiheesta yleisönosastokirjeen Helsingin Sanomiin (8.5.00, ks. valt.helsinki.fi/staff/jproos/huostaanotto.htm). Osittain myös syynä on ollut se erittäin torjuva reaktio jonka sain osakseni itse laitoksen piirissä. Omat kollegani loukkaantuivat syvästi ja kokivat minut lähinnä aidosti vihamieliseksi ja sosiaalityön vastustajaksi. Näin innostuin lupaamaan että tästä järjestetään vielä keskustelua. Valitettavasti luennoilla näitä kollegoja ei ole näkynyt.

Kun olen nyt lukenut tätä luentoa varten kirjeeni uudelleen, niin voin todeta ettei siinä ei ole kovin paljoa muutettavaa. Ehkä enintään kärjistys siitä, että viranomaisilla olisi lähes pelkästään vain voimakeinoja käytettävissään oli liioittelua. Kaikki muu pitää paikkansa ja vastaa sitä todellisuutta josta olen kirjoitukseni jälkeen saanut paljon lisäaineistoa. Olennainen kysymys johon näillä luennoilla oikeastaan pyritään vastaamaan on, oliko K:n ja T:n tapaus poikkeus, sellainen joka ei toistu, jossa lakeja rikottiin tavalla joka on hyvin harvinaista ja missä mielessä se, että Suomi sai tästä tuomion (joka tällä hetkellä on väliaikainen koska asiasta on valitettu) on merkittävä asia. Vai oliko K:n ja T:n tapaus jäävuoren huippu, esimerkki tavasta jolla suomalainen huostaanottojärjestelmä toimii myös vähemmän dramaattisissa ja huomiota herättävissä tilanteissä? Eli ovatko ihmisoikeudet ongelma suomalaisessa huostaanotossa?

Kykeneekö huostaanottojärjestelmä itsekritiikkiin ja miten oikein sosiaalityössä paljon mainostettu (ks Eräsaari, Karvinen etc) reflektiivinen asiantuntijuus näyttäytyy sosiaalityön kautta katsottuna?

Olen tästä käynyt laajaa keskustelua sähköpostitse monien kanssa, tärkeimmät mainitakseni, jotka myös osallistuvat luennoitsijoina: Päivi Sinko, Anu Suomela, Anja Hannunniemi, Sirpa Taskinen jne. Minulle tämä keskustelu on ollut arvokasta ja olen oppinut siitä paljon. Olen myös saanut tavattomasti sähköpostia sellaisilta kansalaisilta jotka ovat henkilökohtaisesti tai lähiympäristössään joutuneet kokemaan tilanteita, joita he pitävät vääryytenä. Tämä on antanut minulle aiheen uskoa, että maassa on ainakin varsin paljon ihmisiä jotka kokevat tulleensa väärin kohdelluiksi.

Todettakoon tässä että minun kannaltani asia on niin, että en ole suinkaan sosiaalityön vastustaja, mutta olen huolissani sellaisesta kehityksestä jossa sosiaalityö muuttuu yhä enemmän “moniammatilliseksi asiantuntijuudeksi”, jossa sosiaalityössä kehitetään erilaisia valmiuksia jotka viime kädessä johtavat vahvaan professionalisaatioon. (ks myös refleksiivinen asiantuntijuus, Karvinen, Eräsaari!) Tälle kehitykselle on monia syitä, eikä vähin ole sosiaalityön alhaiseksi koettu ammatillinen arvostus ja alhainen palkkataso. Palkkaa on haluttu korostaa lisäämällä koulutusta ja ammatillisuutta, mutta lopputuloksena on ollut niin kuin eräät ay-johtajat sanoivat avoimesti viime tupokierroksen yhteydessä, ylikoulutus suhteessa palkkatasoon. Koulutuksesta ei tietenkään sinänsä pitäisi olla haittaa. Strategialla on kuitenkin asiakkaiden kannalta ongelmallisia seurauksia. Haluan muistuttaa siitä, että sosiaalityön asiakkaat ovat useissa tapauksissa juuri näitä yhteiskunnan todellisia vähäosaisia, huonosti koulutettuja, enemmän tai vähemmän avuttomia, kriisien keskellä kärvisteleviä, taloudellisissa hätätilanteissa olevia, joiden sosiaalinen ja henkinen etäisyys korkeasti koulutetusta professionaalista on varmasti vain kasvanut. Monissa alkoholi- ja huumeongelmaisten omissa järjestöissä pyritään siihen että työntekijät ovat itse käyneet läpi ne kokemukset joista on kysymys. Sosiaalityössä tämä tulee olemaan yhä harvinaisempaa. Juuri taustaltaan ja perusasenteiltaan sosiaalityöntekijät tulevat olemaan asiakaskuntansa vastakohtia: voimakas itsekuri, askeettinen niukka elämä, pitkä opiskelu, vahvat tavoitteet elämässä, hyvä elämänhallinta. Tietysti sosiaalityöntekijät jotka ovat lähes sataprosenttisesti naisia, mikä on myös iso ongelma, ovat useimmiten naimisissa itsensä kaltaisten akateemisten miesten kanssa, joilla vain on huomattavasti paremmat tulot. Näin he voivat olla myös taloudellisesti valovuosien päässä asiakkaistaan.

Mielestäni olisi tärkeää, että sosiaalityössä edelleen elämänkokemuksella olisi keskeinen sija, ja että sosiaalityöhön pääsisi myös muutenkin kuin monivuotisen yliopisto-opiskelun kautta. Sosiaalityössä pitäisi myös nähdä se, että usein asiantuntijaksi itsensä näkevä sosiaalityöntekijä pettää itseään: hän joutuukin tilanteeseen jossa hän on itse asiassa toisen osapuolen asianajaja ja toisen osapuolen syyttäjä samanaikaisesti. Kuitenkin ammatillisessa koulutuksessa painotetaan sitä, että sosiaalityöntekijän on otettava vastuu kokonaisvaltaisesti. Siis huostaanottotapauksissa hän työskentelee yhtä hyvin vanhempien kuin lasten kanssa, ja otettuaan lapset huostaan hänen pääasiakkainaan ovat itse asiassa vanhemmat. Missään oikeusistuimessa ei tietenkään tulisi kysymykseen että henkilöitä joiden etujen katsotaan poikkeavan toisistaan (kuten määritelmällisesti on jos sosiaalityöntekijä ottaa huomion lapsen edun erotettuna perheen eduista) edustaa sama henkilö. Sosiaalityössä sitä pidetään täysin luonnollisena, kuten kirjeenvaihtoni Päivi Singon kanssa osoittaa tai kuten esimerkiksi Huostaanotto-oppaassa neuvotaan.

Olen tässä yhteydessä puhunut “asiantuntijailluusiosta”: siitä että sosiaalityöntekijä asettaa itsensä ongelmalliseen rooliin, ja loukkaantuu kun muut eivät tunnusta hänen asemaansa tässä hänen mielestään puolueettoman asiantuntijan roolissa. Mielestäni on valitettavaa, että me yliopiston opettajat usein vahvistamme, tahtoen tai tahtomattamme tätä illuusiota.

Henkilökohtainen taustani on se, että olen kahden pienen lapsen (5 ja 2 v) suhteellisen paljon heidän hoitoonsa osallistuva isä. Vaikka en pelkääkään että joku innokas lastensuojelutyöntekijä haluaisi ottaa lapseni huostaan, niin osaan hyvin eläytyä tilanteeseen, jossa en saisi tavata lastani kuin rajoitetusti tai jossa lapseni olisivat useita viikkoja tai kuukausia poissa luotani. Ja toisaalta olen tietysti erityisesti ärsyyntynyt siitä, kun minua on väitetty täysin sokeaksi lapsen näkökulmalle tai että tarkastelen asiaa pelkästään aikuisten kannalta. Keskeinen syy miksi näihin asioihin puutun on juuri lasten näkökulma; se miten kuvittelen lapsen kokevan vanhempiensa menetyksen ja miten he joutuvat painimaan tämän ongelman kanssa koko ikänsä.

Lähtökohtanani on, että huostaanotto on poikkeuksellinen ja äärimmäinen toimi johon pitää turvautua VAIN kun muut keinot eivät toimi KUTEN laki sanoo. Tästä ei liene erimielisyyttä.

Toisaalta on yhtä selvää, että huostaanotto ei saisi toteutua koskaan väärillä perusteilla
Huostaanotto on vähän niin kuin kuolemantuomio, sillä on monia peruuttamattomia seurauksia ja Suomen oloissa se onkin suhteellisen usein peruuttamaton (noin kolmannes huostaanotoista jatkuu yli kolme vuotta, jolloin ainakin pienten lasten tapauksissa on ohitettu selvästi palauttamisraja).
Huostaanotto voi olla väärä monilla tavoilla:
Se jota korostetaan usein on että useimmat huostaanotot toteutuvat liian myöhään, että olisi pitänyt ryhtyä toimenpiteisiin aikaisemmin. toisin sanoen vanhemmat ovat laiminlyöneet lastaan jo pitkän aikaa, pahoinpidelleet lastaan, mutta mitään ei ole tapahtunut. Lapset ovat olleet omissa oloissaan jne. Viranomaiset ovat seuranneet prosessia passiivisesti vierestä ja suorittaneet erilaisia enemmän tai vähemmän tehokkaita toimia (Kajava 1997)
Huomattakoon muuten että usein myös tässäkin tapauksessa huostaanottoa vastustetaan eivätkä lapsetkaan myöskään suostu vapaaehtoisesti eroamaan vanhemmistaan. Tämä tulkitaan harhaanjohdetuksi solidaarisuudeksi. Lapsen edun kannalta on hyvin ongelmallista että lasten omia näkemyksiä ei tällöin oteta huomioon. Helsingin Sanomissa ei ollut kirjoituksia, missä huostaanotetut olisivat itse vakuuttaneet huostaanoton siunauksellisuutta, sen sijaan Oulussa samasta aiheesta leimahtaneessa keskustelussa tuli pari tällaista puheenvuoroa, joihin olen tutustunut.

Toinen virhemahdollisuus on sitten se, että huostaanotto tehdään aiheettomasti, väärien todistusten tai uskomusten perusteella tai väärin tulkittujen tilanteiden pohjalta
Näin voi olla esim. seksuaalisen hyväksikäytön epäilyn yhteydessä, lapseen kohdistuvan väkivallan epäilyn yhteydessä, sosiaalityöntekijän ja vanhemman moraalikäsitysten siisteyskäsitysten erojen jne. perusteella.
On selvää, että tiedossa olevien tilastojen valossa ( kaikkiaan Suomessa on 7-8000 huostaanotettua lasta (lisäksi ns. avohuollon toimenpiteinä sijoitettuja 5-6000) joista tahdonvastaisesti huostaanotettuja runsaat tuhat eli n 15 %) on ilmeistä, että suuri osa huostaanotoista tapahtuu tilanteissa joissa kaikki osapuolet hyväksyvät sen. Tosin ei ole aivan varmaa kuinka suuri osa ns vapaaehtoisista huostaanotoista tapahtuu enemmän tai vähemmän todellisen tai kuvitellun pakon edessä. Vanhemmat voivat olla kykenemättomiä vastustamaan, vanhemmille voidaan sanoa että yhteistyö on edellytys nopealle palauttamiselle jne. Silti kyse ei ole - varsinkaan pienten lasten huostaanotoissa joista on alle 20 % kaikista - kovin suurista määristä. Silti on tärkeä pitää mielessä mittasuhteet: 1500 pientä, alle kouluikäistä lasta on erotettu vanhemmistaan sen takia että näiden vanhempien katsotaan olevan jossain mielessä huonoja vanhempia. Ongelma koskettaa siis laajimmillaan ehkä 5000 ihmistä, erilaiset lähisukulaiset mukaan lukien. Kukin päättäköön itse onko se paljon vai vähän.

Huomattakoon myös, että sijoitus on myös liiketoimintaa: yksityiset perheet ja yksityiset lastenkodit ovat tässä asiassa intressenttejä, joiden edun mukaista on pitää sijoituspaikat käytössä. Sijoitukseen käytettiin v. 2000 Mk Tästä puolesta on kirjoitettu erittäin vähän. Se tosiasia, että pysyvästi huostaanotettua lasta, jonka palauttaminen ei enää ole mahdollista, ei kuitenkaan adoptoida, kuin poikkeustapauksissa, osoittaa selvästi, että taloudellisilla seikoilla on merkitystä. On esitetty, että neljän vuoden jälkeen sijaisperheen tulisi adoptoida lapsi. Jos se ei halua tehdä tätä, niin huostaanotto pitäisi purkaa, koska lapselle olisi edullisempaa saada yhteys omiin vanhempiinsa.

Keskeiset (intressi)ryhmät:

- lapsi/lapset
- vanhemmat
- lastensuojelutyöntekijät
- lastenpsykiatrit
- juristit

Lastensuojelulainsäädännön mukaan lapsen etu on asetettava ensi sijalle ja tällöin viitataan myös lasten oikeuksien julistukseen

Julistusta voi tulkita ja on tulkittu hieman eri tavoin: toiset näkevät sen koskevan lasta yksilönä, toiset taas painottavat siihen sisältyvää lähtökohtaa perheen merkityksestä lapsen kasvuympäristönä ja perusyhteisönä, jota mikään ei voi korvata.

Itse asiassa viittaisin tässä aika yllättävään lähteeseen: Pia Liisa Heiliö on (ks. Törrönen 1994) korostanut kirjoituksessaan voimakkaasti lapsen itsenäistä asiakkuutta lastensuojelussa. Asiakkaana ei siis ole perhe vaan perheenjäsenet erikseen. Jos katsotaan eri asiakkaiden etujen olevan ristiriidassa, niin voidaan kysyä voiko sama sosiaalityöntekijä pitää molempia asiakkainaan? Oikeudessahan ei tietenkään koskaan eri syytettyjä voi edustaa sama asianajaja. Toisin sanoen sosiaalityön käytännössä lähdetään perheestä yksikkönä, kun taas laki jota hyödynnetään, korostaa perheenjäsenten erillisyyttä. Toisin sanoen sosiaalityön käytännössä lähdetään perheestä yksikkönä, kun taas laki jota hyödynnetään, korostaa perheenjäsenten erillisyyttä. Tapauksen mukaan näytään vedottavan toiseen tai toiseen näkökulmaan (vrt. edellä).

Puhutaan itse asiassa "eteläeurooppalaisesta" ja "pohjoisesta" mallista jossa edellinen korostaa perheyhteyttä ja jälkimmäinen lapsen tunnustamista täysivaltaiseksi erilliseksi yksilöksi jolla on omat oikeutensa. Jälkimmäinen malli johtaa siis ongelmatapauksissa vastakkainasetteluun: perheen etu/lapsen etu ja sosiaalityöntekijän asettuminen puolustamaan jälkimmäistä, eikä ainoastaan puolustamaan vaan myös määrittelemään sen.

Taskisen mielestä lapsen edun määrittely ei ole mikään ongelma. Laki on hyvin selvä. Mutta käytännössähän näin on. Lapsen edun määrittelevät erilaiset asiantuntijat, vaikeissa tapauksissa lastenpsykiatrit.

"1.Lapsen etu.
Suomen lainsäädännössä lapsen etu on määritelty laissa lapsen huollosta ja
tapaamisoikeudesta (351/1983, 1 §). Mikään muu määritelmä ei ole
auktorisoitu. Kyseistä pykälää konkretisoidaan oppaan luvuissa 4, 7.1 ja
7.4. Tavoitteena on, että niiden perusteella voisivat arvioida lapsen
hyvinvointia muutkin kuin asiantuntijoiksi julistautuneet. Kysymyshän on
perin arkisista asioista."
(Taskinen sähköpostiviesti: 20.9.2000)

Muutenkin täytyy sanoa, että Huostaanotto-oppaassa esitetään melko vaativa ja hyvin keskiluokkainen näkemys siitä, millä tavalla vanhempien on lasta kasvatettava. Tässä on koko lista: (Taskinen toim s. 20)

“Saako lapsi kasvattajiltaan
-ymmärtämystä
-turvaa ja hellyyttä
-iän mukaista valvontaa ja ohjausta
-taipumuksiaan ja toivomuksiaan vastaavaa koulutusta
-kasvatusta joka ei alista mielivaltaisesti eikä loukkaa
-eikä sisällä ruumiillista kursitusta
-eikä seksuaalista hyväksikäyttöä
Kasvatuksessa olennaista on lapsesta välittäminen ja lämmin suhde lapsen ja kasvattajien välillä. Lapselle on vahingoksi sekä liian ankara, kursitusta suosiva kasvatus, että välinpitämättömyys. ...Kasvattajalla pitäisi olla käsitys siitä, mitä minkäkin ikäiseltä lapselta voi edellyttää. Liiat vaatimukset ovat pahasta, mutta myös se, jos lapselle ei anneta päätösvaltaa ja oppimismahdollisuuksia iän ja kehitystason mukaisesti.”

Tosiasia on, että jos tämä lista otettaisiin kirjaimellisesti, niin aika monet lapset olisivat vaaravyöhykkeessä koska heillä on kelvottomat vanhemmat! Toisaalta tätä listaa voidaan käyttää hyväksi ennen kaikkea tilanteessa jossa pohditaan sitä, voidaanko lapset palauttaa ja ovatko edellytyksen huostaanotolle edelleen voimassa. Minusta nyky-yhteiskunnassa - jossa perheillä ja yksilöillä on ensisijainen vastuu lasten hankkimisesta ja kasvattamisesta olennaiset vaatimukset koskevat lasten perusturvallisuutta ja elämänpuitteita. Lapset eivät saa joutua väkivallan eikä seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, heidän ei pidä saada vanhemmiltaan huumeita eikä alkoholia eikä nähdä pornoa ja väkivaltaa. Vanhempien pitää pystyä ruokkimaan ja vaatettamaan lapsensa sekä antamaan heidän nukkua säännöllisesti ja riittävästi. Muuta heiltä ei vapaassa yhteiskunnassa voi vaatia. Sen sijaan olisin kyllä itse valmis esimerkiksi edellyttämään kaikilta vanhemmilta jonkinlaisen vanhemmuuskortin hankkimista siinä vaiheessa on lasta suunnitellaan tai sellainen on tulossa. Mutta epäilen ettei tällainen vanhemmuuskortti kovin laajaa kannatusta saisi.

Tietenkin myös laitokset voivat aina silloin tällöin toimia lapsen edun vastaisesti, vaikka niiden työntekijöiden ammatillinen taso olisikin riittävän korkea. Otan esimerkin tuoreesta opiskelijatyöstä, jossa on tutkittu lastensuojelun ns. vastaanottokotien toimintaa. Kyseisissä kodeissa pyrittiin kokeilemaan uusia työmuotoja ja johtamistapoja. Johtajuus ymmärrettiin jatkuvaksi muutokseksi! Näiden seurauksena, kuten työntekijät itse totesivat, varsinainen työ, eli lasten vastaanottaminen kärsi. Otettiin sijaisia ja puolikkaita työntekijöitä kun vakinaiset olivat koulutuksessa. Kaikilla on kiire, kun päin vastoin pitäisi luoda rauhallinen ja kiireetön vastaanottoilmapiiri. Johtaminen lisääntyy, aika henkilökunnan ja lasten kanssa vähenee (Terrhi Perkiö: Vastaanottokotien jaettu johtajuus. Sosiaalipolitiikan laitoksen tutkimuskurssi 28.11.2000). Tämä on ollut luultavasti yleinen tilanne kautta koko lastensuojelun (en puhu mitään yliopistoista ...).

Otan toisen esimerkin Sirpa Taskisen vetämän työryhmän kirjoittamasta huostaanotto-oppaasta, joka pääasiassa nähdäkseni antaa hyvän pohjan huostaanotoille. Siihen sisältyy kuitenkin hyvin ongelmallisia painotuksia.

Esimerkiksi seuraava kohta on ongelmallinen.

Lapsen oikeus tavata vanhempiaan. Laki sanoo että viranomaisen pitää huolehtia siitä että lapsi saa tavata biologisia vanhempiaan. Tämä on nyt kääntynyt päinvastaiseksi: lapsella ja vain lapsella on tapaamisoikeus ja viranomainen voi rajoittaa tätä heti jos katsotaan että tapaamiset ovat lapselle haitallisia. Hyvin herkästi näin näytetään katsottavan, erityisesti kun kyse on aivan pienistä lapsista. (K&Tn tapaus: kun sijoitusta valmisteltiin niin isän ei enää annettu tavata lasta ja hoitaa tätä normaalisti!)
Oppaassa sanotaan tapaamisoikeudesta, että tapaamisoikeus on lapsen oikeus, ei vanhempien oikeus, jota sosiaalilautakunnalla on oikeus tietyillä perusteilla rajoittaan. Kysyin Sirpa Taskiselta tätä merkillistä tulkintaa ja sain vastaukseksi että näin laki sanoo:

"3. Tapaamisoikeus.
Suomen lainsäädännössä (em. laki 2§ 1 mom.) tapaaminen on nimenomaan
lapsen oikeus (vrt. myös HE). Tämä perustuu Lapsen oikeuksien sopimuksen 9
artiklan 3 kohtaan." (Taskinen 20.9.2000)
.(jossa sanotaan näin (JPR):
"Sopimusvaltiot kunnioittavat vanhemmastaan tai vanhemmistaan erossa asuvan lapsen oikeutta ylläpitää henkilökohtaisia suhteita ja suoria yhteyksiä kumpaankin vanhempaansa säännöllisesti, paitsi jos se on lapsen edun vastaista")

Minulla on ollut aina lakien suhteen vanha tuomarinohje että sellainen joka ei ole oikein ei voi olla lakikaan. Eihän voi olla mahdollista että vanhemmilla ei ole oikeutta tavata lapsiaan! Pitäisikö minun pyytää lupa joka kerta kun haluan tavata viisivuotiaan poikani? Ja niin kysyin tätä professori Kaarlo Tuorilta ja sain suurin piirtein tällaisen vastauksen:
huostaanotto on aina rajattu eikä se vie vanhemmilta suinkaan kaikkia oikeuksia lapsiinsa nähden. Sosiaalilautakunta joutuu vanhemman asemaan vain tietyssä rajatussa mielessä. Vanhemmilla ja lapsilla on edelleen suhde. Normaalissa vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa kummallakin on täysi tapaamisoikeus toisiinsa. Huostaanotto ei muuta tätä perusoikeutta. Se rajoittaa vain vanhempien huolto- ja hoivavastuuta. Jos on tarpeen, lautakunta voi rajoittaa vanhempien tapaamisoikeutta, mutta on täysin väärin sanoa että vanhemmilla ei olisi oikeutta tavata lapsiaan. Päin vastoin, lautakunnalla on erittäin poikkeuksellisessa tilanteessa oikeus (lapsen edun nimissä) rajoittaa tapaamisoikeutta, ei suinkaan niin että se suopeasti suo mahdollisuuden tapaamiseen jos se on lapsen edun mukaista. Laissa tarkoitettaneen sitä, että sijaishoitajilla (ml. sosiaalilautakunta) ei ole oikeutta estää lasta tapaamasta vanhempiaan. (Tuori s 319)

Taskisen virhetulkinta on mahdollinen, kun ei oteta huomioon sitä, että puhutaan sijaishuollosta.. Ja sitä että lasten oikeuksien sopimus koskee lasten oikeuksia, ei vanhempien oikeuksia (jolloin siinä ei erikseen mainita, että kyllä vanhemmillakin on oikeus tavata lapsiaan). Toisaalta se osoittaa miten ajattelutapa on se, että biologisten vanhempien ja lasten välistä suhdetta ei oikein tahdota tunnustaa siksi mikä se on, eli perustavaksi suhteeksi johon nähden kaikki muut suhteet ovat enemmän tai vähemmän poikkeustapauksia: huostaanotto joka antaa lautakunnalle oikeuksia, perhesijoitus, adoptointi (joka on toki lähinnä biologista perhesuhdetta mm pysyvyytensä ja oikeusvaikutustensa osalta) jne.

Mielenkiintoista on myös, että huostaanotossa sijoituspaikkana voi olla myös koti. Tällöin siis ajatuksena on huostaanoton jälkeen sosiaalilautakunnalla on mahdollisuus päästä kotiin sisään helpommin, ts. että sillä on kyllä lapseen nähden tapaamisoikeus.

Olen käynyt erittäin perinpohjaista keskustelua aiheesta mm. Päivi Singon kanssa. Meillä on (uskoakseni) keskinäinen sopimus että saamme siteerata toistemme sähköposteja. Kiinnostava kysymys on ollut kysymys lastensuojelutyöntekijöiden asiantuntijuudesta ja lapsen edusta. Monet tärkeät asiat ovat saaneet lisävalaistusta, vaikka olemmekin aika paljon puhuneet ns seinille. Päivi on edelleen sitä mieltä että katson että lastensuojelutyöntekijät ovat aina väärässä ja minä ja Anu Suomela ym ovat aina oikeassa. (“ Olisi myös kiva joskus nähdä kehitystä siihenkin suuntaan että sosiaalityöntekijäkin voisi olla ehkä joskus oikeassa, mutta se taitaa olla paljon vaadittu. Vielä vaativampaa taitaisi olla odottaa kehitystä siihen suuntaan, että sosiaalityöntekijää voisi peräti pitää oman alansa asiantuntijana”. P Sinko 27.9.2000)

Taskisen kirja sisältää monia muitakin tärkeitä kysymyksiä. Yksi on vaikkapa huostaanoton määräaikaisuus. Nythän huostaanotto nimenomaisesti ei voi olla määräaikainen. Laki määrää että huostaanotto on peruttava kun sen edellytykset enää eivät ole voimassa. Mutta laissa on yksi takaportti: lapsen etu. Jos huostaanoton peruminen on selvästi lasten edun vastaista niin sitä ei pidä tehdä. Kun on olemassa lastenpsykiatreja jotka ovat sitä mieltä että huostaanotto on aina parempi lapselle kuin alkuperäisperhe, tai jos lapsi on siiretty köyhiltä vähän koulutetuilta vanhemmilta jollekin hyvin toimeentulevalle keskiluokkaiselle perheelle, niin voi olla kiusaus sanoa että lapsen etu ei koskaan ole tulla palautetuksi.
Tuori puhuu siitä, että lapsen tulee olla sitoutunut uuteen ympäristöönsä. Mitä tällä tarkoitetaan ei tule aivan selväksi. Jos lapsi esim karkailee usein, hän tuskin on sitoutunut.
Tässäkin on siis aika paljon liikkumavaraa ja tulkintamahdollisuuksia, joissa erityisesti huono-osaisemmat voivat joutua kärsimään. Ja mielenkiintoista on että tässä tapauksessa sosiaalilautakunnan päätöstä ei tarvitse alistaa lääninoikeudelle vaikka lapsi tai hänen huoltajansa vastustaisivat sitä (Tuori 1995)

Minusta olisi selvää, että huostaanoton pitää aina olla määräaikainen ja että huostaanoton jatkumista täytyy voida perustella lähes yhtä vahvasti kuin alkuperäistä huostaanottoa.
Nythän tilanne on se, että huostanotetulle lapselle on tehtävä hoitosuunnitelma, jonka kaikki osapuolet hyväksyvät (tai sitten se joutuu oikeudessa vahvistettavaksi). Tämä hoitosuunnitelma on tehtävä määräajaksi. Näin huostaanoton tarpeellisuus tulee arvioitavaksi määräaikoina. Erona määräaikaiseen huostaanottoon on kuitenkin se, että tässä tapauksessa jos mitään muutosta ei tehdä, huostaanotto säilyy. Määräaikaisessa huostaanotossa olisi tehtävä uusi päätös, muuten huostaanotto purkautuu.

Se että lapsen etuna olisi aina (tai edes kun hänet on sijoitettu ns. “kunnolliseen” perheeseen) pysyvämpi huostaanotto, on kyseenalaista. Nykytilanteessa kolme-neljä vuotta on usein se raja, jonka jälkeen huostaanotto ei voi enää purkautua, koska sen rajoituksena oleva lapsen sitoutumine uuteen perheeseen on pääsääntöisesti liian vahva. Eli itse asiassa tällöin katsotaan että lapsen oikeuksien julistuksen perheyhteisyyttä koskevat kohdat koskevatkin lasta uudessa sijoitusperheessään (juuri tätä argumenttia käytettiin Kn ja Tn tapauksessa).

Tämä on ongelmallista, koska jos lapsen huostaanotto jatkuu hänen täysi-ikäiseksi tuloonsa asti, niin se merkitsee, että sijaisperheellä ei ole mitään velvollisuuksia lapseen nähden kun tämä tulee täysi-ikäiseksi. He voivat heittää hänet ulos vaikka samana päivänä. Suomalaiset viranomaiset sanovat että tässä tilanteessahan lapsi voi sitten solmia uudellen suhteet vahempiinsa. Se voi vain olla vaikeaa, jos yhteydenpito on ollut rajoitettua ja jopa kokonaan katkennut.

Sosiaaliset ja taloudelliset perusteet eivät tietenkään voi suoraan olla huostaanoton perusteena. Mutta monet keskeiset periaatteet liittyvät erittäin läheisesti tähän. Esimerkiksi huostaanottooppaassa puhutaan siitä, että huostaanotoilla pyritään katkaisemaan ylisukupolvinen huono-osaisuuden ketju, toisin sanoen estämään se tilanne että köyhät ja avuttomat vanhemmat kasvattavat kaltaisiaan huonosti toimeentulevia lapsia. Tästä voi hyvin äkkiä vetää sen johtopäätöksen että paras tapa katkaista tämä huono-osaisuuden ketju on siirtää lapset ei-huono-osaisiin perheisiin.

Toinen tälläinen argumentti koskee kasvatusta ja koulutusta. Laki sanoo asian suhteellisen pyöreästi mutta ennen kaikkea koulutuksen osalta on selvää, että jos vanhemmilta vaaditaan sitä että he antavat lapsilleen oikean koulutuksen niin silloin vaaditaan juuri sellaista johon erityisesti paremmin toimeentulevat, paremmin koulutetut, terveet vanhemmat pystyvät (vrt K ja T, jossa viitattiin juuri tähän).

On selvää, että useissa tapauksissa köyhät vanhemmat itähelsinkiläisen lähiön ahtaassa vuokra-asunnossa voivat tarjota merkittävästi heikomman ympäristön lapselle kuin keskiluokkaiset vanhemmat pohjois-Helsingissä. Onko siis lapsen etu päästä pysyvästi jälkimmäisten hoivaan? Minulle on tullut se käsitys, että tämä on ollut yksi syy sille miksi eräät lapsipsykiatrit ovat aina valmiita huostaanottoon erityisesti pienten lasten kohdalla.

Esimerkki on kärjistetty, mutta ymmärtääkseni lapsen edun ymmärtäminen tällä tavoin ei ole mahdottomuus

Minua on kritisoitu asian juridisoimisesta. Kuitenkin näen niin että tässä on kysymys myös hyvin alistettujen ja heikossa asemassa olevien ihmisten oikeusturvasta. Lapsen edusta on tullut periaate jonka avulla voidaan sivuuttaa normaaleja ihmisoikeuksia ja esim. jättää huoltajan oikeudet lapsiinsa huomiotta. On tärkeää että tällä alueella on melkoisen vahvoja suojamekanismeja. Nyt järjestelmä perustuu aivan liikaa olettamuksiin asiantuntijuudesta ja sosiaalityöntekijän keskeisestä roolista moniammatillisen tiimin osana. Ja luottamukseen asiantuntijoita kohtaan.

Professorina minulle tähän liittyy siis monia isoja ongelmia: haluanko kouluttaa ylimielisiä ammattityöntekijöitä, ammattiauttajia jotka tietävät autettavia paremmin kaiken vaiko tutkimuksellisesti orientoituneita, kentälle pyrkiviä ja uskaltautuvia ihmisiä. Tämä on siis vanha debatti (60 luvulla siitä puhuttiin nimellä “pakkoauttajat”) joka on nyt palannut uudessa, sofistikoidummassa muodossa.

K & T vs Suomi- yksinäinen pääsky vai jäävuoren huippu

Tästä tapauksesta tulee jatkossa vielä paljon puhetta ja lisäksi pääsette analysoimaan sitä.
Tässä esitän kuitenkin joitakin yleisiä näkökohtia. Kyse on monessa mielessä historiallisesta tapauksessa: Suomi on tuomittu toiminnan sisällöstä eikä muotovirheistä. Tapaus on siirtynyt Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen "laajan kokoonpanon" käsittelyyn kun Suomi on valittanut asiasta.

Voin rehellisesti sanoa, että aina kun ryhdyn epäilemään sitä että olen väärällä asialla ja kohtelen lastensuojelua epäoikeudenmukaisesti ja liian ankarasti, ei tarvitse kuin palata K:n ja T:n tapauksen pöytäkirjoihin ja asiat kirkastuvat minulle uudelleen.

Itse asiassa voisin ilmaista asian näin jyrkästi: ko tapaus näyttää sen, miten ylimieliset ja voimansa tuntoiset lastensuojelutyöntekijät voivat pahimmassa tapauksessa kohdella sellaista perhettä joka ei alistu heidän määräysvaltaansa vaan hangoittelee vastaan. Ja millainen arsenaali erilaisia perusteita ja verukkeita heillä tällöin on käytössään! Minulle on käsittämätöntä että vanhemmat ovat tässä jaksaneet näinkin pitkään panna hanttiin.
Se on huolestuttava esimerkki siitä, mikä on nykyisen lainsäädännön mukaan mahdollista ja monien suomalaisten lastensuojelutyöntekijöiden mukaan aivan perusteltua toimintaa.

Ja tässä tapauksessa lopputulos oli alun perin aika pienestä kiinni. Lapsen isä hoiti lasta äidin mielenterveysongelmien aikana hyvin, ja lapsi oltiin luovuttamassa hänelle ja lähisukulaisille. Sitten viranomaisten mieli kääntyi ja lapsi päätettiin sijoittaa, isä eristettiin lapsesta (jotta hänen olisi helpompi luopua siitä) ja prosessi alkoi. Se on kestänyt nyt 8 vuotta, eikä ole vieläkään päättynyt. Sen sijaan että Suomen valtio pyytäisi anteeksi ja korvaisi vanhempien kärsimykset, niin se hangoittelee edelleen sinnikkäästi vastaan. Ainoa asia mihin päätös on tähän mennessä johtanut (keskustelun lisäksi) on, että vanhemmat ovat saaneet laajemmat tapaamisoikeudet lapsensa kanssa.

Ensin kysymys yleistettävyydestä. Minua on kritisoitu siitä (Antti Karisto et al 18.5.00, P Sinko lukuisissa viesteissä), että olen tehnyt rajuja johtopäätöksiä yhden tapauksen perusteella. Tämä tapaus ei mitenkään edusta koko tilannetta.
Näin tietysti on, mutta jos tutustuu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen pöytäkirjoja niin käy selvästi ilmi että tapauksessa vedotaan molemmin puolin yleisiin lain periaatteisiin ja se kattaa aika hyvin koko Sirpa Taskisen huostaanotto-oppaan eri asiakohdat, näyttäen näin miten niitä voidaan tulkita.

Tapauksessa tulee myös selvästi ilmi sosiaaliseen asemaan liittyvä epäsuora perustelu. Esimerkiksi kun lautakunta perustelee päätöstä siitä ettei huostaanottoa peruta, vedotaan siihen että joskin äiti on tervehtynyt, niin äiti ei voi vastata lapsen tarpeista ja koulutuksesta.

Kyseessä on myös keskeinen ongelma: mikä oikein on huostaanoton perimmäinen tavoite:
pelastaa lapsi pysyvästi yhteiskunnan kannalta kelvottomilta vanhemmilta vaiko ottaa lapsi huostaan juuri siksi ajaksi kun vanhemmat eivät kykene huolehtimaan lapsestaan ja rajata huostaanotto vain välttämättömimpään Kuten edellä todettiin, jälkimmäinen on paremmin sopusoinnussa mm ihmisoikeussopimusten kanssa.

Mitä pitemmän ajan huostaanotto kestää, sitä vahvemmin voidaan perusteluiksi tuoda se, että sijoitusperhe onkin nyt lapsen oikea perhe. Ja kun lasten huostaanotot ovat yleisesti ottaen erittäin pitkiä, niin tilanne on se että lapsen edun mukaiseksi tulee joutuminen uuteen perheeseen (“situoutuminen”)
.
Tapauksessa K & T tämä on jatkuvasti keskeinen argumentti sekä huostaanoton voimassapitämiseksi että tapaamisoikeuksien rajoittamisessa. Lapsen on saatava olla rauhassa sijoituskodissaan eikä hän saa joutua liiaksi vanhempiensa kanssa tekemisiin. Näin myös tapaamisien rajoittaminen on täysin hyväksyttävää (esimerkiksi siten että sijoitusperhe asuu 120 kilometrin päässä lapsen vanhemmista, mikä kyseisen kunnan kohdalla on tosi iso etäisyys) Periaatteessahan sijoituspaikan tulisi olla lähellä lapsen vanhempien asuinpaikkaa, joten tässäkin suhteessa pyrittiin tarkoituksellisesti estämään tapaamisia.

Tilanne muuttuu huostaanotossa siten että lapsi joutuu tietyiltä osin sosiaalilautakunnan vastuulle. Vanhemmille jää joka tapauksessa tärkeitä oikeuksia ja lapsi ja vanhemmat muodostavat juridisesti ja muutenkin tärkeän yksikön. Esimerkki erittäin rajatusta huostaanotosta on vaikkapa lapsen ottaminen huostaan jonkun lääketieteellisen hoitotoimenpiteen osalta, mitä vanhemmat eivät hyväksy.

Huostaanotossa ei siis puututa lasten ja vanhempien perusoikeuksiin pitää yhteyttä toisiinsa. Päin vastoin, huostaanoton pitäisi mahdollisimman vähän vaikuttaa tähän. Sirpa Taskisen muotoilu siitä , että vanhemmilla ei olisi oikeutta tavata lapsiaan kun taas lapsilla olisi tämä oikeus, on siis erittäin harhaanjohtava, kuten edellä on todettu. Joissakin tapauksissa voi olla perusteltua rajoittaa tapaamisoikeutta lapsen edun nimissä. Kyse on kuitenkin tällöin juuri vanhempien oikeudesta tavata lastaan jonka tietyistä asioista sosiaalilautakunta päättää. Sosiaalilautakunta edustaa siis tässä lapsen etua. Tämä on myös tilanne joka synnyttää vakavia ongelmia jos sosaalilautakunnalla ja sosiaalityöntekijöille syntyy käsitys siitä, että he edustavat lasta vanhempiaan vastaan. Ongelma on vielä suurempi kun saman lautakunnan ja sen alaisten työntekijöiden tehtävänä on huolehtia koko perheestä.

Asiantuntijuus vai asianajajuus

Erillinen, itselleni mielenkiintoinen kysymys on kysymys asiantuntijuudesta yleensä ja erityisesti lastensuojelussa. Sosiaalityön ja lastensuojelun alueella asiantuntijuus on erityisen ongelmallinen asia (ks Eräsaari 2000).
Anthony Giddens esittää teoksissaan kuuluisan luottamusprinsiipin: kansalaiset ovat luovuttaneet tiettyjä elämänpiirinsä asioita asiantuntijoiden hallintaan, he luottavat asiantuntijoihin. Asian voin myös sanoa negatiivisemmin: kansalaiset eivät voi muuta tehdä kuin luottaa ns. asiantuntijoihin ja toivoa parasta koska heillä itsellään ei ole mahdollisuutta hallita kaikkia kysymyksiä. Itse asiassa on niin että tavalliset kansalaiset tuskin tuntevat kovin suurta luottamusta, mutta sen sijaan esim poliittiset päätöksentekijät hyväksyvät usein varsin pitkälle asiantuntijoiden näkemykset vaikeissa ongelmissa. Luottamus onkin siis itse asiassa vähemmän hierarkista kuin ajatellaan: se johon luotetaan on usein vertainen tai jopa alainen.

Asiantuntija on siis hernkilö, jonka oletetaan ottavan asiaan kantaa sen perusteella että hallitsevat asiakokonaisuuden ja pystyvät asettumaan erilaisten intressiristiriitojen yläpuolelle. Käytännössä asiantuntijatkin ovat usien jollain tavoin värjäytyneitä, mutta silti tietyissä kysymyksissä heidänkin käsityksensä sivuuttaa vaikkapa maallikkojäsenten enemmistön näkemykset. Mikä on hyvä.

Asiantuntijan kanssa kilpaileva positio on asianajaja. Asiantuntija voi hyvin toimia advokaattina, murtta silloin hän siis asettaa itsensä asemaan, jossa hän ei voi edustaa kokonaisuutta. Hän puolustaa jotain näkemystä, ajaa sitä kaikella asiantuntemuksellaan. Mitä parempi asiantuntrija hän on, sitä paremmin hän voi myös asiaansa ajaa. Mutta silti hän ajaa jotain asiaa, kun taas “oikea”asiantuntija ei aja mitään erityistä asiaa. Asiantuntija pitää niin sanotusti asian puolta.
(on selvää, että tämäkin erottelu on pitkälle vietynä ongelmallinen: voiko kukaan oikeastaan olla “asiantuntija” vai onko aina kyse asianajajuudesta? Mielestäni käytännössä tällä erottelulla on kuitenkin merkitystä)..
Asiantuntijan lausunto esimerkiksi ongelmallisesta huostaanottotapauksesta ottaa periaatteessa huomioon eri näkökohdat ja tuottaa lopputulokseksi arvion joka on tyyppiä toisaalta ... (mutta) toisaalta ... Painottamalla eri tekijöitä selkeästi ilmaistulla tavalla asiantuntija voi päätyä suositukseen, mutta suosituksen perusteena ovat siis kaikki asiaan vaikuttavat näkökohdat, kun samassa tilanteessa vaikkapa lapsen asianajaja etsisi vain lapsen kannalta olennaisia puoltavia seikkoja.

Sosiaalityöntekijän dilemma on, että hän haluaisi olla ja usein pitää itseään asiantuntijana ja itse asiassa hänelle myös muodollisesti sälytetään tällainen positio, mutta toisaalta hän joutuu tekemään ratkaisuja jotka asettavat hänet tiukasti vastakohta-asetelmaan ja lisäksi vielä hänen tehtävänään on usein juuri lapsen edun huomioonottaminen. Hän on siis lapsen advokaatti. Toisaalta hän on vielä enemmän, koska hän voi päättää mitä lapsi haluaa tai mitä lapsen pitäisi haluta, aivan kuin vanhemmakin. Jos hän olisi pelkästään advokaatti hän kuuntelisi vain mitä lapsi haluaa, antaisi tälle neuvoja ja työskentelisi sitten tämä puolesta.
Tilannetta helpottaisi huomattavasti jos kyettäisiin antamaan sekä lapselle että vanhemmille omat riippumattomat sosiaalityöntekijät, joista jälkimmäisen tehtävänä on lain puitteissa tarkastella asioita vahempien kannalta (ja jolla ei lisi lupa paljastaa tietoonsa tulleita luottamuksellisia tietoja, niin kuin sosiaalityöntekijät nyt tekevät). Näin vanhemmat eivät olisi heti alkuun alakynnessä ja heillä olisi henkilö johon he voisivat luottaa. Kaikki vanhemmat eivät sitä tajua, eikä heille missään vaiheessa kerrota, mutta huostaanottotilanteessa kaikkia heidän sanomisiaan ja tekemisiään voidaan käyttää heitä vastaan (esim huostaanotto-oppaassa tätä kysymystä ei lainkaan pohdita). Kun on keskustelut viime aikoina kanteluista ja ilmiannoista, niin on itse asiassa hämmästyttävää kuinka paljon ns. toisen käden tietoa sosiaalityöntekijöiden raportteihin sisältyy. Tämäkin näkyy jo mainiosti Kn ja Tn tapauksen asiakirjoista. Nämä toisen käden tiedot ilmaistaan usein suhteellisen neutraalisti. Normaalissa oikeudenkäyntitilanteessa kaikki nämä väitteet pitäisi kyetä näyttämään toteen. Nyt ne vain esitetään ilmeisinä, kiistämättöminä faktoina.

Lähteitä

Eva Aminoff: Lapsen parhaaksi. Viisi vuotta Ruotsin lapsivainojen uhrina (Fem år som offer för Sveriges barnförföljelser) WSOY, Porvoo 1996
Risto Eräsaari et al (toim): Arviointi ja asiantuntijuus. Gaudeamus, Helsinki 2000
European Court of Human Rights. Case of K and T v Finland. Judgment. Strasbourg, 27 april 2000 (www.kaapeli.fi/pesue tai www..echr.coe.int/)
Maria Guggenheimer & Klaus Ottomeyer (hrsg): Zerstörung einer Familie. Eine Fallstudie.Rowohlt Hamburg 1980
Ian Hacking: The social construction of what? Harvard University Press, Cambridge, Mass 1999
Lena Hellbom Sjögren: Hjälpte hjälparna Niko? Källkritisk utsageanalytisk kommentar. 17.02.1999
Mirja Kajava: Lapsen etu huostaanottoprosessissa. Tutkimus pakkohuostaanotoista. Acta Universitatis Ouluensis. Scientiarum Rerum Socialium. E 26 Oulu 1997
Antti Karisto et al: On pyrittävä lapsen parhaaseen. HS 18.5.2000
Keskustelutilaisuus Läntisessä sosiaalitoimistossa (ks Uuso 5/2000)
Juhani Kortteinen: Suomi tuomiolla Strasbourgissa. Ihmisoikeusraportti 2/2000 (www.kaapeli.fi/pesue/ioraportti1800.htm)
Kari Matela: Ihmisoikeustuomioistuin hyväksyy perustellut huostaanotot (sic!) . Sosaalityöntekijä 4/00
Sami Mahkonen: Perhesalaisuudet. Salassapitovelvollisuus ammattiauttajan työssä. Wsoy Porvoo 1995
Perheen Suojelun Keskusliiton kotisivu (www.kaapeli.fi/pesue)
J.P.Roos: Tavoitteena koko lapsuuden mittainen huostaanotto 8.5.2000, se även (www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/huostaanotto.htm)
Jacob W F Sundberg: The European Convention of Human Rights and the Nordic Countries. German Yearbook of International Law Vol 40.1997 Duncker & Humblot Berlin 1998
Sähköpostikeskustelu Päivi Singon ym kanssa. Kaikkiaan n 200 viestiä a 5-10 KB = likimain 2MB
Sirpa Taskinen (toim):Huostaanotto. Lastensuojelun asiantuntijaryhmän suositus huostaanottoprosessin laatua ohjaaviksi yleisiksi periaatteiksi. Stakes Oppaita 33 / 1999
Kaarlo Tuori: Sosiaalioikeus, WSOY, Porvoo 1995
Maritta Törrönen (toim): Lapsen etu vai viidakon laki. Lastensuojelun keskusliitto, Helsinki 1994
YK:n ihmisoikeusjulistus (Universal declaration of human rights 1948) ym (www.unhchr.ch)
Yleissopimus lapsen oikeuksista (Convention of the rights of the child 1989)
(www.unhchr.ch/)

Back to beginning