![]()
|
. |
(ei lopullinen versio!) Huostaanotto ja ihmisoikeudet-luentosarja
J P Roos Huostaanotto, ihmisoikeudet, moniammatillinen asiantuntijuus (Luento 22.1.2001)
Ihmisoikeudet ja lapsen oikeudet
Joku aika sitten sain Jacob W Sundbergilta postia. Sundberg on eläkkeellä oleva oikeustieteen professori, jonka näkemyksen mukaan Ruotsissa vielä pitkälle 1980-luvun lopulle katsottiin, että Euroopan ihmisoikeussopimus ei koske Ruotsia ja että sitä ei tarvitse noudattaa kuin arvioitaessa onko hallitus suoraan syyllistynyt joihinkin ihmisoikeusloukkauksiin. Vasta 1990-luvulla tapahtui käänne Ruotsin kärsiessä tappion joissakin huomiota herättäneissä tapauksissa. Sundberg lähetti minulle postia luettuaan kirjoitukseni “Omhändertagande
och mänskliga rättigheter” (2000), jossa ilmaisen suuttumukseni
sen johdosta että suomalaiset viranomaiset eivät katso Euroopan
ihmisoikeustuomioiden sitovan. Hän oli ‘ilahtunut’ havaitessaan myös
Suomessa samanlaista suhtautumista Ihmisoikeustuomioistuimeen jonkinmoisena
turhuutena Pohjoismaiden kannalta missä asiat ovat niin hyvin ja me
sitä paitsi tiedämme paremmin miten meidän lapsiamme tulee
kohdella..
Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin on hyvin tärkeä elin. Sen toiminta nojautuu Euroopan ihmisoikeusopimukseen, jota useimmat Euroopan maat ovat sitoutuneet noudattamaan. Näiden maiden lakien pitäisi täyttää ihmisoikeusopimuksen velvoitteet. Näinhän ei tietenkään ole, mutta tärkeämpi ongelma on se, että maat eivät useinkaan noudata omia lakejaan. Tuomioistuin tekee hyvin perusteellisia päätöksiä,
toisin kuin suomalaiset tuomioistuimet. Huostaanottotapauksissa kyse
on useimmiten yhdestä pykälästä ja sen rikkomisesta:
Keskeinen kysymys tässä on suhde yleisten ihmisoikeuksien ja erityisten lasten oikeuksien välillä. On merkittävä edistysaskel, että ihmisoikeudet on ulotettu myös lapsiin ja että lapsia pidetään myös ihmisinä. He eivät ole enää pelkästään vanhempiensa tai yhteisöjensä armoilla. Suomen oloissa lasten oikeudet ovat jo varsin laajoja eivätkä pelkästään negatiivisia. Lapsia on kuultava ja heillä on oikeus ilmaista kantansa monissa kysymyksissä. Katsotaan yleisesti että avioerotilanteissa lasten näkemykset on otettava huomioon, lasta ei määrätä tekemään asioita vaan hänen kanssaan on keskusteltava, yhtä enemmän puhutaan siitä miten lasta on kohdeltava subjektina. Päivähoidossa lapsi ei esimerkiksi voi olla pelkästään varastoinnin kohde, tahdoton paketti (ks. Tuonnempana esimerkki). Pienen lapsen vanhempana tiedän hyvin että jo päivän
vanhalla lapsella alkaa olla omaa tahtoa, eikä se suinkaan alistu
kaikkeen mitä aikuinen sille esittää. Vuoden vanha lapsi
tietää erittäin hyvin mitä haluaa ja mitä hän
ei halua. Tosin vanhemman on usein toimittava vasten lapsen tahtoa, mihin
hänellä onkin oikeus. Itse asiassa hyvään vanhemmuuteen
katsotaan ilman muuta kuuluvan sen, että lapselle asetetaan rajoja
ja kieltoja. Nämä täytyy kuitenkin perustella.
Tämä luentosarja on saanut virikkeen siitä kun suomalaiset viranomaiset (ja erityisesti Pia-Liisa Heiliö) antoivat julkisuuteen mielestäni kovin merkillisiä lausuntoja koskien tapausta, joka ratkaistiin Strasbourgin ihmisoikeustuomioistuimessa (HS 29.4.00: Suomi ei tyydy moitteisiin ihmisoikeusrikkomuksesta) sekä mitä sitten tapahtui kun kirjoitin aiheesta yleisönosastokirjeen Helsingin Sanomiin (8.5.00, ks. valt.helsinki.fi/staff/jproos/huostaanotto.htm). Osittain myös syynä on ollut se erittäin torjuva reaktio jonka sain osakseni itse laitoksen piirissä. Omat kollegani loukkaantuivat syvästi ja kokivat minut lähinnä aidosti vihamieliseksi ja sosiaalityön vastustajaksi. Näin innostuin lupaamaan että tästä järjestetään vielä keskustelua. Valitettavasti luennoilla näitä kollegoja ei ole näkynyt. Kun olen nyt lukenut tätä luentoa varten kirjeeni uudelleen, niin voin todeta ettei siinä ei ole kovin paljoa muutettavaa. Ehkä enintään kärjistys siitä, että viranomaisilla olisi lähes pelkästään vain voimakeinoja käytettävissään oli liioittelua. Kaikki muu pitää paikkansa ja vastaa sitä todellisuutta josta olen kirjoitukseni jälkeen saanut paljon lisäaineistoa. Olennainen kysymys johon näillä luennoilla oikeastaan pyritään vastaamaan on, oliko K:n ja T:n tapaus poikkeus, sellainen joka ei toistu, jossa lakeja rikottiin tavalla joka on hyvin harvinaista ja missä mielessä se, että Suomi sai tästä tuomion (joka tällä hetkellä on väliaikainen koska asiasta on valitettu) on merkittävä asia. Vai oliko K:n ja T:n tapaus jäävuoren huippu, esimerkki tavasta jolla suomalainen huostaanottojärjestelmä toimii myös vähemmän dramaattisissa ja huomiota herättävissä tilanteissä? Eli ovatko ihmisoikeudet ongelma suomalaisessa huostaanotossa? Kykeneekö huostaanottojärjestelmä itsekritiikkiin ja
miten oikein sosiaalityössä paljon mainostettu (ks Eräsaari,
Karvinen etc) reflektiivinen asiantuntijuus näyttäytyy sosiaalityön
kautta katsottuna?
Olen tästä käynyt laajaa keskustelua sähköpostitse monien kanssa, tärkeimmät mainitakseni, jotka myös osallistuvat luennoitsijoina: Päivi Sinko, Anu Suomela, Anja Hannunniemi, Sirpa Taskinen jne. Minulle tämä keskustelu on ollut arvokasta ja olen oppinut siitä paljon. Olen myös saanut tavattomasti sähköpostia sellaisilta kansalaisilta jotka ovat henkilökohtaisesti tai lähiympäristössään joutuneet kokemaan tilanteita, joita he pitävät vääryytenä. Tämä on antanut minulle aiheen uskoa, että maassa on ainakin varsin paljon ihmisiä jotka kokevat tulleensa väärin kohdelluiksi. Todettakoon tässä että minun kannaltani asia on niin, että en ole suinkaan sosiaalityön vastustaja, mutta olen huolissani sellaisesta kehityksestä jossa sosiaalityö muuttuu yhä enemmän “moniammatilliseksi asiantuntijuudeksi”, jossa sosiaalityössä kehitetään erilaisia valmiuksia jotka viime kädessä johtavat vahvaan professionalisaatioon. (ks myös refleksiivinen asiantuntijuus, Karvinen, Eräsaari!) Tälle kehitykselle on monia syitä, eikä vähin ole sosiaalityön alhaiseksi koettu ammatillinen arvostus ja alhainen palkkataso. Palkkaa on haluttu korostaa lisäämällä koulutusta ja ammatillisuutta, mutta lopputuloksena on ollut niin kuin eräät ay-johtajat sanoivat avoimesti viime tupokierroksen yhteydessä, ylikoulutus suhteessa palkkatasoon. Koulutuksesta ei tietenkään sinänsä pitäisi olla haittaa. Strategialla on kuitenkin asiakkaiden kannalta ongelmallisia seurauksia. Haluan muistuttaa siitä, että sosiaalityön asiakkaat ovat useissa tapauksissa juuri näitä yhteiskunnan todellisia vähäosaisia, huonosti koulutettuja, enemmän tai vähemmän avuttomia, kriisien keskellä kärvisteleviä, taloudellisissa hätätilanteissa olevia, joiden sosiaalinen ja henkinen etäisyys korkeasti koulutetusta professionaalista on varmasti vain kasvanut. Monissa alkoholi- ja huumeongelmaisten omissa järjestöissä pyritään siihen että työntekijät ovat itse käyneet läpi ne kokemukset joista on kysymys. Sosiaalityössä tämä tulee olemaan yhä harvinaisempaa. Juuri taustaltaan ja perusasenteiltaan sosiaalityöntekijät tulevat olemaan asiakaskuntansa vastakohtia: voimakas itsekuri, askeettinen niukka elämä, pitkä opiskelu, vahvat tavoitteet elämässä, hyvä elämänhallinta. Tietysti sosiaalityöntekijät jotka ovat lähes sataprosenttisesti naisia, mikä on myös iso ongelma, ovat useimmiten naimisissa itsensä kaltaisten akateemisten miesten kanssa, joilla vain on huomattavasti paremmat tulot. Näin he voivat olla myös taloudellisesti valovuosien päässä asiakkaistaan. Mielestäni olisi tärkeää, että sosiaalityössä edelleen elämänkokemuksella olisi keskeinen sija, ja että sosiaalityöhön pääsisi myös muutenkin kuin monivuotisen yliopisto-opiskelun kautta. Sosiaalityössä pitäisi myös nähdä se, että usein asiantuntijaksi itsensä näkevä sosiaalityöntekijä pettää itseään: hän joutuukin tilanteeseen jossa hän on itse asiassa toisen osapuolen asianajaja ja toisen osapuolen syyttäjä samanaikaisesti. Kuitenkin ammatillisessa koulutuksessa painotetaan sitä, että sosiaalityöntekijän on otettava vastuu kokonaisvaltaisesti. Siis huostaanottotapauksissa hän työskentelee yhtä hyvin vanhempien kuin lasten kanssa, ja otettuaan lapset huostaan hänen pääasiakkainaan ovat itse asiassa vanhemmat. Missään oikeusistuimessa ei tietenkään tulisi kysymykseen että henkilöitä joiden etujen katsotaan poikkeavan toisistaan (kuten määritelmällisesti on jos sosiaalityöntekijä ottaa huomion lapsen edun erotettuna perheen eduista) edustaa sama henkilö. Sosiaalityössä sitä pidetään täysin luonnollisena, kuten kirjeenvaihtoni Päivi Singon kanssa osoittaa tai kuten esimerkiksi Huostaanotto-oppaassa neuvotaan. Olen tässä yhteydessä puhunut “asiantuntijailluusiosta”: siitä että sosiaalityöntekijä asettaa itsensä ongelmalliseen rooliin, ja loukkaantuu kun muut eivät tunnusta hänen asemaansa tässä hänen mielestään puolueettoman asiantuntijan roolissa. Mielestäni on valitettavaa, että me yliopiston opettajat usein vahvistamme, tahtoen tai tahtomattamme tätä illuusiota. Henkilökohtainen taustani on se, että olen kahden pienen
lapsen (5 ja 2 v) suhteellisen paljon heidän hoitoonsa osallistuva
isä. Vaikka en pelkääkään että joku innokas
lastensuojelutyöntekijä haluaisi ottaa lapseni huostaan, niin
osaan hyvin eläytyä tilanteeseen, jossa en saisi tavata lastani
kuin rajoitetusti tai jossa lapseni olisivat useita viikkoja tai kuukausia
poissa luotani. Ja toisaalta olen tietysti erityisesti ärsyyntynyt
siitä, kun minua on väitetty täysin sokeaksi lapsen näkökulmalle
tai että tarkastelen asiaa pelkästään aikuisten kannalta.
Keskeinen syy miksi näihin asioihin puutun on juuri lasten näkökulma;
se miten kuvittelen lapsen kokevan vanhempiensa menetyksen ja miten he
joutuvat painimaan tämän ongelman kanssa koko ikänsä.
Lähtökohtanani on, että huostaanotto on poikkeuksellinen ja äärimmäinen toimi johon pitää turvautua VAIN kun muut keinot eivät toimi KUTEN laki sanoo. Tästä ei liene erimielisyyttä. Toisaalta on yhtä selvää, että huostaanotto ei saisi
toteutua koskaan väärillä perusteilla
Toinen virhemahdollisuus on sitten se, että huostaanotto tehdään
aiheettomasti, väärien todistusten tai uskomusten perusteella
tai väärin tulkittujen tilanteiden pohjalta
Keskeiset (intressi)ryhmät: - lapsi/lapset
Lastensuojelulainsäädännön mukaan lapsen etu on asetettava ensi sijalle ja tällöin viitataan myös lasten oikeuksien julistukseen Julistusta voi tulkita ja on tulkittu hieman eri tavoin: toiset näkevät sen koskevan lasta yksilönä, toiset taas painottavat siihen sisältyvää lähtökohtaa perheen merkityksestä lapsen kasvuympäristönä ja perusyhteisönä, jota mikään ei voi korvata. Itse asiassa viittaisin tässä aika yllättävään lähteeseen: Pia Liisa Heiliö on (ks. Törrönen 1994) korostanut kirjoituksessaan voimakkaasti lapsen itsenäistä asiakkuutta lastensuojelussa. Asiakkaana ei siis ole perhe vaan perheenjäsenet erikseen. Jos katsotaan eri asiakkaiden etujen olevan ristiriidassa, niin voidaan kysyä voiko sama sosiaalityöntekijä pitää molempia asiakkainaan? Oikeudessahan ei tietenkään koskaan eri syytettyjä voi edustaa sama asianajaja. Toisin sanoen sosiaalityön käytännössä lähdetään perheestä yksikkönä, kun taas laki jota hyödynnetään, korostaa perheenjäsenten erillisyyttä. Toisin sanoen sosiaalityön käytännössä lähdetään perheestä yksikkönä, kun taas laki jota hyödynnetään, korostaa perheenjäsenten erillisyyttä. Tapauksen mukaan näytään vedottavan toiseen tai toiseen näkökulmaan (vrt. edellä). Puhutaan itse asiassa "eteläeurooppalaisesta" ja "pohjoisesta" mallista jossa edellinen korostaa perheyhteyttä ja jälkimmäinen lapsen tunnustamista täysivaltaiseksi erilliseksi yksilöksi jolla on omat oikeutensa. Jälkimmäinen malli johtaa siis ongelmatapauksissa vastakkainasetteluun: perheen etu/lapsen etu ja sosiaalityöntekijän asettuminen puolustamaan jälkimmäistä, eikä ainoastaan puolustamaan vaan myös määrittelemään sen. Taskisen mielestä lapsen edun määrittely ei ole mikään ongelma. Laki on hyvin selvä. Mutta käytännössähän näin on. Lapsen edun määrittelevät erilaiset asiantuntijat, vaikeissa tapauksissa lastenpsykiatrit. "1.Lapsen etu.
Muutenkin täytyy sanoa, että Huostaanotto-oppaassa esitetään melko vaativa ja hyvin keskiluokkainen näkemys siitä, millä tavalla vanhempien on lasta kasvatettava. Tässä on koko lista: (Taskinen toim s. 20) “Saako lapsi kasvattajiltaan
Tosiasia on, että jos tämä lista otettaisiin kirjaimellisesti,
niin aika monet lapset olisivat vaaravyöhykkeessä koska heillä
on kelvottomat vanhemmat! Toisaalta tätä listaa voidaan käyttää
hyväksi ennen kaikkea tilanteessa jossa pohditaan sitä, voidaanko
lapset palauttaa ja ovatko edellytyksen huostaanotolle edelleen voimassa.
Minusta nyky-yhteiskunnassa - jossa perheillä ja yksilöillä
on ensisijainen vastuu lasten hankkimisesta ja kasvattamisesta olennaiset
vaatimukset koskevat lasten perusturvallisuutta ja elämänpuitteita.
Lapset eivät saa joutua väkivallan eikä seksuaalisen hyväksikäytön
kohteeksi, heidän ei pidä saada vanhemmiltaan huumeita eikä
alkoholia eikä nähdä pornoa ja väkivaltaa. Vanhempien
pitää pystyä ruokkimaan ja vaatettamaan lapsensa sekä
antamaan heidän nukkua säännöllisesti ja riittävästi.
Muuta heiltä ei vapaassa yhteiskunnassa voi vaatia. Sen sijaan olisin
kyllä itse valmis esimerkiksi edellyttämään kaikilta
vanhemmilta jonkinlaisen vanhemmuuskortin hankkimista siinä vaiheessa
on lasta suunnitellaan tai sellainen on tulossa. Mutta epäilen ettei
tällainen vanhemmuuskortti kovin laajaa kannatusta saisi.
Tietenkin myös laitokset voivat aina silloin tällöin toimia lapsen edun vastaisesti, vaikka niiden työntekijöiden ammatillinen taso olisikin riittävän korkea. Otan esimerkin tuoreesta opiskelijatyöstä, jossa on tutkittu lastensuojelun ns. vastaanottokotien toimintaa. Kyseisissä kodeissa pyrittiin kokeilemaan uusia työmuotoja ja johtamistapoja. Johtajuus ymmärrettiin jatkuvaksi muutokseksi! Näiden seurauksena, kuten työntekijät itse totesivat, varsinainen työ, eli lasten vastaanottaminen kärsi. Otettiin sijaisia ja puolikkaita työntekijöitä kun vakinaiset olivat koulutuksessa. Kaikilla on kiire, kun päin vastoin pitäisi luoda rauhallinen ja kiireetön vastaanottoilmapiiri. Johtaminen lisääntyy, aika henkilökunnan ja lasten kanssa vähenee (Terrhi Perkiö: Vastaanottokotien jaettu johtajuus. Sosiaalipolitiikan laitoksen tutkimuskurssi 28.11.2000). Tämä on ollut luultavasti yleinen tilanne kautta koko lastensuojelun (en puhu mitään yliopistoista ...).
Otan toisen esimerkin Sirpa Taskisen vetämän työryhmän kirjoittamasta huostaanotto-oppaasta, joka pääasiassa nähdäkseni antaa hyvän pohjan huostaanotoille. Siihen sisältyy kuitenkin hyvin ongelmallisia painotuksia. Esimerkiksi seuraava kohta on ongelmallinen.
Lapsen oikeus tavata vanhempiaan. Laki sanoo että
viranomaisen pitää huolehtia siitä että lapsi saa tavata
biologisia vanhempiaan. Tämä on nyt kääntynyt päinvastaiseksi:
lapsella ja vain lapsella on tapaamisoikeus ja viranomainen voi rajoittaa
tätä heti jos katsotaan että tapaamiset ovat lapselle haitallisia.
Hyvin herkästi näin näytetään katsottavan, erityisesti
kun kyse on aivan pienistä lapsista. (K&Tn tapaus: kun sijoitusta
valmisteltiin niin isän ei enää annettu tavata lasta ja
hoitaa tätä normaalisti!)
"3. Tapaamisoikeus.
Minulla on ollut aina lakien suhteen vanha tuomarinohje että sellainen
joka ei ole oikein ei voi olla lakikaan. Eihän voi olla mahdollista
että vanhemmilla ei ole oikeutta tavata lapsiaan! Pitäisikö
minun pyytää lupa joka kerta kun haluan tavata viisivuotiaan
poikani? Ja niin kysyin tätä professori Kaarlo Tuorilta ja sain
suurin piirtein tällaisen vastauksen:
Taskisen virhetulkinta on mahdollinen, kun ei oteta huomioon sitä, että puhutaan sijaishuollosta.. Ja sitä että lasten oikeuksien sopimus koskee lasten oikeuksia, ei vanhempien oikeuksia (jolloin siinä ei erikseen mainita, että kyllä vanhemmillakin on oikeus tavata lapsiaan). Toisaalta se osoittaa miten ajattelutapa on se, että biologisten vanhempien ja lasten välistä suhdetta ei oikein tahdota tunnustaa siksi mikä se on, eli perustavaksi suhteeksi johon nähden kaikki muut suhteet ovat enemmän tai vähemmän poikkeustapauksia: huostaanotto joka antaa lautakunnalle oikeuksia, perhesijoitus, adoptointi (joka on toki lähinnä biologista perhesuhdetta mm pysyvyytensä ja oikeusvaikutustensa osalta) jne. Mielenkiintoista on myös, että huostaanotossa sijoituspaikkana
voi olla myös koti. Tällöin siis ajatuksena on huostaanoton
jälkeen sosiaalilautakunnalla on mahdollisuus päästä
kotiin sisään helpommin, ts. että sillä on kyllä
lapseen nähden tapaamisoikeus.
Olen käynyt erittäin perinpohjaista keskustelua aiheesta
mm. Päivi Singon kanssa. Meillä on (uskoakseni) keskinäinen
sopimus että saamme siteerata toistemme sähköposteja. Kiinnostava
kysymys on ollut kysymys lastensuojelutyöntekijöiden asiantuntijuudesta
ja lapsen edusta. Monet tärkeät asiat ovat saaneet lisävalaistusta,
vaikka olemmekin aika paljon puhuneet ns seinille. Päivi on edelleen
sitä mieltä että katson että lastensuojelutyöntekijät
ovat aina väärässä ja minä ja Anu Suomela ym ovat
aina oikeassa. (“ Olisi myös kiva joskus nähdä kehitystä
siihenkin suuntaan että sosiaalityöntekijäkin voisi olla
ehkä joskus oikeassa, mutta se taitaa olla paljon vaadittu. Vielä
vaativampaa taitaisi olla odottaa kehitystä siihen suuntaan, että
sosiaalityöntekijää voisi peräti pitää oman
alansa asiantuntijana”. P Sinko 27.9.2000)
Taskisen kirja sisältää monia muitakin tärkeitä
kysymyksiä. Yksi on vaikkapa huostaanoton määräaikaisuus.
Nythän huostaanotto nimenomaisesti ei voi olla määräaikainen.
Laki määrää että huostaanotto on peruttava kun
sen edellytykset enää eivät ole voimassa. Mutta laissa on
yksi takaportti: lapsen etu. Jos huostaanoton peruminen on selvästi
lasten edun vastaista niin sitä ei pidä tehdä. Kun on olemassa
lastenpsykiatreja jotka ovat sitä mieltä että huostaanotto
on aina parempi lapselle kuin alkuperäisperhe, tai jos lapsi on siiretty
köyhiltä vähän koulutetuilta vanhemmilta jollekin hyvin
toimeentulevalle keskiluokkaiselle perheelle, niin voi olla kiusaus sanoa
että lapsen etu ei koskaan ole tulla palautetuksi.
Minusta olisi selvää, että huostaanoton pitää
aina olla määräaikainen ja että huostaanoton jatkumista
täytyy voida perustella lähes yhtä vahvasti kuin alkuperäistä
huostaanottoa.
Se että lapsen etuna olisi aina (tai edes kun hänet on sijoitettu ns. “kunnolliseen” perheeseen) pysyvämpi huostaanotto, on kyseenalaista. Nykytilanteessa kolme-neljä vuotta on usein se raja, jonka jälkeen huostaanotto ei voi enää purkautua, koska sen rajoituksena oleva lapsen sitoutumine uuteen perheeseen on pääsääntöisesti liian vahva. Eli itse asiassa tällöin katsotaan että lapsen oikeuksien julistuksen perheyhteisyyttä koskevat kohdat koskevatkin lasta uudessa sijoitusperheessään (juuri tätä argumenttia käytettiin Kn ja Tn tapauksessa). Tämä on ongelmallista, koska jos lapsen huostaanotto jatkuu hänen täysi-ikäiseksi tuloonsa asti, niin se merkitsee, että sijaisperheellä ei ole mitään velvollisuuksia lapseen nähden kun tämä tulee täysi-ikäiseksi. He voivat heittää hänet ulos vaikka samana päivänä. Suomalaiset viranomaiset sanovat että tässä tilanteessahan lapsi voi sitten solmia uudellen suhteet vahempiinsa. Se voi vain olla vaikeaa, jos yhteydenpito on ollut rajoitettua ja jopa kokonaan katkennut. Sosiaaliset ja taloudelliset perusteet eivät tietenkään voi suoraan olla huostaanoton perusteena. Mutta monet keskeiset periaatteet liittyvät erittäin läheisesti tähän. Esimerkiksi huostaanottooppaassa puhutaan siitä, että huostaanotoilla pyritään katkaisemaan ylisukupolvinen huono-osaisuuden ketju, toisin sanoen estämään se tilanne että köyhät ja avuttomat vanhemmat kasvattavat kaltaisiaan huonosti toimeentulevia lapsia. Tästä voi hyvin äkkiä vetää sen johtopäätöksen että paras tapa katkaista tämä huono-osaisuuden ketju on siirtää lapset ei-huono-osaisiin perheisiin. Toinen tälläinen argumentti koskee kasvatusta ja koulutusta. Laki sanoo asian suhteellisen pyöreästi mutta ennen kaikkea koulutuksen osalta on selvää, että jos vanhemmilta vaaditaan sitä että he antavat lapsilleen oikean koulutuksen niin silloin vaaditaan juuri sellaista johon erityisesti paremmin toimeentulevat, paremmin koulutetut, terveet vanhemmat pystyvät (vrt K ja T, jossa viitattiin juuri tähän). On selvää, että useissa tapauksissa köyhät vanhemmat itähelsinkiläisen lähiön ahtaassa vuokra-asunnossa voivat tarjota merkittävästi heikomman ympäristön lapselle kuin keskiluokkaiset vanhemmat pohjois-Helsingissä. Onko siis lapsen etu päästä pysyvästi jälkimmäisten hoivaan? Minulle on tullut se käsitys, että tämä on ollut yksi syy sille miksi eräät lapsipsykiatrit ovat aina valmiita huostaanottoon erityisesti pienten lasten kohdalla. Esimerkki on kärjistetty, mutta ymmärtääkseni lapsen edun ymmärtäminen tällä tavoin ei ole mahdottomuus Minua on kritisoitu asian juridisoimisesta. Kuitenkin näen niin että tässä on kysymys myös hyvin alistettujen ja heikossa asemassa olevien ihmisten oikeusturvasta. Lapsen edusta on tullut periaate jonka avulla voidaan sivuuttaa normaaleja ihmisoikeuksia ja esim. jättää huoltajan oikeudet lapsiinsa huomiotta. On tärkeää että tällä alueella on melkoisen vahvoja suojamekanismeja. Nyt järjestelmä perustuu aivan liikaa olettamuksiin asiantuntijuudesta ja sosiaalityöntekijän keskeisestä roolista moniammatillisen tiimin osana. Ja luottamukseen asiantuntijoita kohtaan. Professorina minulle tähän liittyy siis monia isoja ongelmia:
haluanko kouluttaa ylimielisiä ammattityöntekijöitä,
ammattiauttajia jotka tietävät autettavia paremmin kaiken vaiko
tutkimuksellisesti orientoituneita, kentälle pyrkiviä ja uskaltautuvia
ihmisiä. Tämä on siis vanha debatti (60 luvulla siitä
puhuttiin nimellä “pakkoauttajat”) joka on nyt palannut uudessa, sofistikoidummassa
muodossa.
K & T vs Suomi- yksinäinen pääsky vai jäävuoren
huippu
Tästä tapauksesta tulee jatkossa vielä paljon
puhetta ja lisäksi pääsette analysoimaan sitä.
Voin rehellisesti sanoa, että aina kun ryhdyn epäilemään sitä että olen väärällä asialla ja kohtelen lastensuojelua epäoikeudenmukaisesti ja liian ankarasti, ei tarvitse kuin palata K:n ja T:n tapauksen pöytäkirjoihin ja asiat kirkastuvat minulle uudelleen. Itse asiassa voisin ilmaista asian näin jyrkästi: ko tapaus
näyttää sen, miten ylimieliset ja voimansa tuntoiset lastensuojelutyöntekijät
voivat pahimmassa tapauksessa kohdella sellaista perhettä joka ei
alistu heidän määräysvaltaansa vaan hangoittelee vastaan.
Ja millainen arsenaali erilaisia perusteita ja verukkeita heillä tällöin
on käytössään! Minulle on käsittämätöntä
että vanhemmat ovat tässä jaksaneet näinkin pitkään
panna hanttiin.
Ja tässä tapauksessa lopputulos oli alun perin aika pienestä kiinni. Lapsen isä hoiti lasta äidin mielenterveysongelmien aikana hyvin, ja lapsi oltiin luovuttamassa hänelle ja lähisukulaisille. Sitten viranomaisten mieli kääntyi ja lapsi päätettiin sijoittaa, isä eristettiin lapsesta (jotta hänen olisi helpompi luopua siitä) ja prosessi alkoi. Se on kestänyt nyt 8 vuotta, eikä ole vieläkään päättynyt. Sen sijaan että Suomen valtio pyytäisi anteeksi ja korvaisi vanhempien kärsimykset, niin se hangoittelee edelleen sinnikkäästi vastaan. Ainoa asia mihin päätös on tähän mennessä johtanut (keskustelun lisäksi) on, että vanhemmat ovat saaneet laajemmat tapaamisoikeudet lapsensa kanssa. Ensin kysymys yleistettävyydestä. Minua on kritisoitu siitä
(Antti Karisto et al 18.5.00, P Sinko lukuisissa viesteissä), että
olen tehnyt rajuja johtopäätöksiä yhden tapauksen perusteella.
Tämä tapaus ei mitenkään edusta koko tilannetta.
Tapauksessa tulee myös selvästi ilmi sosiaaliseen asemaan liittyvä epäsuora perustelu. Esimerkiksi kun lautakunta perustelee päätöstä siitä ettei huostaanottoa peruta, vedotaan siihen että joskin äiti on tervehtynyt, niin äiti ei voi vastata lapsen tarpeista ja koulutuksesta. Kyseessä on myös keskeinen ongelma: mikä oikein on huostaanoton
perimmäinen tavoite:
Mitä pitemmän ajan huostaanotto kestää, sitä
vahvemmin voidaan perusteluiksi tuoda se, että sijoitusperhe onkin
nyt lapsen oikea perhe. Ja kun lasten huostaanotot ovat yleisesti
ottaen erittäin pitkiä, niin tilanne on se että lapsen edun
mukaiseksi tulee joutuminen uuteen perheeseen (“situoutuminen”)
Huostaanotossa ei siis puututa lasten ja vanhempien perusoikeuksiin pitää yhteyttä toisiinsa. Päin vastoin, huostaanoton pitäisi mahdollisimman vähän vaikuttaa tähän. Sirpa Taskisen muotoilu siitä , että vanhemmilla ei olisi oikeutta tavata lapsiaan kun taas lapsilla olisi tämä oikeus, on siis erittäin harhaanjohtava, kuten edellä on todettu. Joissakin tapauksissa voi olla perusteltua rajoittaa tapaamisoikeutta lapsen edun nimissä. Kyse on kuitenkin tällöin juuri vanhempien oikeudesta tavata lastaan jonka tietyistä asioista sosiaalilautakunta päättää. Sosiaalilautakunta edustaa siis tässä lapsen etua. Tämä on myös tilanne joka synnyttää vakavia ongelmia jos sosaalilautakunnalla ja sosiaalityöntekijöille syntyy käsitys siitä, että he edustavat lasta vanhempiaan vastaan. Ongelma on vielä suurempi kun saman lautakunnan ja sen alaisten työntekijöiden tehtävänä on huolehtia koko perheestä.
Erillinen, itselleni mielenkiintoinen kysymys on
kysymys asiantuntijuudesta yleensä ja erityisesti lastensuojelussa.
Sosiaalityön ja lastensuojelun alueella asiantuntijuus on erityisen
ongelmallinen asia (ks Eräsaari 2000).
Asiantuntija on siis hernkilö, jonka oletetaan ottavan asiaan kantaa sen perusteella että hallitsevat asiakokonaisuuden ja pystyvät asettumaan erilaisten intressiristiriitojen yläpuolelle. Käytännössä asiantuntijatkin ovat usien jollain tavoin värjäytyneitä, mutta silti tietyissä kysymyksissä heidänkin käsityksensä sivuuttaa vaikkapa maallikkojäsenten enemmistön näkemykset. Mikä on hyvä. Asiantuntijan kanssa kilpaileva positio on asianajaja. Asiantuntija
voi hyvin toimia advokaattina, murtta silloin hän siis asettaa itsensä
asemaan, jossa hän ei voi edustaa kokonaisuutta. Hän puolustaa
jotain näkemystä, ajaa sitä kaikella asiantuntemuksellaan.
Mitä parempi asiantuntrija hän on, sitä paremmin hän
voi myös asiaansa ajaa. Mutta silti hän ajaa jotain asiaa,
kun taas “oikea”asiantuntija ei aja mitään erityistä asiaa.
Asiantuntija pitää niin sanotusti asian puolta.
Sosiaalityöntekijän dilemma on, että hän haluaisi
olla ja usein pitää itseään asiantuntijana ja itse
asiassa hänelle myös muodollisesti sälytetään
tällainen positio, mutta toisaalta hän joutuu tekemään
ratkaisuja jotka asettavat hänet tiukasti vastakohta-asetelmaan ja
lisäksi vielä hänen tehtävänään on usein
juuri lapsen edun huomioonottaminen. Hän on siis lapsen advokaatti.
Toisaalta hän on vielä enemmän, koska hän voi päättää
mitä lapsi haluaa tai mitä lapsen pitäisi haluta, aivan
kuin vanhemmakin. Jos hän olisi pelkästään advokaatti
hän kuuntelisi vain mitä lapsi haluaa, antaisi tälle neuvoja
ja työskentelisi sitten tämä puolesta.
Lähteitä
Eva Aminoff: Lapsen parhaaksi. Viisi vuotta Ruotsin lapsivainojen uhrina
(Fem år som offer för Sveriges barnförföljelser) WSOY,
Porvoo 1996
Back to beginning |