|
. |
Esipuhe (teokseen Lapset ja vanhemmat, Gaudeamus 1997)
Isä - pehmohirviö? "-Eräänä iltana Jani touhusi uuden leikkipyssynsä
kanssa ja ilmoitti, ettei hän halua lähteä uimaan. Minä
sanoin, ettei sinusta ikinä tule maailmanmestaria, jos jätät
treenejä väliin. Kun poika ei vieläkään toennut,
nappasin pyssyn pojan kädestä ja rasautin sen poikki polveani
vastaan."
Mekin olisimme voineet poimia yhden tässä julkaistavan elämäkerran otsikon, "Isän pitkä varjo", koko kirjan nimeksi. Sillä vaikka valtaosa kirjoittajista on tällä kertaa naisia, ja vaikka he saivat vapaasti valita kummasta vanhemmasta he kirjoittavat enemmän, niin juuri kuvaukset vaikeista isistä nousivat esille yllättävälläkin vahvuudella. He kertovat tässä väheksyvästä isästä, pettävästä isästä, etäisestä isästä, juoposta isästä, tai miltei Sievisen lailla kannustavasta mutta samalla äärimmäisiä fyysisiä tai älyllisiä suorituksia vaativasta isästä. Tyttärien tai poikien isämuistelmista onkin viime vuosikymmenien aikana syntynyt oma kirjallisuuden alalaji (Morgan 1995, 271; genreen kuuluu Pohjoismaissa myös mm. Lindman-Stafford (1986) ja Åström (1990)). Taustalla on isyyden kokema murroskausi länsimaissa toisen maailmansodan jälkeen, jolloin yhden sukupolven aikana perusoletukset ja -odotukset ovat muuttuneet lähes täydellisesti. Ensiksikin isyys on pehmentynyt: näkemyksestä perheenelättäjästä, "velvollisuuksien isästä", olemme siirtymässä hoivaavan, "rakastavan isän" ihanteeseen (Bertaux & Delcroix 1992). Nykyään miehen täytyisi oppia näyttämään tunteitaan, olemaan lastensa kanssa ja hoitamaan sellaisia arjen ongelmia, jotka aikaisemmin olivat hänelle vieraita. Kun isä ennen oli 'ulkona', ennakoimattomana määrääjänä ja patriarkkana, hänen pitäisi nyt omaksua osia naisten perinteisestä hoivamaailmasta (Huttunen 1990; Frykman 1991). Mutta käsi kädessä pehmeän isyysihanteen kanssa kulkee kasvava tietoisuus ja pelko isyyden vaarallisuudesta. Samalla kun isyys herkistyy, se myös demonisoituu. Miesten perheessä harjoittama väkivalta, insesti ja nöyryyttäminen ovat muuttuneet tabusta, tai lain ja tavan hyväksymistä ilmiöistä, julkisen keskustelun ja paheksunnan aiheiksi. Missä esimerkiksi insestiä on ennen vähätelty tai sivuutettu tyystin, niin isiä voi nykyään Suomessakin syyttää insestistä jo pelkästään sen perusteella, että psykologi uskoo lapsen tulleen seksuaalisesti hyväksikäytetyksi - ja koska isä on lapselle läheisin mies, tämä on todennäköisesti syyllinen (Roos 1997). Sekä isyyden pehmenemisen että hirviö-isän taustalla on tietenkin perheenisän auktoriteetin katoaminen, niin sosiaalisessa kuin juridisessa mielessä. Perinteinen avioliitto loi isälle vahvan aseman lastensa suhteen. Avioerojen, avoliittojen ja yksinelävien äitien lisääntyessä isyys on ehdollistunut historiallisesti ennennäkemättömällä tavalla. Ruotsalainen tutkija Ulla Björnberg (1995, 39) on huomauttanut, että miehen isyys voi nykyään riippua täysin äidistä, hänen tahdostaan ja suhteestaan mieheen. Belgiassa ja Hollannissa äiti voi jopa kieltää biologiselta isältä oikeuden (sosiaaliseen) isyyteen, jos tämä olisi hänen mielestään sopimaton isä. Suomalaisissa elämäkerroissa isyyden murros näkyy ehkä selvimmin tytärkuvausten ja vaimokuvausten välisestä dramaattisesta erosta (miehet eivät niinkään sitä tiedosta!). Omaa miestä ei enää tarvitse pelätä, paitsi kun hän riehuu juovuspäissään, tai uhkaa viedä koko perheensä mukanaan kun on päättänyt tappaa itsensä. (Kesän 1997 aikana suomalaisissa lehdissä on kerrottu kolmestakin tällaisesta hirveästä tragediasta. Kaikissa tapauksissa väkivallan on laukaissut naisen halu lopettaa suhde. Mistä johtuu tämä halu tappaa myös vaimo ja jopa lapset, ellei juuri perinteisen yhteiskunnan isän aseman vahvuudesta ja sen murtumisesta? Ja siitä, että juuri isän asema on haurastunut ja ehdollistunut enemmän kuin miehuus ja miehen asema yleensä (Björnberg 1995, 39).) Toistaiseksi on aika epäselvää mihin isyyden murros johtaa. Toisaalta on ennustettu, että se vähitellen näkyy yhteiskunnan tasa-arvoistumisessa muuallakin kuin perhe-elämässä. Emme vain vielä pysty näkemään kaikkia niitä pinnanalaisia muutoksia esimerkiksi työelämässä, jossa ulkoisesti kaikki tuntuu olevan ennallaan: miehet johtavat ja naiset ovat alaisia - mutta ehkäpä koko työnorganisaatio onkin muuttunut (Nurminen & Roos 1992). Toisaalta monet ilmiöt näyttävät kuitenkin olevan immuuneja tasa-arvopyrkimyksille. Sukupuolten välinen palkkakuilu ei ole pienentynyt ja vanhempainlomaa ottaa (mm. juuri sen takia) edelleen vain muutama prosentti isistä. Tämän kirjan kymmenistä isähahmoista löytyy vain kaksi todistetta uudesta, todella tasapuolisesti äidin kanssa huolehtivasta isästä. Eivätkä edes nuorimmat, 80-luvulla varttuneet kirjoittajat kerro osallistuvista pehmoisistä, vaan samanlaisista tahattomasti julmista nujertajista kuin edeltävissä sukupolvissakin. Muistakaan suomalaisista elämäkerroista ei vielä löydy aineistoa isästä kaverina ja kumppanina (Roos & Peltonen 1994; Siimes 1994; Huttunen 1990). Sen sijaan pehmeää "keskustelu- ja neuvottelukulttuuria" kasvatuksessaan harjoittavat suuren ikäpolven naiset naiset usein kuvaavat miehiään liian koviksi kasvattajiksi. (Korhonen 1994) Kyse ei voi olla vain jostain syvien muutosprosessien hitaudesta: eurooppalainen mies on 90-luvulla hyvinkin nopeasti omaksunut sellaiset perinteiselle miehuudelle vieraat ainekset kuten terveydestä ja ulkonäöstä välittämisen. Muutosta on sen sijaan vähemmän yhteiskunnan ääripäissä, missä miehellä on enemmän menetettävää: talouden huipputasolla ja arjen kotitöissä. Tuoreessa suomalaisessa tutkimuksessa kartoitettiin, missä määrin erilaisten suomalaisten lehtien mieskuva tukee mm. Jonas Frykmanin (1991) ja Suomessa Tommi Hoikkalan (1996) esittämiä näkemyksiä uudesta isyydestä. Vuoden aikana julkaistujen artikkelien keskuudesta löytyi vain harvoja esimerkkejä tästä, ja vain yksi aivan selkeä hoivaisän henkilökuva - joka olikin Seura-lehden tekemä haastattelu itsensä Tommi Hoikkalan kanssa! (Rantanen 1997) Onko siis uusi uljas, herkkä isyys jäämässä marginaaliin? Vai tuleeko siitä vain kovempi ja vähemmän hoivaava, kuin mitä monet ovat halunneet uskoa? Miehen halu olla "rakastava isä" ei välttämättä tarkoita, että hän olisi motivoitunut jakaamaan kaiken muunkin tasa-arvoisesti. Pohjoismaissa tehdyt perhetutkimukset ovat osoittaneet, että miesten rationaliteetti on tässä toisenlainen - missä naiset usein liittävät äidin roolinsa perheen hyvinvointiin, moni mies liittää sen työelämään, esimerkiksi niin että lapset nähdään kehittävänä vastapainona uralle. (Björnberg 1995, 42) Pehmomiehestä, nk. velour-isästä ei näytä tulleen mikään yleinen miesihanne. Pikemmin huudossa on glamour-isä, jolle isyys voi olla sankarillista - huippu-urheilijat alastonkuvissa vastasyntyneensä kanssa - ilman että kyse olisi käytännössä jaetusta vanhemmuudesta. (Kirjoittaessamme tätä radiosta tulee haastattelu jääkiekkoilija Timo Jutilan kanssa. -Minkälainen isä olet? - Sitä pitäisi kai kysyä vaimoltani... Sanotaanko että olen sellainen isä joka ei ole paljon kotona. ... Mutta lapset ovat elämässäni tärkeintä, ne ovat ehdoton numero uno.) Kolmas mahdollinen tulkinta on, että isyys on kyllä muuttunut,
mutta lasten vaatimukset vanhempiensa suhteen ovat muuttuneet vieläkin
nopeammin. Jos isä läpsäyttää tytärtään,
tämä tietää nykyään usein hänen tehneen
lainvastaisen asian. Kuten Tommi Hoikkala tässä kirjassa kertoo
tyttärestään: "Hän julisti: mulla on väkivaltainen
isä. Homma saattaa kuulostaa vitsikkäältä, mutta asiassa
on toinen puoli - Jenny kokee todella luunapin vääryydeksi ja
tulleensa nöyryytetyksi ja pelotetuksi."
Äiti - aina vaan äiti? Isyyteen verrattuna äitiydestä puhutaan vieläkin hyvin toisenlaisista lähtökohdista. "Äidin tehtäväksi jäi tuoda lohtua ja turvaa. Sillä vaikka isä oli Esa, Marita oli aina äiti.", toimittaja totesi (ilmeisesti täysin vailla ironiaa) huippu-urheilijan äidistä jo mainitussa Anna-lehden haastattelussa (19.8.97). Glamour-isän kuvaan sopii se vanha kaksoisstandardi vanhemmuuteen, missä äitiys on ikuinen ominaisuus, ympärivuorokautinen työ, ja isyys harrastus, vaikka joskus paljon voimia vievä sellainen (Owen 1983). Perinteisesti äideillä on myös katsottu olevan suuri valta loukata virheillään, kun taas isillä on suuri valta tehdä hyvää huomiollaan (Pipher 1994, 117). Kuten isä Sievinen puolustaa rajua valmennustyyliään: "Olen silti viettänyt Janin kanssa paljon enemmän aikaa kuin normaalit isät." Ja vaikka useat (useimmat?) lukijoista todennäköisesti paheksuvat isä Sievisen toimintatapaa, niin tämä järkytys on varmasti kaukana siitä, mitä sanottaisiin äidistä, joka rikkoo lapsensa leikkikalun saadakseen tahtonsa läpi. Myös elämäkerroissa äiti on yleensä taustalla - hän "on äiti", mikä on huonosti kerrontaan soveltuva olotila, sekä äidin että lapsen kannalta. Ritva Nätkin huomauttaa tässä kirjassa miten "naisten kertomuksista on vaikea löytää selvästi ilmaistuja äitiyden nautinnon sävyjä. Joko niille ei ole kieltä tai niistä ei ole tapana kertoa". Anni Vilkko taas toteaa, että äidit ovat tyttärien elämäkerroissa sekä arkisia että ylistettyjä ja kiitettyjä, paitsi silloin kun kyseessä on poikkeuksellisen "kylmä" ja rakkautta torjuva äiti. Isään liitetään puolestaan selkeitä, usein tunnepitoisesti latautuneita tapahtumia. Tyttäret näyttävät yhdistävän kaipuun, haaveet ja omaa identiteettiä vahvistavat tapahtumat isään. Vilkon huomiot saavat vahvistusta muiden lukujen muistelmista, myös poikien osalta (ks myös Korhonen 1994). Äidin kuvaamisen vaikeuteen voi liittyä psykoanalyysin keskeinen ajatus siitä, että perinteisessä ydinperheessä äidistä on irrottauduttava kun taas isän kautta itsenäistytään. Poikien ongelmaksi tulee tässä kuviossa liian jyrkästi tehty rajanveto naisia vastaan, kun taas tyttäriä uhkaa liiallinen samaistuminen äitiin ja sitä kautta heiluva oma identiteetti (Chodorow 1978). Molemmissa tapauksessa lapsi suuttuu, jos häntä verrataan äitiinsä. "Olet aivan kuin äitisi!" lausutaan meidän kulttuurissamme miltei poikkeuksetta loukkauksena, vaikka kyseinen äitisuhde olisikin aivan hyvä. Eikä vastaava automaattisesti päde isiin. (Pipher 1994, 103) Naistutkimus on pyrkinyt tekemään paitsi naisista yleensä,
niin erityisesti naisten välisistä suhteista näkyvimpiä.
Tässä kirjassa se näkyy Vilkon artikkelin lisäksi mm.
kertomuksena siitä, miten oma äitiys vaikutti muiden äitien
ymmärtämiseen (Nätkin) ja yrityksenä hahmottaa äiti-tytär
suhdetta venäläisessä kulttuurissa, jossa useimmiten puhutaan
vain isistä ja pojista (Rotkirch). Eeva Peltoselle tutustuminen 70-luvun
uuteen naiskirjallisuuteen synnytti uuden keskusteluaiheen äidin kanssa,
mistä oli helppo siirtyä omien elämien pohtimiseen. Nämä
artikkelit osoittavat, miten äitiydestä puhuminen enemmän
vieläkin vaatii tietoista (esim. naisliikkeestä saatua) virikettä
tai kysymyksenasettelua. Ehkä pitäisi järjestää
elämäkertakilpailuja juuri äitisuhteesta, jotta äidit
tulisivat näkyviksi tavallisissa elämäkerroissa? Tai tyytyä
odottamaan, että ajan myötä elämäkertoihinkin
ilmestyisi kertomuksia sinkkuäitien, lesbopariskuntien tai aidosti
jaetun vanhemmuuden lapsilta - siis ylipäänsä kertomuksia
joissa (myös) äiti on ammatillinen esikuva, ulkoista maailmaa
edustava esimerkki. Tällaisessa perhemallissa sekä äiti
että isä edustaisivat jännityksen ja arkisen turvan, irrottautumisen
ja samastumisen kohteita myös syväpsykologisessa mielessä.
(Elina Haavio-Mannilan ennenaikaisesti kuollut äiti, kansanrunotutkija
Elsa Enäjärvi, ilmeisesti edusti tyttärilleen osittain juuri
tällaista älyllistä esikuvaa, vaikka Haavio-Mannila tässä
kirjassa keskittyy kirjailija-isän vielä huomattavampaan vaikutukseen.)
Sukupolvien paluu
Missä isyys ja äitiys eivät ole muuttuneet niin nopeasti kuin mitä välillä uskottiin, niin myös perheen ja suvun merkitys on heikentynyt odotettua vähemmän. Yllättävän monet kysymykset liittyvät juuri vanhempien ja lasten väliseen suhteeseen ja sen mahdolliseen muuttumiseen tai muuttumattomuuteen. Kuitenkin yhteiskuntatieteilijät ovat useammin ennustanneet perheen häviämistä kuin huomanneet sen sitkeyden. Vanhemmat ja lapset ovat vasta 90-luvulla nousseet varsinaisiksi sosiologisiksi teemoiksi, aiheen oltua perinteisesti psykoanalyysin, psykologian sekä etenkin kaunokirjallisuuden kotikenttää. Eräs poikkeus on Pierre Bourdieu ja hänen pääoman periytymisen teoriansa, jossa vanhemmilla on ratkaiseva merkitys lapsen sosiaalisen, kulttuurisen ja taloudellisen pääoman kannalta. Usein tämä näkyy selvemmin kun tarkastelee enemmän kuin kahta sukupolvea: luokkarakenne, kasvatus, ja tietysti myös perinnölliset tekijät ovat juuri sukujen reproduktion kautta yhteiskunnan jähmettävä ainesta. Lapset perivät vanhemmiltaan paitsi omaisuutta (joka nykyään, vanhempien eläessä kauemmin, pikemminkin tapahtuu lasten auttamisena, sukupolvien välisenä solidaarisuutena kuin suorana perintönä, Attias-Donfut 1995), ennen kaikkea sosiaalisia ja kulttuurisia taitoja. Vahvojen nuorisokulttuurien, massakulttuurin ja joukkotiedotuksen aikana näyttäisi usein siltä, että lapset elävät aivan erilaista elämää kuin vanhempansa, mutta jossain vaiheessa he kuitenkin palaavat yllättävän kiltisti takaisin vanhempiensa antamiin malleihin. Paras laajempi suomalainen analyysi tästä mekanismista on kirjailija Kim Weckströmin "Sista sommaren" (1996), joka on sosiologisesti armoton kuvaus ensimmäisen suomalaisen suuren keskiluokkaisen sukupolven vanhemmista ja lapsista. Vanhemmistaan ei pääse irti, erityisesti jos haluaa päästä irti. Tai kuten Anu Soikkeli huomauttaa omassa artikkelissaan: "Jos on joskus ajatellut tekevänsä toisin oman lapsensa kanssa kuin omat vanhemmat ovat tehneet, niin huomaan suorastaan ällistyneenä toimivani samalla tavalla. Joskus kuulen äänenikin kuin se olisi oman äitini." Samalla myös onnistunut "toisin tekeminen" on sekin vanhempien vaikutusta, osa sukupolvien välistä käänteistä perintöä (Thompson 1995, 6). Perheen merkityksen säilymiseen on vaikuttanut myös taloudellinen laskusuhdanne. Lapset ovat nykyään riippuvaisempia vanhempien rahallisesta tuesta esimerkiksi hakiessaan opiskelupaikkoja sekä itse opiskelun aikana. Ja koska vanhemmat elävät yhä kauemmin, hekin tarvitsevat useammin aikuisten lastensa tukea vanhoina päivinä. Sukupolvien määrä lasten elämässä on myös kasvussa: on täysin mahdollista että lapsilla on samanaikaisesti elossa sekä isän että äidin isovanhemmat. Tällöin voidaan puhua todella monien sukupolvien suurperheistä. Isovanhempien rooli saattaa samalla nousta hyvinkin merkittäväksi, ainakin aikuisten lasten tukihenkilöinä ja taloudellisina auttajina. (Suomessa esimerkiksi kesämökkikulttuuri on hyvin usein useamman sukupolven yhteyspaikka, jossa aikuiset lapset ovat yhtä hyvin vierailijoita kuin lapsen- ja lastenlastenlapsetkin.) Sukupolvesta sanan varsinaisessa, lasta ja vanhempaa erottavana biologisena tekijänä, tulee yhä tärkeämpi ilmiö.
Näissä kansissa löytyy kipeitä muistoja. Niitä lukiessa oivaltaa pian, miten erikoislaatuista ja kaikesta muusta poikkeavaa suhdetta vanhemmuus edustaa. Juuri lasten ja vanhempien välinen sosiaalinen dynamiikka on täynnä arvostelua, molemminpuolista vähättelyä, pakottamista ja piikittelyä. Tuskin missään muussa ihmisuhteessa on enää mahdollista kohdella toista ihmistä niin ala-arvoisella ja inhottavalla tavalla ilman että suhde katkeaa. Vastoin kaikkia aikomuksiaan vanhemmat voivat pilata lastensa elämän enemmän tai vähemmän perusteellisesti, tai ainakin myrkyttää heidän olemassaoloaan. Ja lasten tuottamia pettymyksiä vanhemmille tuskin mitkään muut elämän pettymykset pystyvät ylittämään. Yksi vaarallisimpia vanhemmuuteen liittyviä asioita ovat periaatteet ja kasvatustavoitteet. Lastenkasvatuksen historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten kulloinkin suositut kasvatusmallit ovat olleet lapsille tuhoisia. Filosofi Bertrand Russellin historia isänä on erityisen traaginen: hän oli erittäin kiltti ja oikeudenmukainen ihminen, jonka hänen tyttärensä muistaa loistavana tarinankertojana, keskustelijana, lapsen innostajana tutustumaan ja oppimaan. Silti Russellin vanhin poika koki hermoromahduksen täysi-ikäisenä eikä koskaan toipunut, tytär ryhtyi lähetyssaarnaajaksi (isän ollessa vannoutunut ateisti) ja nuorin poika katkaisi kaikki välinsä isäänsä tämän elinaikana. Tytär, joka on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan, selittää tätä juuri tiettyjen periaatteiden tuhoisuudella (Tait 1996). Pojasta yritettiin tehdä pakottamalla fyysisesti reipas ja kestävä. Sitten Russell perusti sisäoppilaitoksen, jossa omat lapset joutuivat asumaan muiden lasten kanssa vaikka laitos sijaitsi perheen talossa. Isä ja äiti toimivat opettajina ja kohtelivat lapsiaan kuten muitakin oppilaita, vaikka muut oppilaat kiusasivat heitä juuri opettajien lapsina, jne. Kuten yleensä suomalaisissa elämäkerroissa, koulu oli siis Russellinkin lapsille pelkkää helvettiä verrattuna sitä edeltäneeseen lähes (ainakin tyttären kannalta) paratiisilliseen aikaan. Vanhemmuutta näyttää seuraavan kirous, jossa parhaimmat tavoitteetkin johtavat vääriin tuloksiin. Emme ole tähän kirjaan valinneet suinkaan kaikkein onnettomimpia tarinoita tai pohdintoja. Silti lapsen ja vanhemman (isän) välisen suhteen rajuus hätkähdyttää. Miksi on niin, että ihmiset näyttävät useimmiten sekä pahimman että parhaimman puolensa suhteessa lapsiinsa tai vanhempiinsa ja miksi on niin, että toinen osapuoli muistaa herkemmin juuri pahimmat puolet? Amerikkalainen sosiologi Arlie Russell Hochschild onkin todennut, että perinteinen mielikuva kodista on kääntynyt päälaelleen. Ennen koti oli se paikka josta ihminen odotti saavansa arvostusta, tulevansa hyvin kohdelluksi, voivansa olla vapaa ja oma itsensä, kun taas työpaikalla ihminen oli pelkkä muille alistettu mutteri. Koti on nykyään kuin entisaikojen pakkotahtinen liukuhihnatyö, jossa pienimpiäkin erehdyksiä ja vessakäyntejä vahditaan silmä kovana. Työpaikoilla ihminen saa taas nykyään usein tuntea olevansa arvostettu, toimia luovasti, ja välttyä murhaavalta kritiikiltä. Hochschildin mukaan erityisesti hyvin koulutetut naiset pakenevat työhön, koska koti ei toimi odotetun, jaetun vanhemmuden periaatteen mukaisesti. (Hochshild 1997) Viime vuosina on keskusteltu yhä useammin siitä, mitä hirveyksiä vanhemmat ovat lapsilleen pieninä tehneet ja mitä niistä nämä muistavat. Eikä kysymyksessä ole pelkästään seksuaalinen väkivalta. Kasvatuksen ankaruus, nöyryytykset ja väärät tavat kohdella lasta jättävät isoja haavoja. Lasten kannalta kysymys on usein oikeastaan vain siitä, ovatko jompikumpi tai molemmat vanhemmista onnistuneet pilaamaan hänen elämänsä kokonaan vai ainoastaan jättämään siihen joukon ikäviä, mutta silti suhteellisen harmittomia muistijälkiä. Kutsuisimme toista ääripäätä kohtalokkaiden virheiden vaihtoehdoksi ja toista taipuu mutta ei taitu vaihtoehdoksi. Kummallekin löytyy elämäkerroista tukea. Ensimmäisestä on Vilkon tekstissä varsin osuva lainaus elämäkerrasta, jossa yksi ainoa äidin antama tyly vastaus "peruuttamattomasti avasi tien yksinäisyyteen. Lause, jonka äiti huomaamattaan saattoi lausua, muodostui elämässäni elinikäiseksi seuralaiseksi. ... On kuin se lause olisi teljennyt minut yksinäiseen huoneeseen." On jopa tapauksia, joissa periaatteessa kohtuulliset vanhemmat ovat olleet jossain suhteessa vajavaisia tai aiheuttaneet lapselleen ehkä vain yhdenkin kerran tuskaa tai syvän loukkauksen, minkä lapsi muistaa koko lopun ikänsä. Suhteellisen pienikin vääryys voi jäädä kohtalokkaasti mieleen (väitetään, että jollei tietoisesti niin esimerkiksi pienellä vauvalla piilodepressiona, joka sitten puhkeaa keski-iässä). Voit olla kuinka hyvä vanhempi tahansa, mutta riittää että teet yhden erehdyksen, yhden todella pahan virheen, niin kaikki on mennyttä. Tämän virheen täytyy olla vain sellainen, että se muuttaa lapsen kuvan sinusta täysin, vetää pohjan pois aikaisemman version alta. Esimerkiksi ranskalainen kirjailija Annie Ernaux on kirjassaan "Häpeä" (1997) kuvannut miten hänen isänsä kerran hyökkäsi hänen äitinsä kimppuun Ernaux'n ollessa 12-vuotias. Tapaus, joka ei toistunut ja josta ei koskaan puhuttu, synnytti lapsessa sellaisen häpeän tunteen, että se vaikutti hänen koko näkemykseensä vanhempiensa elämäntavasta ja ympäröivästä maailmasta. Sitten on tapauksia, jossa ilmeisen tasapainoinen ja hyvässä
sovussa itsensä kanssa oleva ihminen kuvailee lähinnä myönteisessä
sävyssä kammottavaakin lapsuutta, jonka harvat hyvät hetket
erottuvat suorastaan dramaattisella, mutta sitäkin lämpimämmin
muistellulla tavalla. Kuten yhdessä tässä julkaistavassa
elämäkerrassa pohditaan: "Olen ikionnellinen vahvasta ja sitkeästä
geeniperimästäni, ilman sitä voin vain kuvitella muotoutuneeni
patriarkaalisen isän ja omalaatuisen äitini käsittelyssä
alistuneeksi, säikyksi, yksinäiseksi, aloitekyvyttömäksi,
huonon itsetunnon omaavaksi ressukaksi, joita ääriperinteisellä
kovalla kasvatustyylillä näyttäisi olevan yhteiskunnassamme
riittävästi." (Nainen, s. 1951) Lapsi näyttää
sietävän mitä vain, rakkaus vanhempaan kestää
vaikka kuinka hurjia kolhuja. Tämä teflon-versio on se joka aina
näyttää olevan tosi silloin kun lapselle tekee itse jotain
- kuten Ernaux'n tapauksessa lapsi näyttää unohtavan helposti,
ja kaikki tuntuu olevan entisellään.
Ikuiset vammat vai anteeksianto? Vanhempien hirveydet ovat pääroolissa erityisesti Yhdysvalloissa käytävässä rajussa keskustelussa niin kutsuttu palautunut muisti (recovered memory) - syndroomasta (ks Roos 1997). Siinä pyritään terapian avulla uudelleen palauttamaan mieleen lapsuudessa tapahtuneita kamaluuksia, sellaisia kohtalokkaita virheitä jotka selittäisivät nykyisen aikuisen ongelmat. Suurin juridinen ja moraalinen ongelma palautuneissa muistoissa liittyy niiden totuudellisuuteen. Monet terapeutit lähtevät kuitenkin siitä, että parantuminen voisi tapahtua juuri hirveyksien mahdollisimman tarkan muistamisen kautta, ottamatta kantaa niiden totuuteen. Joskus sinänsä näennäisen harmonisessa perhetilanteessa palautuneet muistot muuttavat potilaan käsityksen lapsuudestaan täysin. Eikä anteeksiantoon useimmiten pyritä. Päinvastoin lapsen on kostettava aikuiselle katkaisemalla kaikki yhteydet, nostamalla syyte, jne. (Bikel 1997) Näyttäisi kuitenkin usein siltä, että keskittyminen pahoihin muistoihin tuottaa enemmän vaikeuksia kuin mitä ihmisellä olisi ilman sitä. Freudilaiseen psykoanalyysiin perustuva ajattelutapa lapsuuden torjutuista muistoista ja niiden avainasemasta aikuisen ihmisen kehityksessä on viime vuosina asetettu kyseenalaiseksi sekä teoreettisesti (Webster 1995) että terapian toimimisen kannalta. Jälkimmäisestä hyvä suomalainen esimerkki on terapeutti Ben Furman (1997), joka tuoreessa kirjassaan esittää, että ihmisen itsensä tehtävänä on löytää jokaisesta vaikeasta tapahtumasta sen hyvä puoli ja luoda itselleen hyvä lapsuus. Tähän mahtuu myös ymmärtäminen tai anteeksianto osana lapsuuden uudelleen tulkintaa. Jos lapsi on joutunut seksuaalisen väkivallan tai alkoholisti-isän pieksennän kohteeksi niin hän voi palkita itseään sillä, että hän on sentään kaikesta huolimatta pärjännyt ja ehkä jopa saanut näiden tapahtumien voittamisesta itselleen voimaa. Missä siis palautunut muisto - syndrooman uskovat lähtevät
siitä, että itsensä syyttämisen sijasta uhrin tulee
syyttää kärsimysten aiheuttajaa, niin Furmanin ajatus on
että ei pidä syyttää ketään. Tällaista
oman elämän positiivista uudelleentulkintaa voi tietysti pitää
mitä postmoderneimpana ja/tai konstruktivistisena elämäkerran
muuntamisprosessina, mutta toki kysymyksessä voi myös olla täysin
realistinen oman elämän kokonaisuuden hahmottaminen. Joka tapauksessa
mahdollisuuksia on monia, eikä lapsuudessa koettujen asioiden koskaan
tarvitse olla yksiselitteisesti pahoja tai hyviä.
Tästä kirjasta löytyy itse asiassa vähän sekä syytöksiä, että lopullista sovintoa. Ehkä tärkeimmäksi seikaksi nousee sen sijaan yksinkertaisesti se, että asioista on ehditty puhua vanhempien vielä eläessä: "Paljolti näiden moninaisten keskustelujen ansiosta saatoin vanhempieni viimeisinä elinvuosina kokea olevani jotakuinkin sovinnossa heidän kanssaan. Oli tietysti joitakin vaikeita asioita, joiden kipeyttä eivät mitkään puhumiset voineet poistaa." (Eeva Peltonen) Ja se, että lapsuuttaan ja vanhempiaan on uskallettu miettiä: "Tämän tarinan kirjoittaminen on ensimmäinen kerta, kun olen yrittänyt ajatella minun ja vanhempieni elämää totuutta sensuroimatta." ("Säikky-Liisa") Itse asiassa kumpikin ääriversio "hirveiden" vanhempien jäljistä
voi olla samanaikaisesti oikea: lapset antavat paljon anteeksi ja unohtavat
vielä enemmän, kunhan he vain uskovat että loppujen lopuksi
vanhemmat välittivät ja tarkoittivat hyvää. Mutta jos
tämä luottamus menee, jos vanhempi ei välitä, ja mikä
vielä pahempaa, pitää lasta arvottomana, niin sellaisen
vian korjaaminen vaatii mielettömästi töitä. Mitä
tahansa lapsuutta ei voi tehdä hyväksi!
"Lukuohjeita"
Tämän kirjan kirjoitukset ovat periaatteessa kahdenlaisia. Toisaalta on tieteellisiä tekstejä vanhemmuudesta ja toisaalta omaelämäkerrallisia kuvauksia omasta lapsi-vanhempisuhteesta, erityisesti suhteista isiin. Kuitenkin painopiste on nähdäksemme omakohtaisessa kokemuksessa, sillä myös yleiset tekstit värjäytyvät paljolti juuri omien elämänkokemusten kautta - kuten aina elämäkertatutkimuksessa tai yleisemminkin kvalitatiivisessa tutkimuksessa. Artikkelien järjestys seuraa suurinpiirtein kirjoittajien ikäjärjestystä. Alun perin olikin tarkoitus että kurssilla, josta osa tämän teoksen teksteistä on peräisin, luennoitsijat olisivat kertoneet omista vanhemmistaan tai lapsistaan. Tämä osoittautui kuitenkin ongelmalliseksi. Eräskin luennoitsijaksi pyydetty kirjoitti vastauksenaan että hän on kauan suunnitellut kirjoittavansa äidistään, mutta äiti elää vielä joten se ei käy. Ja lapsistaan hän aikoo puhua vain terapeutille. Ajatus siitä, että luentosarjalla olisi ikään kuin tehty sosiologisia analyysejä omista tapauksista, yhdistetty erityinen ja yleinen, toteutui kuitenkin yllättävänkin hyvin, osin epäsuorasti, osin kurssin osanottajien kirjoitusten kautta. Muutenkin juuri kirjoitetuissa teksteissä omaelämäkerrallinen aines on paljon keskeisempää. Luennoilla ronskisti omaelämäkerrallisia olivat vain Tommi Hoikkala ja Eeva Peltonen. Toinen toimittajista piti kurssilla esityksen, joka on toiminut tämän johdannon pohjana, mutta hänen varsinainen tekstinsä onkin sitten jo aito isämuistelma. Yksi syy tähän oli ilman muuta se, että puhuminen määrätylle yleisölle ja kirjoittaminen paljon abstraktimmalle yleisölle on aivan eri asia. Erittäin harvat itse asiassa näyttäisivät kirjoittaessaan ajattelevan ensisijaisesti tulevia lukijoita tai lukijaryhmää, päinvastoin kuin mitä on tällä hetkellä yleensä ajatellaan (ks Vilkko 1997). Kirjan tekstit edustavat siis kaikki enemmän tai vähemmän
selvästi yhteiskuntatieteessä varsin yleistä henkilökohtaisen
ja tutkimuksellisen sekoitusta. Erikoista tässä teoksessa on
se, että siihen sisältyy tekstejä joissa henkilökohtainen
aines on vähäistä sekä toisaalta sellaisia jotka ovat
pelkästään henkilökohtaisia. Lukijan kannalta tämä
voi olla hankalaa. Tutkimuksellisempia tekstejä voi kuitenkin hyödyntää
elämäkerrallisten luvussa - ja päinvastoin. Loppuosan elämäkerralliset
tekstit havainnollistavat erinomaisesti monia alkupuolen teksteissä
olevia teoreettisia näkökohtia.
Lähteet
Attias-Donfut, Claudine, toim. (1995) Les solidarités entre générations.
Vieillesse, familles, état. Paris: Nathan.
Alkuun |