Kotisivulle

Homepage

Curriculum Vitae

Research

Teaching

Exam results

Publications

Unpublished texts
 
 
 
 
 

J.P.Roos 23.3.2001
Hanasaari

Radio - yleisradion heitteillejätetty alkuäiti
Radiofriikin tunnustuksia

Laaturadiosta roskaradioon

    Olen tosi iloinen että olen päässyt puhumaan tällaiselle yleisölle Ymmärtääkseni minun piti tulla teille puhumaan jo muutama vuosi sitten, mutta silloin en ollut vielä asiaan tarpeeksi perehtynyt ja paneutunut. Te olette tai monet teistä, minun elämäni tärkeitä ihmisiä, ääninä.  Ongelma on vain se, että minulla on noin kolme kertaa enemmän tekstiä kuin olisi aikaa. Tarkoitus on puhua niin, että ainakin joiden radion nykytoiminnasta vastaavien korvat alkavat kuumottaa. Jos eivät ala niin ovat aika paksunahkaista porukkaa!  Kuten jo otsikko kertoo niin tykkään paljon radiosta ja voin  luetella liudan radioääniä, jotka ovat minulle tärkeitä ja joita suuresti arvostan. Olen myös mielelläni mukana radio-ohjelmissa koska silloin voi tosiaan olla oma itsensä, kun taas televisiossa pitää alistua meikkaukseen ja äärimmäiseen keinotekoisuuteen: ongelma on se, että siellä eniten harjoiteltu näyttää kaikkein luonnollisimmalta. TV:n ainoa hyvä puoli näin yleisön kannalta on se, että tietään minkä näköinen naama äänen takana on. Toisalta teidän kannaltanne tämä ei suinkaan ole haitta.  Olen myös puhelinhaastattelujen ystävä, sekä haastateltuna että kuulijana, joiden etuna on haastattelijan ja haastateltavan kannalta se, ettei tarvitse mennä mihinkään. Eikä kynnys haastateltavan suostutteluun ole kovin korkea. Tästä anekdootti: Ylen mainio eduskuntatoimittaja Juha Kulmanen (joka nykyään tekee Eurooppalaisia puheenvuorja, toista mainiota ohjelmaa)  halusi haastatella minua jostain aiheesta. Olin vastahakoinen koska se nyt ei ollut minun aiheeni mutten osannut tuolloin sanoa selvästi ei, keksin vain erilaisia teko- ja todellisia syitä ja lupailin epämääräisesti jos hän ei muita löytäisi. Kyse oli tulemisesta studioon tai hänen tulostaan luokseni. Hetken päästä hän soitti minulle uudelleen, varmisti vielä etten sano jyrkästi ei, vaan kiemurtelen edelleen kuin onkimato - ja käynnisti haastattelun puhelimessa. Hän oli vain siirtynyt studioon. Haastattelu meni mainiosti ja olin sen jälkeen vähän nolo kun olin turhaan pullikoinut.
    On paradoksaalista, että valtiollisen Ylen alkuperäisessä nimessä (Yleisradio) ei mainita lainkaan televisiota, joka tällä hetkellä on Ylen kaikessa toiminnassa aivan keskeisellä sijalla (kun sen sijaan  radiota tuskin enää mainitaan lainkaan). Minun saamieni viestien mukaan koko Ylen radiotoiminta on organisaationa tällä hetkellä vakavassa kriisissä.  Monet työntekijät ovat pitkälle urautuneita (suuria ikäluokkia, ns. jälleenrakennuspolvea)  ja puolustuskannalla, laskevat vuosia eläkeikään tai ovat jo osaeläkkeellä, kaikkea supistetaan, kaikkea leikataan ja tilalle tulee yhä enenevässä määrin mahdollisimman halpaa ja vähän valmisteltua puhemusiikkipuuroa, jota halvimmillaan voi tehdä yksi studiotoimittaja yhteistyössä tietokoneen kanssa. Se ei yleensä nostata itsekunnioitusta. 
   Todettakoon, että itse olen aktiivinen radionkuuntelija, jolla ei ole lainkaan televisiota (käytännöllisesti katsoen koko television ohjelmatuotantohan on tarkoitettu n 8-12 vuotiaille , ja vanhempien peruskasvatustehtävä olisi suojella heidät siltä). Olen myös erittäin valikoiva kuuntelija, jolle kelpaa vain hyvin rajattu ohjelmatarjonta, tosin melko eriaineksinen. Ensisijaisesti haluan kuunnella radiosta puhetta - jos haluan kuunnella musiikkia, kuuntelen mieluummin cd-levyjä, joiden äänentoisto on varmemmalla pohjalla kuin Ylen FM-kanavien. Puheen ja musiikin yhdistelmälle olen tullut allergiseksi paitsi harvoissa poikkeustapauksissa: kun esim. yöaikaan keskustellaan jonkin kiinnostavan henkilön kanssa joka on valinnut ohjelmaan omaa mielimusiikkiaan tai kun Hannu Taanila keskeyttää puheensa jonkin suurenmoisen Bachin teoksen ajaksi. Puheen pitää joka tapauksessa hallita, ei niin kuin esimerkiksi Ylen paikallisradioissa joissa juonnot ovat minuutin parin mittaisia, taatusti valmistelemattomia ja vailla mitään yhteyttä mihinkään.
  Puhun siis ns.  krantun yleisön puolesta, mutta väittäisin että tällainen yleisö on kasvussa ja sitä voisi myös pyrkiä tietoisesti kasvattamaan, Ylen ohjelmatoiminnan säännöstön hengessä (ja jotkuthan ovat sitä mieltä, että juuri tämä yleisö on se johon Ylen tulisi päähuomionsa kohdistaa, esimerkiksi Petteri Järvinen, HS 28.3.2001). Enkä myöskään usko, että nykyisen ohjelmatoiminnan kohdeyleisö on niin vähään tyytyvää kuin mitä Ylessä ajatellaan.
   Musiikkipuhemössön ongelma on toisaalta valitussa musiikissa joka on useimmiten tyhjänpäiväistä tusinapoppia, ja toisaalta siinä, että juonnot ovat täysin sisällyksettömiä ja mielenkiinnottomia, triviaalitietoa. Nuoriso-ohjelmissahan juontojenkin aikana soi myös musiikki joten lopputulos on mahdollisimman hermostuttava ... Täytyy sanoa, että kun ajattelee että tämä homma on peräisin Radio Luxemburgista 1950-luvulta, niin olisi kyllä jo korkea aika keksiä jotain uutta. Ja eihän se tietenkään sovi YLEn imagoon: kyseessähän on aidosti halparadio. Tietysti hyväksyn musiikin ja puheen kombinaation, so sellaisen jossa lähtökohtana on musiikki. Mutta täysin irrallinen musiikkipuhemössö pitäisi kieltää jo markkinalainsäädännön perusteella: vain relevantit kytkennät saa hyväksyä. Kysehän on aidosti kytkykaupasta, radiota “myydään” musiikilla, mutta sen ohella yritetään myydä mainoksia tai saada jotain yleensä triviaaleja puheviestejä läpi. Ja miksi “paikallisuus” on yhtä kuin triviaali? Se on minusta täysin käsittämätöntä. Paikallisesti tapahtuu tavattomasti mielenkiintoisia ja tärkeitä asioita! Mutta selvästi tässä on sovittu sellainen työnjako että valtakunnan verkon aamu- ja iltapäivälähetykset käsittelevät tärkeät asiat ja paikallisradiot vastaavat huuhaasta.
 
   Radiomainoksia kieltäydyn kokonaan kuuntelemasta, sillä laatumainosradioitahan ei Suomessa ole (eikä muuallakaan: kaupallisuus on aidossa ristiriidassa laadun kanssa kaikissa tiedotusvälineissä, ei tarvitse kuin katsoa mihin tilanne on menossa/mennyt USA:ssa jossa kuitenkin erikoisyleisötkin olisivat aika isoja. Todettakoon että ns. julkisen palvelun televisiot ja radiot USA:ssa ovat pääasiassa yksityisiä, mutta silti ne eivät sisällä suoranaisia mainoksia, vaan niillä on ainoastaan “sponsoreita” joiden nimet kerrotaan. Termi on “public”, yleishyödyllinen voittoa tuottamaton., Meillä Suomessa ainoa jonkinlainen laatumainosradio on Radio Classic, mutta sen klassikko-ohjelmisto on liian moniruokaista minulle ja mainokset on suunnattu jollekin aivan muulle kuuntelijaryhmälle. Ja kuten sanottu, olen puheradion ystävä. Musiikkia kuuntelen levyiltä, vaikka rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, etten ole mikään klassisen musiikin suurkuluttaja tai asiantuntija.

Pentti Kemppaisen kokoamassa “Radiouutisissa” 3/01, 20.3. kerrotaan muuten että Tanskaan on tulossa neljäs, laaturadiokanava vuoden lopussa jonka ehdoissa sanotaan että “kanavalla tulee olla riittävästi kulttuuria, uutisia ja puhetta, jotta siitä tulee hengeltään “julkisen palvelun kanava”. Sen jälkeen sanotaan sen olevan räätälöity Tanskan Radiolle, missä Kemppainen on varmaan oikeassa. Mutta olin jotenkin lukevinani rivien välistä paheksuntaa siitä, että vapaata kilpailua ei sallita ...

Tätä esitystä varten suostuin taas kerran (hiukan!) kuuntelemaan myös kaupallisia radioasemia, samoin kuin mafiaa ja extremiä. Mikään ei ymmärtääkseni ollut muuttunut. Tyhjä puhe, satunnaiset sisällöllisesti kiinnostavat pätkät joita ei voinut mitenkään ennakoida, tylsää musiikkia jota en kestä.  Jos kuuluu siihen ikäpolveen että tykkää musiikista niin kai Radiomafiaa kuuntelee. Ja joskus puhe on nopeaa kuin Häyrisen höpötys ja siinähän on ehkä oma viehätyksensä.

Mieleeni tuli WJT Mitchellin loistava kirja “Last Dinosaur Book” jossa on hyvä analogia (sama löytyy  Spielbergin dinosaurus-leffasta): maapalloa hallitsivat valtavat, hitaat ja kiltit (ja tyhmät) dinosaurukset jotka muodostivat helpon saaliin nopeille pienille ja älykkäille velociraptoreille jotka osasivat jopa metsästää pareina. Velociraptorit olivat viehättävän näköisiä ja suhteellisen älykkäitä mutta pahoja. Ne tekivät paljon tuhoa suurten dinosaurusten joukossa, Mitchellillä on hieno kuva siitä miten velociraptor nappaa valtavan lihakimpaleen brontosauruksen kyljestä. Aivan samoin voisi kuvata pienten,  halpojen mainosradioiden ja Ylen kanavien välistä suhdetta. Silloin vain on muistettava että mainosradioiden älykkyys ei tietenkään ole sisällöllistä älykkyyttä vaan puhtaasti eloonjäämiseen liittyvää markkinaälykkyyttä. Niille kelpaa mikä ruoka tahansa, kunhan se tuottaa voittoa. Toisin sanoen, edellä olen käyttänyt nimeä “halparadio”; oikeampi termi on tietysti “roskaradio”.

   Radion kuuntelijana
 

  Radion kuunteleminen on useimmissa tapauksissa toissijainen toiminta: radiota kuunnellaan autoa ajaessa, aamulla kotona, työn ohessa, harrastuksissa joissa toimintaa ei tarvitse ajatella tai ei tarvitse keskustella kenenkään kanssa. Radiota ei nykyään juuri kuunnella seurassa (paitsi ehkä hetkellisesti uutisia tai urheiluselostuksia).  Radion kuuntelija on siis yksin, toisin kuin esimerkiksi TV: katselija.

   Tiettyjä temaattisia musiikkiohjelmia kuuntelen mielelläni: esimerkiksi iskelmäradiota sunnuntai-aamuisin jonka toimittajat tuntevat asiansa ja ovat nähneet vaivaa ohjelman suunnittelussa ja sommittelussa. Sama koski esimerkiksi Erkki Pällin Soittorasiaohjelmia, jotka olivat pieniä helmiä hyvään kuunteluaikaan. Ja Valoa ikkunassa täyttää hyvin kriteerin siitä, että puheen ja musiikin välillä pitää olla selkeä looginen yhteys.

   Minulle Yleisradion ohjelmatuotannon huippua edusta(/i)vat vaikkapa seuraavat ohjelmat:  Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat, Hannu Taanilan päiväkirja, Hannu Kariston ja kumppanien dokumenttiohjelmat (Todellisia tarinoita), Suljetun tilan kaltaiset kiireettömät keskusteluohjelmat (nykyään Sirpa Walliuksen Herraseurassa joka on onneksi korvannut Kylävaaran kaamean Naisia kaivolla natsimusiikkeineen), Eurooppalaisia puheenvuoroja, Harri Huhtamäen Radioateljeet (jotka joskus ovat hieman liian keinotekoisia, yliviritettyjä minun makuuni, aivan samoin kuin “Todelliset tarinat”, varsinkin kun ottaa huomioon otsikon: tästä voisi kehittää pitemmänkin valituksen!) pitkät uutisohjelmat, Lönnrotin Vaeltajan päiväkirja Lasse Pöystin lukemana, ruotsinkielisellä puolella Kristina Rotkirchin ja Carita Backströmin kirjallisuusohjelmat, keskeytymättömät selostukset hiihdon MM-isojen 50 kilometrin hiihdoista, Ylen vieraskielisen toimituksen ranskalaiset ohjelmat (Alexis Yamashako...), Radio Vegan viiden uutisten kokonaisuus (joka menee ikävästi päällekkäin Päivän peilin kanssa: sinänsä Ylen suomenkielisen uutistoimituksen pitäisi hävetä kun se pystyy kymmenen kertaa suuremmilla resursseilla tuottamaan puolet lyhyemmän lähetyksen!), Vallan vaiheilla; lista on pitkä, mutta ei loputon eikä se kata suinkaan kaikkia toiveohjelmatyyppejäni. Ja joitakin tunnustetusti laadukkaita myöhäisillan ja yön keskusteluohjelmia en ole kuunnellut oikeastaan lainkaan (esim Yölinjalla, häpeä tunnustaa).  
   Olen oleskellut pitkiä aikoja Ranskassa ja USAssa ja voinut todeta, että esimerkiksi seuraavat ohjelmat ovat julkisen palvelun piirissä mahdollisia: pitkät keskustelut jonkun tuoreen kirjan tekijän kanssa siten että toimittaja on myös perehtynyt teokseen ja että ohjelmaan soittavat myös sivistyneet ja asiantuntevat kuuntelijat (esim NPR:nTalk of the Nation), väittelyt tärkeistä aiheista useampien asiantuntijoiden kanssa, tunnin mittaiset uutislähetykset jotka hyvin pitkälle koostuvat paikallisten asiantuntijoiden haastatteluista, joille on varattu kylliksi tilaa (BBC, NPR), pitkät, pari kolme tuntia kestävät asiapitoiset huumoriohjelmat (News from Lake Wobegon), samoin pitkät, pari-kolme tuntia kestävät puhe ja dokumenttiohjelmat samasta teemasta (France Culture) jne. 
   Yksi Ylen puheohjelmien keskeinen ongelma näyttäisi olevan juuri aikapula ja yleisemmin pelko siitä että puhetta tulee liian kauan. Kolmas ongelma on toiston pelko. Aikapula selittynee osittain (mutta vain osittain) liian tiukalla ohjelmakaaviolla josta ei poiketa ja puheen pelko taas on selvästi lisääntynyt viime aikoina. Esimerkiksi Ylen pääuutiset, päivän peili lyhennettiin joitakin vuosia takaperin 20-25 minuutin mittaiseksi, kun se ennemmin kesti täydet 30 minuuttia. Jäljelle jäävä 5 minuutin tyhjä kolo on täytetty (turhalla) musiikilla (onneksi uutiset tulevat nyt myös ykköseltä ja niiden jälkeen tulevat kulttuuriuutiset, mutta koloa tuskin suunniteltiin tähän tarkoitukseen) Kuitenkin on niin, että jos toimittaja haastattelee jotain ihmistä, niin haastattelu jää useimmiten täysin torsoksi ja hätäiseksi kun se joko leikataan kesken tai tosi ammattitaitoinen toimittaja tekee jo haastattelun niin, että se on tarkalleen sopivan mittain. Samoin Ylen varsin kallispalkkaisilla ulkomaankirjeenvaihtajilla voisi hyvin olla paljon enemmän puheaikaa. Nyt heille varmaan ilmoitetaan etukäteen että “saat kolme minuuttia, et tippaakaan enempää”. Haastatelkaa myös vain reippaammin ihmisiä suoraan puhelimessa!

   Yle on lopettanut lähes kokonaan esimerkiksi kirjojen lukemisen radiossa, joka olisi erittäin hyvä tapa vaikkapa klassikoiden tuomiseksi tutuiksi kansalaisille. Yhden kirjan pitäisi olla kaiken aikaa menossa johonkin vakioaikaan. Ja miksi ne harvat luettavat kirjat eivät ole klassikkoja vaan useimmiten tosi tuntemattomia? Jos edes otettaisiin kirjoja jotka eivät maksa enää mitään, niin kuin Radio Vega tekee. juuri äskettäin kehotettiin vanhempia lukemaan kirjoja lapsilleen. Saman kehotuksen antaisin Yleisradiollekin.

   Mutta toki on myös kammottavia puheohjelmia. Näistä melkeinpä pahimmat ovat Ylen ns. taidetoimittajien, kuten Anneli Tempakan tekemiä. Tempakka aloitti nuorten ymmärtäjänä, mutta nyt hänet on päästetty kulttuurin pariin. Sama naivin patronisoiva asenne joka ennen kohdistui “nuoriin”, kohdistuu nyt meihin taiteesta kiinnostuneisiin. Muitakin voisi mainita, mutta antaa olla. Pari tällaista norsua on onneksi joutunut jo eläkkeelle.

   Radio-ohjelman teko on herkkää puuhaa ja tekijällä täytyy olla kohtuullinen (sympaattinen) radioääni, hyvä asiantuntemus ja kohtuullinen ego (H Taanila olkoon poikkeus, en sano missä suhteessa). Ylen monopoliasemasta kertoo jotain se, että sen kanavilla on joitakin puhevikaisia sekä niin kammottavalla äänellä varustettuja että heti kun he alkavat puhua niin on melkein pakko sulkea radio. Lisäksi äänten kuuluvuudessa on aivan valtava ero: jotkut puheet erottaa hyvin vaikka pölynimuri olisi päällä (Jukka Arkko ...) kun taas toisten puhe liudentuu epämääräiseksi muminaksi vaikka sitä kuuntelisi täydellisissä olosuhteissa. Jälkimmäisiä ei suinkaan ole vähän, vaikka luulisi että pienkin koekuuntelu riittäisi osoittamaan että heidän pitäisi vähintäänkin mennä äänenkäyttökursseille.

   Ohjelmien toistaminen on minusta käsittämättömän vähäistä ottaen huomioon sen, mitä niihin on panostettu. Toimittaja on saattanut tehdä ohjelmaa viikkokaupalla, sitten se tulee ulos enintään kahdesti ja unohtuu. Tilanne oli toki aiemmin vielä huonompi, mutta minusta on selvää, että ohjelmia kannattaisi toistaa paljon enemmän ja käyttää myös kesäaikaa paljon enemmän hyvien talvella tuotettujen ohjelmien uusinta-aikana. Esimerkiksi Taanilan päiväkirjat joskus keskipäivän aikaan sarjana kesäisin ...

   Ylen aamuohjelmat ovat kaikkein kamalimpia: ne perustuvat myös ilmeisesti ajatukselle, että kukaan ei ehdi aamuisin keskittyä mihinkään eikä kuunnella mitään joka kestää minuuttia kauemmin. Siis puhemusamössöä: erilaista sekalaista musiikkia triviaalipuheen lomassa tulee jokaiselta kanavalta.  Kuitenkin aamut voivat myös olla aikoja jolloin ihmisillä olisi aikaa ja mahdollisuuksia keskittyä kuuntelemaan keskusteluja, pitkiä uutisohjelmia, erilaisia puheohjelmia ja mahdollisesti jopa ohjelmia joihin ihmiset voivat soittaa (Suomessahan nämä ohjelmat eivät toimi,  paitsi puhelintoivekonserteissa ja luontoilloissa ja - tietyllä varauksella - Kansan radiossa), koska tuolloin kuuntelijakunta ei koostu pelkästään eläkeläisistä tai jo muutamalla oluella itseään rohkaisseista tai yleisesti katkeroituneista. Sekä Ranskassa että USA:ssa juuri tällaiset ohjelmat toimivat hyvin aamuisin. Ja itse asiassa aamutelevisiohan toteuttaa jossain määrin tätä kaavaa, kun taas radio vetää huoletta riman alta.

  Ylen paikallisradiot ovat kuten sanottu erittäin ongelmallisia. Paikallisuus merkitsee niille triviaalisuutta: kaikenlaisten kissanristiäisten raportointia tasa-arvoisina tärkeiden tapahtumien kanssa (joiden osuus on yhä pienempi: alueohjelmissa ei juuri ole kulttuuria, ei paikallisaktivistien haastatteluja, ei vakavien sosiaalisten ongelmien raportointia). Tutkiva journalismi on Ylessä melkein tuntematon käsite nykyään: vain ehkä Talousykkösessä silloin tällöin saa kuulla jotain paljastuksen kaltaisia puhtaiden mainosohjelmien välissä (esimerkiksi Martti Sainion Harkimoa koskevan kirjan esittely, kun kirja oli muuten täydellisessä tiedotusvälineboikotissa,  ja on edelleen, vaikka Harkimo ei ole hakenut edes kunniaansa oikeudessa). 
   Myös lehtikatsaukset voisivat olla paljon laajempia (mm. Sen vuoksi että radio on ainoa paikka missä voi samanaikaisesti kuulla keskenään kilpailevia lehtiä, jotka evät toisiaan mainosta). Esimerkiksi sisareni Jertta Blomstedtin  toimittamat ns. ulkomaanlehtikatsaukset ovat minusta erinomaisia lyhyitä ohjelmia/kolumneja hyvin moninaisista aiheista, mutta ne eivät ole  ulkomaanlehtikatsauksia. Oikea ulkomaanlehtikatsaus jossa käydään läpi keskeisten ulkomaisten lehtien kommentteja ja keskustelua voisi hyvin kestää tunnin ja perustua useamman toimittajan käyttöön.
 
 
 

       “Teknisiä” ongelmia
 

     Ei ole ehkä ihan oikea paikka mainita asiaa tässä, mutta minusta se kuvaa hyvin YLEn suhtautumista radioon: taajuudet ja lähetysvoimakkuudet edustavat Ylen osalta täysin mennyttä aikaa. Kun Ylellä ei ollut kilpailijoita niin saattoi olla luontevaa että eri kanavien lähetystaajuudet olivat kaukana toisistaan. Varsin suuri osa pienistä radioista on edelleen mekaanisia ja useissa digitaalinäytöllä varustetuissa kauko-ohjaimella joudutaan siirtymään asemalta toiselle vierittämällä, joten tämä on aivan käytännönkin haitta. Mutta suurin haitta koostuu siitä, että erilaiset kaupalliset radioasemat ovat sijoittuneet pyydystämään YLE:n kuuntelijoita aivan lähietäisyydelle. Kun ohjelmaa etsii analogisesti niin on usein mahdollista erehtyä aseman sijainnista ja vasta puheen tai mainospalan aikana voi tietää erehtyneensä. Ja vielä suurempi ongelma on siitä, että YLEn lähetysvoimakkuudet ovat usein paljon heikompia kuin halpamainosradioiden. mikä on täysin käsittämätöntä. YLEhän on myös priorisoinut asian niin että Radio Suomi on useimmiten vahvimmalla lähettimellä kun taas Ylen Ykkösen lähetin on kovin heikko. Näin kuulija joutuu usein (autossa, pyörällä, lenkillä) kärsimään pahoista häiriöistä jotka tekevät vaikkapa klassisen musiikin kuuntelun mahdottomaksi. Itselleni taas suurin osa pop-musiikista ei eroa yleisestä hälystä niin paljon että pitäisin pientä särinää Radio Suomen tai Radio Mafian kuuntelussa mitenkään häiritsevänä.
Mutta siis ennen kaikkea on merkillistä se, ettei YLE  ole pyrkinyt suojautumaan häirinnältä ja kilpailijoilta klusteroimalla omat ohjelmansa tiukemmin yhteen ja pitämällä kilpailijat etäämpänä sekä voimistamalla lähetyksiään merkittävästi niin että halparadiot eivät voimakkuuksissa pääse lähellekään. Myös voi ihmetellä sitä, mistä yhtäkkiä on löytynyt lisää taajuuksia, kun Ylellä on niistä ollut selvästi pulaa (esimerkiksi nyt kun se ei voi lähettää kaikkia digitaaliradio-ohjelmiaan analogisesti). Kehotan itsekutakin tavallisen analogitaajuusradion haltijaa kokeilemaan mielivaltaiseen aikaan Ylen asemin löytämistä ja tunnistamista.
.
 
 

  Kansainväliset ohjelmat
 

   Sanotaan nyt vielä pari valittua valituksen sanaa Ylen kansainvälisestä ohjelmatarjonnasta. Ylen digitaalinen ja analoginen kansainvälinen ohjelmavälitys on mainio idea mutta käsittämättömästi toteutettu. Se heijastaa hyvin sitä absoluuttista piittaamattomuutta yleisöjen ja kysynnän olemassaolosta, jota toivoisi enemmän juuri Ylen radiotoiminnalta yleensä, turhaan. Saamme kuunnella päivän mittaan niin venäläistä kuin tanskalaista, norjalaista, australialaista, espanjalaista, unkarilaistakin radiota. Amerikkalaiset NPR tai Voice of America, BBC,  Ranskan tai Saksan radiot ovat tässä yhtäläisellä painolla mukana. Ja kaikkien merkillisintä on, että Ruotsin radiota ei ole kelpuutettu mukaan! Sen sijaan siis sekä Tanskan että Norjan ohjelmia tarjotaan. Vieläpä parhaaseen kuunteluaikaan, loputtoman pitkinä jaksoina!
Digipuolella tämä tarjonta on nähdäkseni täysin turhaa, koska kaikki kyseiset radiot tarjoavat täyden palvelun netissä. Sen sijaan analogisella puolella tilanne on aivan toinen. Jos Yle tarjoaisi meille parhaat kansainväliset radio-ohjelmat suoraan (analogisiin) radioihimme, niin se olisi jopa palvelua. Voisin kuvitella että se toimisi vaikka näin: yksi kanava välittäisi BBC:n, VOA:n ja NPR:n ohjelmia valikoiden, toinen lähettäisi saksan, ranskan, ruotsin, venäjän radioiden ohjelmia (näinhän digipuoli kaiketi onkin jaettu). Kolmas olisi omaa tuotantoa, jos sitä ylipäänsä tarvitaan.  
   Moni edelläolevista valituksista liittyy tekniikkaan siinä mielessä, että jos lähetykset olisi digitalisoitu tai internetin kautta voisi kuunnella valitsemiaan ohjelmia (tämähän EI näytä olevan mahdollista Suomessa, kun taas esimerkiksi NPR USAssa tarjoaa tämän mahdollisuuden) niin kuuntelija voi ehkä itse valita mitä haluaa kuunnella vaikkapa aamuisiin eikä hänen tarvitse kärsiä sitä ohjelmamössöstä joka Radio Suomen ja Ylen ykkösen kanaville on sijoitettu ja hän voisi jopa kuulla ne harvat helmet mitkä tulevat Radio Mafialta. Samoin voisi vapaasti siirtyä kielialueelta toiselle ilman päällekkäisyysongelmia (niin kun nyt kun vaikkapa uutiset tulevat samaan aikaan, paitsi illan pääuutislähetykset, jotka ovat perättäisiä ja pelastavat kello viiden ja kuuden välisen ajan (edellä mainittua idioottimaista musiikki"tähtihetkeä" lukuunottamatta!)

Digitaalinen tulee?
 

Toisaalta en ole aivan varma siitä kuinka helppoa tämä tulee olemaan digitaalisessa ohjelmatuotannossa. Radioaparaatin toiminta ei saisi olla liian monimutkaista - itselläni on pieni (ja kallis) Sonyn maailmanradio joka muuten olisi varmaan hyvä laite, mutta se on vain mahdottoman tekninen ja monimutkainen joten en enää käytä sitä juuri lainkaan. Minullekaan ei ole  käynyt vielä täysin selväksi miten digitaalituotanto oikein toimii ja miten digitaaliradiot eroavat nykyisistä pitkälle digitalisoiduista aparaateista. 
Ja puhuttaessa niin digiradion kuin digi-TVn hankintakustannuksista, unohdetaan aina, että kyse ei ole yhdestä aparaatista. Radioiden kohdalla tämä on erityisen totta, vaikka normaalissa kodissa on hyvinkin vähintään kolme TV:tä. 
Konkreettinen omakohtainen esimerkki: minulla on talossa radio joka huoneessa ja lisäksi autoradio, pieni korvalappuradio ja maailmanradio: kaikkiaan siis 10 radiota: olohuoneessa ministereot, makuuhuoneessa cd-radioyhdistelmä, keittiössä vielä yksi digitaalisesti säädettävissä oleva, muut (kylpyhuoneessa, suksienvoiteluhuoneessa, saunakamarissa) ovat sellaisia joissa oikea ohjelma löytyy nuppia kääntämällä.  Kaikki nämä jälkimmäiset ovat pieniä ja helposti siirrettäviä, mutta asemanvaihto on kohtuullisen hankalaa. Digitaaliradio ei antaisi minulle mitään hyötyä (itse asiassa minulla on myös sellainen: tietokone ja äänikorttiyhdistelmä). Tilanne on vähän sama kuin vertailtaessa tavallista kirjaa ja e-kirjaa: e-kirjaa ei voi ottaa mukaan kylpyyn tai voidella esim suksia samanaikaisesti kun kuuntelee radiota. ...
Vielä yksi tekninen juttu: minulla on pari vuotta vanha tietokone ja siinä äänikortti. Kuulen vaivattomasti NPR:n puheohjelmia, jotka hyväksyvät vanhemmat versiot Real Playerista YLEn tekniikkafetisistit ovat sen sijaan päättäneet että heidän ohjelmiaan saa kuunnella vain huipputekniikalla. Näin en voi edes kotona kuunnella YLEä koska se vaatisi sellaisten ohjelmien latausta joita minun modeemillani saa latailla tuntikausia.  En ymmärrä tällaista! Minusta pitäisi pyrkiä siihen että tekniikka on mahdollisimman hyvin ajankohdan perustekniikkaa, sellaista jota muutkin kuin äärimmäiset tekniikkafriikit harrastavat. Tässä on taas tämä sisällön ja välineen ristiriita: YLE kehittelee välinettä kun kuulijat ovat kiinnostuneita vain ja yksinomaan sisällöstä. Minusta on ERITTÄIN kummallista että NPRn ohjelmia voin kuunnella huoletta suoraan kolme vuotta vanhalla kannettavallani jossa on RP5.0 mutta Yle ei annakaan minun kuunnella omia ohjelmiaan vaan vaatii, että minun pitäisi imuroida kaikkein uusin Real Playerin versio, jonka imurointi minun modeemillani (mikä ei ole niitä kaikkein hitaimpia, 115200 bps) kesti niin kauan että menin nukkumaan ja koneeni sammui joten imurointi jäi kesken ja minä kuuntelen YLEä edelleenkin vain silloin tällöin työpaikkakoneeni kautta (tosin harvoin, koska Digiylen sisältö ero ei ole niin suuri verrattuna analogiseen Yleen että kannattaisi nähdä vaivaa).
.
   Radio Peili, Ylen digitaalinen puheohjelmakanava OLI periaatteessa erinomainen ajatus, mutta sen toteutus oli ja on ongelmallinen. Se tulee lähelle ideaa että voi etukäteen määrätyillä kriteereillä valita mitä haluaa kuunnella juoksevasta ohjelmavirrasta. Ja toisaalta kuulla hyviä ohjelmia toistettuina paremmin sopivina ajankohtina.  Radio Peilihän hyödynsi toiston ideaa ehkä vähän liikaakin (aamujen jatkuvat uutislähetykset sekä joidenkin lyhyiden pätkien aivan määrätön toistaminen), mutta toisaalta saattoi olla varma että kuulee kiinnostavan ohjelman kokonaisuudessaan vaikka joutuukin ehä sulkemaan radion kesken jonakin määrättynä aikana. Toinen suuri etu oli television keskusteluohjelmien lähettäminen. Näissä ohjelmissa kuva on yleensä täysin tarpeeton ja vaikkapa aamutelevision keskustelujen kuuleminen oli erittäin hyödyllistä televisiottomalla (mutta myös sellaisella joka ei kestä katsoa televisiota aamuisin).  Koko kevätkauden 1999 kuuntelinkin pääasiassa Radio Peiliä, paitsi hiihdon maailmanmestaruuskilpailujen aikana jolloin Peilistä ei tullut lainkaan urheiluselostuksia siitä huolimatta että urheiluselostukset ovat erinomaista puheohjelmaa.     A propos urheilu:: Radio Suomi on taas viimeisimmässä muutaman vuoden takaisessa uudistuksessaan päätynyt idioottimaiseen käytäntöön jonka mukaan urheiluselostukset keskeytyvät uutisten ja tiedotusten ajaksi ja usein ovatkin vain lyhyitä, 5-10 minuutin pätkiä. Hiihtokilpailussa syntyvä jännitys joka perustuu juuri jatkuvaan seuraamiseen ja odotukseen häviää tällaisista selostuksesta kokonaan. (Lähes) kaikki tärkeä on aina jo tapahtunut kun selostajat pääsevät takaisin ääneen. Käytäntö on todella järjetön siinä tapauksessa  kun selostaja on lähetetty jonnekin kauas paikan päälle ja hän pääsee ääneen vain hetkeksi silloin tällöin. Tässä on taas hyvä esimerkki yhtenäisen jatkuvan puheen pelosta. Ja kun Ylellä kerran on useampia kanavia ja se pystyy siirtyilemään urheiluselostuksissaan TVn puolella kevyesti ykkösen ja kakkosen välillä, niin ei pitäisi olla mahdotonta siirtää selostus vaikkapa Mafian musiikkimössön tilalle uutisten aikaan tai siirtää uutiset aina urheilukilpailujen ajaksi ylen Ykköselle. Puhumattakaan nyt siitä kuinka moni kuuntelee enää talvisin säätiedotusta merenkävijöille niin että se ohittaa melkeinpä kriittisenkin vaiheen urheiluselostuksen (“kerromme teille lopputuloksen sitten urheiluradion viisiminuuttisesssa”, ei ole mikään harvinaisuus!) Jos vielä hieroisi suolaa haavoihin, niin otetaan nyt vaikkapa MM hiihtojen surullisen kuuluisa miesten viesti. Se alkoi tasan kello 14. Viestin alku on yleensä erittäin kiinnostava ja joskus jopa ratkaiseva. Radio Suomessa kuultiin ensin uutisia, sitten selostusta siitä mitä ohjelmaa nyt seuraa ja sitten selostajat pääsivät ääneen. Mutta vain vähäksi aikaa ja he joutuivat keskeyttämään selostuksen hyvin kiinnostavassa kohdassa. Sitten taas vähän selostusta ja sitten saimme alkaa kuunnella Mutkua, kesken hyvin kutkuttavan kohdan. Kolmelta kuultiin uutisia, puoli neljältä maakuntauutisia. Viesti jatkui kaiken aikaa. 
Onko tässä mitään järkeä?  Olennainen urheiluselostuksen jännityksen luontitekijä on ilman muuta jatkuvuus, se ettei jouduta keskeyttämään olennaisissa kohdin. Tulee mieleen Raimo Häyrisen urheiluselostukset!  Ja ettei vain kohdetta ymmärrettäisi väärin: minusta tämä kaikki on ERITTÄIN  selvästi organisatorinen ja johtamiskysymys: radon johtajien pitäisi katsoa peiliin. Tuntuu ihan siltä kuin radion johtajat eivät kuuntelisi virka-aikana radiota. Muistan kuinka aikoinaan Sosiaali- ja terveysministeriön tutkimusosaston johtaja oli kieltänyt tutkijoilta kirjojen lukemisen virka-aikana. Tosiasiahan kyllä on että on monia radion toimittajia, jotka eivät juurikaan kuuntele radiota. Itse tunnen aika monta tällaista. Mikä on tosiaan vähän sama asia kuin tutkija joka ei koskaan lue tutkimuksia. 
. 
  Radio Peilin iloa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Toukokuun alussa 1999 se poistui analogisilta taajuuksilta ja siirtyi kokonaan digitaaliseksi. Sen korvasi aluksi Ylen toinen digitaalikanava, Ylen Klassinen (jota ei taida enää ollakaan!). Ongelma on vain siinä, että radio Peilillä oli käytössään kaikkein heikon ja onnettomin pääkaupunkiseudun lähetystaajuus, jossa häiriöt ovat pysyviä. Klassista musiikki ei tällä taajuudella voinut kuunnella. Sen sijaan puhetta sillä saattoi kuunnella, juuri ja juuri. Radio Peilillä ei tällä hetkellä ole oikeastaan lainkaan kuulijoita, sillä ainakaan allekirjoittanut ei ole vielä löytänyt radiokauppaa joka möisi digitaalisia vastaanottimia (koko maailmassa myynti lienee 20 000 luokkaa, jos sitäkään) Ja nyt ollaan siis vuonna 2001! Internetin kautta sitä voi kuunnella mutta sielläkin katkot ovat hyvin häiritseviä (kummallista kyllä NPRn ohjelmat katkeilevat paljon vähemmän). Olen ajatellut että on aika perverssiä kun Yleisradiolla on kanava, jotka kukaan ei edes voi kuunnella, mutta toisaalta eihän yliopistossakaan varsinaisesti välitetä siitä lukeeko joku sitä mitä kirjoitamme. Mutta silti ...
(Tällä hetkellä en enää kuuntele Peiliä lainkaan: jos käytän tietokonettani radionkuunteluun työpaikalla, niin valitsen itseäni kiinnostavan ohjelman NPR:n ohjelma-arkistosta) Peiliä voisin toki kuunnella jos silläkin olisi ohjelma-arkisto (nykyään sillä kuulemma on)! Mutta tietysti kaikkein eniten kuuntelen aivan tavallisia analogiaohjelmia.
Joka tapauksessa oli harvinaisen typerää korvata Radio Peili analogipuolella Ylen (digi)klassisella!  Samaa tarjontaa oli aivan kylliksi muutenkin. Nyttemminhän saamme kuunnella Radio Ainoa, josta esim vaimoni pitää siitä, mutta josta itse en ole niin innostunut. Toki Radio Ainossa on kiinnostavia ohjelmia, mutta aika vähän. (Vielä arkistoinnista: olen havainnut että radio Ainolla on jo vähäiset arkistot joita voi kuunnella. Tilanne ei siis ole täysin lukossa. Olisi mielenkiintoista tietää, miten Aino on voinut toteuttaa arkistonsa)

Mutta tämähän ei ole pääasiallinen ongelma vaan seuraava:
digitaalivastaanottimet eivät ilmeisesti ole tulossa markkinoille laajamittaisesti nykymuodossaan. Tietokoneen kautta radion kuuntelu taustana on mahdollista, mutta ei täysin ongelmatonta. Ja se maksaa kun sitä tekee modeemilla, paikallispuheluna. Käytännössä vain hyvin harvat ihmiset viitsivät viritellä itselleen systeemejä jossa kone valitsisi “oikeita” ohjelmia (niin älykkäitä valintaohjelmia ei tulekaan) tai muistaisi päivän ohjelmat. Ei ole mitään järkeä sinä että näkisi tavattomasti vaivaa ohjelmoidakseen itselleen jotain, joka tuskin koskaan voi toimia täydellisesti. Toisin sanoen, pitää olla yksinkertainen,  pieni radio jossa on tarpeeksi kanavia mutta joka muuten on äärimmäisen helppokäyttöinen. 

Tietokone ja digitaalilähetykset ovat hyödyllisiä oikeastaan vain yhdestä syystä: niitä voi kuunnella milloin tahansa, Ilman että tarvitsee nauhoittaa mitään. Nythän on niin että kaiketi meidän Teostomme ansiosta YLE ei ole tähän mennessä juuri lainkaan (julkisesti) arkistoinut radio-ohjelmia. Ohjelmat ovat joko on the air tai tulossa. Toki on taas tässäkin ostettu huippuhieno digitaalinen arkistointiohjelma, mutta sitähän ei ole tarkoitettu yleisölle! 
Tämä on käsittämätöntä kun samanaikaisesti jokainen voi mennä kuuntelemaan NPRn ohjelmatarjontaa vuodesta 1996 lähtien (ks. www.npr.org/programs/totn). 
 
 

Eli voin siis valita lukuisista ohjelmamakasiineista minkä tahansa aikaisemmin esitetyn ohjelman. Kullakin toimittajalla on oma ohjelmansa joka on hänen nimissään tai vetämänsä. Toimittaja on siis brandi tai toimittajalla on oma brandinsa, oma nischinsä.  Se mikä on valtava ero verrattuna Yleen on, että nämä brandit tulevat ulos usein joka arkipäivä samaan aikaan. Onhan meilläkin muutamia tällaisia, Aamuhartaus, Tänään kymmeneltä, TIP, Valoa ikkunassa mutta eivät ne henkilöidy kehenkään yhteen ihmiseen, vastavaan toimittajaan, joka “takaa” laadun. Olen ymmärtänyt että Taanilan ansiokkaasti pilkkaama osaamiskeskusajattelu voisi parhaimmillaan viedä tähän suuntaan. Toivottavasti (en ole väärässä).  
  Vielä tästä Teosto-ongemasta. Nythän on niin että jos joku esittää jotain Ylessä niin siitä on heti maksettava korvauksia. Tämän vuoksi kulttuuriohjelmat voivat tulla arvaamattoman kalliiksi jos niissä käytetään näyttelijöitä ja luetaan julkaistuja tekstejä. Minä edustan sitä suuntausta jonka mielestä Teosto ja Kopiosto saavat tässä maassa aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Minä rinnastan ne hyvin pitkälle näihin hyväntekeväisyyskeräyksiin jossa itse keräysorganisaatio kerää koko potin, mutta motiivina on joku hieno tarkoitus. Niiden logiikka on täysin käsittämätön: jos näyttelijä esiintyy lyhyesti radiossa ja hänen nimensä mainitaan niin sehän on pikemminkin mainosta hänelle josta hänen pitäisi olla iloinen. Tai jos ajattelen itseäni: minä olen kehitellyt elämässäni pari kolme merkittävää jaottelua joita käytetään tutkimuksessa aika paljon hyväksi, myös kaupallisesti. Jos minulle joka kerrasta kilahtaisi teostokorvaus niin olisin rikas ja voisin puhua teille ilmaiseksi (eli todennäköisesti vaatisin kymmenkertaista luentopalkkiota nykyiseen verrattuna). Mutta eihän siinä ole mitään järkeä!  Mikä se sellainen tutkija olisi joka olisi heti käsi ojossa kun hänen käsitteitään käytetään. Päin vastoin hän on iloinen ja kiitollinen jos niitä käytetään.

Puheradio nyt!

Mutta palataan asiaan eli ohjelmaprofiileihin:
NPR pärjää yleensä kahdella kanavalla: musiikkikanavalla jossa ei ole puhetta (paitsi uutisia) ja puhekanavalla jossa ei ole musiikkia. Mutta sen ei tarvitse välittää rahvaasta (public service on yhtä kuin englannin public school), joten YLE,  jonka (vielä) tarvitsee välittää, tarvitsee vielä pari kanavaa lisää rahvasta varten. En sitä paitsi ehkä valittaisi jos Yle olisi puhdas rahvaan radio, so palvelisi vain laajoja kansanjoukkoja, mutta kun nyt tämä digiradioeksperimentti on osoittanut että ollaan valmiita tuottamaan ohjelmia alle tuhannelle henkilölle, niin silloin se kannattaisi tehdä kunnolla (myös analogipuolella)!
  
Tämä olisi minun ehdotukseni YLE:lle: on mitä pikimmin saatava aikaan puhdas puhekanava, jolla ei ole muuta musiikkia kuin tunnareita ja vastaavia (jos Taanila haluaa soittaa Bachin profaaneja kantaatteja,  niin se on OK, mutta pitkät luritukset eivät ole) ! Ja koska puhe nyt sentään hiukan eroaa puheesta, niin puhekanavia voisi olla kaksi: asiapuheen ja urheilu- liikenne- ja erilaisen tilaisuusesittelypuheen kanava, siis Talk Radio ja Events & Traffic Radio.

.   Mitä tulee Ylen nykyiseen kolmijakoiseen kanavaratkaisuun (tai ruotsinkielisen puolen kaksijakoiseen), niin sehän on erittäin vaikea palapeli jossa on ollut mahdotonta löytää kaikkia tyydyttävää ratkaisua. Silti tällä hetkellä kanavat ovat eläneet niin, että mikään niistä ei enää vastaa alkuperäistä tarkoitustaan. Tämähän on tunnettu ilmiö jotka kutsutaan oligopolistiseksi kilpailuksi.  Radio Suomi pyrkii yhä enemmän Radio Mafian markkinoille, so laajentaa musiikkitarjontaansa kovaan poppiin, Radio Mafialla on ehkä (?) joitakin ansiokkaita (lyhyitä) ajankohtais- ja kulttuuriohjelmia jotka kuuluisivat joko Radio Suomen ajankohtaisohjelmistoon taikka Ylen ykköselle, pikkulasten ohjelmat eivät tietenkään sopineet Radio Mafian profiiliin, koska kelpo vanhemmat eivät kuuntele Radio Mafiaa (eivätkä näin voi ohjata lapsia kuuntelemaan jos ohjelma tulee: tämä tilanne onkin nyttemmin korjaantunut). Radio Ykkönen  ja Radio Suomi taas sekoittuvat pahasti toisiinsa koska Ykkösen kuulijoista suuri osa on uutisten kuuntelijoita ja toisaalta esim. hartauksien kuuntelijat kuuluvat paikallisradioiden peruskuuntelijajoukkoon tai ajankohtaiskeskusteluohjelmien (maanantaisin Tänään kymmeneltä...) soittajiin. Itse asiassa olisi ollut uskoakseni huomattavasti järkevämpää alun alkaenkin jaotella radio-ohjelmat vain puheeseen ja kahteen- kolmenlaiseen musiikkiin (rock ja siitä rajumpi kama, pehmopop ja suomimusa, jazz ja klassinen). Tällöin jos puhe ei joskus kiinnosta voi siirtyä kuuntelemaan jotain musiikkia ja taas musiikin kuulijoiden profiili on yleensä kaikkiruokaisempi, joiten he voivat kuunnella jopa puhekanavaakin, ainakin tätä Tapahtuma ja liikenneradion puolta. Siirtymäilmiöhän (siis ohjelmatuotannossa) on mahdoton jos raja on tehty todella selväksi. Vaikka luultavasti silloinkin sattuisi ainakin joskus aisan yli hyppimistä. 

   Digitalisointi ja internetisointi ja uuden sukupolven kännykät ovat (periaatteessa) vastauksia kaikkiin yllä oleviin tuotannon tarjontakanavia koskevaan ongelmaan, mutta silloin jäljelle jääkin vain olennainen kysymys: Ylen pitää tehdä laadukkaita ja ja korkeatasoisia ohjelmia! Ylen pitää olla äärimmäisen kunnianhimoinen verrattuna erilaisiin roskaradioihin (myös omiinsa!). Kaikki palautuu siis viime kädessä sisältöön ja sisältöä ei voida tuottaa ellei toimittajalla ole hyvät työedellytykset  ja aikaa käytettävissään, mutta toisaalta jatkuva korkea vaatimustaso ja nopea palaute. Tyhjiöön ohjelmien teko on pitkän päälle myös äärimmäisen turhauttavaa, niin kuin monet meistä yliopistotutkijoista tiedämme. Kun palautetta ei muuten saa niin on pakko ruveta kirjoittamaan yleisönosastoihin tai tulla puhumaan radiotoimittajille...

Ovatko dinosaurukset kuolemassa sukupuuttoon?
 

Internetiin ja tietokoneisiin liittyy toinenkin mielenkiintoinen ongelma, johon päätän tämän esitykseni. Jokin aika sitten luin John Sutherlandin loistavan pohdiskelun kustannustoiminnan muutoksista (LRB 2000). On käynyt niin että toisaalta pien- ja omakustantajat, toisaalta todella suuret nimet tulevat loistavasti toimeen ilman varsinaista kaupallista kustannustoimintaa. Voin tuottaa itse suhteellisen vähällä vaivalla kirjoja nettiin ja niille tulee lukijoita, joskus paljonkin. Rahaa ei juuri kulu jos ei tulekaan. Suurin ilo tulee positiivisesta (ja joskus negatiivisestakin) palautteesta.

Toisin sanoen julkaisemisen, kustantamisen, toimittamisen rajat ovat liudentuneet käsittämättömällä tavalla. Voin julkaista kirjan netissä, tehdä siitä paperiversion jos joku sellaista kaipaa, hoitaa kaiken kommunikaation netin kautta. En tarvitse mitään välikäsiä, mitään hankalia organisaatioita. Voin ostaa ulkoa jotkut vaiheet, voin jopa maksaa erikseen toimitustyöstä.

Pitkällä tähtäyksellä tällä kehityksellä on valtavat vaikutukset tavanomaiseen kirjatuotantoon.
En puutu tässä niihin, mutta sanon vain että tilanne on yllättävän analoginen myös radion (ja jopa television) osalta. Mikään ei ole nykyään helpompaa kuin tehdä luento nettiin, joko kuvan kanssa tai ilman. Mikään ei ole helpompaa kuin liittää puhe ja kuva toisiinsa. Mikään ei ole helpompaa kuin tehdä omaa yksityistä kuvitettua radiopuheohjelmaa. Minulla on sellaista muutaman näppäilyn ulottuvilla vaikka kuinka paljon. Toisin sanoen,  juuri sitä sisällöllisesti mielenkiintoisinta, digiradion mahdollistamassa muodossa tarjottua radio-ohjelmaa syntyy koko ajan, ilman että sillä olisi mitään tekemistä radion kanssa. Eli olemme taas dinosaurus-analogiassa. Tämä valtava, kiltti ja tyhmä  otus joka ei halua tehdä pahaa kenellekään, on ehkä yksinkertaisesti turha. Koko se valitusvirsi,  jonka esitin teille edellä siitä kuinka kanavajakoa pitäisi muuttaa, että  Ylestä pitäisi tulla yksi kanava pelkkää puhetta, on loppujen lopuksi jo tarpeetonta. Voin hankkia  puheenkin itse muualta, ja voin jopa tehdä sen itse.

  Myönnän että tämä on vielä liioittelua, koska minulla ei ole kotona laajakaistayhteyksiä ja WAP:peja ja muita sellaisia jotka tekisivät mahdollisiksi jatkuvan nettikuuntelun, mutta ei se enää kauaa kestä. 

Sitten voin lopettaa valituksen Ylen aamuohjelmarakenteen idioottimaisuudesta, musiikkiohjelmien turhuudesta ja vääristä ajoituksista, idiooteille suunnatuista klassisen musiikin juonnoista jne. En vain enää kuuntele. Ja kun Ylen parhaat ohjelmat joskus hamassa tulevaisuudessa löytyvät arkistoista, niin totta kai käytän niitä hyväkseni ja täytän niillä aamuni. Ja työpäiväni Ja iltani.

Eli mitä oikein on tapahtumassa!  Yle kehittelee valtaisan kalliita uusia tekniikoita, huomaamatta että tekninen kehitys on vilahtanut ohi, kurjistaa sisältönsä, huomaamatta että ainoa millä se voi enää kilpailla on lyömätön sisällöntuotanto ja siihen pannut resurssit, YLE heittää pois “turhat” toimittajat ja ottaa tilalle musiikinsoittokoneet, samalla kun korkein johto menee mukaan Nokian hallitukseen missä aikaa taatusti kuluu ja toiminta on jännempää kuin Ylessä. Ei kovin hyvää lupaa tulevaisuudesta tällainen näköala. Toivottavasti olen väärässä! Toivon todella sitä!

Ja kyse on siis viime kädessä sisällöstä ja laadusta, ei tekniikasta. Jos Ylellä on tarjolla parempia ja sisällökkäämpiä ohjelmia kuin mitä minä voin kohtuullisella vaivalla tuottaa itse omilla konsteillani (i.e. netistä suht vähällä vaivalla etsimällä) niin silloin tietysti kuuntelen Yleä jos se on vielä teknisesti helpompaa. Mutta jos Yle tekee ohjelmiensa kuuntelun aina teknisesti hankalaksi ja lisäksi tarjoaa mielenkiinnotonta mössöä kaikilta kanavilta, nin minulle on yksi lysti millä keinolla roska rahoitetaan. Ja kuka sen omistaa! Pörssiin vain ja kilpailemaan berlusconeien ja tedturnerien kanssa. Toimittajat jääkööt huutolaisiksi, ainahan he voivat ryhtyä vapaiksi sisällöntuottajiksi (The Hannu Taanila Broadcasting Development Osaamis Center). Ei ehkä yhtään hassumpi idea, kun silloin päästäisiin kieltämättä kaikesta siitä painolastista mikä tällä hetkellä Yleä rasittaa. Jokaista pirteää, kiinnostavaa ja asiastaan innostunutta toimittajaa kohti on   x kpl sammunutta, urautunutta, mitään tekemätöntä kaveria.  (Eikö esimerkiksi poliittisen toimituksen esimiestä  häiritse se, että hän esiintyy uutisissa vain kertoessaan joka kuukautiset(?) puolueiden kannatusluvut, siten että ahkera kuuntelija kysyy mielessään, mitä hän mahtaa sillä välillä tehdä). 

  
Radion vapautusliike?
 

   Mutta sittenkin: radio on ihana ja ikuinen väline. Sen ylläpito ei maksa paljoa verrattuna niihin mielettömiin satsauksiin mitä nyt esimerkiksi digi-TVhen pannaan. Yhä useammat ihmiset tulevat käyttämään radiota, liikkuessaan, matkapuhelinten välityksellä. Yhä useammat ihmiset vanhenevat ja alkavat kuunnella enemmän radiopuhetta, kun muita puhekumppaneita ei ole. Meillä on yhä vielä kohtuullisen hyvin resurssoitu julkisen palvelun radio. Jos se nyt päästetään pilalle niin se on peruuttamaton vahinko.  Enemmän kuin anteeksiantamatonta, se olisi todella typerää. 

   Voisi jopa olla hyvä idea vaatia radiolle täydellistä itsenäisyyttä TV:n ikeestä. Perustettakoon siis erillinen Yleistelevisio ja rahoitettakoon radio suoraan budjetista ja veikkausvoittovaroista!
Joskin täytyy sanoa, että radion nykyinen tilanne tuskin on Arne Wessbergistä kiinni. Häntä vain ei radio tippaakaan kiinnosta: itse olen Ylen ohjelmaneuvottelukunnan jäsenenä yrittänyt saada aikaan tilaisuutta jossa keskusteltaisiin radiosta mutta se ei ole onnistunut ja tuskin Wessbergiä olisi tännekään Hanasaareen saanut edes hevosvaljakon vetämänä.  Entiset (ja nykyiset) poliitikot ovat siitäkin huonoja että hehän elävät kaikki vain TV:n varassa: vain TV:llä on vaikutusta heidän ajattelussaan. Se että Paavo Lipponen suostuu edelleen pääministerin haastattelutuntiin johtuu varmaankin vain siitä, että se on maailman kesyin pääministerin haastattelutunti. Jos siellä edes yksi päätoimittaja tai muu johtava toimittaja uskaltaisi esittämään yhden kiperän kysymyksen Lipposelle mutta kun ei! Nyt vain istutaan mukavasti Kesärannan terassilla, ihaillaan maisemia ja juodaan kahvia.

Eli siis: tekniikkaan vähemmän rahaa, hyvien toimittajien rekrytointiin lisää panostusta, satsataan toimitusten, ei kanavien väliseen kilpailuun ja niiden resurssointiin tulosten laadun perusteella,  palkataan oikeita ammatti-ihmisiä radion johtoon ja ehkä pari ripausta ulkopuolisia, ilman poliittista painolastia. Itse rupeaisin mielelläni Radion konsultiksi, enkä sanoisi ei vaikka pyydettäisiin johtajaksikin, mutta kun valitettavasti ei ole pyydetty. Ehkäpä kuitenkin tämän jutun jälkeen Seppo Härkönen oivaltaa, mikä kultakimpale hänellä on kätensä ulottuvilla!