Kotisivulle

Homepage
 
 
 
 
 
 

Claes Andersson: Kaksitoista vuotta politiikassa - katkelmia, muistikuvia, unia
WSOY 2000
 
 
 
 
 
 

Tunnen Claes Anderssonin aivan 1960-luvun alusta, kun hän oli Tammisaaressa mielisairaalan lääkärinä, järjesti villejä juhlia, kirjoitti hienoja runoja. Ollessani kesätoimittajana Suomen sosialidemokraatissa kävin haastattelemassa häntä jolloin hän kertoi että hänellä oli huone vapaana yhden olutkorin kuukausivuokraa vastaan. Kysyin koskisiko se minua ja hän vastasi myöntävästi. Muutin sisään. Myöhemmin perustettiin FBT johon näin jouduin mukaan, samoin Socialdemokratiska studentföreningen, johon liityin vaikka ruotsinkielentaitoni ei tuolloin ollut kaksinen. Ei kestänyt kovin monta kuukautta kun palasin Helsinkiin (yksi, vähäisempi syy oli se, että olin unohtanut maksaa vuokran). 

Claes Andersson tuolloin oli mielestäni komein mies mitä koskaan olin nähnyt, ja monet naiset olivat samaa mieltä.  Hänen ammattinsa, psykiatri lisäsi hänen kiehtovuuttaan. Kaapissaan hänellä oli kapteenin univormu: siis jo pariin kertaan kertausharjoituksissa ylennetty mies. Tämä järkytti minua, tulevaa siviilipalvelusmiestä. Olimme nippa nappa eri sukupolvea,  minun oman, myöhemmän luokitukseni mukaan. Silti olin myös ihastunut hänen silloiseen vaimoonsa.

   Sen jälkeen olen tavannut häntä silloin tällöin. Olen ollut ihastunut hänen nykyiseenkin vaimoonsa. Kuulun siis luultavasti siihen kategoriaan joille hän harkitsee (mutta päättää luopua) kostoa kirjassaan: “antaa viimein turpiin kaikille, jotka kohtelivat minua huonosti, puhuivat minusta pahaa, pettivät minut, valehtelivat minulle, häpäisivät minut julkisesti tai yksityisesti, viettelivät vaimoni” (todettakoon, että kumpikin ihastukseni kohteista torjui viettely-yritykseni ystävällisesti mutta päättäväisesti).  Saatan kuulua myös kategoriaan “joka luulee olevansa aina oikeassa” ja arvostelee häntä hänen siirtymisestään EU:n ja EMU:n innokkaiden puolustajien leiriin. Tämä innokkuus on mennyt niin pitkälle että Andersson on antanut pitkän haastattelun tanskalaiseen lehteen ennen Tanskan EU äänestystä, jossa haukkuu suomalaiset EU- ja EMU vastustajat suohon vanhoilla, moneen kertaan virheellisiksi todetuilla argumenteilla (nationalismi, ...)

Lisäksi kuulun varmaan siihen joukkoon Anderssonin omia puolue”tovereita” (joskaan en kuulu puolueeseen) joista hän pitää vähemmän kuin Sauli Niinistöstä. On totta, että olen eri mieltä eräiden hänen nykyisten poliittisten käsitystensä kanssa.  Ja paheksun sitä että kirjan arvioijat ovat päästäneet hänet aivan liian vähällä,  kun hän kerran on niin mukava mies (esim. Jörn Donner). Tässä vaikuttaa siis Ele Alenius-syndrooma: kun mies on niin kiltti ja mukava niin on vaikea uskoa että ne joita hän inhoaa voisivat silti olla oikea(mma)ssa, tai edes kunnon ihmisiä. 
 

Andersson aloittaa kirjansa varoituksella muistelmien epäluotettavuudesta ja totuudenpuhujien valheellisuudesta. Syynä on se tavallinen: fiktion varjolla voi kertoa totuuksia, totuudet pitää aina piilottaa valheiden keskelle. Viime kesänä ilmestyi mainio teos, Katarina Eskolan juhlakirja Kirjoituksia kulttuurista, joka sisältää Philippe Lejeunen artikkelin juuri tästä ilmiöstä Erityisesti kirjailijoille on vaikeinta kestää erottelua tosiasiapohjaisiin elämäkertoihin ja fiktiivisiin tarinoihin. Juuri he pyrkivät aina selittämään valehtelevansa kaiken aikaa, tai ainakin melkein.  Lejeune pilkkaa näitä kahdella tuolilla istujia, jotka toisaalta kertovat kaiken ja toisaalta haluavat kiistää tämän. Meillä Suomessa näitä esimerkkejä on vaikka kuinka paljon, Jörn Donner, koko elämänsä omaelämäkerrallisia kirjoja kirjoittanut,   Andersson vain yksi tässä pitkässä rivissä, joskin hänen varoituksensa kuulostavat kovin ontoilta, ja kirjan valossa aivan kummallisilta. 
(Erityisesti on suoranainen väärinkäsitys puhua Anderssonin tavoin muistelmien “tieteellisyydestä” kun kyseessä on oletus siitä, että omaelämäkertojen kirjoittajat yleensä pyrkivät kuvaamaan elämäänsä totuudellisesti ja välttävät suoranaista valehtelua hyvinkin huolellisesti).
   Kun lukija alkaa tosissaan etsiä sitä, missä Andersson olisi voinut valehdella niin hän hämmästyy.  Sellaisia kohtia on todella vaikea löytää!. Ja mihin hän onkaan mahtanut piilottaa totuuksia joita hän ei halua meidän uskovan totuuksiksi? Onko tarkoitus että Esko Seppäsestä kerrotut ikävyydet ovat valheita tai juuri näitä pahoja tosiasioita. Vai onko meidän otettava Niinistöä koskeva luku huijauksena? Entä Paavo Väyrynen, jokaisen suomalaisen poliittisen muistelijan ja journalistin sylkykuppi: olisiko sittenkin niin, että Anderssonin peittelemätön inho onkin valhetta.
  Vai olisiko niin, että Trygve Söderling on oikeassa kun hän Ny Tidissä väittää että suomenruotsalaiset ovat perusluonteeltaan huijareita, jopa niin että sellaiset jotka eivät ole, kuten Andersson, yrittävät esittää olevansa?
   
Itse asiassa kirjassa on yksi luku josta voi varmasti osoittaa virheitä, mutta ne ovat epäilyksettä jaksoja jossa Andersson itse ajattelee olevansa oikeassa. Nimittäin kun hän kuvaa hallituksen muodostamista ja niitä säästötoimia jotka katsottiin tuolloin välttämättömiksi. Mutta toisaalta juuri tästä luvusta löytyy nähdäkseni sellainen tapa esittää tosiasiat, joka vastaa Anderssonin johdantoluvun kuvausta (esitetään vain valikoitu osa tosiasioista ja jätetään olennainen pois). Sivumennen sanoen juuri tässä kohdin Andersson kirjoittaa “Tosiasiat ovat mitä ovat” eli lyö omaa johdantoaan korvalle. 

Anderssonin versio on tämä: Suomi oli vuonna 1995 syvässä lamassa ja oltiin jouduttu pahaan lainakierteeseen josta piti ehdottomasti päästä eroon. Tämä edellytti ikäviä leikkauksia, jotka kuitenkin olivat välttämättömiä (esimerkiksi opintotukileikkaukset). Edellinen, Ahon hallitus ei ollut vielä toiminut riittävällä tiukkuudella, mutta uusi sateenkaarihallitus kykeni tähän ja pelasti näin Suomen, hyvinvointivaltion, ja kansalaiset vielä kovemmalta kohtalolta. Päätavoitteena oli työttömyyden puolittaminen, johon ei valitettavasti aivan pystytty mutta silti lopputulosta voi pitää hyvänä ja Anderssonin tekemiä ratkaisuja oikeina.
. 
Tarina on kaunis ja kukaan kirjaa arvioineista toimittajista ei ole sanallakaan kiistänyt sitä. Ongelma on vain sinä, että Anderssonin käsitys saattoi (joskin tämä ON kyseenalaista) olla tosi vuoden 1995 tietämyksen perusteella, mutta ei ole enää. Nyt tiedämme että vuonna 1995 maa oli jo hyvää vauhtia  nousemassa lamasta, että tuolloin päätetyt säästötoimet itse asiassa hidastivat tätä nousua (ja erityisesti hidastivat työttömyyden alenemista) ja olisi ollut huomattavasti parempi jos jo tuolloin olisi alettu jo korjaamaan leikkausten seurauksia sen sijaan että olisi vielä leikattu lisää. 

Ja lisäksi tiedämme, että leikkauksia ei suinkaan toteutettu ensisijaisesti Anderssonin kertomista syistä vaan ennen kaikkea Suomen saattamiseksi ns. eurokuntoon, EMU- kriteerien toteuttamiseksi vieläpä etuajassa. Näitä syitä Andersson ei sanallakaan mainitse, vaikka  niistä hän on kuitenkin varmasti tietoinen. Toisin sanoen hän “valehtelee” jättämällä olennaisen osan tiedossaan olevista tosiasioista kertomatta.  Sen sijaan en usko että Andersson tuolloin tiesi, että Suomi oli jo tuolloin nousemassa lamasta, osittain kiitos Ahon hallituksen toimenpiteiden. Ja eniten minua hämmästyttää, ettei yksikään kirjan tähänastisista arvioijista ole todennut tätä, nykyään aika yleisesti tiedossa olevaa asiaa.

Asia, jota Andersson ei myöskään mainitse, on tuloerojen jyrkkä kasvu sateenkaarihallituksen aikana. Hallituksen nykyinen sosiaaliministeri Osmo Soininvaara kulkee ympäri ja esittelee kalvoa, jossa ainoastaan ylimmän desiilin tulo-osuus on noussut ja kaikkien muiden laskenut. Ylimmän desiilin  tulot ovat lisäksi nousseet todella dramaattisesti. Tästä ei voi olla ylpeä, vaikka kyseessä ei toki olekaan vain nykyisen hallituksen aikaansaannos. Perussyynä on Holkerin hallituksen aikainen verouudistus, jossa pääomatulojen verotusta alennettiin dramaattisesti ja ne irrotettiin muista tuloista. Osinkotulot vapautettiin kokonaan verosta (ns kaksinkertaisen verotuksen estämisen verukkeella). Tuntemani pääomatulojen nauttijat voivat kaikki yhteen ääneen todistaa että yhtäkkiä heidän (netto)tulonsa moninkertaistuivat ja heidän ei enää tarvinnut kehitellä erilaisia enemmän tai vähemmän konstikkaita keinoja verojen kiertämiseksi. Verotusta siis todella yksinkertaistettiin. Häpeä on lähinnä se, että sateenkaarihallitus ei ole tehnyt yhtään mitään tämän tilanteen edes osittaiseksi korjaamiseksi. Edes osinkotulojen verottamisen palaamiseen ei ole kyetty. Entä sitten MAI -neuvottelut joita Andersson ei myöskään mainitse? Olisiko hän siinäkin katsonut että kokonaisuuden etu (so. hallituksessa pysyminen) vaati Kimmo Sasin ajaman ultraliberaalin mallin hyväksymistä?

Mutta siis kaikessa tässä kyse on tosiasioiden mainitsematta jättämisestä, valikoivuudesta, joka minusta ei kuulu varsinaisen valehtelun piiriin. Varsinkin kun sivistynyt lukija voi helposti todeta mitä on jätetty mainitsematta. Toisaalta voihan olla että Andersson on niin ovela että on jättänyt itselleen takaportin: tai kuten Freud, halunnut joutua kiinni.

Valehtelu ja tarinan muokkaaminen olennaisia tosiasioita pois jättämällä ei siis oikeastaan voisi sisältyä muuhun kuin aivan omaelämäkerralliseen materiaaliin, kuvaukseen sairauksista ja hyvin lyhyestä elämäkerrallisen taustan esityksestä. Tätä on kuitenkin vaikea uskoa: elämänvaiheita koskevat asiat ovat tietääkseni tosia, ehkä joitakin tärkeitä asioita on jätetty mainitsematta, sen sijaan en ymmärrä miksi ja millä tavoin sairastumisen kuvaus olisi fiktiivinen. Ehkä Andersson liioittelee  hieman sporttisuuttaan, vanhasta muistista.

Eli itse asiassa johdannossa luvataan liikoja: ei mitään raflaavia valheita eikä sen puoleen mitään hurjia tosiasioita valheiden joukkoon piilotettuina. Andersson on oma itsensä: hillitty, hyväkäytöksinen, kohtelias, kiltti mies. Paitsi siis Esko Seppästä ja paria muuta “oikeassaolijaa” kohtaan. 

Yksi poliittisten toimittajienkin mainitsema asia on, että Andersson tuhlaa kohtuullisen paljon sympatiaa erityisesti Sauli Niinistöön ja kertoo lisäksi pitävänsä kovasti mm. Harri Holkerista, Ilkka Suomisesta, Jouni Mykkäsestä (olen jättänyt listan sympaattisemmat tyypit pois). Tässähän on oikeastaan kyse samasta ilmiöstä kuin siinä, kun Yrsa Stenius on kirjoittanut kaksi kirjaa  Albert Speeristä. Tietysti on erittäin kiinnostavaa miettiä, miten ihminen voi henkilönä olla kohtuullisen miellyttävä mutta toimia käytännön elämässä aivan toisin. Ja toki on ymmärrettävää että juuri psykiatri haluaa tuoda itsestään tällaisen ambivalenssin esiin. Mutta kun samalla ottaa huomioon sen avoimen inhon ja halveksunnan jota Andersson kohdistaa Seppäseen tai puolueensa sisäisiin kriitikoihin, niin onhan se omituista itseinhoa. Ja miksi juuri Niinistön kaltainen narsistinen ja typerä poliitikko viehtymyksen kohteena!
 

Entä sitten Anderssonin alussa mainitsema esimerkki psykoanalyysissa kerrotusta tarinasta: kuusivuotiaana hän putosi veteen ja oli hukkua mutta ohikulkenut kalastaja pelasti hänet. 
Mukana ollut lapsuudentoveri väitti, että koko juttu oli ollut leikkiä. Andersson ei ole aivan varma: ehkä olikin niin että hän oli jälkeenpäin sepittänyt jutun saadakseen selityksen paniikkikohtauksilleen. (Tässä siis sivumennen sanoen Andersson paljastaa itsestään asioita joita hän ei oikeastaan muuten kerro, paitsi kertoessaan kuinka vaikeaa hänen on joskus mennä puhumaan yleisölle).

Minun “teoriani” on, että Andersson on oikeassa jos hän kerran muistaa tapahtuman. Mitä hänen kaverinsa voisi siitä tietää, sehän ei ollut yhtään tärkeä asia hänelle? Tai kaverilla on ehkä jäänyt huono omatunto siitä, ettei itse ollut älynnyt mennä pelastamaan ystäväänsä. 
 

Se mitä ei kerrota ja mitä lukijalla on oikeus odottaa, on usein  hyvinkin paljastavaa. Claes Andersson osoittaa, että politiikassa ei paljon ehdi lukea. Kirjassa siteerataan hieman kärjistäen kolmea-neljää kirjaa: ja näistäkin kahta samasta kohdasta kahteen kertaan! Olisin odottanut, että tässä suhteessa muistelmat olisivat poikenneet edukseen normaaleista poliitikon muistelmista, joissa toistetaan vain omia puheita (jotka eivät usein edes ole itse kirjoitettuja). Tähän syntiin Andersson lankeaa onneksi  vain kerran, joskin hän viittaa puheisiinsa tavalla joka osoittaa että hän on lukenut niitä uudelleen.

Johdannossa Andersson asettaa itselleen säännön: pitää kirjoittaa vain sellaista mitä itse jaksaisi lukea. Tämä on huono sääntö: ainakin itse luen mielelläni omia tekstejäni uudelleen. Anderssonin kirjan jaksaa lukea koska se on niin lyhyt, mutta kirjana se ei juuri vakuuta, eikä vaikuta.  Eikä hän itsekään ole jaksanut lukea sitä kokonaan läpi niin että olisi saanut poistettua pahimmat toistot.