"Silloin oli minun hyvä elää kaikella tavalla.
Syksyllä -38, joka oli kaunis, aina aurinko paistoi, olin pöllimetsässä,
lähdin aamulla kuuden aikaan reissuun ja tein niin, että iltapäivällä
kolmen aikaan keitin ens kerran kahvit ja koko se helvetin yhdeksän
tuntia tein yhteen mittaan töitä. Ja minä kun kellahdin
sammalille ja katoin kun pitkät puut huoju ja taivaalla joku pilvi,
mulla oli koko haaveitten maailma ja koko tulevaisuus edessäni ja
minun oli niin lysti olla, että hyvä etten nauranut ääneen.
Tätä täyttymyksen tunnetta, mitä minun pitäisi
tuntea ei ole. Olen väsynyt ja huomannut, vaikka olen maailmassa
saavuttanut niin paljon enemmän kuin olen osannut kuvitellakaan niin....en
minä tiedä, mikä on se tyhjyyden tunne, ettei ole ollenkaan
sitä onnen tunnetta mitä minä silloin tunsin."
(Haastattelu 17.7.1987)
Kalle Päätalon Iijoki-sarja on käsittääkseni
ilman muuta Guinnessin kirjan omaelämäkertaosaston ykkönen:
tiedossani ei ole toista omaelämäkertaa joka olisi julkais tuna
näin laaja, 26 osaa ja 17 014 sivua. Herttua Saint-Simon
ei pääse lähellekään (vain 8 osaa, reilusti alle
10 000 sivua). Ja Proust johon Päätaloa on silloin tällöin
vertailtu, sai aikaan yhdeksän osaa ja siinä 3000 sivua
. Voi olla että arkistoista löytyy vielä laajempia julkaisemattomia
käsikirjoituksia, mutta epäilen sitä vahvasti. Ja itse asiassa
tiedossammehan on että julkaisematonta materiaalia on vähintään
yhtä paljon joten tässäkään suhteessa ei pitäisi
epäilyksiä tulla.
Toinen erikoisuus tässä Päätalo-elämäkerrassa
on saavutettu, kun viimeisessä osassa kuvataan se, miten Päätalosta
tulee kirjailija. Hänen ensimmäisten kirjojensa tuotan
toprosessi, ilmestyminen ja niiden synnyttämä julkisuus sekä
Päätalon lopullinen siirtyminen työelämästä
vapaaksi kirjailijaksi on siis jo oikeastaan kaksin- ellei kolmikerroksista
kirjallista kuvausta, joka päättyy aivan tähän päivään,
joskin loppua kohti hyvinkin episodimaisena.
On muuten suoraan sanoen pakko siirtyä tämän kunnioittavan alun jälkeen puhuttele maan etunimellä: kun on lukenut miehen elämäkertaa lähes täydet 26 osaa (sotavuosista puuttuu muutama) niin on jotenkin hankalaa teititellä. Me suomalaisethan tiedämme KAIKEN Kallesta!
Mutta olennainen kysymys on tämä: onko
Kallen kirja omaelämäkerta vai onko se jonkin aivan toisentyyppisen
kirjallisuuden alalaji? Mikä on sen oikea genre? Kaikissa kirjastoluokituksissa
se kylläkin kulkee kaunokirjallisuuden alla, mikä hieman tekee
tilannetta ongelmalliseksi ainakin Guinnessin kannalta, mutta ei juuri
muuten. Ja useimmat arvostelijatkin esittelevät Kallen romaanikirjailijana,
jonka romaanien rakenteessa ja kehittelyssä on vain tiettyjä
ongelmia, episodimaisuutta tms.
Tunnetusti kysymys faktasta ja fiktiosta omaelämäkerroissa
ei ole mikään helppo juttu. On niitä joiden mielestä
se ei ole kiinnostava kysymys: kaikkihan on enemmän tai vähemmän
fiktiota. Tärkeintä on teksti, narratiivisuus, tekniikka jne
(muistan aina yhden viimeisimmistä Kalle Päätalo-arvosteluista
ennen kuin Vesa Karonen alkoi arvioida Päätaloa (so. 1980-luvun
loppupuolella): kirjoittaja (Jan Blomstedt?) kertoi melkein nukahtaneensa,
mutta virkistyi havaitessaan että Päätalo käyttää
leikkaustekniikkaa. Kunnes hän tajuaa, että kyseessä oli
tarkalleen jakso jonka alikersantti Päätalo oli ollut sammuneena).
Oma vähäinen roolini oli arvioida sosiologina Kalle Päätalon
vuoden 1987 kirja Pyynikin rinteessä Helsingin Sanomissa - tämän
jälkeen Päätalosta tuli hovikelpoinen sosiologipiireissä
vaikka se tuskin lisäsi Päätalon lukemista kollegojeni piirissä.
Ja Vesa Karonen alkoi arvostella Päätalon teoksia asiallisesti
ja arvostavasti, mitä hänen edeltäjänsä eivät
olleet tehneet (ja kuten Panu Rajala huomauttaa, Hyvästi Iijoki- kirjaa
(1996) ei edes arvosteltu tamperelaisessa Aamulehdessä).
On niitä, joille olennainen kysymys on ns.
omaelämäkerrallinen sopimus: so. jos kirjoittaja kirjoittaa omalla
nimellään omasta elämästään niin hän
kyllä täyttää omaelä mäkerrallisen
sopimuksen raamit. Tässä mielessä siis on aivan selvää
että Kalle on omaelämäkertakirjoittaja: hän vastaa
kaikesta omalla nimellään ja on muuttanut nimiä vain sellaisisista
henkilöistä joiden osalta hän ei voi ryhtyä paljastajaksi.
Voimme siis lähteä siitä että kaikki kerrottu on totta.
Vai voimmeko?
Tässä voin ottaa tueksi vaikkapa seuraavan haastattelusitaatin (1987):
" Mikä muutti kirjailijan omaelämäkertakirjailijaksi?
KP: ... Kun minä itse olin itse kirjoittanut Koillismaa-sarjan
ja yhtä ja toista muutakin, minua rupesi kiusaamaan semmonen asia,
että olisi pitänyt jatkuvana aiheena kirjoittaa minun lähtömaisemistani
ja syntymämaisemistani. Siitä, miten elettiin minäkin aikana.
... Ajattelin, että kirjoitan semmosen, jossa mennään
tämä aika 20-luvulta sotiin asti ja sotien yli ja sen jälkeen
kirjoittasin vielä sotien jälkeisestä vaikeasta ajasta,
joka meillä Suomessa oli. Siinä mielessä minä huomasin,
että minä Koillismaassa olin rääpinyt tätä
samaa aihetta ... Minä rupesin miettimään sitä
ja ajattelin, että otan kokonaan uudet henkilöt, minä tunsin,
että minä olin niin suppean piirin tuntija ollu nuoruudessani.
Sotien aikana minä nyt jouduin näkemään sen mitä
nyt tavallisesti jouduttiin. Minä en sitten löytänyt muuta
ratkaisua kuin, että otan tämän kaunokirjailijan kirjoittamana
omaelämäkertana.
Minulla on aina ollut sellainen pakonomainen tarve rehellisyyteen
- johtuu ehkä siitä olen kasvanut lestadiolaisessa ympäristössä.
... Ajattelin myös tuoda esille kasvuympäristöni, ja mitä
siinä nyt oli, ympäristössä missä minä olen
liikkunut eli ajan vuoteen -63, jolloin jäin pois varsinaisesta
ammatistani rakennuksilta. Minulla on ollut tässä sitten vielä
yksi asia; minä olen kasvanut maaseudulla syrjäkylässä,
metsätyömiehenä ja renkinä elättänyt itseni.
Minulla oli tavattoman hyvä tuntemus siihen ympäristööni.
Yritin kirjoittaa ne elintavat ja elinmahdollisuudet niin kuin ne todella
oli, kun minä ne tunnen."
Ja eräs mielenkiintoinen havainto minusta on syytä
todeta: Iijoki-sarjasta ei kukaan ole tietääkseni tullut julkisuudessa
sanomaan että Kalle valehtelee tai on keksinyt asioita omasta päästään.
Itse olen ollut tilaisuudessa jossa Kallen henkilöt ovat keskustelleet
tämän kanssa lähinnä äärimmäisen positiiviseen
ja kunnioittavaan sävyyn. Ja huomatta koon, että Iijoki-sarjassa
on tavaton määrä henkilöitä: jo vuonna 1988 niitä
laskettiin olevan hyvän matkaa toista tuhatta (ja sen jälkeen
on siis ilmestynyt kahdeksan uutta osaa)!
Tein myös Kallen kanssa vuonna 1987 haastattelun jossa
keskustelimme tästä kysymyksestä. Omaelämäkerran
ensimmäisissä osissa kaikki esiintyvät nimillään
ja Kallen ajatuksena on, että kun hän kertoo itsestään
kovimmat asiat niin muillakaan ei ole valittamista. Sodanjälkeisiin
vuosiin tulee siis jo keksittyjä nimiä (nimien keksiminen ei
muuten ole Kalle Päätalon parhaita puolia!). Ottaen huomioon,
että Kallen tapaamat ihmiset eivät suinkaan ole mitään
pulmusia ja heistä ei kovin kaunisteltuja kuvauksia anneta, niin minusta
on erittäin merkittävää ja vakuuttavaa että kukaan
ei ole tullut vaatimaan kunniaansa. Varsinkin kun kirjat ovat erittäin
laajalle levinneitä ja tekijältä voisi siis vaatia suuriakin
korvauksia. Ja vaikkapa Kallen entisellä vaimolla voisi kyllä
olla syitä vaatia korvauksia kivusta ja särystä, ainakin
amerikkalaisessa korvauslakimieskulttuurissa, niin rajuja juttuja Kalle
hänestä kertoo (puhumattakaan siitä, että vaimo voisi
vaatia osuutta Kallen myöhemmästä menestyksestä).
Selityksiä on kaksi: joko kuvaukset ovat tosia (mutta
eivät aivan niin raadollisia kuin ne voisivat olla!), myös siinä
mielessä että niiden kohteet tunnistavat itsensä niistä
ja myöntävät kaikki kerrotut faktat, tai sitten henkilöt
ovat niin pitkälle keksittyjä että he eivät yksinkertaisesti
vain ole olemassa, tai todelliset henkilöt eivät tunnista itseään
fiktion takaa.
Jälkimmäinen oletus olisi tietysti Kalle Päätaloa
kohtaan äärimmäisen loukkaava enkä pidäkään
sitä mahdollisena (siitäkin olisi varmasti tullut jo julkisuuteen
valituksia). Nythän Kalle on kertonut kuinka hän luopui murretekstistä
koska sai niin paljon huomautuksia osakseen. Eli korjauksia olisi tullut
varmaan paljonkin jos henkilöt olisivat puoliksi keksittyjä.
Mutta yhdessä suhteessa Päätalon kirjat
ovat joka tapauksessa ongelmallisia. Ne sisältävät tavattomasti
dialogia. Ja dialogi on niin kuin päiväkirja: sen kirjoittaminen
kovin paljon ex post facto ei ole helppoa. Dialogi on melkein pakko keksiä
(enitään voimme muistaa jonkun todella osuvan dialoginpätkän,
mutta emme takuulla jatkuvia yksityiskohtaisia keskusteluja). Kun Kalle
Päätalo keskustelee kirjassaan vaimonsa tai työtoveriensa
kanssa 1940-luvulla niin voimme olla varmoja että nähäm
keskustelut eivät ole autenttisia, oli kirjoittajan muisti kuinka
tarkkaa tahansa. Toisin sanoen, merkittävä osa "omaelämäkerrrasta"
on keksittyä, kirjailijan vapaudella luotua.
(Taas sitaatti haastattelusta 17.7.87:
JPR: "Entä itse tapahtumat, keskustelut, kuinka paljon ne perustuvat
todella tapahtuneeseen? Ts. mikä on todellisuuden suhde kirjalliseen?
KP: Vähänkin merkittävä on todella tapahtunut,
mutta kaunokirjailijan esilletuomana. Replikoinnista sanoisin, että
ne ovat minun luomiani, korkeintaan 5% on alunperin sanottu. Mutta
minä tiedän miten nämä ihmiset yrittäisivät
asiat sanoa, jos he olisivat siinä. "
Voimmeko silloin pitää kirjaa kokonaisuutena
omaelämäkertana? Kysehän on siis kirjailijan luovasta työstä
sanan varsinaisessa mielessä. Repliikit voivat toki olla "oikeita",
mutta itse Kallekaan ei mene takuuseen siitä, että ne on juuri
näin puhuttu. Vai voisimmeko tehdä kirjasta "tislatun" omaelämäkerran
jossa dialogit on poistettu ja jonka jälkeen kirja on ehdottoman
luotettava omaelämäkerta (siinä muuten elämäkerta
lyhenisi aivan valtavasti)?
Dialogihan on mukana alusta alkaen, ajalta jolloin Kalle-poikanen
ei takuulla itse voi edes muistaa henkilöiden keskustelua. Ja sitä
on paljon, joka sivulla kaiken aikaa. Uskaltai siko väittää
että dialogi on vähäisempää viimeisessä osassa.
Ainakin siinä on hauskasti todettu että kirjailijan muisti ei
ole täydellinen: hän ei esimerkiksi muista jossain tilaisuudessa
tapaamiaan kuuluisuuksia. Verrattuna siihen että rakennuksilla ei
jää kovinkaan moni työkaveri mainitsematta, niin tilanne
on aika lailla toinen.
Tässä konkreettinen esimerkki dialogista, valittu
aivan umpimähkään:
"- Ovenkarmeihin on ajettu liian matalat valssit!
- On ajettu. Ite piirrin kaksitoista milliä syvyyttä, niin
kuin normit sanovat. Näissä on vain kymmenen milliä.
- Eikä näissä työn jälkikään ole
läheskään virheetöntä. Jopa huonoa, Janne sanoo
ja töpehti mietteisin ilmein.
- Ei ole sitä tasoa kun pitäisi olla. Näin jo Pispalassa
kun alettiin tehä kuormaa, sanoin. - Harmitti niin perkeleesti, että
veit pyrki silimiin.
- Kas kun otitkin vastaan! Janne sanoi,
- Ensinnäkään en ilinny olla ottamata. Ovat niissä
puusepissä ne veljekset minulle hyviä tuttuja ...
...
- Natkuttaa, mutta olen kaksinkertaisessa pakkosaumassa. En enää
ilikiä viijä takaisin ja mistä tosijaan tempaseisin tilalle
kunnolliset läpityöt. Tuotu mikä tuotu!
- Sinähän omista ratkasuistasi päätät, Janne
sanoi."
(Oman katon alle 1989, 541)
Mikä tässä on todella tapahtunutta? Kallen
argumenttihan on ollut se, että hän on keksinyt dialogia joka
kuului tilanteeseen, joka oli äärimmäisen todennäköistä.
Ihmiset olivat varmuudella puhuneet "melkein" näin. On siis varmaa
että on ollut tällainen tapaus: huonosti tehdyt ovenkarmit jotka
ovat jääneet kaivelemaan. Ja on melko varmaa että Janne
avasi keskustelun suurin piirtein näin (tai ehkä hän sanoi:
"onpa aivan liian matalat valssit ...") . Ja että Kalle vastasi kertomalla
piirustuksistaan. Mutta siitä eteenpäin en olisi aivan varma.
Ehkä keskustelu oli pitempi, ehkä se oli lyhyempi. Mutta varmaa
on että se on kirjailijan päästä keksitty.
Toinen ongelmallinen kysymys on Kallen väite siitä,
että hän kirjoittaa kulloinkin tapahtuneesta saman ajan näkökulmasta.
Toisin sanoen, jälkiviisaus ei ole päässyt vaikut
tamaan, eikä myöskään tapahtumien tulkinta myöhempien
tapahtumien näkökulmasta. Eli kuten Kalle itse tämän
ilmaisee:
"... Minähän oon siellä missä minä kuvvaan
niitä olosuhteita. Nythän minä jo yhtä ja toista tietäsin,
vaikka mulla pohjakoulutus on kapea, mutta onhan mulla pinnallista tietoa
ja elämänkokemusta sentään kertynyt, mutta olen pysynyt
uskollisena tälle rehellisyydelle ja halulle kuvata asioita sellaisina
kuin ne ovat olleet."
Tämäkin on kovin ongelmallinen väite: päiväkirjat
ja omaelämäkerrat eroavat toisistaan juuri siinä, että
edelliset kirjoitetaan kunkin ajankohdan näkökulmasta ja jälkimmäinen
jostain paljon myöhäisemmästä, ja usein hyvinkin moneen
kertaan tulkitusta näkökulmasta. Että Kalle pystyisi tässä
"puhdistamaan" itsensä kaikesta myöhemmän kokemuksensa painolastista
on enemmän tai vähemmän kyseenalaista. Ja jos hän tätä
tavoittelee, niin kyseessä on taas kerran enemmän kirjallinen
luomistyö kuin mikään omaelämäkerrallinen muistelutyö.
Tottakai elämäkerroissa on aina enemmän
tai vähemmän "keksittyä" ainesta, sellaista jossa tekija
on melko varma siitä että näin se oli tapahtunut tai näin
hän oli ajatellut, mutta tästä ei ole eikä voi olla
mitään ehdotonta varmuutta. Ehdotonta, lopullista totuutta
ei siis ole (mikä ei estä sitä tavoittelemasta!). Silti
pitäisin pienen rajan sen välillä, mikä on kuvattu
niin, että siinä ei ole yritetty keksiä mitään
ja sitten sen välillä että tekijä ajattelee että
jotenkin näin se melko varmasti olisi voinut tapahtua. Edellinen kirjoittaa
omaelämä kertaa, jälkimmäinen romaania.
Näin sanoo Kalle: "Ja lisäksi minä halusin tehdä
Iijoki-sarjan niin, että tapahtumat ja ihmiset ovat tosia, vastaavat
todellisuutta. Mutta tietenkin kirjailijana olen värittänyt tai
pikemminkin poiminut henkilöitä ja esittänyt nämä
kaunokirjailijan taidollani. Otin myös moraaliseksi oikeudekseni sen,
että myös itsestäni kerron kaikki semmoset puolet, joita
ei ole ollut helppo kertoa. Otin myös oikeudekseni, että
voin kasvumaisemieni ja kotikyläni ihmisistä kertoa lähimain
totta. Sillä sehän on tunnettu juttu, että aina jos kehutaan
ja jos on tunnettu kirjailija, että ai ai kun se on mukavata,se vettää
suupieliä lähelle korvia. Mutta autahan jos pienenkin erehdyksen,
joka ei toisten mielestä ole juuri mitään, niin eikö
heti ole nokka solmussa."
Olennaista on siis projekti. Kirjoittaako tekijä
rehellistä, autenttisuutta tavoittelevaa tekstiä vaiko keksiikö
hän henkilöt ja tapahtumat, ehkä kuitenkin niin että
ne voisivat olla tosia tai tuntuvat jopa todemmilta kuin mitä oikeasti
on tapahtunutkaan. Tällä kriteerillä on enemmän kuin
selvää, että Iijoki-sarja on omaelämäkerta ja
sellaisena historiallisesti merkittävä dokumentti, jota ilman
suomalaisen arkielämän historia olisi paljon köyhempi. Mutta
samalla se on myös kaunokirjallisuutta eikä sitä voi sanoa
täysiveriseksi omaelämä kerraksi. Ei millään.
Ja sittenhän meidän täytyy muistaa että
kirjailija Päätalolla on ollut taustavoimia, ennen kaikkea Syrjät,
Jaakko ja Juhani, jotka oman kirjailijatyönsä ohella ovat toimittaneet
Kallen teokset (kahta 80-luvun teosta lukuunottamatta). Tällaista
editointityötähän voi omaelämäkerrassa pitää
hiukan ongelmallisena (varsinkin jos kyseessä on poistaminen ja esimerkiksi
dialogien korjailu). Ja joka tapauksessa Syrjät eivät ole olleet
haamukirjoittajia niin kuin yhdessä ja toisessa tunnetussa muistelmateoksessa.
Myöhemmän tutkimuksen yksi kiintoisa tehtävä on selvittää
Syrjien osuutta ja poisjätetyn materiaalin luonnetta.
(Huomaan tätä kirjoittaessani, että Päätalo-arkisto
tullaan avaamaan juhlallisesti mm. Vesa Karosen todistaessa tapahtumaa
2.7.1999, eli muutaman viikon kuluttua. Eli kohta kaikki selviää
...)
Mutta tämä on kaikki toissijaista. Mitä
enemmän olen Päätaloa lukenut ja mitä enemmän
tullut tietoiseksi hänen "uransa" hämmästyttävästä
suoraviivaisuudesta ja kohtalon omaisuudesta, sitä suuremmalla
kunnioituksella siihen suhtaudun. On suorastaan skandaali, ettei Päätalosta
ole tehty akateemikkoa (vaan pelkkä "professori"), että hän
ei ole saanut huomattavinta suomalaista kirjallisuuspalkintoa, Finlandia-palkintoa!
Meillä Suomessa ei osata oikein arvostaa rankkoja työsuorituksia.