Ilmestynyt teoksessa Laaksonen, Pekka & Knuuttila, Seppo & Piela, Ulla, toim.: Kenttäkysymyksiä. Kalevalaseuran vuosikirja 83, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2004, 301–335

 

ANTTI KARISTO

 

Kenttätöissä Costa del Solilla

 

 

Kerron artikkelissani kenttätyökokemuksista, joita sain Espanjan Aurinkorannikolla (Costa del Sol) asuvia suomalaiseläkeläisiä koskevan tutkimukseni aineistoja kerätessäni. Tutkimus on ollut vireillä jo vuodesta 1998, jolloin vietin muutaman kuukauden Aurinkorannikolla ihmisiä haastatellen sekä toimintoja ja paikkoja havainnoiden. Keräsin myös laajan, 400:n vastaajan kyselyaineiston ja organisoin kirjoitusten keruun, joka tuotti viitisenkymmentä omaelämäkerrallista tai Espanjan kokemuksista kertovaa kirjoitusta (ks. Karisto 2000). Viisi Espanjan suomalaista on antanut minun tutustua päiväkirjoihinsa, ja lisäksi käytän monia pienempiä aineistoja.

Tutkimuksen kantava idea on, että suomalainen eläkeläiselämä muuttuu ja että sen jotkin muutospiirteet ovat nähtävissä – Espanjassa. Aurinkorannikolla asuvat suomalaiset ovat tyypillisesti 60–70-vuotiaita. Vanhuksia he eivät vielä ole, ja kyse onkin “kolmannen iän” (ks. Karisto 2002) tutkimisesta. Lähes huomaamatta on työiän ja varsinaisen vanhuuden väliin tullut melkoisen leveä ikäviipale, johon kuuluvien määrä koko ajan lisääntyy. Kolmannen iän väestölliset kuoret ovat olemassa, ja käsite on saamassa myös sisältöä sitä mukaa, kun eläkeläiselämä täyttyy uudenlaisilla odotuksilla ja käytännöillä.

Suomalaisten maastamuutto ei ole sinänsä uusi ilmiö. Ulkomaille on lähdetty ennenkin, yleensä työn perään, taloudellisten rakennemuutosten työntäminä. Muuttajat ovat olleet nuoria tai korkeintaan keski-ikäisiä ihmisiä, useimmiten miehiä. Tutkimani muuttoliike on täysin toisenlainen. Se painottuu eläkeikäisiin ja on taloudellisesti pikemmin kulutukseen kuin työhön ja tuotantoon liittyvä ilmiö. Kyse ei siirtolaisuudesta sanan vanhassa merkityksessä, vaan edestakaisesta kausimuutosta tai kaksinapaisesta elämänmallista, jossa kesät asutaan Suomessa ja talvet vietetään Espanjassa. Siinä missä aikaisemmin asuttiin joko Suomessa tai vaihdettiin maata ja muutettiin ulkomaille, kausisiirtolaisuus on sekä että -muotoista. Aika jaetaan Suomen ja Espanjan kesken, ja molemmista maista yritetään napsia parhaat palat.

Tutkimukseni on sosiaaligerontologinen, mutta se ammentaa monesta muustakin lähteestä: sosiologiasta ja kulttuurintutkimuksesta, maantieteestä ja muuttoliiketutkimuksesta, antropologiasta ja etnologiasta, sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksesta. Tekotavaltaan se on etnografinen.

Etnografisissa tutkimuksissa kentällepääsy muodostaa tutkimuksen kriittisen käynnistämisvaiheen ja sitä on tapana kuvata perusteellisesti. Esimerkiksi Leena Eräsaaren (1995) “katutason byrokratioita” koskevassa tutkimuksessa kentällepääsykertomus sekä siihen liittyvät erilaiset kommellukset ja “konttausharjoitukset” vievät miltei kolmanneksen koko kirjan sivuista. Minäkin olen kokenut hyödylliseksi kirjoittaa omasta kentälle menostani, vaikka se ei mitään dramaattista sisältänytkään. Teen sen välttääkseni "kenttätyömystiikan" (Hannerz 1996: 40) ja tehdäkseni tutkimuksestani mahdollisimman läpinäkyvän. Tutkimuksen kulun kohtalaisen tarkka kuvaaminen on tarpeen, jotta sen luonnetta, merkitystä ja tuloksia voidaan arvioida. Kentälle pääsy oli tärkeä työvaihe, koska jo silloin syntyi koko joukko havaintoja, niiden pohjalta muodostuneita työhypoteeseja ja jopa alustavia tutkimustuloksia.

 

Tutkimuksen käynnistyminen oli sattuman satoa

 

Espanjassa asuvien suomalaisten keskuudessa on aika ajoin keskusteltu siitä, että suomalaista siirtokuntaa tulisi tutkia. Nämä ajatukset otettiin esille, kun presidentti Martti Ahtisaari virkakautensa alussa vieraili Andalusiassa. Ahtisaarelle ihmeteltiin sitä, että tutkijat eivät ole kiinnostuneet Espanjan suomalaisista, ja hän lupasi välittää tätä koskevat terveiset Helsingin yliopiston rehtorille.

Olisi komeaa, jos voisin väittää, että tutkimukseni käynnistyi näin juhlallisella tavalla, tutkittavan yhteisön omasta toivomuksesta, tasavallan presidentin myötävaikutuksella ja yliopiston rehtorin toimeksiannosta. Sen tausta on kuitenkin astetta arkisempi ja tutkimuksen käynnistyminen pikemmin sattuman satoa. Ensimmäisen kerran törmäsin aiheeseen keskustellessani silloisen Helsingin Diakoniaopiston rehtorin Reijo Räisäsen kanssa hänen mahdollisista jatko-opinnoistaan. Kuulin että Diakonissalaitoksella on Aurinkorannikolla sosiaalityöprojekti, joka tuntui tutkimuskohteena kiinnostavalta. Räisänen ei sen tutkimiseen tarttunut, mutta aihe jäi itämään mieleeni, ja seuraavaksi tarjosin sitä laitoksemme opiskelijoille pro gradu -tutkielman aiheeksi. Vuoden verran laitoksen ilmoitustaululla roikkui tutkimusaiheesta kertova esite, johon ihmeekseni yksikään opiskelija ei tarttunut. Niinpä kun hain ja sain lukuvuodeksi 1997–1998 Suomen Akatemian varttuneen tutkijan apurahan ja etsin siihen liittyen itselleni tutkimuskohteita vetämässäni “Vanhuuden voimavarat” -tutkimusprojektissa, päätin lähteä itse liikkeelle.

Aikomukseni olivat pienimuotoiset. Suunnitelmissa oli nopea tutustuminen suomalaiseläkeläisten elämään, artikkeli tai pari, ja sitten muiden aiheiden kimppuun. En siis ilmaantunut Aurinkorannikolle suurin suunnitelmin, en tasavallan presidentin valtuutuksin enkä yliopiston rehtorin kehotuksesta. Silti minut otettiin hyvin vastaan, ja kentälle pääsy ja tutkimuksen käynnistäminen sujui mukavasti. Tässä auttoi se apu, jota sain Helsingin Diakonissalaitoksen sosiaalityöprojektilta ja sen vetäjältä Risto Autiolta. Diakonissalaitoksen Fuengirolassa ylläpitämältä “Pacosintuvalta” sain Espanjaan tultuani tukikohdan: mahdollisuuden käyttää talon tietokonetta, postiosoitteen ja paljon muuta. Autio antoi aikaansa ja sosiaalityöprojektin vapaaehtoistyöntekijät auttoivat minua tietoliikenneyhteyksien luomisessa, kyselylomakkeeni taittamisessa ja monissa käytännön asioissa.

Minusta tuntui, että sosiaalityöprojektilta saamani apu soljui kuin itsestään, mutta jälkeen päin ymmärrän olleeni vain onnekas. Ilman tuota apua olisin ollut vaikeuksissa, ja opin kuinka tärkeitä tukihenkilöt ovat tutkijalle kentälle pääsyn ja siellä olon aikana.

 

Ensiaskelet Espanjassa

 

Ensiaskeleni Espanjassa otin, kun Helsingin Diakonissalaitos järjesti Fuengirolassa sosiaalipoliittisen yleisötilaisuuden. Vierailin tulevassa tutkimuskohteessani, pohjustin kenttäjaksoani ja pidin esityksen vanhenemiseen liittyvistä kysymyksistä. Taaskin olen vasta jälkeen päin oivaltanut, miten tärkeä tuo tilaisuus minulle oli. Seminaarin jälkeen oli viitisenkymmentä ihmistä, jotka tiesivät tutkimusaikeistani.

Seminaarimatkassa oli kenttään tutustumisen makua monessa mielessä. Vaimoni ja toinen poikani olivat mukana, ja olimme onnistuneet saamaan kolme viimeistä halpapaikkaa Costa del Solin pakettimatkalle. Majoitus oli "määrittelemätön", ja koska etukäteen ei ollut varmuutta edes siitä, pääsemmekö samaan hotelliin, minulle oli varattu “yksittäinen miespaikka”.

Koska hotellissa oli tilaa, lähdin samalla asialla olevan suomalaismiehen kanssa matkanjärjestäjän toimistoon hankkimaan pojalle yhden hengen huonetta. Huomasin kuinka huolissaan mies oli siitä, löydämmekö varmasti Torremolinosin keskustassa, parinsadan metrin päässä sijaitsevan toimiston. Puolimatkassa hänen ilmeensä kirkastui, kun hän tunnisti tutun ravintolan. Kävi ilmi, että mies oli ollut paikkakunnalla monta kertaa, viimeksi vain pari kuukautta aikaisemmin. Toimistossa hän kuitenkin kysyi tarkkoja ohjeita ravintoloista, joista saisi kunnon suomalaisruokaa ja oli kovin pettynyt, kun kuuli ettei suomalaisten suosima tanssiravintola ole auki. Opin jotakin siitä, mitä turismin tutkijat kutsuvat "ympäristökuplassa" (esim. O'Reilly 2000: 18) tai tässä tapauksessa  "Suomi-kuplassa" elämiseksi. Toisaalta jotakin jäi oppimatta, sillä se mies, jolla oli “yksittäinen miespaikka” samaan huoneeseen kuin minulla, oli asunnonostomatkalla ja olisi kuulunut kohderyhmääni.

Toinen arvokas ensikokemus liittyi suomalaisten alkoholinkäyttöön ja sitä koskevaan puheeseen. Itse en ottanut araksi arvaamaani aihetta puheeksi, mutta yleisötilaisuudessa minulle vakuutettiin usealla suulla, että alkoholinkäyttö on aihe, josta puhutaan aivan liikaa. Ei niin, etteikö Aurinkorannikolla olisi suomalaisia, jotka käyttävät alkoholia häiritsevän runsaasti, mutta kyseessä on mitättömän pieni joukko, joka valitettavasti mustaa muidenkin maineen. Tunti näiden sanojen jälkeen näin ensimmäisen tähän mitättömän pieneen joukkoon kuuluvan suomalaismiehen, joka melkoisessa kumarassa ilmestyi seminaarisalin ikkunan taakse ja miltei tuli lasin läpi ärsyyntyneenä siitä, että ovet eivät olleet tavanomaiseen tapaan auki. Sosiaalityöprojektin vapaaehtoiset saivat miehen rauhoittumaan, ja minä sain ajateltavaa.

Monasti tutkijat joutuvat käymään sitkeitä kentälle pääsyyn liittyviä neuvotteluja erilaisten tiedonlähteiden ja niiden edessä olevien "portinvartijoiden" kanssa (esim. Hammersley & Atkinson 1996: 63-67). Eräsaari sai tehdä toden teolla töitä ennen kuin luvat byrokratioiden tutkimiseen heltisivät, ja vastaanotto oli senkin jälkeen varauksellinen. Helsinkiläisen lastenkodin arkea tutkinut Maritta Törrönen (1999) tarvitsi luvan tai suostumuksen Sosiaali- ja terveysministeriöstä, Helsingin kaupungin sosiaalivirastosta, lastenkodin johdolta, henkilökunnalta ja lasten vanhemmilta ennen kuin tutkimuspaikan ovet avautuivat hänelle ja hän pääsi kysymään, suostuisivatko itse lapset osallistumaan tutkimukseen. 

Minä selvisin helpolla. Varsinaisia portinvartijoita en tavannut eikä tutkimuslupia tarvittu, mikä kertoo jotakin tutkittavasta yhteisöstä. Verrattuna sosiaali- ja terveydenhuollon laitoksiin ja muihin byrokratioihin Espanjan suomalaisyhteisö on avoin ja helposti lähestyttävä. Tätä ilmensi vaikkapa se repliikki, joka minulle sinkaistiin eräässä suomalaisravintolassa, kun tilanne vaati kertomaan muille baaritiskillä notkuneille, että olen oikeastaan tutkimassa heitä. Repliikki kuului: “No tässähän meitä on, sen kun alat kysellä”.

 

Puhutteluja ja pohdintoja

 

Liian ihanteellista kuvaa kohteen avoimuudesta ja sen tutkimisen helppoudesta en kuitenkaan halua antaa. Sain huomata myös sen, että vaikka muodollista tutkimuslupaa ei missään kysytty, portteja vartioitiin ja selviä epäluulojakin esiintyi. Tutkimusvalmisteluihini oli kuulunut, että olin etukäteen lukenut mahdollisimman tarkoin sen, mitä Aurinkorannikosta ja sen suomalaisista oli aikaisemmin kirjoitettu. Tunsin haastattelut, joita helsinkiläiset sosiologian opiskelijat olivat vuonna 1990 tehneet Málagan maisemissa Martti Grönforsin johdolla. Opiskelijoiden käynti muistettiin Aurinkorannikolla vielä vuosikymmenen lopulla, eikä sitä muisteltu yksinomaan hyvällä. Esimerkiksi suomalaisen yhdistystoiminnan vaiheita käsittelevässä kirjassa opiskelijoiden haastatteluharjoituksiin perustuvaa, ei sen suurempaan julkisuuteen tarkoitettua raporttia on nimitetty “epäonnistuneeksi ja suorastaan virheelliseksi” (Peltola 1997: 292).

Heti aloittaessani omat kenttätyöni jouduin pariinkin "puhutteluun", joissa minua muistutettiin muun muassa opiskelijavierailusta ja siitä, kuinka tärkeää on "oikeiden" haastateltavien valinta ja “väärien” paikkojen välttäminen. Viesti oli selvä: älä sinä syyllisty samaan, älä anna väärämielistä ja virheellistä kuvaa meistä!

Viesti pysäytti. En ollut osannut nähdä mitään mullistavaa ja mustamaalaavaa opiskelijoiden tekemissä haastatteluissa. Nykyisenkin ymmärrykseni valossa ihmettelen, mikä niissä niin kiihdytti. Minun silmääni pistää lähinnä se, että Grönforsin kurssin nuorilla haastattelijoilla oli taipumusta suhtautua pienellä ylenkatseella haastateltaviinsa. Haastattelumuistioissa (jotka eivät toki olleet julkisia) heistä puhuttiin vähättelevästi ja huvittuneesti "pappoina". Mutta pahaa verta oli luultavasti herättänyt se, että muutamia henkilöitä oli poimittu haastateltaviksi Torremolinosin Masan Baarista, ja heidän antamansa kuva Aurinkorannikon ilmapiiristä oli hieman viinanhuuruinen. Useimmissa haastatteluissa olivat kuitenkin esillä aivan muut asiat kuin alkoholi.

Aloin miettiä mistä on kyse, kun opiskelijoiden pieni ja viaton harjoitustyö aiheuttaa pahoja väristyksiä vielä vuosien kuluttua. Kyse on siitä, että Espanjan suomalaisyhteisö on muiden yhteisöjen tapaan tarkka julkisivustaan ja se haluaa kontrolloida itseään koskevia kuvauksia. Silloin tällöin syntyy kuitenkin diskursiivisia kamppailuja, joissa ulkopuoliset – tältä sisäpuolisista tuntuu – yrittävät "siepata puhevallan” (Michel de Certeau; ks. Peltonen 1999: 112). Samanlaisia kamppailuja käydään muissakin yhteisöissä: tietyt puheenaiheet ovat sallittuja sisäpuolisille, mutta eivät ulkopuolisille. Esimerkiksi me suomalaiset saamme pilailla oman suomalaisuutemme kustannuksella, mutta auta armias, jos ruotsalaiset niin tekevät. Vastaavasti Aurinkorannikolla asuvilla on oikeus siellä vallitsevien olosuhteiden ja siellä vietettävän elämän arviointiin ja arvosteluunkin, mutta ulkopuolisille ei samaa oikeutta haluta antaa.

     Suomalaisyhteisön suhtautuminen julkisuuteen on kahtalainen. Jokainen ulkopuolinen kirjoitushanke on sille mainosta ja mahdollisesti imartelevaa. Kertomukset ihmisten “onnistuneista ratkaisuista” ja elämänmuutoksista legitimoivat etelässä asuvien omia valintoja. Toisaalta kirjoitukset ovat myös potentiaalinen uhka, sillä joskus niissä annetaan vähemmän mairitteleva kuva etelän elämänmenosta. Samoin kuin vaikkapa kaupunkilähiöissä asuvat suomalaiset saavat olla tarkkana siitä, mitä heistä kirjoitetaan (Roivainen 1999), on Aurinkorannikon suomalaisyhteisölläkin huoli imagostaan.

     Sosiologian opiskelijoiden haastatteluja ja tutkijoiden tekstejä paljon pahempia lommoja suomalaisyhteisön julkisivuun ovat aiheuttaneet jotkut lehtijutut Espanjan suomalaisista. Erityisesti muistetaan Aarno Laitisen (1997) kirjoitus Iltalehdessä, jonka sanavalinnat olivatkin rienaavia. Sen mukaan Aurinkorannikon “adidas-tossuissa ja minihameissa kulkevat huorahtavat nykymummot haisevat viskille jo aamuvarhaisesta. Aamukrapulaansa olutta ja Fernetiä juovat vaarit muistelevat edellisen yön tappeluita, vertailevat bordellikokemuksiaan ja jatkavat keskinäistä nahisteluaan”. Laitisen mukaan "Aurinkorannikon 15 000 suomalaista eläkeläistä työllistävät poliiseja ja oikeuslaitosta enemmän kuin paikalliset huumeliigat ja muut rikolliset". Sopivasti ennen kenttätöideni alkua oli myös Seura-lehti raportoinut "helvetiksi osoittautuneesta aurinkoparatiisista", jossa talvet menevät "jatkuvassa tokkurassa" (Jaatinen 1997).

     Olin siis heti kentälle tullessani saanut viestin. Olin ymmärtänyt sen sisällön ja jotakin myös sen perusteista. Mitä tein? Päätin lähteä Masan Baariin – en suomalaisia mustatakseni vaan ottaakseni selvää, millainen on tämä kuuluisa ravintola, joka usein mainittiin huonon elämän symbolina. Uhmallakin valitsin ensimmäiseksi haastattelukohteekseni juuri Masan Baarin. Mutta saamani viestit ja varoitukset vetivät myös vakavaksi. Ne pakottivat pohtimaan tutkimukseni etiikkaa1 ja tutkijan rooliani. Päätin kunnioittaa suomalaisyhteisön pyrkimystä pitää lippua korkealla. En halunnut ryhtyä kaivelemaan epäkohtia, en yleistämään yksittäistapauksista enkä tekemään kärpäsistä härkäsiä. Mutta en liioin halunnut pistää päätäni pensaaseen, tinkiä tutkijan uteliaisuudestani enkä ryhtyä itseni sensoriksi. Päätin pysyttäytyä asioista ennalta tietämättömän uteliaan roolissa, välttää esittämästä asiantuntijaa tai kyynistä kulttuuriskribenttiä (ks. Hammersley & Atkinson 1995: 77-78).

 

Sateinen ilta Masan baarissa

Sataa kaatamalla kun saapastelen Masan Baariin. Tulen tuntia ennen avaamisaikaa, koska olen sopinut haastattelevani baarin tarjoilijaa Taimia. Hänen lisäkseen paikalla on Pita, baarin hiljattain edesmenneen omistajan Parta-Erkin meksikolainen leski. Ja Pitan pieni villakoira, jonka myöhemmin illalla huomaan tottuneesti kärttävän paukkuja asiakkailta.

     Baarin sisustus on karun asiallinen, aika lailla suomalaista lähiöpubia tai kirkonkylän kansankapakkaa muistuttava. Oven pielessä on valokuvista ja postikorteista koostuva ikonostaasi, johon asiakkaat ovat jättäneet muistoja itsestään.

     Taimi kertoo omasta ja Masan Baarin elämästä. Hän on ollut mukana myös teatteritoiminnassa ja vetänyt karaokea monissa suomalaisbaareissa. Suomessa työkokemusta on kertynyt laidasta laitaan, muun muassa jyräkuskin ja vedenneidon hommista. Taimin silmille ei selvästikään hypitä, mutta hänen suhtautumisensa baarin asiakkaisiin on myös hellää. Useammastakin surkeaan kuntoon tulleesta Taimi on pitänyt huolta silloin, kun muut eivät ole pitäneet. Kunniatehtävänä on ollut sirotella mereen sellaisen vainajan tuhkat, jolla ei enää ollut vahvoja sukulaissiteitä Suomeen. Muutenkin huomaan baarinpitäjän olevan sosiaalisen kontrollin ja tuen asialla.

     Baariaan Taimi kutsuu suorasukaisesti “juottolaksi”. Hän kertoo, että “kahvikonetta ei ole pidetty vissiin puoleen vuoteen päällä, mutta jos joku haluaa kahvit, niin sitä haetaan äkkiä seinän takana olevasta espanjalaisesta baarista”. Alkoholia käytetään baarissa paljon, mutta nykyisin sittenkin sävyisästi. Ajat ovat muuttuneet. Takavuosina vastapäätä Masan Baaria oli Hassen hotelli, ja viikkoturistien villein osa saattoi istua koko viikon Masan Baarissa juopottelemassa. Joskus kiinnostuivat ympäristöstä sen verran, että kysyivät baarinpitäjältä, missä päin meri on. “Tää oli silloin se paikka, mihin kaikki tuli, kaikki nää kylän juopot – mutta ne on kaikki jo kuollu”.

     Haastattelun ollessa lopuillaan paikalle saapuu kaksi paikallista musikanttia, Carmelo ja Santiago. Santiagoa kiinnostaa nauhurini, ja hän haluaa laulaa nauhalle. Carmelo on kitaristi, jota yritän naurattaa kutsumalla häntä Caramelloksi. Haastattelu päättyy ankariin jameihin, kun musikantit heittivät nauhalle useammankin numeron. Nauhoituksesta on hyötyä illemmalla, sillä baarin karaokelaitteet reistailevat. Äänimatoksi keksitään nauhani musiikkiosuus, jota soitetaan kerta toisensa jälkeen.

     Sateinen ilta on iloinen eikä mitenkään ylettömän alkoholipitoinen. Ei sellaista raskasmielistä murjottamista kuin suomalaisravintoloissa usein, tunnelma muistuttaa pikemmin sitä, mihin sittemmin törmään espanjalaisissa paikoissa. Kuten espanjalaisravintoloissa, asiakkaiden ikähaitari on iso. Illan nuorin on puolivuotinen vauva, joka tarkkailee maailmaa isänsä kainalosta, mutta nuoriksi tuntevat tänään itsensä myös kuusikymppiset.

 

Suhteeni suomalaisyhteisön eri pienyhteisöihin

 

Kun aloitin kenttäperiodini, minulla oli suhteet solmittuna kahteen instituutioon: Helsingin Diakonissalaitoksen sosiaalityöprojektiin ja Olé-lehteen. Ensiksi vierailinkin näissä paikoissa. Opin kuitenkin varovaiseksi sen suhteen, ettei minua liian leimallisesti yhdistettäisi näihin tai mihinkään muihinkaan instituutioihin.

     Diakonissalaitoksen sosiaalityöprojektista saamani apu oli suurenmoista, mutta heti kättelyssä se lievästi kostautui, kun tein pientä kyselyä suomalaisyrittäjille. Olin jo Suomessa luonnostellut kyselylomaketta lähetettäväksi yrittäjille ja suomalaisille palvelujen tarjoajille. Lähetin lomakkeen kommentoitavaksi sosiaalityöprojektin työpisteeseen Pacosintuvalle, mistä se pääsi karkaamaan jakeluun puolivalmiina. Kävi vielä niin, että palautuskuoriin tuli Pacosintuvan osoite niin kuin oli tarkoitus, mutta vastoin tarkoitusta minun nimeni jäi kuoresta pois. Vastaajien silmissä saattoi siis näyttää siltä, että kuka tahansa tuvalla voi avata kuoren ja katsella lomaketta, jossa kyseltiin muun muassa yrityksen liikevaihdon kehityssuuntaa. Näin ei tietenkään tapahtunut, sillä vastauskuoret oli muulla tavoin tunnistettavissa ja ne kulkeutuivat vain minun avattavakseni. Mutta pelkkä epäilys johti muutamiin ansaittuihin moitteisiin ja vei varmasti monta vastausta.

     Aloitettuani kenttätyöt minulle selvisi, ettei Olé-lehti enää ollutkaan ainoa suomalaislehti Costa del Solilla niin kuin oli ollut vielä pari kuukautta aikaisemmin. Sen entinen päätoimittaja oli tällä välin perustanut uuden Espanjan Sanomat -lehden, ja minä huomasin olevani miltei naimisissa Olé-lehden kanssa. Joidenkin silmissä tämä saattoi olla rasite, ja pari kertaa minulta tivattiinkin, “teetkö jotakin Olé-lehden tutkimusta?". Ja kun vielä huomasin, että Diakonissalaitoksen sosiaalityöprojektin ja Olé-lehden keskinäisessä suhteessa oli myös pientä jännitettä, olin saanut oppia kylliksi. Olin oppinut, että suuressa yhteisössä sitoutuminen johonkin sen pienyhteisöön on tiedonkeruun ja tutkimuksen etenemisen kannalta riski.

     Vaikka vaistosin leimautumisvaaran, minulla ei ollut syytä sanoa irti hyvin alkanutta yhteistyösuhdetta kummankaan mainitun tahon kanssa. Ja jotta yhteistyö todella olisi yhteistyötä eikä yksipuolista avunantoa, tein myös vastapalveluksia. Kirjoitin Olé-kustantamon lehtiin espanjalaisesta kirjailijasta Manuel Vázquez Montalbánista, murtomaahiihdosta Sierra Nevadalla ja tein urheilijamuotokuvan kyselylomakkeeni taittajasta Petteri Pulkkisesta, silloisesta 400 metrin aitajuoksun Suomen mestarista. Vastaavaa vaihtoa harjoitin sosiaalityöprojektin kanssa, mutta vedin myös rajoja ja ainakin kerran jättäydyin pois projektin aktiivien yhteisesiintymisestä, johon minua pyydettiin.

     Diakonissalaitoksen sosiaalityöprojekti ja Olé-lehti eivät ole ainoita Costa del Solin suomalaisinstituutioita. Tiesin sen ja tiesin, että tutkimukselleni olisi eduksi, jos minulla olisi muidenkin instituutioiden tuki takanani. Sen voisin yrittää saavuttaa tutustumalla suomalaisyhdistysten vetäjiin ja vierailemalla niiden tilaisuuksissa. Katselin kalenteria ja totesin, että perinpohjainen suhdetoiminta tässä suunnassa ottaa liikaa aikaa. Fuengirolassa, Benalmádenassa ja Torremolinosissa toimii kaikissa oma suomalaisyhdistys, ja lisäksi on monia muita, esimerkiksi Kulttuuriyhdistys Kaleva, Lions-Club, suomalainen koulu, evankelis-luterilainen seurakunta ja Turistikirkko eli niin sanotuista vapaakirkollisista suuntauksista (helluntailaisista) koostuva aktiivinen uskonnollinen yhteisö. Yritin kuitata ne kaikki pyytämällä audienssia Aurinkorannikon suomalaisyhdistysten neuvottelukunnan kokoukseen, jossa kaikki edellä mainitut tahot Turistikirkkoa lukuun ottamatta ovat edustettuina. Sain selostaa kokouksessa aikomuksiani, vastaanotto oli ystävällinen, ja minulle luvattiin tukea tuolloin suunnittelemani kyselytutkimuksen toteuttamisessa.2

 

Pikaetnografian arvo?

 

Tutkijat joutuvat usein ponnistelemaan sitkeästi ennen kuin pääsevät ulkokohtaisen ja pinnallisen tiedon tuolle puolen, asioiden ytimeen, ja tutkimuskohde alkaa näyttäytyä sisältä päin. Mallorcalaista Deían kylää tutkinut Jacqueline Waldron ehti asua kylässä lähes kolme vuosikymmentä ennen kuin hänen tutkimuksensa Insiders and Outsiders (1996) ehti valmiiksi. Tämänkin jälkeen hän koki itsensä ulkopuoliseksi.

     Yhteisöjen ympärillä on aina jonkinlainen kuori, jonka läpäiseminen ei käy ulkopuoliselta helposti. Kuori ei ole kova vain kaukomailla sijaitsevissa eksoottisissa yhteisöissä tai traditionaalisesta yhteiskunnasta periytyvissä tiiviissä yhteisöissä, vaan vaikeasti lähestyttäviä osakulttuureita on myös modernissa kaupunkiyhteiskunnassa. Yhdysvaltalaisia katujengejä tutkinut Martín Sánchez Jankowski (1991) teki töitä yksitoista vuotta ennen kuin hän kykeni kuvaamaan jengejä sisältä päin. Tässä tapauksessa tutkimuksen tekeminen oli fyysisestikin vaivalloista ja vaarallista, sillä tutkija hakattiin parikin kertaa sairaalakuntoon. Suomessa esimerkiksi Martti Grönfors (1982: 57-86) on kertonut havainnollisesti kentälle pääsyyn liittyvästä vaivannäöstä ja vaikeuksista.

     Ei siis ihme, että etnografisen kenttätutkimuksen pitkäkestoisuutta ja kokonaisvaltaisuutta korostetaan niin paljon. Judith Okelyn (1992: 8; Amit 2000: 1) mukaan pitkäkestoinen kenttätutkimus on totaalinen kokemus, joka vie tutkijan mennessään. Se vaatii hänen kaikki älylliset, fyysiset ja emotionaaliset voimavaransa. Kunnianhimoisessa kenttätutkimuksessa tarvitaan myös aikaa, eikä tutkija voi kaiken vaivannäön jälkeenkään haaveilla tavoittavansa “natiivin ymmärrystä” (Vesterinen 1999: 99).

     Costa del Solin brittiyhteisöjä tutkinut Karen O’Reillyn (2000) kenttäperiodi kesti 15 kuukautta ja hän on ollut paikalla myös sitä ennen ja sen jälkeen. Oma yhtäjaksoinen kenttäperiodini kesti vaivaiset kaksi kuukautta, ja lisäksi olen tehnyt irtokäyntejä kentälle yhteensä kuukauden verran. Espanjaa en tuntenut etukäteen lainkaan, olin käynyt maassa vain kerran. Voinko siis mitenkään haaveilla, että olisin päässyt asioiden ytimeen tai sisäpuoliseen kokemukseen tutkimuskohteestani? Mikä arvo on pikaetnografiallani, ja miksi en ollut kentällä pitempään?

     Kenttäperiodin pidentäminen kolmesta kuukaudesta kolmeenkymmeneen, yhteentoista tai edes yhteen vuoteen oli käytännössä mahdotonta, sillä muut tehtävät odottivat. Eikä pitkä kenttäjakso ollut tässä tapauksessa tuiki tarpeellinen, sillä tilanteeni oli sittenkin kovin toisenlainen kuin niillä, jotka tulevat itselleen vieraaseen kulttuuriin. Tutkimani kulttuuri ei ollut minulle täysin vieras, vaikka en ollut paikan päällä ennen käynytkään. Espanjan suomalaisten elämässä on omat erityispiirteensä, mutta se on kuitenkin suomalaista elämää eikä uppo-outoa suomalaiselle tutkijalle. Oma tutkimusretkeni on ollut pikemmin varsin tutunoloisen aineksen työstämistä, arkipäiväisyyksien taakse pääsemistä ja itsestäänselvyyksien ihmettelyä kuin täysin uusien ja tuntemattomien kulttuuristen koodien ratkomista.

     Tietysti olisi ollut eduksi, jos kenttävaihe olisi ollut pitempi, vaikka vuoden mittainen. Huomasin kuinka asiat alkoivat sujua siinä vaiheessa, kun tein lähtöä. Aineiston hankinta muuttui luontevammaksi, aloin törmätä tuttuihin ihmisiin kaduilla ja kahviloissa, jututtamista olisi ollut helppo jatkaa ja aineistoni olisi parantunut. Tämä havainto kirpaisi ja jäi harmittamaan. Toisaalta tajusin sen, että ruokahalu vain kasvaa syödessä. Pitää paaduttaa itsensä ja hyväksyä, että kenttätyö jää kesken. Niin se jää aina (Junkala 1999: 196).

     Kuvittelen päässeeni kohtuullisen hyvin kiinni tutkimuskohteeseeni lyhyenkin kenttäjakson aikana. Opin asioita, joista en etukäteen tiennyt, ja jouduin myös tarkistamaan monia etukäteismielikuviani. Pääsin sentään useita askelia eteenpäin siitä tilanteesta, jossa tutkiminen on vain omien mielikuvien ja ennakkoluulojen kuvittamista niiden kanssa parhaiten yhteensopivilla esimerkeillä. Ymmärrykseni lisääntyi hiljalleen tavalla, joka liitti kenttäjaksoa ja sen jälkeistä aikaa toisiinsa. Kentällä keräsin aineistoja, mutta tein myös havaintoja ja tulkintoja, jotka täsmentyivät kenttäjakson jälkeen. Etukäteen en opetellut kenttätyön tekemistä, vaan tein sitä paljolti vaistonvaraisesti, ja vasta jälkikäteen, tutkimusta kirjoittaessani, olen miettinyt, mitä oikeastaan tein.

 

Minä tutkijana

 

Kirjallisuuden antama kuva tutkimuksenteosta on usein petollisen virtaviivainen. Tutkijalla ovat kysymykset kirkkaina päässään hänen ryhtyessään kenttätöihin. Hän on miettinyt perinpohjaisesti asetelmansa ja valinnut näkökulman, mistä hän asioita tutkii. Sitten tutkija kerää tarkoituksenmukaiset aineistot ja analysoi niitä sopivilla menetelmillä. Lopuksi hän raportoi selkeästi sen, mitä on saanut selville eli kertoo millaisia vastauksia tutkimuskysymyksiin on tullut.

     Vaikka tutkimus ei käytännössä kulje tämän sulavan kulkukaavion mukaisesti, poikkeamia, hankaluuksia ja aukkopaikkoja ei ole tapana esitellä. Tutkimusraportti kirjoitetaan ikään kuin tutkimus olisi ollut yhtä johdonmukaista etenemistä alusta loppuun. Näin lukijoista saattaa tuntua, että tutkijat ovat erityisen päämäärätietoisia, superloogisia ja kaiken tarkkaan harkitsevia henkilöitä. Tutkimusta ensi kertaa tekevä voi tuskailla turhaan, kun hänen tutkimuksensa ei etene niin kuin muiden tutkimukset hänen luulonsa mukaan etenevät. Olisikin rehellisempää esitellä tutkimuksen kulkua siten, että myös poikkeamat menetelmäkirjallisuuden ideaalikuvauksista tulevat esille.

     Sosiaalitutkimuksessa, vanhenemisen tutkimuksessakin, on taitettu peistä myös siitä, saako tai pitääkö tutkijan oman persoonan ja biografian olla esillä. Tieteellinen realismi kehottaa jättäytymään tutkittavan todellisuuden ulkopuolelle, perusteluna se, että todellisuus on olemassa täysin siitä riippumatta, onko tutkija siinä läsnä vai ei. Näkyvällä esilläolollaan tutkija vain häiritsee ja tekee mahdottomaksi objektiivisen tiedon saannin (ks. Heikkinen & Jyrkämä 1999: 47). Mutta jos tutkija kallistaa korvansa näille varoituksille, hän alkaa helposti puhua kaikkitietävän kertojan äänellä silloinkin, kun ajatukset ovat vain hänen omiaan. Tätä välttääkseni olen päätynyt viljelemään minä-muotoa kirjoittaessani. En tietenkään kuvittele tutkimani ilmiön olemassaolon riippuvan siitä, teenkö siitä tutkimusta vai en. En odota tutkimukseni vaikuttavan tutkittavieni elämään tai edes heidän kuvaansa itsestään. Sen sijaan tutkimukseni saattaa vaikuttaa ulkopuolisten käsityksiin Espanjan suomalaisten elämästä, ja niin sen toivonkin tekevän. Yritän piirtää kohteestani mahdollisimman monipuolisen kuvan, mutta sitä piirtäessäni on reilua muistuttaa, että piirtäjä olen juuri minä. Kuva Espanjan suomalaisista talviasukkaista on konstruoitu niistä aineistoista, joita olen onnistunut hankkimaan, ja se on piirretty niillä tutkijankyvyillä, joita minulla on. En siis kätkeydy naiivin realismin savuverhoon enkä teeskentele kaikkitietävää kertojaa.

     Toisaalta en halua astua verhon takaa estradillekaan, en ainakaan näyttämön keskelle. Haluan karttaa liiallista tunnustuksellisuutta ja mielestäni jo kiusallista minäkeskeisyyttä. Tutkijan "rehellisyydessä" on niin helposti narsistisia sävyjä tai liioiteltua lukijoiden tai tutkittavien hierontaa. Tutkijan itserefleksio – oman paikan miettiminen ja sen pohtiminen, miten tutkijan minä ja hänen vuorovaikutuksensa tutkittavien kanssa on vaikuttanut aineiston laatuun – on ehdottomasti tarpeen, mutta helposti voidaan edetä myös rehvastelun tai ekshibitionismin puolelle. Tutkijan edesottamukset ja tuntemukset ovat tuskin sittenkään sitä, mistä lukija on eniten kiinnostunut (Nisula 1997). Tuskin tässäkään tapauksessa halutaan lukea Minä ja Aurinkorannikon suomalaiset -tyyppistä esitystä. Minäkeskeisen kirjoittamisen merkitys on siinä ja vain siinä, että se auttaa lukijoita arvioimaan tutkijan tekemiä valintoja ja sitä, miten tämän persoona on vaikuttanut aineistoihin ja tuloksiin.

     Etnografisessa tutkimuksessa tutkija itse on joka tapauksessa keskeinen instrumentti tai suodatin (Hammersley & Atkinson 1995: 19), eikä ole ollenkaan sama, miten erilainen tai samanlainen hän on suhteessa tutkittaviinsa (mt. 92-99; Cohen 1992: 224; Pink 2000: 99; Junkala 1999: 191-193). Päivikki Suojanen (1997: 154) kutsuu tutkijan (ja tutkittavan) puhetapaa, kielenkäyttöä, pukeutumista, käytöstä, ihonväriä, ikää ja sukupuolta “lahjomattomiksi kulttuurisiksi merkitsijöiksi”, jotka kaikki voivat vaikuttaa tutkimisen sujumiseen. Kriittiseksi kysymykseksi tulee tutkijan paikka suhteessa tällaisten merkitsijöiden muodostamaan karttaan tai “kompassikuvioon” (kuvio 1). Jos tutkija on lähellä jotakin ääripäätä ja samastuu siihen, hän saa kyllä otteen siitä ilmansuunnasta, mutta samalla hän voi eksyä vastakkaisissa ilmansuunnissa liikkuessaan. Ihanteellista siis on, jos tutkija on kuta kuinkin keskellä tai on liikkunut paljon ja saanut tuntumaa siihen, mitä missäkin ilmansuunnassa tapahtuu. Hyvä tutkija on kuin suunnistaja, joka tietää aina oman sijaintinsa, osaa lukea maastoa ja löytää rastit kauempaakin.

 

Kuvio 1. Tutkimuksen tekoon vaikuttavat kulttuuriset merkitsijät

 

Tutkijan paikka

 

Tutkijan itseanalyysi on tarpeen, mutta sitä ei kannata tehdä itsekeskeisesti miettimällä tutkittavien erilaisuutta itsestä. Sitä on tehtävä pikemmin päinvastaisessa suunnassa pohtimalla sitä, miten erilainen itse on tutkittavien silmissä. Suurin osa Costa del Solin suomalaisista ei minua koskaan tavannut. Enkä usko, että nekään, jotka tapasivat tai minusta kuulivat, paljon vaivasivat päätään persoonallani, sillä en tullut paikan päälle mitenkään rumpua lyöden. Minä en tutkimuksineni ollut taatusti iso asia ihmisille. Mutta jos heillä oli jokin mielipide, niin varmaankin minua pidettiin jossain määrin outona lintuna, enhän ollut samalla asialla kuin he. En ollut talviasukas, vaan tutkija, siis toisenlainen ja vieras.

     Silti en usko omine ominaisuuksineni olleeni aivan kompassikuvion laita-alueilta kotoisin. Tosin se, että olen yliopiston professori, saattoi sijoittaa minut vahvasti sen yhdelle äärialueelle, lähelle koulutettua väkeä ja erilaisissa “asemissa” olevia. Törmäsinkin moniin korkeasti koulutettuihin – “akateemisiin ihmisiin” niin kuin tämä heimo on tottunut kutsumaan itseään – ja omasta alastaan riippumatta he kohtelivat minua heimoonsa kuuluvana. Vaikka Aurinkorannikon suomalaisten eetos on se, että tittelit pois ja taustat eivät merkitse mitään, niin kyllä ne merkitsevät. Esimerkiksi akateemiset ihmiset kohtelevat kuin luonnostaan toisia akateemisia vertaisinaan. Kerran eräs yliopistokoulutuksen saanut haastateltavani innostui luennoimaan minulle pitkään omaa alaansa koskevista teoreettisista näkemyksistä. En niistä paljon pystynyt keskustelemaan, lähinnä vain kuuntelin, mutta siinä vaiheessa kun haastattelu oli ohi ja oli aika kiittää häntä, hän kiittikin minua siitä, että “kerrankin sai keskustella, oikein syvällisesti”. Omasta “akateemisuudestani” oli siis hyötyä muiden akateemisten parissa, mutta periaatteessa sen kääntöpuolena saattoi olla toisesta suunnasta tuleva vierastaminen.3

     Olen professori, mutta en välttämättä kovin professorimainen, enkä ihmettele jos joidenkin oli vaikea uskoa, että professori olenkaan.4 Olen suomalaisen yhteiskunnan suuriin murroksiin liittyvän säätykierron tuote, vähän kouluja käyneiden vanhempien lapsi, tavallisista oloista kotoisin. Luultavasti taustani lyö edelleen läpi olemuksestani. Pukeudun pikemmin huolettomasti kuin herraskaisesti, ja vaikka puheenparteni on muuttunut yliopistolla istuttujen vuosien myötä, saatan jatkuvasti sortua katukielisyyksiin. Huomaan esimerkiksi, kuinka vaikea minun on vieläkin sanoa ihmisistä sivistyneesti ja kunnioittavasti “hän”, koska paljon luontevampaa on sanoa “se” – ilman yhtään vähäisempää kunnioitusta. Paitsi oma taustani myös se, että olen ollut sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkija on antanut tuntumaa siihen, millaista on niin sanotun tavallisen kansan elämä ja siihenkin, miten yhteiskunnan laidoilla tai sosiaalisen hierarkian alapäässä olevat elävät.

     Sukupuolestani minulla oli selvää etua miehiä jututtaessani. Huomasin kuinka niissä tilanteissa usein oletettiin eräänlainen jaettu miesten maailma, johon kuuluu vaikkapa kiinnostus urheiluun, ronskinpuoleinen reiluus ja toisen miehen sanaton ymmärtäminen. Jotkut miehet kertoivat yllättävän intiimejäkin asioita itsestään, joita he tuskin olisivat naiselle kertoneet. Minua hämmästytti, miten avoimesti jöröiksi ja vaitonaisiksi väitetyt suomalaiset puhuivat minulle, ennestään tuntemattomalle tutkijalle, esimerkiksi sellaisista arkaluontoisista ja kiusallisista terveysongelmista kuin mielenterveysongelmista, peräpukamista ja impotenssista. Toisaalta en varmaankaan päässyt samalla lailla sisälle naisten jaettuun maailmaan kuin naistutkija olisi päässyt. Luultavasti en naistenkaan silmissä silti ollut aivan toivoton tapaus tai täysin toisenlainen, sillä keskusteluissa paljastin mielelläni kiinnostukseni esimerkiksi keittiöasioihin. Jos vain mahdollisuus tarjoutui, tartuin myös sukupuolten työnjakoon, hoivakysymyksiin ja muihin vastaaviin, yleensä juuri naisia askarruttaviin puheenaiheisiin. Jossakin pariskuntahaastattelussa vaistosin miehen oudoksuvan tätä, hänen silmissään ikään kuin liukenin miesten maailmasta ja liittouduin naisten kanssa. Haastattelijan sukupuolen vaikutus näkyi joka tapauksessa siten, että minun tekemissäni pariskuntahaastatteluissani miehet ottivat yleensä päävastuun puheesta. Sen sijaan Pacosintuvan vapaaehtoistyöntekijän Maija Raatevaaran tekemässä pariskuntahaastattelussa nainen puhui miehen päästessä äänen vain pariin kertaan. Päivi Elovainion minulle tekemässä pariskuntahaastattelussa puheenvuorot eivät jakautuneet näin epätasaisesti, mutta siinäkin yhteisymmärrys syntyi ennen muuta vaimon ja haastattelijan välille siitä kiusaantuneen miehen yrittäessä muutamalla “plää plää” -kommentilla pidätellä vaimonsa liiallista innokkuutta.

     Aurinkorannikon suomalaiset ovat tyypillisesti nuoria eläkeläisiä, mutta yhteisön ikähaarukkaan osuu monenikäisiä lapsista vanhuksiin. Olen itse viisikymppinen – nyt jo yli, kenttäjakson aikana muutamia vuosia vaille – ja raskaan työn merkitsemä. Harmaa pääni, kumara olemukseni ja ammattini saivat jonkun haastateltavan kysymään, “meneekö itselläsi vielä monta vuotta siihen, kun pääset eläkkeelle?” Kysymys oli tutkimisen kannalta niin sanottu hyvä signaali, sillä se kertoi, että minuun suhtauduttiin miltei vertaisena. Yksityisesti se oli kuitenkin kolaus, sillä olin Espanjassa lenkkeilynkin uudelleen aloittaneena suggeroinut pitämään itseäni lähes urheilijanuorukaisena, jonakin totaalisesti toiseen kuin tutkimaani sukupolveen kuuluvana. Olin kohtuullisen vetreässä kunnossa ja suosimani vaateparsi – reppu, farkut, teepaita ja sen semmoinen, siis vanhenemistaan vastaan kamppailevan “forever young” -sukupolven tyypillinen univormu – harhauttikin jonkun pitämään minua nuorena. Kun eräässä suomalaiskahvilassa panimme omistajan kanssa kokeeksi liikkeelle kyselylomakkeitani, muuan rouva patisti miestään sanoen, että “vastaa nyt, että poika saa aineistoa koulun lopputyöhön!”. Tämä tapahtui pilvisenä iltapäivänä, ja hieman hämärässä kahvilatilassa hän joko ei nähnyt harmaita hapsiani tai halusi piikitellä ikääntynyttä opiskelijaa. Kun kerroin tästä Pacosintuvalla, minua kutsuttiin siellä siitä pitäen “pojaksi”.

     Toisenkin kerran olin “poika”. Kun sain lukeakseni erään haastateltavani päiväkirjan, löysin sieltä kaksi itseäni koskevaa merkintää. Ensin kerrottiin, että “professori” on tulossa päiväkirjan pitäjän miestä haastattelemaan ja professorille annetaan pisteitä siitä, että tällä on niin hyvä maku haastateltavien valinnan suhteen. Jälkikäteenkin käyntiäni kommentoitiin sympaattisesti, mutta minua ei enää kutsuttu professoriksi, vaan “Antti-pojaksi”.

     Iän suhteen kuvittelen olleeni hyvissä asemissa. Olin yleensä haastateltaviani nuorempi, mutta kuitenkin tarpeeksi vanha ymmärtääkseni heitä ja heidän taustojaan. Ellen ikäni puolesta voinut kokea suhdettani vanhimpiin haastateltaviin täysin tasavertaiseksi, ammattiasemani antoi tasoitusta. Minun on tosin vaikea tietää, mitä tutkittavat ajattelivat, mutta luultavasti heidänkin silmissään minulla oli sentään aikaihmisen status. Toisaalta koin olevani tarpeeksi nuori pystyäkseni puhuttamaan luontevasti tapaamiani kolme- ja nelikymppisiä. Heidän kanssaan en edes ajatellut ikäkuilua, kunnes eräs kolmekymppinen haastateltava havahdutti minut taas hereille puhuessamme hänen ja muiden suomalaisten vapaa-ajan vietosta. “Se voi olla ihan eri asia sit, jos joku on jotakin viiskyt”, hän sanoi ja minulta menivät konseptit hetkeksi sekaisin.

     Torreviejan suomalaisista pro gradu -tutkielmaansa tehnyt Jenni Saastamoinen (2003) kertoi minulle huomanneensa, että jotkut hänen tapaamansa Espanjan suomalaiset kohtelivat häntä “(tyttären)tyttärenään”: halasivat niin, ettei irti tahtonut päästä. Varmasti hänen persoonansakin selitti tätä, mutta luulen että samalla kyse oli yleisemmästä tunteensiirrosta. Nuori suomalaisnainen avasi portteja alitajunnassa; häntä halattaessa halattiin omaa tytärtä, miniää, tyttärentytärtä tai nuoruuden tyttöystävää. Minuakin mittailtiin joskus sillä silmällä ja kysyttiin, minä vuonna olen syntynyt. Näin ilmeestä, että kiinnostus ei kohdistunut oikeastaan minun ikääni, vaan ajatukset olivat jo muualla, ja kuten kysyjä oli jo aavistellutkin, olin syntynyt samoihin aikoihin kuin hänen oma poikansa. Tästä seuraavaan sukupolveen kuulumisesta saattoi olla etuakin. Esimerkiksi siihen, että sain luettavakseni yhden päiväkirjoista, saattoi vaikuttaa päiväkirjan pitäjän hieman apea arvio, etteivät hänen lapsensa siitä kuitenkaan ole kiinnostuneet. Minä ikään kuin sijaistin.

              Amanda Coffey (1999) kirjoittaa kenttätyössä tapahtuvasta tutkijan muuttumisesta. Minut kenttätyökokemukseni sai ajattelemaan ikää ja ikääntymistä myös henkilökohtaisesti. Vaikka olin parin vuoden ajan työskennellyt vanhenemisen tutkimuksen liepeillä, en totta puhuen ollut paljon ajatellut omaa vanhenemistani. Espanjassa opin ajattelemaan. Tavallaan vanhenin siellä vuosia, muutuin nuoresta vanhaksi ja koetin tehdä siitä hyveen, olinhan joskus aikaisemminkin ajatellut haluavani jättää karsastamani keski-iän nopeasti väliin. “Todelliset oivallukset syntyvät jo nuorena. Ne tajuaa vasta ikäännyttyään. Välissä on turhaa söhellystä”, sanoo Pekka Kejonen (2002: 174).

     Viimeinen kompassikuvion ilmansuunnista olen nimennyt maalaisuudeksi ja kaupunkilaisuudeksi. Sillä viittaan yleisesti kokemukseen erilaisista elinympäristöistä ja siihen, mistä on kulttuurisesti kotoisin. Suurin osa Costa del Solin suomalaisista on kaupunkilaisia, ainakin siinä teknisessä mielessä, että he tyypillisesti ovat kirjoilla jossakin Etelä-Suomen suuressa kaupungissa. Useimpien juuret ovat kuitenkin maalla. Omat lähtökohtani ovat osin erilaiset, osin samanlaiset. Olen asunut aina kaupungissa, vieläpä kaupunkikeskustassa, ja tämä on minulle tärkeä asia. Mutta kun suvussani siirrytään pari sukupolvea taaksepäin, on niin kuin suomalaisilla yleensä: ollaan maalla. En juuri tunne vuosikymmenien takaisia maatalouden työtapoja, joten olin pienissä vaikeuksissa, kun eräs haastateltavani alkoi niistä kertoa. Toisaalta en usko, että helsinkiläisyyteni ärsytti ihmeemmin juttukumppaneitani, sillä romantisoitua ja joskus ehkä ylilyövää kaupunkilaisuuttani tasapainottaa se, että tunnen suurta maantieteellis-historiallis-sosiologista kiinnostusta myös Suomen maaseutua kohtaan. Moneen kertaan siunasin sitä, että Helsingin kehäteiden takana oleva Suomi ei ole minulle yhtä eriytymätöntä “landea”. Olen ollut aina kiinnostunut maantiedosta, ja päähäni on vuosien varrella tarttunut suomalaisia paikkakuntia koskevaa pikkutietoa, josta kerrankin oli hyötyä. Oli aivan toista ryhtyä keskustelemaan, sanokaamme Muhokselta kotoisin olevan kanssa, kun tiesin “Muhoksen mimmin”, sen että Armi Kuuselakin oli Muhokselta, että siellä painitaan ja pelataan pesäpalloa ja että ollessani aikoinaan kesätöissä Imatran Voimalla työtovereinani oli komennusmiehiä juuri Muhokselta.

     Opin muutenkin huomaamaan sen, että yleistiedosta on tutkijalle apua, vaikka tutkimuskiinnostus olisi kuinka erityinen. Esimerkiksi haastatteluja ei pidä tehdä kuulustelunomaisesti, tutkijan ehdoilla. Ne ovat pikemmin kohtaamisia, joissa keskustellaan paitsi siitä, mikä haastattelijalla on mielessä, myös siitä, mikä haastateltavaa sattuu kiinnostamaan. Jokin haastatteluni saattoi alkaa pitkällä Espanjan sisällissotaa koskevalla keskustelulla. Joskus taas taloon tullessani puhuttiin ensiksi Dreyfus-skandaalista: haastateltavaa vaivasi, kun hän ei muistanut, mistä siinä olikaan kysymys. Hänellä ei ollut tietosanakirjaa josta katsoa, joten minulta toivottiin selitystä, ja onneksi jotakin muistinkin.

     Keskustelukumppaneitteni kanssa käymässäni pikkupuheessa ja toistemme vastavuoroisessa paikantamisessa huomasin toistuvasti, kuinka pieni maa Suomi on. Monen tapaamani ihmisen kanssa minulla oli yhteisiä tuttavia tai jotakin muuta jaettavaa. Tapasin miehen, joka viettää kesiään lapsuuden kesäpaikkani naapurissa. Kävi ilmi, että muuan rouva asuu talvet samassa taloyhtiössä kuin minä. Palasin toviksi lapsuuteeni kerrostaloon, kun vastaan tuli B-portaan seitsemännessä kerroksessa asunut täti. Tapasin myös työtoverini äidin sekä kaksi eri ihmistä, jotka tunsivat toisen työtoverini ja niin edespäin. Tavallaan olin kotoisin sieltä, mistä haastateltavanikin.

     Nyky-yhteiskunnassa sosiaalisten miljöiden skaala vaihtelee siinä määrin, että väkisinkin tulee tilanteita, joissa ei ole kotonaan. Costa del Solilla en kuitenkaan törmännyt tässä suhteessa kovin voimakkaaseen vaihteluun. Suihkuseurapiireihin en pyrkinyt enkä päässyt, mutta muuten sosiaaliset miljööt olivat tasaisen tutunoloisia. Jos joskus tunsin oloni oudoksi, se johtui siitä, että tunsin olevani vähintään yhtä paljon oudossa ajassa kuin oudossa paikassa. Kun ensimmäisen kerran avasin Fuengirolan suomalaisen seurakuntatalon ulko-oven ja kuulin sisältä urkuharmonin pauhun, tunsin tulleeni 1950-luvulle, pyhäkouluun tai jonnekin varhaislapsuuteni miljööseen. Vasta sisään päästyäni tunnistin tuttuja ihmisiä ja huomasin, että 1990-luvun lopulla sittenkin ollaan. Vastaava dejávu-kokemus toistui myöhemminkin: minusta tuntui siltä, että olen ollut täällä ennenkin, mutta että tämä on pikemminkin entistä aikaa kuin ennestään tuttu paikka. Tästä intuitiivisesta tuntemuksesta aloinkin kehitellä kysymyksiä ja ajatuksia siitä, mitä maailmanaikaa suomalaisten Espanjan elämä oikeastaan edustaa: esimodernia, modernia vai jälkimodernia?

 

Haastattelujen luonne

 

Menin kentälle hankkiakseni mahdollisimman monipuolisia aineistoja. Siinä työssä omaksuin periaatteikseni joustavuuden ja tilaisuuksiin tarttumisen. Minulla ei ollut etukäteen suunnitelmaa edes siitä, keitä haastattelisin. Etenin avautuvien mahdollisuuksien, vähitellen karttuvien tietojeni ja saamieni vihjeiden ohjaamana. Usein puhdas sattuma vaikutti siihen, mihin seuraava askel suuntautui. Tai ehkä pikemminkin sattumanvarainen ennakointi. Tarkoitan hakeutumista tilanteisiin, joissa uusien haastateltavien löytäminen oli todennäköistä, vaikka etukäteen ei ollut tiedossa, keitä nuo uudet haastateltavat olisivat tai varmuutta siitäkään, että heitä ylipäätään löytyisi. Löysin haastateltavia kaupungin informaatiotilaisuudesta, seurakunnan tilaisuuksista, suomalaisyhdistyksistä, sosiaalityöpisteestä, viininmaistiaisista ja niin edelleen. Parikin kertaa kävi niin, että haastattelua tehdessäni paikalle sattui naapuri tai tuttava, jota hankkeeni tuntui sen verran kiinnostavan, että pyysin myös häneltä haastattelua. Koetin kuitenkin välttää tunkeilua. En mitenkään kuuluttanut, että haen haastateltavia, ja jos jonkun ilmeistä ja äänenpainoista luin, että haastattelu ei ihmeemmin innostanut, annoin asian olla.

     Haastattelujen tunnelma oli yleensä sangen miellyttävä. Jutusteltaessa juotiin kahvia ja joskus nautittiin lasillinen viiniä. Aurinkorannikon suomalaisturisteja samanaikaisesti tutkineella Antti Honkasella (1999) oli tapana tarjota jokin juoma haastateltavilleen eräänlaiseksi palkinnoksi vaivannäöstä. Minulle kävi pikemminkin niin, että itselleni tarjottiin: kahvia ja pullaa, aamupalaa, viiniä ja joskus kokonainen ateria, sillä useimmiten tapasin haastateltavia heidän kotonaan. Vain yksi haastattelu tehtiin asunnossani ja loput puolueettomalla maaperällä, kahvilassa.

     Haastatteluja varten minulla oli tietokoneelle kirjoitettu teemojen ja niistä johdettujen kysymysten varasto. Jos tiesin haastateltavasta jotakin etukäteen ja aikaa oli, muuntelin teemoja ja kysymyksiä tietojeni ja tilanteen mukaan. Huomasin että hyvä aloituskysymys on kullan arvoinen. Avaukseni oli pyytää haastateltavaa kertomaan Espanjan historiastaan. Se osoittautui sopivan neutraaliksi ja avoimeksi aloitukseksi. Haastateltava sai yleensä heti langanpäästä kiinni muistellessaan monesko vuosi nyt on menossa ja miten kaikki lähti liikkeelle. Aloituskysymys kirvoitti usein niin pitkät selostukset, että säästyin monien varastossa olleiden lisäkysymysten esittämiseltä.

     Sosiaalitutkimuksessa puhutaan paljon empatiasta tiedonkeruussa ja tutkimusaineistojen tulkinnassa (esim. Granfelt 1998: 19-31). Sillä tarkoitetaan irrottautumista omista ajatuskahleista, herkkyyttä ja kuuntelemisen kykyä, vastaantulemista, yritystä kuunnella, mitä “toinen toivoo, tuntee ja ajattelee” (Siponen 1999: 87). Empatia nähdään pikemmin tutkimuksenteon resurssina kuin sellaisena virhelähteenä, joka saa tutkijan uskomaan kritiikittömästi kaiken sen, mitä hänelle kerrotaan.

     Omaa suoritusta on vaikea arvioida. Ainakin yritin paneutuvasti kuunnella sitä, mitä haastateltavat sanoivat. Pari kertaa sain oikein kiitosta “kuuntelemisesta” ja minulle vakuuteltiin, että haastattelu oli paljon odotettua mielenkiintoisempi, mutta joillekin toisille se oli varmaankin melko yhdentekevä tapahtuma. Mitenkään imelä en yrittänyt haastatellessani olla, mutta pidin empatiatavoitteen mielessä enkä noudattanut Mauno Koiviston (1956) väitöskirjassaan omaksumaa linjaa, jonka mukaan haastattelijan tulisi pyrkiä mahdollisimman epäpersoonalliseen esitykseen.5

     Ilmari Rostila (1997) on analysoinut sosiaalityöntekijöiden ja heidän asiakkaidensa keskusteluja niissä olevan virityksen näkökulmasta. Keskustelut ovat samanvireisiä silloin, kun molemmat puhuvat samasta asiasta. Usein esiintyy kuitenkin ohipuhumista tai erivireisyyttä. Asiakas haluaisi esimerkiksi rajata keskustelun taloudelliseen tilanteeseensa, mutta sosiaalityöntekijä puhuisi muistakin kuin taloudellisista ongelmista.

     Samat käsitteet sopivat myös keskusteluihin, joita käydään tutkimusta tehtäessä. Teemahaastatteluissa yksittäisiä kysymyksiä ja niiden sanamuotoa ei ole lyöty lukkoon. Eteneminen väljähköjen teemojen puitteissa voi tuottaa rikkaan aineiston, mutta se mahdollistaa myös ohipuhumisen. Joissakin haastatteluissani tilanne oli selvästikin erivireinen, sillä keskustelukumppanini oli varautunut puhumaan osin muista aiheista kuin minä. Joskus olin etukäteen viitannut haastattelun elämäkerrallisuuteen, ja siitä syntynyt viritys sai haastateltavan ihmettelemään (sinänsä melko samanvireisesti sujuneen) haastattelun päätyttyä, että koska elämäkerrallinen haastattelu oikein aloitetaan. Hän oli virittynyt tuottamaan kronologisen kertomuksen syntymästä ja lapsuudesta lähtien, kun minä olin kysellyt etupäässä Espanjan ajasta ja tyytynyt vain fragmentteihin hänen aikaisemmasta elämästään.

     Samanvireisyys ei kuitenkaan ole tutkimushaastattelun hyvyyden ainoa mitta, eikä erivireinen haastattelukaan välttämättä ole huono. Joskus virityksen erilaisuudesta saattaa syntyä puhetta, jota ei olisi syntynyt keskustelun kulkiessa liian samanvireisesti. Samanvireisyys saattaa olla näet sitäkin, että tutkija vie keskustelua.

     Haastattelut ovat vuorovaikutustilanteita, joissa osapuolilla on tilannekohtaisia rooleja tai “puhuja-asemia” (esim. Alasuutari 1999: 142-144). Niiden piirteet selviävät usein parhaiten, kun odotetuista puhe-asemista tavalla tai toisella poiketaan (Virokannas 2003). Haastatteluissani poikettiin usein ainakin siitä asetelmasta, jossa haastattelija kysyy ja haastateltava vastaa. Usein minullekin esitettiin kysymyksiä. Udeltiin omista tulevaisuuden suunnitelmistani ja siitä, aikoisinko minä muuttaa Aurinkorannikolle eläkkeellä ollessani. Tämä yllätti ja suisti minut odotusten mukaisesta puhuja-asemasta. Enää en ollutkaan haastattelutilannetta hallussa pitävä tutkija, vaan vanheneva mies, jonka jo olettaisi omakohtaisestikin pohtivan eläkeläiselämää. Myös haastateltavien omat puhuja-asemat poikkesivat sellaisesta mallista, jossa he ovat passiivisia vastaajia ja pikkutiedon tuottajia. Usein he olivat vanhemman ja viisaamman, valistajan tai asiantuntijan roolissa. Jotkut muitta mutkitta ottivat tuon roolin, ja joillekin toisille saatoin sitä tarjota, muillekin kuin “asiantuntijahaastateltaville”. Lähdin siitä, että heistä jokainen on paitsi oman elämänsä asiantuntija myös minua tietävämpi tutkimani kohteen suhteen, olihan heillä jokaisella omaa kokemusta asumisesta ja elämisestä Aurinkorannikolla. Monet valistivatkin minua laajasti siitä, miten asiat ovat paitsi heidän elämässään myös yleisesti.

     Toiset omaksuivat pikemmin kanssatutkijan tai keskustelijan kuin haastateltavan asiantuntijan roolin. Tällöin pohdiskelimme asioita yhdessä. Parhaiten keskustelu kulki silloin, kun haastateltava vaistosi minun olevan samalla aaltopituudella, mutta sai kuitenkin oman tiedollisen etumatkansa turvin esittää täsmennyksiä ja kertoa monista sellaisista yksityiskohdista, joista en tiennyt.

     Seppo Paananen kertoo, että tutkiessaan ulkomaalaisten työntekijöiden vastaanottoa ja luokittelua Suomessa hän ei keskustellut haastateltaviensa kanssa itse luokittelusta, koska “käytännön elämässä luokitteleminen on niin luontevaa, että tuskin edes ajattelemme arkisia valintojamme luokitteluina” (Paananen 1999: 64). Ihmisiä varmasti huvittavat sosiologit, jotka tekevät ongelman asiasta kuin asiasta, sillä niin sanottu itsestään selvyyksien problematisointi ei välttämättä ole tavallisten ihmisten harrastus. Sitä se voi kuitenkin olla, ja Espanjassa huomasin, kuinka monissa asuu itsestään selvyyksiä ihmettelevä amatöörisosiologi. Niinpä menettelin pikemmin päinvastoin kuin Paananen: otin useinkin puheeksi jonkin teorianpoikasen tai hypoteesini ja testasin niitä keskustelukumppaneillani. He kyllä kykenivät niitä kommentoimaan, ja sain arvokasta palautetta omille ajatuksilleni. Huomasin, etteivät tutkijatieto ja maallikkotieto aina ole niin valtavan kaukana toisistaan.

     Kaikki haastattelut eivät menneet putkeen. Saattoi käydä niinkin, että sovittua haastattelua ei koskaan tehty, sillä minulle tehtiin niin sanottu ohari. Näin kävi heti ensimmäisen haastattelukeikan jälkeen, kun Masan Baarissa tapaamani kuusikymppinen leskirouva ei tullutkaan seuraavana päivänä haastatteluun, vaikka oli illalla niin imarreltu ajatuksesta, että juuri häntä haastateltaisiin. Kellon käydessä ensin vartin, sitten puoli tuntia ja kohta jo tunnin yli sovitun tapaamisajan, oloni oli yhtä hermostunut kuin nuorena miehenä treffeillä. Mutta hyvä kokemus tämäkin: ei pidä tutkijan koskaan luulla, että ihmiset elävät tutkimuksia varten.

     Pikemmin sattumasta kuin suunnittelusta johtui, että haastateltaviini valikoitui lopulta edustajia kaikista kolmesta tyypistä, joista Ken Plummer (2001: 134-136) kirjoittaa "selektiivisen otannan" ajatusta selostaessaan. Haastattelin "tavallisia ihmisiä", "suurmiehiä" eli Costa del Solin suomalaisyhteisön avain- tai napahenkilöitä sekä "marginaali-ihmisiä". Viimeksi mainitut olivat  "toisinajattelijoita”, joiden puheessa on "kertomuksellista vastarintaa" vallitsevia tulkintoja kohtaan (Gubrium 2001: 25). Siinä missä "tavalliset ihmiset" tyytyivät puhumaan omissa nimissään ja omista asioistaan, "suurmiehillä" oli taipumus esittää vankkoja näkemyksiä siitä, miten asiat ovat yleisesti. "Marginaali-ihmiset" saattoivat puolestaan asettaa kyseenalaisiksi nämä globaalit totuudet. Heidän näkemyksensä paransivat aineistoa muistuttaen paitsi marginaalisten mielipiteiden olemassaolosta myös auttaen ymmärtämään sitä, mitkä mielipiteet ovat vallitsevia.

 

Aineistojen ketjuuntuminen: pääsy päiväkirjoihin

 

Eri aineistojen hankinnassa tapahtui ketjuuntumista. Esimerkiksi havainnointi johti haastatteluun ja se taas tavalla tai toisella eteenpäin. Päiväkirja-aineistoihin pääsin käsiksi tällä tavoin. Osallistuin havainnoitsijan roolissa erääseen suomalaisten keskustelutilaisuuteen ja pyysin haastattelua tilaisuudessa puhuneelta mieheltä. Mennessäni haastattelemaan häntä paikalla oli myös hänen vaimonsa, ja sain yhden haastattelun asemesta kaksi. Kun vaimo keskustelun kuluessa kertoi pitävänsä päiväkirjaa, usutin häntä osallistumaan kirjoituskilpaan6 minkä hän sittemmin tekikin. Hänen näyttäessään minulle Espanjan päiväkirjaansa sormiani syyhysi, mutta ymmärsin sentään sillä kerralla olla hiljaa. Mutta käytyäni paikkakunnalla seuraavana syksynä olin jo suorasukaisempi. Otin yhteyttä pariskuntaan, ja tuttavuutemme johti siihen, että sain rouvan päiväkirjan aineistokseni.

     Toisella haastattelukäynnillä tutustuin päiväkirjaa pitävään herraan, jolla oli vaimonsa kanssa kolmen vuosikymmenen kokemus Espanjassa asumisesta. Myös hän antoi päiväkirjansa minulle tutkimusaineistoksi. Ja kun mainitsin tästä päiväkirjasta ollessani esittelemässä Espanjan suomalaisten kirjoituksista toimittamaani kokoelmaa (Karisto 2000), paikalla oli toinen herra, joka pani vielä paremmaksi: hän oli oleskellut alueella peräti 40 vuoden ajan, ensin lomillaan, sitten eläkeläisenä ja pitänyt kaikkina näinä vuosina päiväkirjaa. Sain kopioida hänen kymmenistä päiväkirjaniteistään Espanjan oleskelua koskevat kuvaukset.

     Vanhenemisen tutkijat Bill Bytheway ja Julia Johnson (2002: 171) luettelevat ihmisten arkeen liittyviä kuvauskohteita, joita voidaan tavoittaa päiväkirja-aineistojen avulla. Luettelo on pitkä: syöminen, juominen, nukkuminen, pukeutuminen, siivoaminen, remontointi, matkustelu, shoppailu, lukeminen, kirjoittaminen, puhelimessa puhuminen, television katselu, internetin käyttö ja niin edespäin. Internetin käyttö taitaa olla näistä ainoa aihealue, johon käyttämäni päiväkirjat eivät ulotu, sen sijaan matkapuhelimen käyttöönotosta kyllä kerrotaan. Päiväkirja-aineistojen etuna ovat paitsi aihealueiden moninaisuus myös käsittelyn systemaattisuus ja se, että ihmiset itse ovat valinneet sen, mistä kirjoittavat. Toisin kuin myöhemmän ajan näkökulmasta laaditut kirjoitukset, retrospektiiviset kyselyt ja elämäkerralliset haastattelut päiväkirjat tavoittavat – jatkuvasti muuttuvan – nykyhetken: sen mitä eri aikoina on tapahtunut ja miten se on silloin koettu. Päiväkirja-aineistoille voidaan esittää monia kysymyksiä: kuka, mitä, milloin, missä (Plummer 2001: 51).

     Eeva Jokinen (1996) viittaa päiväkirjojen ominaislaatua pohtineisiin kirjallisuudentutkijoihin, muun muassa Hoganiin (1991) ja Makkoseen (1993) ja esittää yksityiskohtaisuuden yhdeksi päiväkirjojen tuntomerkiksi: “[p]äiväkirjat kuvaavat yksityiskohtia toisaalta arkipäiväisesti, toisaalta ornamentaalisesti” (Jokinen 1996: 145). Muita tuntomerkkejä ovat yksityisyys, intiimi läheisyys, päiväkirjoille tyypillinen itseanalyysi ja – niin kuin Jokinen kirjoittaa – feminiinisyys. Päiväkirja kertoo omasta yksityisestä elämästä, omista ajatuksista ja omista tunteista; päiväkirja on tila tai väline oman itsen tarkkailuun ja minuuden pohtimiseen. Päiväkirjaan kirjoitettaessa kuuluu olla rehellinen, mutta samalla on luvallista olla tunteellinen, päiväkirjassa saa paljastaa kaikkein salaisimmat ja voimakkaimmatkin tunteet. (mt. 145-149.)

     Käytössäni olevat päiväkirjat vastaavat vain joiltakin osin tätä kuvausta. Yksityiskohtia niissä on paljon, sekä arkipäiväisiä että ornamentaalisia koristekuvioita. Ne ovat rehellisiä, mutta eivät erityisen emotionaalisia. Poikkeuksena tästä ovat yhden päiväkirjan tunteikkaat tekstit, joissa pohditaan minuutta ja tilitetään mielialoja, kerrotaan unista sekä eritellään sielun ja ruumiin tuntemuksia. Muut päiväkirjojen pitäjät eivät ole kirjoittaneet Jokisen kuvaamaan genreen kuuluvalla tavalla, yksityisesti, yksilöllisesti ja tunteitaan tilittäen. Tekstiä on syntynyt tasaisesti, ei omien tunnekuohujen ja -suvantojen rytmittämänä. Päiväkirjat muistuttavatkin enemmän kesämökki- tai venepäiväkirjaa kuin henkilökohtaista päiväkirjaa terapeuttisena “kiinnipitävänä ympäristönä” (Jokinen 1996: 141-143). Gordon Allport jakoi aikoinaan päiväkirjat kolmeen tyyppiin: intiimeihin tilityksiin, epäpersoonallisiin ehkä jo alunperin julkisuutta varten kirjoitettuihin esityksiin ja “lokikirjoihin”, joissa luetellaan tapahtumat niitä juuri kommentoimatta (Allport 1943; ks. Elliot 1997: 2). Etenkin käyttööni saamat miesten pitämät päiväkirjat edustavat kolmatta tyyppiä. Niissä pitäydytään tapahtumien, tapaamisten, säätilojen ja rahanmenon pikkutarkassa taltioinnissa, poikkeuksina jotkut yksittäiset merkinnät yön yksinäisistä hetkistä, ruumiillisista tuntemuksista ja mielen liikkeistä. Lakonisen asiallisesta tekstistä saattaa joskus välähtää runollinen kauneus: "Meri on tyven, lähes täysikuu, pumpulipilviä ja aallon ääni".

     Päiväkirjojen lukeminen vaati pientä opettelua, sillä joskus niissä on käytetty paljon erilaisia lyhenteitä, miltei salakieltä. Ajan kanssa opin arvaamaan, mitä esimerkiksi merkinnät “Solo + 103" tai “M” tarkoittavat. Edellinen viittaa siihen, että päiväkirjan pitäjä on nauttinut kupillisen espressoa (café solo) kyytipoikanaan tujaus 103- merkkistä espanjalaista brandya. “M” taas on lyhenne sanasta Magno, toisesta brandymerkistä.

 

Edustavaa aineistoa etsimässä

 

Laadullisen aineiston täydennykseksi otin tavoitteekseni kerätä myös riittävän suuren ja kohtuullisen edustavan kyselyaineiston Costa del Solin suomalaisista. Tuo tavoite osoittautui yllättävän kovaksi.

     Luotin itseeni siinä, että osaisin laatia hyvän kyselylomakkeen. Olin utelias monen asian suhteen, joten kysyttävää oli valmiiksi paljon. Muita aineistoja kerätessäni ja tietojeni karttuessa sitä kertyi koko ajan lisää. Kun haastatteluissa tuli esille jokin kiintoisa mielipide tai törmäsin johonkin asennoitumistapaan, pohdin triangulaatioidean mukaisesti saisiko siitä tehdyksi myös lomakekysymyksen, jolloin voisi selvittää mielipiteen tai asennoitumistavan yleisyyttä. Kysymysten muotoilu valitsemistani aihioista oli toisinaan työlästä. Sain jälleen muistutuksen siitä, kuinka vaikeaa ja monimutkaista helpon ja yksinkertaisen näköisen kyselylomakkeen teko lopulta on. Espanjassa ollessani kävin monella peräkkäisellä aamukahvilla lomakeluonnokseni läpi, ja aina ilta oli aamua viisaampi.

     Lomakkeen laatiminen vaati työtä, mutta vielä suurempi ongelma oli, kuinka saada tarpeeksi monet vastaamaan. Ja ennen kaikkea, kuinka varmistaa kerättävän aineiston edustavuus? Tavallisesti se varmistetaan poimimalla satunnaisotos väestörekisterin tapaisesta lähteestä ja painottamalla sitä tarvittaessa sellaisten väestöryhmien osalta, joiden voi arvata osallistuvan tutkimukseen huonosti. Ulkomailla asuvia suomalaisia koskevissa tutkimuksissa näin ei kuitenkaan voida menetellä (ks. esim. Jaakkola 1984; Dobler-Mikola 1988: 3). Costa del Solillakaan ei ole mitään suomalaiseen väestörekisteriin verrattavaa henkilöluetteloa, josta voisi poimia otoksen ja osoitteet. Oleskeluluvan (recidencian) haltijat on tilastoitu, mutta he ovat valikoitunut ja vakiintunut joukko. Kätevimmin kyselyn olisi voinut toteuttaa jonkin suomalaisyhdistyksen jäsenkunnassa, mutta silloinkin olisi ollut odotettavissa edustavuusongelmia, sillä monet suomalaiset pysyttäytyvät ehdoin tahdoin suomalaisalueiden ja suomalaisen yhdistystoiminnan ulkopuolella.

     Pulmani alkoi ratketa miettiessäni hankittavan aineiston maantieteellistä edustavuutta. Tiesin että suomalaisia asuu myös Aurinkorannikon laitamilla. Tiesin myös, että yksi Espanjan elämän erikoisuus on se, että siellä luetaan suomalaisia sanomalehtiä uunituoreina. Costa del Sol on Tukholman ja Brysselin ohella ainoa paikka ulkomailla, jossa tilattu suomalaislehti kannetaan kotiin jo ilmestymispäivänä. Systeemi on sellainen, että suomalaisen lehtienjakeluyhtiön autot kiidättävät Helsingistä Zürichin kautta Mįlagan lentokentälle saapuvat lehdet perille yhdeksään mennessä, jolloin ilta Espanjassa on vasta nuori. Ryhdyin kaupankäyntiin yhtiön kanssa ja kysyin, mitä se haluaisi jos levittäisi lomakettani sanomalehtien välissä. Se halusi vain vastapalveluksen: yhtiötä kiinnosti, mitä Aurinkorannikon suomalaiset ajattelevat eri tiedotusvälineistä ja erityisesti lehtienjakelupalvelusta. Sovimme että kysyn myös näistä asioista lomakkeellani.

     Näin tein ja näin lomakkeeni levisi Aurinkorannikon lähes kaikkiin kolkkiin sinne tilattujen suomalaislehtien välissä. Sain aineistolleni alueellista edustavuutta, ja samalla edustavuus parani myös elämäntyyliryhmien suhteen, sillä kauempana suomalaistihentymistä asuvat lienevät myös mentaalisesti etäämpänä siitä suomalaiskylien elämänmuodosta, jota ennestään oli jo tutkittukin (Suikki-Honkanen 1996).

     Toisaalta pulmaksi uhkasi tulla aineiston sosioekonominen edustavuus. Lehtien kotiinkanto maksaa, joten niiden tilaajatkin ovat oletettavasti valikoitunutta joukkoa. Aineiston sosioekonomisen edustavuutta yritin tasapainottaa siten, että lomakkeita levisi ja palautui myös monia muita kanavia pitkin. Niitä jaettiin suomalaisyhdistysten ja seurakunnan tiloissa, Pacosintuvalla ja Los Pacosin suomalaisalueella suoraan ihmisten postiluukkuun työnnettynä. Pieniä määriä lomakkeita kulki myös kädestä käteen, esimerkiksi niin että annoin niitä haastateltavilleni.

     Lopputulos oli se, että sain kyselyyn neljäsataa vastausta, mikä on riittävä määrä aineiston ryhmäkohtaiseen analysointiin. Etukäteen olin asennoitunut niin, että parisataa lomaketta on pakko saada, jotta aineistollani olisi arvoa. Katastrofiskenaario oli se, että lomakkeiden määrä jäisi alle sadan. Neljäsataa vastaajaa oli käytettävissä olevaan aikaan nähden oikein hyvä tulos. Etenkin lehtijakelukanavaa pitkin jaettujen lomakkeiden palauttaminen onnistui paremmin kuin uskoinkaan. Jakeluautojen kuljettajat kertoivat joidenkin odottaneen postilaatikollaan palautuskuori kädessä. Tämä ei tosin kerro niinkään kyselyni merkityksellisyydestä vaan siitä, miten tärkeä tapahtuma päivän lehden saapuminen on.

 

Tarua vai totta

 

Monia muitakin aineistoja aloin kerätä kenttäjaksoni aikana ja sen jälkeen. Tein yhteistyötä useiden Costa del Solilla harjoittelemassa olleiden ja sieltä opinnäytetutkielmia tehneiden opiskelijoiden kanssa. Autoin heitä antamalla kysely- ja kirjoitusaineistoani ja sain puolestani heidän keräämäänsä tai tulkitsemaansa aineistoa omaan käyttööni. Esimerkiksi erästä farmasian opiskelijaa autoin kyselylomakkeen laadinnassa ja sain häneltä vastapalvelukseksi golf-haastatteluja. Näin pääsin kurkistamaan golfaajien heimoon, johon minulla ei ollut muuten tuntumaa.

     Olen myös kerännyt lehdistöaineistoa Espanjan suomalaisista sekä lukenut kymmeniä matkaoppaita, matkakirjoja ja Aurinkorannikolle sijoittuvia kaunokirjallisia esityksiä. Matkakirjat ovat olleet hyödyllisiä etenkin Espanjassa tapahtuneiden suurten muutosten ymmärtämiseksi, kaunokirjallisuus taas kulttuurisina kuvina.

     Kaunokirjallisista teoksista eniten olen ammentanut Elsa Anttilan ja Erkki J. Vepsäläisen kirjoista. Anttilan Loma Espanjassa (1992) on temaattisesti rikas romaani, jonka suomalaisuutta ja espanjalaisuutta koskevilla vertailuilla on kaikupohjaa kirjan sivujen ulkopuolellakin. Aurinkorannikolla vaikuttavan Vepsäläisen vauhdikkaissa tarinasikermissä pääteemoina ovat suomalaisten hyväuskoisuus ja Espanjassa tapahtuvat huijaukset. Miltei kaikki kirjojen henkilöt ovat huijaajien tai huijattaviksi tulevien roolissa, jotkut molemmissa. Elämän koreutta edustavat naiset ja kulinaariset nautinnot. Vepsäläisen kirjoissa konstruoidaan käsitystä Aurinkorannikosta vapaiden ja vanhenevien mutta villien ja viriilien miesten eroottisena onnelana, jossa oheisessa katkelmassa esiintyvän Annikin tapaiset – poikkeuksetta muuten rehevärintaiset  – naiset halukkaasti odottavat sankarinsa saapumista. Romaanin paljon puhuvassa lopetuslauseessakin todetaan, että kahvila Kardemumman suomalaisella “ruisleivällä ja sopalla kunto nousee ja varpu on aina koholla” (Vepsäläinen 1998: 212).

 

Viljakainen Parillan baarissa

Viljakainen istui Parillan baarissa. Hänellä oli varakkaan miehen ulkomuoto: valkoinen kauluspaita, hillitty yksivärinen solmio, Tissot ranteessa ja kultasankaiset silmälasit. Erityisesti miehen ryhdikäs olemus ja huvittavan levollinen, hiukan utelias ilme loivat naapuripöydissä tanssiseuraa odottaville naisille mielikuvan tavoiteltavasta miehestä. Mikäli naiset olisivat tienneet, että Viljakainen oli Varpusen neuvosta juuri lukinnut tallelokeroon 250 000 markkaa käteistä, olisivat he pyytäneet soittoniekkaa ilmoittamaan naisten puolituntisen.

     Viljakainen oli ostanut asunnon Las Panerasista ja tuonut Teuvosen pyynnöstä rahat lompakossaan Espanjaan. Ensivaikutelma kaupasta, vaikka hän ei tarkalleen tiennyt missä asunto oli, oli myönteinen. Aurinko paistoi ja lämmintä oli enemmän kuin kesällä Pispalassa. Herakan muotoisia tyttöjä istui naapuripöydissä ja pojat soittivat tuttuja tangoja ja valsseja. Tytöt antoivat kutsuvia merkkejä.

     Kaksi kovaäänistä nuortamiestä tuli istumaan Viljakaisen pöytään, jossa oli ravintolan ainoat vapaat paikat. Vähän ajan kuluttua lyhyehkö kolmikymppinen nainen valtasi pöydän viimeisen tuolin. Viljakainen nautti spritevodkastaan ja katseli ravintolan menoa.

     Kaiuttimista alkoi kuulua Tulisuudelma. Punatukkainen rehevärintainen tyttö ei enää malttanut odottaa varakkaan miehen tanssiinkutsua. Hän nousi istuimeltaan ja pyysi Viljakaista tanssimaan. Mies oli mielissään. Juuri sitä naista hän oli katsellut kiinnostuneena, ja kiehtova tangontahti viekotteli heidät tanssimaan lähekkäin, miltei toisiinsa liimautuneina heti ensiaskelista lähtien. Tummat silmät, Metsäkukkia, Valssi menneiltä ajoilta ja muutama humppa menivät samalla haulla.

     Viljakainen oli löytänyt sen mitä varten hän oli asunnon ostanutkin ja Annikki, punatukkainen hoituri uskoi löytäneensä elämänsä miehen; yhdeksi yöksi, “omaksi tai lomaksi”. (Vepsäläinen 1998, 61.)

 

Eroottiset odotukset ja niiden toteutuminen eivät kuuluneet tutkimuskohteisiini, joten minun on vaikea sanoa näistä asioista paljon mitään. Kyselyaineistoni tiedot eivät tue käsitystä Aurinkorannikosta vapaalla jalalla olevien seikkailijoiden temmellyskenttänä, sillä suomalaisten ylivoimainen enemmistö elää pitkäaikaisessa avioliitossa. En tosin voi väittää Vepsäläisen romaanien antamaa kuvaa vääräksi, sillä säpinääkin on ilmassa. Espanjassa tutustutaan herkemmin toisiin suomalaisiin kuin Suomessa, ja tutustuttaessa saattaa myös lempi leimahtaa. Vilkas seura- ja yhdistyselämä sekä lukuisat suomalaisravintolat luovat mahdollisuuksia parisuhteiden syntymiselle. Avoliitot ovat Aurinkorannikolla kaksi, kolme kertaa yleisempiä kuin Suomessa samanikäisten keskuudessa.

     Käytettäessä fiktiota olennaista ei ole tekstien totuusarvo, vaan fiktion tuottamat representaatiot: se kuva, joka kohteesta rakennetaan. Tuon kuvan totuusarvostakin voidaan tietysti keskustella ja kiistellä, ja niin on tehtykin erityisesti juuri Vepsäläisen romaanien kohdalla, sillä niillä on paikallisen avainromaanin piirteitä.

     Kaunokirjallisen aineiston etsiminen on ollut melkoista hakuammuntaa. Mieliinpainuvin esimerkki siihen liittyvistä hyvistä sattumista oli se, kun poljin kesämökiltä liki sadan kilometrin lenkin käydäkseni Sysmän kirjapäivillä. Katsastin kymmeniä divarinpitäjien myyntipöytiä ajatukset näennäisesti aivan muualla kuin tekeillä olevassa tutkimuksessa. Yhtäkkiä silmiini osui Pentti Pirhosen Kovaa peliä Los Pacosissa (1986), ja vartin kuluttua katseeni nauliutui Loma Espanjassa -kirjan hemaisevaan kansikuvaan. Kummankaan olemassaolosta en tiennyt etukäteen. Se, että tuhansien ja tuhansien kirjojen joukosta juuri ne ilmoittautuivat minulle, oli tietysti onnekas sattuma, mutta ei pelkästään sitä. Olen huomannut, että kun on tarpeeksi hyvin virittynyt johonkin aiheeseen, sitä koskevaa aineistoa suorastaan kävelee vastaan. Siinä, missä shoppailijalle kehittyy shoppailijan katse (Lehtonen 1999: 100-101), tutkijalle kehittyy sitä muistuttava aineistokatse.

 

Satunnaista havainnointia transnationaalisessa tilassa

 

Sosiaalitutkijalle miltei kaikki on mahdollista aineistoa, mutta kaikkien aineistojen hankintaa ei voi etukäteen suunnitella. Harjoitin kenttäjakson aikana myös havainnointia, ja siitä kertynyttä aineistoa voisi kutsua tutkimuspäiväkirjaksikin. Tässä tapauksessa tutkimuspäiväkirja on kuitenkin vain kasa mustakantisiin vihkoihin kirjoitettuja havaintoja. Olen kirjoittanut muistiin kaikenlaista, ja joistakin muistiinpanoista olen sittemmin jalostanut pieniä kuvauksia tai kehitellyt ajatuksia muuten eteenpäin. Dokumentoin tutkimuspäiväkirjallani kenttätöiden aikaisia tunnelmia, mutta en vaadi sille mitään alkuperäisaineiston asemaa. Kyse on sekalaista silppua sisältävästä apuaineistosta, ei sen suuremmasta. Tutkimuspäiväkirjan pitäminen on kokemukseni mukaan hyödyllistä, mutta mielestäni on väärin suhtautua siihen esoteerisesti (ks. Hammersley & Atkinson 1995: 175). Toisinaan näkee tutkimuspäiväkirjaan viitattavan turhankin juhlallisesti. Tutkijan mahdollisesti hyvinkin epämääräiset aavistukset ja mielikuvat saavat muka todistusvoimaisen muodon kun ne kirjataan tutkimuspäiväkirjaan, jota sitten siteerataan.

     Harjoittamani havainnointi ei ole ollut systemaattista eikä etukäteen mietittyä. Pikemminkin voisi puhua maleksimiseen liittyvästä aineistonkeruusta. Otan esimerkin. Poiketessani ensiaikoina yhteen Fuengirolan sadoista baareista huomasin baaritiskin takana liitutaulun, jollaisia sittemmin näin muissakin paikallisen väestön suosimissa paikoissa. Kyseessä oli kanta-asiakkaiden jalkapalloveikkaus, jossa veikataan aina kahden ottelun maalilukemia. Osallistujia oli liitutaulun mukaan parikymmentä, ja tunnistetietona oli useimmilla etunimen lisäksi myös ammatti. Kääntelin sanakirjasta ammatteja, jolloin opin paitsi pari sanaa espanjaa myös asioita paikallisesta yhteiskunnasta. Huomasin kuinka mielenkiintoinen oli baarin jalkapallosta kiinnostuneen kantaporukan koostumus. Siihen kuului muun muassa maalari, arpojenmyyjä, antiikkikauppias, lääkäri ja “ulkomaalainen”, etunimestä päätellen ruotsalainen. Tiesin että arpojen myynti on Espanjassa ollut Francon ajoista lähtien sokeiden järjestön ONCE:n monopoli ja monet myyjätkin ovat sokeita. Arpojen myynti on sosiaalista suojatyötä ja statukseltaan kaukana lääkärin ammatista, mutta jalkapallo ja kantabaari yhdistävät espanjalaisia (miehiä) yli luokkarajojen. Kansallisuuksia sekään ei paljon yhdistä, sillä ainakin suomalaiset nimet puuttuivat liitutauluilta.

     Costa del Sol on paikka, jossa monet kulttuurit kohtaavat, mutta ovat usein myös kohtaamatta. Tällaisia kohtaamisia ja kohtaamattomuuksia kuvaamaan on tarjolla miltei loputon määrä sosiologian ja kulttuuritutkimuksen käsitteitä, sellaisia kuin globaali ekumeeni, maailmankylä, kreolisaatio, pastissi, kollaasi ja monikulttuurinen inferno. Mielestäni transnationaalisuus on osuvin käsite. Pikemmin kuin Espanjaa Aurinkorannikko on transnationaalista tilaa. Siellä olevilla ihmisillä on siteitä moniin eri suuntiin. Moniin eri kansallisuuksiin kuuluvat elävät siellä limittäin ja näkevät samassa tilassa eri asioita. “Hämmentävää oli kävellä Fuengirolan kaupungin kaduilla ja huomata, että lähes joka toinen liike kantoi suomalaista nimeä tai vähintään ilmoitti palveluistaan suomeksi”, kirjoittaa Katja Okkonen (2001: 4). “Lähes joka toinen” on tyylisyistä tapahtuvaa liioittelua, mutta juuri tuonsuuntainen on tätä tilaa tallaavan suomalaisen kokemus. Hänen silmänsä poimii katumaisemasta suomalaiset merkit, joita samoja katuja kulkevat muunmaalaiset eivät pane samalla tavoin merkille. Ruotsalaiset, norjalaiset ja britit voisivat yhtä oikeutetusti sanoa, että “lähes joka toinen” liike on heidän liikkeensä. 

    Transnationaalisuus ei ole internationaalisuutta, vaan se on “nöyrempi” ja sikäli paradoksaalisempi käsite, että se kiinnittää huomion myös siihen, minkä se tuntuu kiistävän eli nationaalisuuden jatkuvuuteen (Hannerz 1996: 6). Transnationaalisille tiloille on tyypillistä paitsi eri kansallisuuksiin viittaavien merkkien rinnakkaiselo myös niiden sekoittuminen ja leviäminen. Tapahtuu fuusioitumista, syntyy hybridejä eli useiden kulttuuripiirteiden risteytymiä. Kansalliset piirteet miedontuvat, jotta ne kävisivät kaupaksi.

    Valitettavasti en ehtinyt käydä suomalaisessa Sauna-baarissa, joka paloi juuri kenttäjaksoni edellä. Minulla ei siis ole siitä ja sen kävijöistä ensikäden tietoa, mutta se käy esimerkiksi juuriltaan suomalaisesta, transnationaaliseen tilaan sovitetusta hybridistä. Sauna-baari oli ensiksikin funktionaalisen fuusion tulosta: siellä oli sauna ja baari sekä niiden lisäksi kirpputori, mahdollisuus tikanheittoon, biljardin ja petankin peluuseen. Paikan mainoslehtinen kertoi aukioloajoista ja hinnoista tarkimmin suomeksi ja ruotsiksi, mutta etusivulla oli myös espanjaa ja englantia. Siinä missä saunomiskokemus Suomessa on privatisoitunut ja hillitty, mainoslehtisen riehakas kuvakertomus riisuuntumisesta drinkkeihin antoi toimituksen vaiheista kovin toisenlaisen kuvan. 

    En tiedä Sauna-baarin suosiosta muunmaalaisten keskuudessa, mutta saunan laajempaan transnationaaliseen läpimurtoon en jaksa uskoa (paremmat mahdollisuudet on sauvakävelyllä). Costa del Solilla on asunnoissa satoja saunoja, mutta sauna on sittenkin kansallinen kummajainen, selvä rasite yritettäessä myydä asuntoa muunmaalaiselle. Suomalaiset tosin haaveilevat paitsi saunan myös muiden kansallisten kulttuuripiirteiden, kuten ruisleivän leviämisestä. Elsa Anttilan (1992) romaanissa poronkäristys ja perunamuussi kuvitellaan läpimurtonsa tekeväksi hybridiksi. Romaanissa avataan uusi suomalaisravintola, jonka tarjoamasta käristyksestä ja muussista tulee sellainen menestys, jolle "kansainvälinen asiantuntijakin" aplodeeraa. Paikan espanjalainen keittiöapulainenkin osoittautuu “luonnostaan lahjakkaaksi karjalanpiirakan leipojaksi”. Transnationaalista fantasiaa!

     Transnationaalisessa tilassa tapahtuva havainnointi voi viedä eettisesti pulmallisiin tilanteisiin ja alkaa muistuttaa vakoilua. Vaikka olin yleisellä tasolla, esimerkiksi suomalaislehdissä, tehnyt selväksi, millä asioilla liikun, en voinut tietenkään jokaisessa tilanteessa kuuluttaa, että täältä tulee tutkija. Esimerkiksi junassa ja kahviloissa kuulin usein puhuttavan suomea. Tutkijan korvani olivat välittömästi hörössä, mutta pari kertaa tilanne muuttui kiusalliseksi. Istuessani kerran syömässä täyteen kansoitetussa ravintolassa selkäni takana olevasta pöydästä alkoi kuulua suomenkielistä riitelyä. Mies kertoi mielipiteitään vaimostaan sitä isommalla äänellä ja karkeammin mitä alemmaksi viinipullon pinta vajui. Tilanne oli nolo, mutta en voinut siitä irrottautuakaan.

     Tällaisten kokemusten jälkeen omaksuin periaatteekseni, että kärpäsenä katossa kuulemistani en kerro, jos kyseessä on vähänkin arkaluontoinen asia. Huomasin että myös minua tarkkailtiin. Aurinkorannikolla ei ole aivan tavallista, että joku selailee kahviloissa ja kulkuvälineissä koko ajan papereitaan ja kirjoittaa vihkoon. Sellainen pannaan merkille. Mennessäni kerran haastattelemaan pariskuntaa, jota en ollut aikaisemmin tavannut, rouva huomautti minulle ovelan näköisenä: "Olit tänään aamupäivällä Renfessä [junassa]". Välttelevään, taisinpa olla -tyyppiseen vastaukseeni hän näpäytti: "Olit, olit. Teit kovasti töitä, olit niin kovasti keskittynyt papereihin".

 

Eläytyminen ja etääntyminen

 

Toivottavasti lukija ei luule, että baarit olivat kenttätyöni tukikohtia. Mutta kun aloitin Masan Baarista, on paikallaan lopettaa Bar Pucelaan. Se on piskuinen espanjalaisbaari, goffmanilainen takatila, jossa suomalaisia ja muita pohjoisen talviasukkaita ei paljon näy, ja jollaisiin minulla oli tapana toisinaan vetäytyä vetämään henkeä kenttätöideni lomassa. Bar Pucela on sopiva paikka ottaa aineistoihin etäisyyttä ja aloittaa paluumatka.

 

Oodi Bar Pucelalle

Pelastaudun sateelta pikkubaariin Fuengirolan keskustassa, englantilaisen teatterin kupeella. Sisustus ei voisi olla pelkistetympi. On vain välttämätön: muutama metri baaritiskiä, kinkunleikkuuteline, seisomapaikkoja. Kuusi asiakasta riittää täyttämään baarin. Tiskin molemmin puolin tupakoidaan ja puhetta pulppuaa.

     Huomaan heti, että Bar Pucela on pieni suuri paikka, ja onnittelen itseäni, että minulla alkaa olla nenää tällaiselle. Tarjolla on vain Castilia y Leónin maakunnan tuotteita, viiniä ja pientä purtavaa. Ruedan ja Ribera del Dueron viinit ovat herkullisia, ja viinilasillisen kylkiäisenä tuleva juusto vie kielen. Suurikokoiset viinilasit kertovat kunnianhimosta ja ammattiylpeydestä.

     Minua miellyttää myös asiakaskunnan ikäskaala: on isoisän iässä olevia, heidän kanssaan juttua iskevä nuori mies ja tämän keskenkasvuinen poika. Baarin pitäjällä ei ole paljon pituutta, mutta ikää enemmän ja arvokkuutta eniten. Hänellä on apulaisena suurikokoinen nuorukainen, Julio, joka pysyttelee visusti sivummalla. Kun joku tilaa racionin (annoksen), Julio ottaa lautasen, leikkaa leipää ja kaivaa tykötarpeet esille. Hän ojentaa ne isännälle kuin instrumentit kirurgille. Isäntä leikkaa huolellisin liikkein juuston ja kinkun, asettelee annoksen lautaselle ja tarjoilee. Olen huomaavinani, että minulle tapas-juusto leikataan millin ohuempana kuin paikkakuntalaisille, mutta ymmärrän että se on ulkomaalaisen osa ja oikein.

     Vaikka baarin isäntä sivusilmin noteeraa uteliaisuuteni, saan olla niin kuin en olisikaan. Mutta kun parin päivän kuluttua kävelen ohitse, hän tervehtii ikkunan läpi. On pakko poiketa, ja juustosiivuni on tällä välin kasvanut normaalikokoiseksi. Kun teen vihkoon muistiinpanoja, isäntä kaivaa minulle valokopion Castilia y Leónin viininviljelystä ja maataloustuotannosta kertovasta lehtiartikkelista. Yritän sopertaa kiinnostuksestani ja siitä, että olen "kirjoittaja". Punastun kun isäntä epäilee minua “viinianalyytikoksi”. Yritän jopa vitsailla ja kysyä Vega Siciliaa, sillä muistan tuon espanjalaisten viinien ykkösen olevan Ribera del Dueron alueelta. Sitä ei ole saatavilla, mutta kokeilen vielä crianzaa ja vaihdamme nimikortteja isännän kanssa.

     Ennen lähtöäni poikkean Bar Pucelassa vielä kolmannen kerran. Nyt on paikalla kanta-asiakkaiden, isän ja pojan, lisäksi myös äiti sekä tavattoman kovaääninen jutunkertoja, joka haluaa tarjota lasillisen kaikille – myös minulle. Ostan Señor Pedrolta kokonaisen juuston, lähes kolmikiloisen Sas Isidron Suomeen vietäväksi. Kättelemme ja kun poistuessani myös asiakkaat hyvästelevät, minusta tuntuu että olen saavuttanut sen, minkä suomalainen talviasukas espanjalaisessa yhteisössä voi saavuttaa: tunnistetun, kasvoilla varustetun extranjeron (ulkomaalaisen ) statuksen.

 

Perästä päin on houkutus selittää asioita parhain päin, ja niinpä väittäisin, että lyhyehköstä kenttäperiodista oli tutkimukselleni etuakin. En ehtinyt hukkua tutkimuskenttääni, vaan säilytin asemani ulkopuolisena tarkkailijana. Tutkija voi näet onnistua kentälle pääsyssä liiankin hyvin, jolloin hän suorastaan sulautuu tutkimaansa yhteisöön. Silloin ei ehkä enää osaakaan ihmetellä itsestäänselvyyksiä eikä asettaa kysymyksiä. Muistan kuinka muuan haastateltavani, vähän kouluja käynyt älykäs mies, jossa itsessään oli ilmiselvää etnografin vikaa, kutsui tätä ilmiötä "työpaikkasokeudeksi" valittaessaan sokeutumistaan joillekin kysymilleni asioille. Ilmaisu on osuva, sillä uuteen työpaikkaan tullessaan ja siellä ensi aikoja ollessaan työntekijä aistii työpaikan ihmeellisyydet. Tutustuessaan talon tapoihin ja niitä aktiivisesti omaksuessaan uusi työntekijä muuttuu pian vanhaksi työntekijäksi, työpaikkakulttuuri saa hänestäkin kantajansa eikä hän näe asioita enää samalla tavoin.

     Kenttäperiodin pituus on vain yksi osoitin, jonka avulla tutkimuksen pätevyyttä voi arvioida. Tutkija tarvitsee aikaa myös aineiston analysointiin ja kirjoittamiseen. Minun tapauksessani tarkoitus oli myös kirjoittaa nopeasti, mutta siinä en onnistunut ollenkaan. Jälkikäteen ajatellen on kuitenkin luultavasti vain hyvä, että on kestänyt vuosia ennen kuin olen saanut havaintoni ja ajatukseni paperille.7

     Tuskin voi sanoa niinkään, että mitä lähempänä tutkija on kohdettaan, sitä parempi. Sardiniassa tutkimustyötä tehnyt Laura Assmuth (1997: 49) on tosin kirjoittanut läheisyydestä tai tutkimuskohteeseen “rakastumisesta” myönteisessä mielessä. Jos tutkittavat tietävät tutkijan ihastuneen tutkimuskohteeseen, he tulkitsevat tämän itseensä kohdistuvan arvostuksen osoitukseksi ja ovat auliita auttamaan aineiston keruussa. Mutta rakastumisessa on myös riskinsä, tekeehän se ihmisen tunnetusti sokeaksi. Voimakas ihastuminen tutkimuspaikkakuntaan, sen elämään ja ihmisiin voi värjätä aineistojen hankintaa ja niiden tulkintaa.

     Kenttätyön kokonaisvaltaisuuden korostamisessa voidaan siis mennä liian pitkälle. Kenttätyö on kokonaiskokemus mutta hehkutettaessa sen totaalisuutta rakennetaan helposti romanttiseen taiteilijamyyttiin rinnastuva kuva tutkimustyöstä ja tutkijan sankaruudesta. Samalla saatetaan paradoksaalisesti mystifioida kenttää, jonka demystifiointi on tutkimuksen tarkoitus: tutkittu yhteisö alkaa näyttää saavuttamattomalta ja salaperäiseltä, sellaiselta josta vain valtavasti vaivaa nähneellä sankaritutkijalla on henkevää sanottavaa. 

     Viime vuosina antropologiassa on tehty uudelleenarvioita kenttätyön luonteesta ja kentän käsitteestä (esim. Knowles 2000). Aikaisemmin ajateltiin, että kenttä on jossakin muualla kuin missä tutkija normaalisti on. Kenttää pidettiin kodin vastakohtana. Sinne mennään aineistonkeruun ajaksi ja sitten sieltä tullaan kotiin. Nykyisin kenttä voi kuitenkin löytyä miltei mistä vain, myös kotoa, vaikka tutkisikin vierasta kulttuuria ja etäisiksi miellettyjä asioita. Esimerkiksi Kosovon albaaneja tutkinut Karin Norman (2000) ei matkustanut Pristinaan, vaan teki kenttätyötä Ruotsissa asuvien albaanien keskuudessa. Costa del Solin ruotsalaisia talviasukkaita tutkinut Per Gustafson (2001) teki haastattelunsa Ruotsissa.

     Kodin ja kentän ero on hämärtynyt myös siksi, että tutkimuksissa liikutaan entistä enemmän Costa del Solin tapaisissa transnationaalisissa ympäristöissä, joissa on monien kotien ominaisuuksia. Lisääntyvästi on myös ilmiöitä, jotka eivät ole sidoksissa paikkaan tai jotka tapahtuvat monissa paikoissa. Jos haluaisi tutkia esimerkiksi Formula-ajoja, ei ole yhtä tai kahta paikkaa, jossa niitä tulisi tutkia, vaan kenttänä olisi oikeastaan koko maailma.

     Oli kenttä missä tahansa, kentällä ollessaan tutkijan on saatava tuntuma tutkittaviinsa. Liian lähelle ei ehkä silloinkaan ole syytä mennä, vaan välimatka tutkittaviin on asia, jota pitää säädellä. Pitää olla yhtä aikaa tai vuorotellen lähellä ja kauempana, sisällä ja ulkona. Eläytyminen, jopa “tutkimuskohteeseen rakastuminen”, on paikallaan aineistojen hankinnan vaiheessa, mutta analyyttista etäisyyttä tarvitaan aineistoja tulkittaessa. Andalusian vuoristokyliä tutkinut antropologi Julian Pitt-Rivers (1971: xxii-xxiii) on sanonut mainiosti: ellei pääse sisään ei opi mitään, mutta ellei säilytä etäisyyttä, ei tiedä mitä on oppinut. Suomalaisessa tutkimuksessa viitataan etäisyyden sääntelystä puhuttaessa usein Athosvuoren luostariyhteisöstä ja sen pyhiinvaeltajista kirjoittaneeseen uskontotieteilijä René Gothóniin. Hän onkin tiivistänyt hyvin kenttätyön dynamiikan ja siinä vallitsevat voimakentät. Kenttätutkimus edellyttää Gothonin mukaan “sukkuloimista eläytymisen ja etääntymisen välillä” (Gothóni 1997: 143). Eläytyminen on tutkimuksen onnistumisen perusedellytys. Tutkijan on suorastaan heittäydyttävä tai “sekaannuttava” aiheeseensa, sillä ilman sitä tutkimus on tuomittu jäämään ulkokohtaiseksi (mt. 142-143).

     Toisaalta tarvitaan etääntymistä, sillä asioita on tarkkailtava analyyttisesti, matkan päästä. Ymmärtää ei voi, jos omat ja toisten tunteet vellovat (Granfelt 1998: 28). Tutkija ei saa jäädä tutkittaviensa vangiksi, heidän tunteidensa ja motiiviensa sitomaksi. Omissa haastateltavissani tunnistin joskus esimerkiksi terapeuttista tunnustuksellisuutta. Tutkittavilla onkin oikeus ulkotieteellisiin motiiveihin, sillä ei voi olettaa, että he olisivat pyyteettömästi vain tieteen asialla. Mutta tutkijallakin on oikeus ottaa etäisyyttä tutkittaviensa motiiveista.

     Myös eläytymisen ja etääntymisen näkeminen tutkimuksen erillisinä vaiheina voi olla vaarallista, sillä tällöin kenttätöiden ja kirjoittamisen välille saattaa aueta kuilu. Tätä kuilua on monissa viimeaikaisissa esityksissä tasoitettu “antropologisen itsereflektion” (Aro 1996: 29-30) keinoin, yrittämällä kirjoittaa empaattisesti. Se on minunkin pyrkimykseni.

     Etäisyyden pidossa ja analyyttisuudessa auttavat ammattitaito ja tutkijan kokemus. Kun tulee tutkimusmaailmasta, asioita katsoo lähes automaattisesti (myös) tutkijan silmin. Myös sisälle pääsyssä ja eläytymisessä aikaisempi haastattelukokemus ja muu vastaava tutkijan ammattitaito auttaa, mutta luultavasti siinä koetellaan yhtä lailla siviiliminää kuin tutkijaminää. Eläytyminen on toisin sanoen myös persoonakysymys tai siinä on kaksi puolta, kognitiivinen ja emotionaalinen. Sisälle päästessään tutkija saa yhä paremman tiedollisen otteen tutkimastaan yhteisöstä, siitä mitä siellä todella tapahtuu ja mitä siellä oikeasti ajatellaan. Mutta ymmärtääkseen kohdettaan ja tietääkseen, miksi siellä ajatellaan niin kuin ajatellaan, tutkijan täytyy saada siitä myös emotionaalista otetta. Juuri siinä persoonakin pannaan peliin.

     Viileänä yhteiskuntatieteilijänä ajattelin etukäteen, että etäisyyden pito ei olisi minulle ongelma. Pidin itseäni ulkopuolisena. Sukulaisissani tai tuttavissani ei ollut ketään Espanjassa asuvaa, joten minulla ei ollut tässäkään mielessä ennakkoasenteita.

     Eläytymisen suhteen jouduin sen sijaan hieman ponnistelemaan, ensin vaistonvaraisesti, sitten yhä tietoisemmin. Huolimatta eroista itseni ja informanttieni välillä yritin asettautua heidän saappaisiinsa, yritin ymmärtää heidän ajatuksiaan ja tunteitaan. Asetin itselleni eräänlaisia eläytymistehtäviä. Voisinko tai haluaisinko minä elää tällä tavalla? Miltä eläkeläiselämä Aurinkorannikolla minusta tuntuisi? Joidenkin haastateltavien elämänkaari ja kertomukset koskettivat minua. Monia tapaamiani ihmisiä kohtaan tunsin suurta sympatiaa, mutta tutkimuskohteeseen rakastumisesta ei minun tapauksessani voida puhua. En suhtautunut kohteeseeni kyynisesti, mutta en liioin siitä hullaantunut. Olin vain utelias.

 

 

VIITTEET

 

1 Normaali tutkimuseettinen toimenpide on ollut informanttien intimiteetin suojaus. Olen muuttanut heidän nimiään ja muita tunnistetietoja, mutta Aurinkorannikon julkkiksiin – päätoimittajiin, pappeihin, baarinpitäjiin – saatan tutkimuksessani viitata heidän omilla nimillään, silloin kun siitä ei ole asianomaisille haittaa.

2 Enemmänkin olisin luultavasti saanut yhdistyksiltä apua, ellen olisi mokaillut. Tarkoitus oli, että vierailisin vielä kenttäjaksoni lopulla neuvottelukunnan kokouksessa ja toteuttaisimme samalla ryhmähaastattelutyyppisen keskustelun. Kokouspäivä oli tiedossa, mutta en ollut merkinnyt sitä muistiooni, ja sovittuna päivänä olin haastattelumatkalla lähes sadan kilometrin päässä kokouksen autuaasti unohtaneena. Tuona päivänä neuvottelukunta suhtautui minuun varmastikin viileästi, ja jouduin jälkeen päin selittelemään erehdystäni suullisin ja kirjallisin anteeksipyynnöin.

3 Yksi akateemiseen minääni liittyvä, puoliksi aggressiivinen vierastaminen on jäänyt mieleeni. Jouduin mukaan naisten päivänä järjestettyyn suomalaisten viihteelliseen kulttuuritilaisuuteen. Tehtäväni oli pitää puolen tunnin esitys kulttuurista ennen viihteen puolelle siirtymistä. Minulla oli paljon esimerkkejä, mutta myönnän kyllä että puheeni taisi olla turhan koukeroinen. Ja rangaistus tuli salamana: muuan mies joka oli hieman tilaisuuden järjestäneen suomalaisravintolan tarjoamien tuotteiden vaikutuksen alaisena, keskeytti minut äänekkäästi: “Por favor, señor, sä olet nyt puhunut 20 minuuttia, voitsä sanoa mistä on oikein kysymys?” Jälkikäteen monet pahoittelivat välihuutoa, ja joku tuntematon tarjosi sen nolostuttamana minulle jopa oluen lohdutukseksi. Yritin ottaa välihuudon tärkeänä luentopalautteena ja omaa paikkaani koskevana kommenttina.

4 Mielikuvat siitä, millainen professori on, vaihtelevat huomattavasti. Tämä tuli hauskasti esille ollessani Fuengirolassa esittelemässä tämän tutkimusprojektin ensimmäistä tuotosta, kirjoitusaineistosta koottua kirjaa (Karisto 2000). Ennen tilaisuutta muuan nainen tuli minulle ihmettelemään, “että oikein professori; ei olisi kyllä uskonut, on vielä niin nuorikin...”. Minuutti pari hänen jälkeensä muuan mies sanoi arvanneensa heti minut minuksi siitä, että “on niin harmaa ja jotenkin professorin näköinen”.

5 Saadakseen haastattelemansa satamatyöläiset vastaamaan mahdollisimman vapautuneesti Mauno Koivisto pyrki “lukemaan kysymykset ilmeettömällä äänellä sekä olemaan hiukkasen välinpitämättömän ja kyllästyneen näköinen” (Koivisto 1956, 89; Mäkelä 1996, 178).

6 Kirjoitusaineiston keruuta en tässä selosta, sillä olen tehnyt sen siihen perustuvan julkaisun (Karisto 2000) johdantoartikkelissa.

7 Olen toistaiseksi julkaissut kirjoitusaineistoon perustuvan kirjan (Karisto 2000) ja yhtä erityisteemaa – suomalaisten kulinaarista suuntautumista – koskevan artikkelin (Karisto 2004a). Olen myös saanut valmiiksi suomalaissiirtokuntaa espanjalaiselle yleisölle esittelevän artikkelin (Karisto 2004b) ja pitänyt muutamia konferenssiesityksiä. Kirjankokoinen esitys aihepiiristä on syntymässä (Karisto 2004c).

 

KIRJALLISUUS

 

Alasuutari, Pertti (1999), Laadullinen tutkimus. 3. uudistettu painos. Vastapaino, Tampere.

Allport, Gordon (1943), The Use of Personal Documents in Psychological Science. Social Science Research Council, New York.

Amit, Vered (2000), Introduction: constructing the field. Teoksessa Constructing the Field. Ethnographic Fieldwork in the Contemporary World. Ed. Vered Amit. Routledge, London.

Anttila Elsa (1992), Loma Espanjassa. Otava, Helsinki.

Aro, Laura (1996), Minä kylässä. Identiteettikertomus haastattelututkimuksen folklorena. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Assmuth, Laura (1997), Women’s Work, Women´s Worth. Changing Lifecourses in Highland Sardinia. Transactions of the Finnish Anthropological Society No. 39, Saarijärvi.

Bytheway, Bill & Johnson, Julia (2002), Doing diary-based research. Teoksessa Researching Ageing and Later Life. Eds. Anne Jamieson & Christina R. Victor. Open University Press, Buckingham.

Coffey, Amanda (1999), The Ethnographic Self. Fieldwork and the Representation of Identity. Sage, London.

Cohen, A.P. (1992), Self-conscious Ethnography. Teoksessa Anthropology and Autobiographty . Eds. Judith Okely & Helen Callaway. Routledge, London.

Dobler-Mikola, Anja (1988), Suomalaiset Sveitsissä. ”Ei-syrjityn vähemmistön sosiokulttuurinen sopeutuminen, I osa. Siirtolaisuus-Migration, 1, 1-11.

Elliott, H. (1997), The Use of Diaries in Sociological Research on Health Experience. Sosiological Research Online 2, 2. (http://www.socresonline.org.uk/socresonline/2/2/7.htmtl)

Eräsaari, Leena (1995), Kohtaamisia byrokraattisilla näyttämöillä. Gaudeamus, Helsinki.

Gothóni, René (1977), Eläytyminen ja etääntyminen kenttätutkimuksessa. Teoksessa Kaukaa haettua. Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä. Toimittaneet Anna Maria Viljanen ja Minna Lahti. Suomen Antropologinen Seura, Vammala.

Granfelt, Riitta (1998), Kertomuksia naisten kodittomuudesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Grönfors, Martti (1982), Kvalitatiiviset kenttätyömenetelmät. WSOY, Juva.

Gubrium, Jaber F. (2001), Narrative, Experience, and Aging. Teoksessa Narrative Gerontology. Theory, Research, and Practice. Eds. Gary Kenyon & Philip Clark & Brian de Vries. Spinger Publishing Company, New York.

Gustafson, Per (2001), Retirement migration and transnational lifestyles. Aging and Society 21: 4, 371-394.

Hammersley, Martyn & Atkinson, Paul (1995), Ethnography. Principles in practice. Second edition. Routledge, London.

Hannerz, Ulf (1996), Transnational connections. Culture, people, places. Routledge, London.

Heikkinen, Hannu & Jyrkämä, Jyrki (1999): Mitä on toimintatutkimus? Teoksessa Siinä tutkija missä tekijä. Toimintatutkimuksen perusteita ja näköaloja. Toimittaneet Hannu Heikkinen, Rauno Huttunen, Rauno ja Pentti Moilanen, Pentti. Atena, Jyväskylä.

Hogan, Rebecca (1991), Engendered Autobiographies: The Diary as a Feminine Form. Prose Studies 14, 2, 95-107.

Honkanen, Antti (1999), Kohtaamisia auringossa. Suomalaisturistien ja paikallisväestön väliset sosiaaliset suhteet Fuengirolassa. Turun yliopisto, Sosiologisia keskusteluja B 35.

Jaakkola, Magdalena (1984), Siirtolaiselämää. Tutkimus ruotsinsuomalaisista siirtolaisyhteisönä. Sosiaalipolitiikka-vuosikirja.

Jaatinen, Anna-Kaisa (1997), Kun etelän aurinko ei lämmitä. Seura 15, 112-113.

Jankowski, Martín Sánchez (1991), Islands in the Street. Gangs and American Urban Society. University of California Press, Berkeley and Los Angeles.

Jokinen, Eeva (1996), Väsynyt äiti. Äitiyden omaelämäkerrallisia esityksiä. Gaudeamus, Helsinki.

Junkala, Pekka (1999), Kenttätyö etnologian profiilina. Teoksessa Kulttuurin muuttuvat kasvot. Johdatusta etnologiatieteisiin. Toimittaneet Bo Lönnqvist, Elina Kiuru ja Eeva Uusitalo. (Tietolipas 155.) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Karisto, Antti, toim. (2000), Suomalaiselämää Espanjassa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

 - (2002), Kolmannen iän käsitteestä ja sen käytöstä. Gerontologia 16: 3, 138-142.

 - (2004a), Tapasta vai karjalanpiirakkaa? Espanjassa asuvien suomalaiseläkeläisten syöminen elämäntyylin ilmentäjänä. Gerontologia 1, 18-26.

 - (2004b), Residentes Finlandeses de invierno en Espańa. Rodríguez. Teoksessa A. La migración de europeos retirados en Espańa. Eds. V. Rodríguez & M.A. Casado & A. Huber. Col. Politeia, CSIC, Madrid (ilmestyy).

- (2004c), Satumaa. Suomalaiseläkeläisten elämä Espanjan Aurinkorannikolla (ilmestyy).

Kejonen, Pekka (2002), Muotokuvia mustissa. WSOY, Helsinki.

Knowles, Caroline (2000), Here and there. Doing transnational fieldwork. Teoksessa Constructing the Field. Ethnographic Fieldwork in the Contemporary World. Ed. Vered Amit. Routledge, London.

Koivisto, Mauno (1956), Sosiaaliset suhteet Turun satamassa. Sosiologinen tutkimus. Turun yliopiston julkaisuja B:60.

Laitinen, Aarno (1997), Eläkeläiselämää aurinkorannikolla. Iltalehti 22.2.1997, 34.

Lehtonen, Turo-Kimmo (1999), Rahan vallassa. Ostoksilla käyminen ja markkinatalouden arki. Tutkijaliitto, Helsinki.

Makkonen, Anna (1993), Valkoisen kirjan kutsu eli löytöretkellä päiväkirjojen maailmassa. Teoksessa Hiljaista vimmaa. Toimittanut Suvi Ahola. Kirjayhtymä, Helsinki.

Mäkelä, Jukka (1996), Menneisyyden nykyisyys. Kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tuolla puolen. Acta Universitatis Lapponiensis 13.

Norman, Karin (2000), Phoning the field. Meaning of place and involvement in fieldwork ‘at home’. Teoksessa Constructing the Field. Ethnographic Fieldwork in the Contemporary World. Ed. Vered Amit. Routledge, London.

Okely, Judith (1992), Anthropology and Autobiography: Participatory Experience and Embodied Knowledge. Teoksessa Anthropology and Autobiography. Eds. Judith Okely & Helen Callaway. Routledge, London.

Okkonen, Katja (2001), "Mie luen ne kannesta kanteen". Olé-lehti ja Espanjan Sanomat espanjansuomalaisten identiteettien luojina siirtolaislehden ja erikoisaikakauslehden välimaastossa. Tiedotusopin pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.

O’Reilly, Karen (2000), The British on the Costa del Sol. Transnational identities and local communities. Routledge, London.

Paananen, Seppo (1999), Suomalaisuuden armoilla. Ulkomaalaisten työntekijöiden luokittelu. Tilastokeskus, tutkimuksia 228. Tilastokeskus, Helsinki.

Peltola, Olavi (1997), Dios le guarde. Aurinkorannikon suomalaiset. Grafias Urania, S.A. Mįlaga.

Peltonen, Matti (1999), Mikrohistoriasta. Hanki ja jää, Gaudeamus, Helsinki.

Pink, Sarah (2000), ‘Informants’ who come ‘home’. Teoksessa Constructing the Field. Ethnographic Fieldwork in the Contemporary World. Ed. Verde Amit. Routledge, London.

Pirhonen, Pentti (1986), Kovaa peliä Los Pacosissa. Karisto, Hämeenlinna.

Pitt-Rivers, Julian A. (1971/1954), The people of the sierra. The Chicago University Press, London.

Plummer, Ken (2001), Documents of life. An invitation to a critical humanism. Sage, London.

Roivainen, Irene (1999), Sokeripala metsän keskellä. Lähiö sanomalehden konstruktiona. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 1999:2. Helsingin kaupungin tietokeskus.

Rostila, Ilmari (1997), Keskustelu sosiaaliluukulla. Sosiaalityön arki sosiaalitoimiston toimeentulokeskusteluissa. Acta Universitatis Tamperensis 547, Tampere.

Saastamoinen, Jenni (2003), “Muuttolinnut” – Elämää kahden kulttuurin välillä. Espanjaan suuntautuvan kausisiirtolaisuuden tarkastelua. Lapin yliopisto, sosiaalityön pro gradu -tutkielma.

Siponen, Anne (1999), “Ei minulle voi käydä näin!” Tutkimus astmaatikkojen sairastamisesta. Acta Universitatis Tamperensis 707, Tampere.

Suojanen, Päivikki (1997), Työkaluna tutkijan persoona. Teoksessa Kaukaa haettua. Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä. Toimittaneet Anna Maria Viljanen ja Minna Lahti. Suomen Antropologinen Seura, Vammala.

Törrönen, Maritta (1999), Lasten arki laitoksessa. Elämistila lastenkodissa ja sairaalassa. Yliopistopaino, Helsinki.

Vepsäläinen, Erkki J. (1998), Ihmisiä rannalla. Tarinoita suomalaisten veijareiden seikkailuista Iberian rantamailla ja vähän muuallakin. Escritores Finlandeses, Mįlaga.

Vesterinen, Ilmari (1999), Mitä kulttuuriantropologia on? Teoksessa Kulttuurin muuttuvat kasvot. Johdatusta etnologiatieteisiin. Toimittaneet Bo Lönnqvist, Elina Kiuru ja Eeva Uusitalo. (Tietolipas 155.) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Virokannas, Elina (2003), Tiedon tuottaminen ja yllättävät käänteet huumehoitoyksikön nuorten haastattelussa. Nuorisotutkimus 21, 3, 18-31.

Waldron, Jacqueline (1996), Insiders and Outsiders. Paradise and Reality in Mallorca. Bergham Books, Providence, RI.