Kotisivulle

Homepage

Curriculum Vitae

Research

Teaching

Exam results

Publications

Unpublished texts
 
 
 
 
 

Kirjoituksia uskosta ja johtamisesta.

Jari Jolkkonen, Kari Kopperi, Simo Peura (toim): Näky suomalaisesta hyvästä. Piispa Eero Huovisen juhlakirja. WSOY 2004

 (Diakonia 2.2005, 41-43)

Eero Huovinen liittyy minulle nykyään erottamattomasti Aasian hyökyaalto-katastrofiin. Hänen rauhalliset, mutta empaattiset esiintymisensä toivat katastrofin konkreettisesti olemassa olevaksi – toisaalta minuun vaikuttivat syvästi hänen rehelliset kuvauksensa siitä, miten hän pappina tunsi itsensä melko tarpeettomaksi ja avuttomaksi kokeneiden avustustyöntekijöiden keskellä, kunnes hän löysi oman paikkansa mm. lasten auttajana. Siis piispa todella paimenena, sanan alkuperäisessä mielessä. Olen ymmärtänyt että tämä kokemus oli hänelle raskas.

Eero Huovisen 60-vuotisjuhlakirjassa ihminen Eero Huovinen pilkahtelee vain harvoin. Suurin osa kirjoittajista kirjoittaa yleisemmistä teemoista ja kuvittelisin että Eero Huoviselle melko etäisistäkin kysymyksistä. Silti kokonaisuudessa on jotain huovismaista ja monet aiheet ovat kiinnostavia. Kirjoittajat ovat, niin kuin takakansiteksti toteaa, yhteiskunnan, kirkkojen, oikeuslaitoksen, median ja liike-elämän huipulta, Pekka Ala-Pietilä, Pekka Hallberg, Harri Holkeri, Kalevi Kivistö, Paavo Nikula, Jukka Paarma,  Eva-Riitta Siitonen,Vappu Taipale, Matti Vanhanen  (myös kolme yliopistollista huippunimeä löytyy: Simo Knuuttila, Lea Pulkkinen, Aatto Prihti). Tekstit ovat tasoltaan vaihtelevia ja jotkut selvästikin melko muodollisia (tämähän on juhlakirjojen ongelma), mutta suurin osa on todella paneutunut aiheeseensa. Silti voi kysyä, onko otsikko täysin kohdallaan, kun johtamiskysymykset ottavat aika ison osan kokonaisuudesta.

On myös pakko todeta, että en ehkä ole kaikkein soveliain kirjan arvioija juuri Diakonia-lehdessä (mutta kun pyydettiin, en osannut kieltäytyä, varsinkin kun kirjoittajien joukossa oli varsin kiintoisia nimiä): kirkosta heti 18-vuotiaana eronnut, kaikki neljä lastani kastamattomia pakanoita, suhteeni uskontoon lähinnä verrattavissa Kari Enqvistin ja Esko Valtaojan näkemyksiin.

Toisin sanoen kosmologia ja evoluutio ovat osoittaneet jonkinlaisen ”älykkään suunnittelun” (jumalan salanimi kvasitieteellisessä evoluutiokritiikissä) mahdottomuuden ja melko suurella todennäköisyydellä antaneet selityksen elämän synnylle. Se, että kantilaisessa mielessä ”uskolle pitää jättää tilaa” on nähdäkseni tarpeetonta: tiede tulee vähitellen antamaan järjellisiä selityksiä useimmille tällä hetkellä vielä selittämättömille asioille. Usko ja luottamus ovat minulle ihmissuhdekysymyksiä ja itse asiassa juuri suomalaisen hyvän keskeisiä ainesosia. Se että voi uskoa siihen mitä aivan tuntematonkin kanssaihminen minulle kertoo, ja luottaa siihen että hän on toiminut ja tulee toimimaan sanomansa mukaan on minulle suomalaisen yhteiskunnan keskeinen etu, jota valitettavasti erilaiset tiedon suhteellisuutta ja epäluottamusta korostavat teoriat nakertavat. Rehellisyys, luotettavuus, avoimuus, toisten huomioon ottaminen ovat suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin kaikkein keskeisimpiä hyviä. Siis aivan arkinen usko ja luottamus kanssaihmisiin on suomalainen hyvä par excellence.

Nämä tulevat myös esiin ”Näky suomalaisesta hyvästä” kirjassa, mutta voisivat korostua vahvemminkin. Varsinkin kun se kuva, minkä itse Eero Huovisesta olen saanut vuodenvaihteen haastattelujen jälkeen on, että juuri nämä asiat ovat hänen vahvoja puoliaan.

Uskonnot ovat inhimillinen universaali: kaikissa ihmisyhteiskunnissa on jonkinlaisia uskontoja. On siis luontevaa olettaa, että uskonto on syntynyt evoluution myötä, inhimillisenä ominaisuutena. Evoluutiotutkijat pohtivat lähinnä sitä, onko kysymyksessä suoranainen adaptaatio, sopeuma (joka on siis parantanut ihmisen lisääntymismenestystä) vai jonkun muun sopeuman sivutuote. Edellisessä tapauksessa selitys uskonnon synnylle olisi se, että uskonnolla on ryhmän kannalta suoraan positiivisia vaikutuksia: yhteiset uskomukset lisäävät positiivisia tuntemuksia, yhteisyyttä, yksilöiden menestystä ja lisääntymistä.  Jälkimmäisessä tapauksessa taas uskonnon synty liittyy erilaisiin inhimillisiin ominaisuuksiin, joista ihmiselle on eloonjäämisen ja lisääntymisen kannalta hyötyä, esimerkiksi kuolemanpelko, olentojen havaitseminen ns. tyhjästä (esim. pilven näkemisestä muuna kuin pilvenä on monesti hyötyä vaaran ennakoinnin kannalta, kun pystyy hyvin pienestä merkistä muodostamaan kokonaiskuvan), taipumus erottaa omat ja vieraat, luottamus ja epäluottamus jne. Itse kallistuisin jälkimmäiselle kannalle: jokaisella ihmisellä on ominaisuuksia, jotka tekevät hänet alttiiksi uskonnollisille kokemuksille. Kun lukee kirjaa jossa keskeisenä teemana on usko ja kirkon merkitys yhteiskunnassa, niin tällaiset kysymyksenasettelut ovat myös kiintoisia. Loppujen lopuksi varsinaisesta uskosta ei kirjassa kylläkään paljoa jälkiä näy. Tämä on hyvin kulttuurista uskoa.

Haluaisin myös kommentoida tätä suuriin ikäluokkiin liittyvää ongelmaa eli juhlakirja-inflaatiota. Itse olen tähän menneessä kirjoittanut kohtuullisen moneen juhlakirjaan, ja onnitellut moninkertaista määrää juhlittavia. Kuitenkin todellinen vyöry on vasta tulossa: Eero Huovinen ei edes vielä kuulu varsinaisesti suuriin ikäluokkiin, joiden alku on täsmällisesti määritelty vasta elokuuhun 1945.  Kohta hukumme juhlakirjoihin, ellei jotain vaihtoehtoja keksitä (siis on odotettavissa todellinen juhlakirjojen hyökyaalto jos tällainen makaaberi vertaus sallitaan). Todellisuudessa käy kai niin, että juhlakirjojen tilalle tulee jotain muita vaihtoehtoja. Silti tämä on mielenkiintoinen ilmiö: samoin kuin väitöskirjat ovat arkipäiväistyneet, niin on myös ennen harvinaisista juhlakirjoista tullut kovin tavanomaisia. Todella hyviä juhlakirjoja alkaa olla harvassa, jo siitäkin syystä, että samat kirjoittajat ovat mukana yhä useammissa kirjoissa.

Kun kirjoittajia on 27, kaikkia ei voi mainita.

Aloitan Kalevi Kivistöstä. Hän kirjoittaa havainnollisesti ja erittäin selkeästi ”humanitaarisesta imperatiivista” esimerkkinään Punaisen ristin auttamistyö maailmalla. Artikkeli on myös äärimmäisen ajankohtainen, sillä Aasian hyökyaaltokatastrofissa saavutettiin taas uusi yksittäisen kohteen keräysennätys (Kivistö mainitsee että edellinen tapahtui Kosovon kriisin yhteydessä, josta media kertoi laajasti, niin kuin nyt tsunamin jälkiseurauksista).  Miksi ihmiset ovat niin herkkiä auttamaan joissakin tapauksissa mutta eivät toisissa?  Kivistön esimerkkeinä ovat erilaiset Afrikan katastrofit, joiden yhteydessä ihmisten auttamishalu ei herää yhtään niin herkästi. Kivistö kehittelee lopuksi yleisiä toimintasääntöjä, joihin tutustuminen olisi ollut hyödyksi Aasian katastrofissakin.

Mutta onko sittenkään kyseessä auttamisen tai humanitaarinen imperatiivi? Tällähän viitataan siihen Kantilta peräisin olevaan ajatukseen että olisi olemassa tiettyjä moraalisia valintoja joilla ei ole eikä saa olla muuta kuin puhtaasti moraalisia perusteita. Jos autan saadakseni hyvän mielen tai koska toivon että autettavat vuorostaan auttaisivat minua, en auta puhtaasti. Jos autan, koska tiedän että minun pitää auttaa, noudatan imperatiivia (filosofit voivat tästä saivarrella pari sataa sivua). Onko siis tällainen auttaminen ”parempaa” kuin se auttaminen jota ihmiset yleensä harjoittavat ja josta Kivistökin puhuu? Vastaus on ei.  Filosofien ongelma on se, että kun filosofia syntyi, niin se saattoi vapaasti pohtia kaikkia ongelmia, koska millekään ei ollut selvää vastausta. Nykyään tilanne on toinen. Filosofeilla on toki edelleen erittäin paljon ongelmia, joita he voisivat vapaasti pohtia, mutta esimerkiksi auttamisen imperatiivi ei ole sellainen.  Auttamisella on nimittäin hyvin selkeät inhimilliset lainalaisuudet ja muun muassa sille, miksi olemme valmiimpia auttamaan tsunamin uhreja kuin Afrikan lapsia, on olemassa hyvin selvät syyt. Evoluutiossa auttaminen on alkanut lähisukulaisten ja pienyhteisön auttamisen yhteistyöstä. Mutta ihmiselle on myös hyödyllistä auttaa ketä tahansa, sillä edellytyksellä että tämä on vuorostaan valmis auttamaan auttajaansa. Tämä on kuuluisa ”Tit for tat”, maksa samalla mitalla - periaate: auta aina kaikkia ensimmäisellä kerralla, mutta jos et saa vastavuoroisesti apua niin lopeta auttaminen. Maailmanlaajuisesti tit for tat tarkoittaa, että voimme olla kaikki melko varmoja siitä, että meitä autettaisiin jos joutuisimme samaan tilanteeseen kuin ne joita olemme valmiimpia auttamaan. Tämä ei ole suinkaan, niin kuin filosofit yleisesti ajattelevat, moraalista korruptiota, vaan mitä puhtainta universaalia inhimillisyyttä.

Kivistön hahmottamat humanitaarisen auttamisen periaatteet ovat aivan toista maata. Ne nojautuvat ennen kaikkea sille ajatukselle, että Punaisen Ristin kaltainen organisaatio joka haluaa auttaa kaikkia kaikkialla tekemättä eroa, uskonnon, rodun tai kansallisuuden välillä, ei voi toimia ihmisten evolutiivisten auttamisperiaatteiden mukaisesti. Sen täytyy päinvastoin kyetä vakuuttamaan kaikki siitä että näin ei tule tapahtumaan. Jos se epäonnistuu, niin se ei voi toimia. Tässä näkisin vähän myös hyvän piispan dilemman: juuri se että piispa on valmis auttamaan ketä tahansa, tekee hänestä silmissämme hyvän: jos hän olisi valmis auttamaan vain oman uskontokuntaansa kuuluvaa tai vain omilla ehdoillaan, niin emme pitäisi häntä ollenkaan hyvänä ihmisenä, suorastaan päinvastoin.

Suuresti arvostamani Simo Knuuttila kirjoittaa myös auttamisesta ja altruismista lähtökohtanaan Senecan melko paradoksaalinen hyvien tekojen kirjanpito, joka ei ymmärtääkseni paljoakaan (käytännössä) eroa kantilaisesta kategorisesta imperatiivista. Siis auttaminen on todella hyvää vain jos se ei edellytä vastapalvelusta. Tai Senecan näkemyksen mukaan jos se edellyttää vain ystävyyden ketjua. Kuten edellä on väitetty, altruistinen auttaminen on kuitenkin keskeinen sopeuma, jonka avulla ihmiset (ja monet eläinlajit) parantavat eloonjäämisedellytyksiään. Tämä ajatus on kovin vieras filosofeille. Kiinnostavampi sen sijaan on Knuuttilan huomautus että pohjoismaisen hyvinvointivaltion idea näyttäisi olevan sukua spinozalaiselle ajatukselle köyhyyskysymyksen erottamisesta ystävyydestä ja ystävällisyydestä. Minä en pitäisi tätä vaikutussuhdetta niinkään mahdottomana: kyseessä on varsin järkevä ajatus ja on aivan selvää, että köyhyyden poistaminen Pohjoismaissa ei ole rakentunut ystävällisyyden ja jalomielisyyden varaan.

Kirkon diakoniatoiminta on sen sijaan altruistista auttamistoimintaa. Siinä autetaan ketä tahansa hädänalaista (tästä on juuri ilmestynyt mielenkiintoinen teos nimeltään Altruismi). Antti Lemmetyinen kertookin kiinnostavasti, miten diakoniatoimintaan on kohdistunut voimakasta kritiikkiä viime vuosina, erityisesti niin sanottuihin ruokapankkeihin. Kritiikki kohdistui siihen, että diakoniatoiminnalla päästettiin hyvinvointivaltio pälkähästä: kun Iiro Viinanen ja kumppanit olivat saaneet aikaan ”laihemman ja pahemman” hyvinvointivaltion ja samalla synnyttäneet tarpeen antaa ihmisille ruokaa ilman sen enempiä kysymyksiä, niin diakoniatoiminta siis poisti tarpeen korjata hyvinvointivaltion puutteet. Kuitenkin osittain diakonian tarve liittyi myös siihen, että oli ihmisiä, jotka eivät halunneet alistua sosiaalityön alentavaan ja naurettavan tarkkaan tulojen ja menojen syynäämiseen. Tässä suhteessa etuuksien parantaminen ei olisi vaikuttanut ruokapankkien tarpeeseen. Toisin sanoen, diakonia on olemassa myös hyvinvointivaltion kitkapaikkojen lieventämiseksi. Toki se merkitsee myös kritiikkiä juuri hyvinvointivaltion jäykkyyttä ja järjetöntä pikkutarkkuutta vastaan. Jokaisen, joka on tutustunut toimeentulotukea koskeviin sääntöihin, on pakko myöntää, että hyvinvointivaltiossa on vikaa. Toisaalta toimeentulotuen hakeminen on todella tehty niin ikäväksi, että sen hakeminen merkitsee jo aikamoista oman ihmisarvon mitätöimisen hyväksymistä.

Timo Totron artikkeli ”Kyllin hyvä johtaja”, jossa hahmotellaan kleinilainen psykoanalyyttinen käsitys johtajuudesta on aikamoista modernia konsulttihömppää. Se on myös hyvä osoitus siitä miten jo sinänsä ongelmallisia psykoanalyyttisia näkemyksiä ei pitäisi soveltaa. Hieman yksinkertaistaen Totro ottaa täysin vakavasti Melanie Kleinin uskomukset lapsen ja äidin ristiriitaisesta suhteesta minkä jälkeen hän siirtää ne lähes yksi yhteen työyhteisöön. Kuitenkaan ongelmana jälkimmäisessä tapauksessa ei ole lapsesta asti muodostunut kieroutunut suhde, jossa elämä jakautuu hyviin ja pahoihin voimiin. Muutenkin Totron tulkinnat ovat hämmentävän suoraviivaista psykokäsitteiden avulla ”selittämistä” , jossa nämä käsitteet eivät nähdäkseni tuo mitään uutta itse ilmiöihin. Artikkeli päättyykin johdonmukaisesti fraktaalien ja kompleksiteetin, geenisysteemien ja synapsien kaoottiseen kaaokseen. Matti Vanhasen täytyy tuntea tiettyä hämmennystä havaitessaan että hänen Koskela ja Rokka johtamispohdiskelunsa on pistetty suoraan Totron leijailevien johtajuusnäkemysten jälkeen. Kontrasti on häkellyttävä.

Lea Pulkkinen tarjoaa aikamoisia madonlukuja nyky-yhteiskunnan lapsuudesta.  Lapsia uhkaavat erilaiset vaarat ja uudenlaiset avuttomuudet: ei ole omaatuntoa, ei ole kykyä arvioida miten pukeutua, ei haluta auttaa, ahdistus ja epävarmuus omasta identiteetistä lisääntyy.  Pulkkisella on väitteisiinsä aineistoa, mm. hienoja seurantatutkimuksia. Silti aika paljon hänen näkemyksistään perustuu enemmänkin käytännön havaintoihin nykyelämästä.  Toisaalta Pulkkisen kuvaamat riskitekijät ovat kuitenkin melko pieniä riskejä. Kyberseksi tai interaktiiviset seksipalvelut, pornografia, katukuvan erotisoituminen, väkivaltaiset pelit, ovat nähdäkseni kuitenkin melko marginaalisia nuoriso- ja erityisesti lapsiongelmia. Työttömyyteen, slummiutumiseen, alkoholin halpenemiseen, huumeiden leviämiseen ja koulunkäynnin kokonaan lopettamiseen verrattuna nämä ovat aika pieniä kysymyksiä. Suomessa tulee olemaan melko suuri kokonaan yhteiskunnasta pudonneiden nuorten joukko. Heihin eivät koulun pukeutumisohjeet tai rippikoulun aikaistaminen pure.  

Lopuksi haluan mainita Pekka Hallbergin katsauksen oikeusvaltion perusteisiin. Se on vankkaa tekstiä, jonka perustana on kirjoittajan väitöskirja aiheesta. Hallberg aloittaa komealla Huovis-sitaatilla: ”jos oikeuden ja kohtuuden sijasta päähuomio keskittyy kirjaimelliseen säädösuskollisuuteen, oikeus ja todellisuus saattavat irrota toisistaan. Kirjain alkaa hallita, oikeus ja todellisuus unohtuvat” Mielessäni on parikin tuoretta tapausta, joissa juuri näin huonosti on päässyt käymään.  Mutta periaate on silti ehdottomasti toistamisen arvoinen. Meikäläisellä oikeusjärjestelmällä on se kummallinen ominaisuus, että lait eivät sittenkään ole samanlaisia: jotkut lait on tarkoitettu noudatettaviksi ja jotkut eivät. Perustuslain tueksi on nyttemmin jopa annettu säädös jonka mukaan tuomioistuimien tulee ottaa huomioon perustuslaki, jos laki on sen kanssa ristiriidassa. Vaikkapa nykyisen perustuslain 9 pykälä on niin muotoiltu, että se olisi asetettava etusijalle pohdittaessa vaikkapa työttömän peruspäivärahan nykyistä tasoa, joka on alle toimeentulominiminä pidettävän toimeentulotuen. Mutta ei taida olla toivoa siitä, että asia perustuslain avulla korjaantuisi.

Monissa kirjoituksissa esitetään erilaisia toivomuksia kirkon suhteen. Minäkin esitän yhden: kirkko voisi iskeä nyrkkiä pöytään tämän kaltaisissa isoissa asioissa joissa suomalainen laillisuusvalvonta ei toimi. Ainakin silloin kun kyse on eettisesti ja inhimillisesti keskeisistä asioista.

J P Roos