|
. |
J P Roos
EU:n nousu ja tuho
(teoksessa Thomas Wallgren (toim): Kansallisvaltiosta liittovaltioon?
Like Helsinki 2002)
Euroopan Unioni on tarkoitettu pysyväksi, kuten eräät aikaisemmatkin ikuiset, peruuttamattomat tai tuhatvuotiset liittoutumat. Rooman tai Maastrichtin sopimuksessa ei ole edes pykäliä siitä, miten eroaminen tai lakkauttaminen voisi tapahtua (vain maininta että sopimus on tehty ilman aikarajaa). Rahaliitto EMU on samoin peruuttamaton: kun Suomi luopuu markoista niin niihin ei enää ole paluuta. Vanhat setelit tullaan hävittämään. Tämä on julkisuudessa toistettu peruslinja, josta viime aikoina on kuitenkin ollut tiettyjä poikkeamia: mm. presidentti Halonen on toivonut jäsenmaille myös mahdollisuutta osittaiseen tai kokonaan irrottautumiseen unionista. Rahaunionin suhteenhan tilanne on erityisen epävarma: maailmassa ei ole vielä yhtään rahaliittoa joka olisi toiminut kovin pitkään, eikä varsinkaan niin kovilla ehdoilla mitä EMU jäseniltään vaatii. (Esimerkiksi “latinalainen” rahaliitto Etelä-Euroopassa 1800-luvun puolessavälissä. Se hajosi yksinkertaisesti niin että eri maissa painettua “samaa” rahaa ryhdyttiin kohtelemaan eri tavoin. Italiassa oli päästetty painokoneet valloilleen kun taas Ranskassa noudatettiin tiukan rahan politiikkaa joten asia oli sitä myöten selvä. Näin saattaa käydä euronkin suhteen. Varsinkin kun on ilmeistä, että Italiassa tai Kreikassa ei kuitenkaan kyetä noudattamaan vaadittua budjettikuria). Realistiset poliitikot ovat myös ottaneet huomioon senkin mahdollisuuden
että EU ei pysy koossa ja ennen kaikkea että rahaunioni hajoaa.
Mitään muuta selitystä ei voi löytää sille
että Suomen Pankin toiminnan laajentamiselle ja aseman lujittamiselle
ei aseteta esteitä. Tai että poliitikot saavat miehittää
edelleen johtajanpaikat. Nykyisellään Suomen Pankki on tavallaan
“turha” instituutio, siinä missä Stakes tai Opetushallitus tai
muut entiset keskusvirastot, joilla ei ole valtaa eikä ohjausmahdollisuuksia.
Toki niillä on meikäläisille akateemisille tutkijoille merkittävä
työllistämisvaikutus, mutta olisihan parempi että työ
olisi myös yhteiskunnallisesti hyödyllistä. Tai ehkä
tämä on hieman väärä muotoilu: toki Suomen Pankissa
niin kuin Stakesissakin tehdään yhteiskunnallisesti hyödyllistä
työtä, mutta aivan väärän nimikkeen alla. Stakes
kuuluisi osittain yliopistoihin, osittain sillä pitäisi olla
valvonta- ja koordinointitehtäviä. Esimerkiksi sosiaalipalveluiden
laatu on jäänyt viime aikoina enemmän kuin hiukan hunningolle.
Suomen Pankissa suoritetaan merkittävää tutkimus- ja seurantatyötä,
jolla ei ole mitään tekemistä Suomen Pankin tehtävien
kanssa. Miksi esimerkiksi Itä-Eurooppaa koskeva taloustutkimus
on sijoitettu Suomen Pankkiin, eikä esim. Helsingin yliopistoon (minulle
on kerrottu että yksi syy on se, että näin on sovittu Euroopan
keskuspankin työnjaon pohjalta)? Jos Suomen Pankki tukisi yliopistotutkimusta
niin se saisi saman tutkimustiedon merkittävästi halvemmalla.
EU:n parlamentti on nykyisellään demokratian irvikuva. Siellä edustavat maitaan henkilöt joita viitsii äänestää vain kaikkein intomielisin EU-väki ja jotkut tiukimmat vastustajat. Parlamentti nimitys on sitä paitsi suuresti harhaanjohtava, jos parlamentilla tarkoitetaan ylintä valtaa käyttävää kansan (kansojen) edustuslaitosta. Nythän parlamentin valta on kovin rajallinen ja tuskin Euroopan kansakunnat sille vapaaehtoisesti kovin paljoa enempää valtaa luovuttavatkaan, vaikka tätäkin vaihtoehtoa on tarjottu. EU komissio taas on oman maansa politiikasta irrottautuneiden entisten poliitikkojen johtama hallintoelin, joka pyrkii ottamaan itselleen niin paljon valtaa kuin vain EU maiden hallitukset ja eduskunnat ovat valmiit sille luovuttamaan - ja enemmänkin. Tämä luovuttaminen voi näet tapahtua hyvinkin huomaamattomasti, kun johonkin sopimuspykälään lipsahtaa vähänkin epätarkka muotoilu. Sama koskee vaikkapa tapaa, jolla EU:n sopimukseen salakuljetetaan asioita, joita ne oikeastaan alunperin kieltävät. Sosiaalipolitiikan uittaminen EU:n enemmistöpäätöksenteon alaiseksi on hyvä esimerkki. (vrt Matti Karin kirjoitus tässä kirjassa, tai Pakaslahti 2001) vaikka asia sinänsä olisi kuinka hyvä. Mutta tärkeintä on huomata, että ne (kuten esimerkiksi Paavo Lipponen) jotka vetoavat komissioon pienten jäsenmaiden etujen puolustajana, vetoavat siis puhtaaseen byrokraattiseen elimeen joka ei ole poliittisessa vastuussa kenellekään toiminnastaan. Sillä ei ole edes sellaista vähäistä demokraattista legitimiteettiä joka parlamentilla on. EU:n perustuslakia koskeva järkevämpi keskustelu (mm. Habermas 2000) myöntää parlamentin vähäisen merkityksen EU:n demokraattisen legitimiteetin kannalta ja lähtee komission vallan vähentämisestä ja kansallisten parlamenttien aseman korostamisesta (Habermas puhuu kansakuntien neuvostosta, joka korvaisi ministerineuvoston). Silti näissäkään kaavailuissa, joissa lähtökohtana on amerikkalaisen liittovaltiomallin eurooppalainen versio, ei vastata olennaiseen kysymykseen: voiko tällainen rakennelma muodostua pysyväksi tilanteessa jossa sisäiset ristiriidat ovat merkittävästi suuremmat kuin Yhdysvalloissa koskaan ja eurooppalaista patriotismia ei ole. Yksi huomattava poikkeus EU:n hajoamattomuusdogmista on Risto Isomäen kirja Kohti vuotta 1929? jossa arvioidaan EU:n hajoaminen todennäköisimmäksi mahdollisuudeksi ja hahmotellaan tämän lisäksi kaksi muuta skenaariota: yksi jossa EU:sta tulee sotilasliittoutuma ja toinen jossa se muuttuu löyhäksi valtioiden yhteenliittymäksi jolla on pitkälle muodollinen asema. Suomen kannalta viimeksi mainittu vaihtoehto olisi toki riskittömin; hajoaminen aiheuttaisi meille suuria siirtymäkauden ongelmia kuten Neuvostoliiton hajoaminen ja sotilasliittoutuman toteutuminen vaatisi kohtuullista pakottamista Suomessa. Mielenkiintoista kyllä EU:n komissiolla on itsellään oma tulevaisuusryhmä nimeltään EU Forward Studies Unit, joka sekin on esittänyt melkoisen raflaavia tulevaisuudenkuvia (ks Pakaslahti 2001) Tulevaisuusyksikkö esittää seuraavat viisi skenaariota: Voittoisat markkinat, “Sata kukkaa”, Jaettu vastuu, Luova yhteiskunta ja Rauhattomat naapurit. Todettakoon että komission skenaarioissa ei ole mukana EU:n purkautumista tai täydellistä liittotasavaltaa. Voittoisat markkinat skenaariossa Eurooppa seuraa Yhdysvaltoja ja vapauttaa markkinat sääntelystä ja hyvinvointivaltion kahleista jolloin syntyy uusi työssä olevien köyhien luokka. epätasa-arvoisuus lisääntyy, veroja alennetaan eli “muurahaiset lopettavat heinäsirkkojen ruokinnan”. Tässä mallissa myös EU:n poliittinen integraatio saa jäädä taloudellisen varjoon. Toimivat sisämarkkinat ovat prioriteetti ja muulta osin EU:n kunnianhimoiset tavoitteet jäävät paperille. Täytyy todeta että tämä uusliberalismia korostava ja poliittista integraatiota vähättelevä skenaario on huomattavan ristiriitainen, sillä on selvää, että hyvinvointivaltion purkaminen kautta koko EU:n vaatii melkoisen kovia poliittisia toimenpiteitä, joita ei voida toteuttaa ilman yhteisiä päätöksiä. Lienee myös todennäköistä, että tämä kehitys lisää äärioikeistolaista ja rasistista toimintaa ja saattaa viime kädessä johtaa myös vankiloiden, rajavalvonnan ja syrjinnän voimakkaaseen lisääntymiseen. On melko kummallista, että markkinoiden kuvitellaan olevan lähes täysin riippumattomia muusta politiikasta. “Sata kukkaa” on edelliselle rinnakkainen, kansalaisten Eurooppaan, ruohonjuuriliikkeisiin ja kansalaisyhteiskuntaan perustuva skenaario. siinä EU jää poliittiseksi kääpiöksi, koska kansalaisjärjestöt estävät sen kehityksen. EU kääntyy sisäänpäin ja laajenemisprosessi pysähtyy. Itä-Eurooppa vajoaa syvään taloudelliseen ja demokraattiseen kriisiin. Harmaa talous ja kaikenlaiset pien”osuustoiminnalliset” ratkaisut lisääntyvät. EU on toiminnassa paperilla, mutta käytännössä erilaatuinen “luova kirjanpito” korvaa varsinaisen koordinoinnin. Tässä skenaariossa arvioidaan että kaksi pohjoismaata eroaa EU:sta koska katsovat että EU on itse asiassa enää vain mafiatyyppistä integraatiota (näistä tuskin kumpikaan on Suomi, ellei poliittinen tilanne meillä muutu, joten arvailujen varaa ei paljon jää: Ruotsi ja Tanska siiis lähtevät). Kolmas skenaario “jaettu vastuu” on eräänlainen “welfare mix” malli. Siinä julkinen sektori työskentelee yhdessä yritysten, yhteiskunnallisten liikkeiden, järjestöjen kanssa ja EU:n tasolla tämä merkitsee, että subsidiariteetti eli läheisyysperiaatteen mukaisesti kaikki toimii mahdollisimman hajakeskitetysti, avoimesti ja eri tasojen välistä yhteistyötä korostaen. Sosiaaliset aspekti ovat keskeisiä, ratkaisut tehdään enemmistöpäätöksillä, Euroopan tuomioistuin ratkaisee subsidiariteetin keskeiset ongelmat, kansalaisyhteiskunta muodostaa yhdistyneen Euroopan selkärangan. Se eroaa neljännestä skenaariosta, “Luovasta yhteiskunnasta” siinä, että tässä versiossa reformeja edeltää massiivinen protesti ja aivan uudenlainen Euroopan yhteisö, joka perustuu vihreisiin arvoihin ympäristön suojeluun, vanhusten arvostukseen jne. Verotus yhtenäistetään siten että kansainvälinen keinottelu muuttuu kannattamattomaksi, työelämää säännellään ja kehitetään työaikojen. sapattivuosien yms. suhteen Euroopan yhteisöstä muodostuu ennen kaikkea sosiaalinen yhteisö, jonka taloudellinen asema ja kilpailukyky ei ole parhaita mahdollisia. Toisaalta hyvän koulutuksen ja palvelujärjestelmän ansiosta tilanne on se, että yhteiskunta on luova ja kehittyvä, ei stagnoituva. Mutta mitään kovin pitkällevievää poliittista integraatiota ei toteudu ja EU kääntyy sisään päin. Viimeinen skenaario on nimeltään “rauhattomat naapurit” ja kuten nimikin kertoo, EU:lla on tässä paljon ulkoisia ongelmia ja turvallisuus muodostuu keskeiseksi teemaksi. Unionin ulkorajat ovat tarkkaan vartioituja, maahanmuutto on kontrolloitua, kaikenlainen konservatismi vallitsee. EU ei ole kovin houkutteleva tai dynaaminen mutta sen sijaan suhteellisen turvallinen niille jotka ovat sen sisäpuolella. Kuten sanottu, yksikään näistä skenaarioista ei
oleta EU:n tai rahaliiton hajoavan lopullisesti, mutta on selvää,
että ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän pessimistisiä
vaihtoehtoja suhteessa siihen yhteiseen tavoitteeseen, että EU:n poliittinen,
taloudellinen ja sosiaalinen integraatio etenee kohti suurta Euroopan liittotasavaltaa
johon kuuluvat kaikki Euroopan maat Venäjää lukuun ottamatta.
Entä jos EU hajoaa?
Seuraavassa pyrin kehittämään kuvitteellisen skenaarion siitä miten pahimmassa mahdollisessa tapauksessa EU:n hajoaminen tapahtuu. Oletamme että ajankohta on siinä 2010-2015. Hajoaminen on mahdollista jo aikaisemminkin, mutta pahimmassa mahdollisessa skenaariossa EU:ta on pidetty väkisin hengissä pitkään huolimatta sen sisäisestä hajoamiskehityksestä. Seuraukset ovat silloin vakavampia. Oletamme tässä vaiheessa että EU:ssa on 10-12 uutta jäsentä entisten 15 lisäksi, että EU:lla on kohtalaisen pitkälle kehitetyt järjestysvoimat ja niitä koskevat sopimukset, että rahaliittoon kuuluu n 2/3 EU:n jäsenvaltioista, että Yhdysvaltain taloudellinen mahtiasema on horjumassa, mutta että se pitää tiukasti kiinni maailmanvaltahaaveistaan ja sotilaallisesta voimastaan johon se kuluttaa yhä enemmän varoja. Oletamme myös, että enemmistö EU:n jäsenistä kuuluu myös NATO:on ja on muutenkin suhteellisen riippuvaisia Yhdysvalloista. Poliittinen järjestelmä on rapautunut hitaasti, äänestysprosentit ovat siinä 20-30 luokkaa ja poliittinen eliitti on amerikkalaistyyppisesti erityisetujen ja yksityisrahoittajien armoilla. Kymmenen vuoden aikana talous on kulkenut vuorenhuippujen ja laaksojen välimaastossa. Luonnonvarojen niukentuminen, ympäristökriisit ja ilmasto-ongelmat ovat vähitellen kärjistyneet, mutta tämä on ollut niin vähittäistä, että edelleenkään ei ole jouduttu tekemään drastisia ratkaisuja ja edelleenkin löytyy riittävästi akateemisia mikkopaunioita ja jarlahlbeckeja jotka selittävät että mitään huolenaiheita ei ole, annetaan vain markkinoiden ratkaista. Vihreät puolueet ovat niin sulautuneet muuhun poliittiseen eliittiin, ettei niiltä riitä ympäristökysymyksiin mitään todellista kiinnostusta. Osa vihreistä on siirtynyt ydinvoiman kannattajiksi (puhdas, riskitön energiamuoto joka auttaa meitä toteuttamaan Kioton sopimuksen). EU itsessään on jakautunut useisiin eri ryhmäkuntiin ja sen hallinto natisee liitoksissaan. Byrokratia on mennyt vain huonommaksi kun uusista jäsenmaista tulleet valmiiksi korruptoituneet virkamiehet ovat päässeet erilaisiin asemiin, taistelu parlamentin, komission ja hallitusten välillä jatkuu ja kukaan ei ole loppujen lopuksi perillä siitä, mitkä säännökset oikein ovat voimassa. EU:n tuomioistuin on menettänyt arvovaltansa eikä senkään päätöksillä ole enää merkitystä, koska sanktioita ei juuri ole. Sen päätökset ovat myös enemmän tai vähemmän ristiriitaisia. EU:n ylläpitämistä puolustavat kuitenkin mahtavat voimat:
inertia, eliitin poliittiset intressit, mahdollisuus hyödyntää
erilaisia ristiriitoja ja syyttää Brysseliä omista ongelmista
tai virheistä, halu säilyttää yhteinen raha (jonka
romahdusta voi hyvin pitää lopun alkuna tai suorastaan jo EU:n
loppuna). Näin EU jatkaa olemassaoloaan huolimatta siitä että
siihen on kyllästytty jopa Italiassa, jonka poliittista kulttuuria
EU politiikka alkaakin yhä enemmän muistuttaa. Todetaan vain,
että EU:ssa näyttää toteutuvan aina “huonoimman yhteisen
politiikan” laki: EU:ssa toteutuu se poliittinen hallintamuoto joka vallitsee
EU:n huonoimmin toimivissa maissa, kuten Belgiassa ja Italiassa tai uusista
jäsenmaista Puolassa, ...
EU ei kykene tietenkään reagoimaan näihin ongelmiin vaan
vastaukset ovat samoja joilla reagoitiin esimerkiksi polttoainehintojen
äkilliseen nousuun keväällä 2000.Tuolloinhan erilaiset
selitykset ja väistelyt rikastivat keskustelua: Englannin pääministeri
selitti, että hän on valmis keskustelemaan mutta ei alistu kiristyksen
ja uhkausten edessä, Suomen pääministeri selitti että
jos nyt annetaan periksi niin paljastuu että tämä olikin
vain öljyntuottajamaiden juoni hintojen korottamiseksi EU:n kustannuksella
jne. Yleisistä väistely-yrityksistä huolimatta joissakin
maissa levottomuus yltyy väkivaltaisuuksiin ja joukkomielenosoituksiin:
Ranskassa, Italiassa, Puolassa tällainen traditio on vahva..
Hallitukset joutuvat perääntymään ja hyväksymään
ratkaisuja jotka ovat ristiriidassa vallitsevan EU-lainsäädännön
kanssa. Tämän muuttamiseksi kutsutaan koolle hallitustenvälinen
kokous, joka ei kuitenkaan pääse asiasta yksimielisyyteen.
Hallitustenvälisen kokouksen epäonnistumisen jälkeisessä tilanteessa kaikki syyttävät toisiaan ja jotkut maat päättävät ryhtyä noudattamaan omaa linjaansa. Samalla ne toteuttavat valuuttauudistuksen jossa päättävät luopua hyväksymästä tiettyjen maiden euroja käypänä valuuttana oman maansa sisällä. Syntyy kahden ja useammanarvoisia euroja. Saksa päättää tässä tilanteessa palata markkaan, jolloin Pohjoismaat ja Englanti seuraavat perässä ja ottavat omat valuuttansa käyttöön (Pohjoismaat neuvottelevat yhteisestä valuutasta mutta eivät pääse sopimukseen). Epäreilulle kilpailulle halpaveromaista pannaan stoppi. Valuuttojen vapaita liikkeitä rajoitetaan tilapäisesti. Schengen-sopimus todetaan myös tässä tilanteessa ongelmalliseksi: kukin maa ryhtyy noudattamaan omaa rajavalvontaa.. Ongelma on se, että useimmat maat joutuvat tähän kehitykseen tilanteessa jossa niillä ei ole enää mitään liikkumavaraa. Ne joutuvat korottamaan korkojaan mielettömästi tai antamaan valuuttojen pudota todella alhaiselle tasolle. Suomessa, jossa on elätelty kuvitelmia uuden talouden tuomasta valta-asemasta, herääminen todellisuuteen on erityisen ankara.. Nokia on jo kauan sitten siirtynyt täysin ulkomaisiin käsiin ja harva enää muistakaan mistä se lähti liikkeelle. Pyrkimykset puolustaa valuutan arvoa ovat johtaneet kotimaisen tuotanto- ja palvelutoiminnan romahdukseen ja kaupan valtavaan epätasapainoon. Energiahintojen kohoaminen merkitsee samanaikaisesti että Suomessa joudutaan turvautumaan erittäin voimakkaisiin säästötoimiin, joihin ei ole mitenkään varauduttu. Uusi muuttoliike alkaa. Venäjä, joka on pysytellyt erossa EU:sta, eurosta ja NATO:sta
jonka talous on vahvasti kohentunut sen energiavarojen että edullisen
valuuttasuhteen ansiosta, onkin yhtäkkiä Euroopan uusi suurvalta
joka alkaa asettaa ehtojaan naapureilleen. Hajoavasta EU:sta ei ole vastusta.
Ja monissa tapauksissa yhteydenpito on ollut kovin vähäistä
ja nöyryyttävää.
Eurooppa muuttuu keskenään vihamielisten leirien ja kuppikuntien alueeksi. Euroopan pohjoiset maat Suomea lukuunottamatta voivat todeta tyydytyksellä että varovaisuus kannatti ja että pysyttäytyminen erossa eurosta on osoittautunut siunaukseksi. Suomi pyrkii uudelleen pohjoismaiseen yhteyteen, mutta siihen suhtaudutaan muiden pohjoismaiden taholta määrätyllä epäluulolla, koska tiedetään että kyse on vain pakon sanelemasta ratkaisusta. Suomen huonot suhteet Venäjään huolestuttavat myös naapureita. Saksa ja Ranska syyttelevät toisiaan EU:n karilleajautumisesta. Kumpikin kerää itselleen myötämielisiä maita eräänlaisiin sirpale-EU:ihin, Saksa Itävallan, Hollannin, Tshekin, Slovakian. Kroatian, Slovenian, Ranska Belgian, Italian, Espanjan, Portugalin, Kreikan, Romanian, Bulgarian. Maailmanlaajuiseen lamaan varaudutaan tullimuurein ja kaupan rajoituksin, jotka hetkellisesti tervehdyttävät kotimaista tuotantoa. Englanti irrottautuu yhä selvemmin EU:n piiristä ja kääntyy USA:an päin. Pohjoismaissa ollaan edelleen valitettavan hajallaan. Eesti, Latvia ja Liettua turvautuvat NATO:oon. EU:ta ei tarvitse suoranaisesti lopettaa, se vain lakkaa olemasta sanan varsinaisessa mielessä toimiva yhteisö. Symbolit jäävät henkiin vaikka euro häviääkin. Tietyt EU:n säännökset pysyvät, esimerkiksi. viisumivapaus, ainakin useimpien EU-maiden välillä.. EMU:n romahdus on taloudellisesti kaikkein pahin seurauksiltaan, koska se tapahtuu niin pitkällä viiveellä. Ne maat jotka joutuvat devalvoimaan dramaattisesti palaavat vanhaan itseään koskeneeseen todellisuuteen hetken huumauksen jälkeen. Suomelle tämä on erittäin vaikeaa koska kuvitelma vauraudesta on jo ehtinyt vakiintua. Joillekin käy hyvin kun niiden valuutta jota euron surkeat
jäsenet ovat painaneet raskaasti, alkaa nousta samalla kun niiden
tuotantopotentiaali on kohtalaisen hyvässä kunnossa. Suomi ei
kuulu näiden maiden joukkoon, sillä Nokian saaga on ohi ja puunjalostuksellakin
menee huonosti. Suomi saa taas havaita olevansa outo ja syrjäinen
maa Euroopan pohjoiskolkalla, yksin suuren naapurinsa kanssa. Kestää
kauan ennen kuin Suomi toipuu tästä kaikesta, niin kauan että
meillä on jo suorastaan suurvaltavieroitusoireita kun ihmiset muistelevat
aikaa jolloin Nokia oli maailman mahtavin matkapuhelinfirma ja Suomella
meni todella hyvin.
Viesti on yksinkertainen: missään maailmassa kiinteitä valuuttakursseja ei ole kyetty pitämään pakolla voimassa. Seuraukset ovat aina olleet erittäin vakavia. Mutta on toki toinen asia kun valuutat yksinkertaisesti hävitetään ja tilalle tulee kokonaan uusi valuutta isolle alueelle. Operaatio on niin kallis, että tarvitaan todella paljon että siitä luovuttaisiin. Toisin sanoen, luopumisen seuraukset ovat todella dramaattisia. Lopetus
Toteutuuko tämä skenaario? Panokset EU:n jonkinasteiseksi säilyttämiseksi ovat suuria. Euron ylläpitämiseen on myös kiinnitetty todella paljon resursseja, sekä symbolisia että reaalisia. On toki aivan toinen juttu jos eri maiden valuutat vain kiinnitettäisiin toisiinsa. Mutta silti on niin että jos hyvin erilaisissa maissa kehitys on hyvin erilaista, niin samanniminen valuutta ei välttämättä takaa sitä, että homma pysyy kasassa. Suurin osa tutkijoista on ilmeisesti optimisteja. Kuten vaikkapa Manuel Castells joka trilogiansa kolmannen osan uudessa painoksessa arvioi että eurooppalaista identiteettiä positiivisessa mielessä on hyvin vaikea luoda (sehän on aina syntynyt jotain “toista” vastaan, ja tämä toinen on kyllä syyskuun 11 tapahtumien jälkeen muuttunut varsin käsinkosketeltavaksi.) Castells (2000, 341). Mutta Castellsin mukaan Eurooppa tulee edustamaan aivan uudenlaisia struktuureja, verkostovaltiota ja tämä tekee kaikki arviot jotka perustuvat joko kansallisvaltion tai perinteisen liittovaltion malliin, ongelmalliseksi. Mutta Castells arvioi että tämän kehityksen hintana on ehdottomasti myös se että hyvinvointivaltiota on väistämättä supistettava. Tämä on amerikkalaisperäinen näkökulma Voin kertoa, että äskettäin Helsingissä järjestetyssä
sosiologikongressissa yksi asia josta oltiin yllättävän
yksimielisiä oli se, että pohjoismaisen mallin ottaminen EU:n
ja jopa koko Euroopan ihanteeksi, tavoitteeksi, tai malliksi olisi toivottavaa.
Tämä on erityisen yllättävää kun tietää
miten pohjoismaiset poliitikot eivät oikein osaa arvostaa pohjoismaista
mallia ja sen vaikutusta. Mutta näin suomalaisittain tilanne on hiukan
toinen myös siten. että on kyseenalaista olemmeko enää
oikeastaan mukana pohjoismaisessa mallissa (Kautto 2001) vai olemme liukuneet
EU-malliin. Joka tapauksessa on niin, että Euroopan eri osissa EU:ta
kannatetaan aivan eri syistä ja mitkään näistä
syistä eivät kuvaa kovin hyvin todellista tilannetta. Euroopan
unioni on utopia jota ne eivät halua jotka ovat sitä lähinnä
ja ne haluavat joille se on mahdottomuus.
Manuel Castells: The Information Age Vol III. End of Millennium. Second
Edition. Blackwell Publishers 2000
Back to beginning |