(ilmestyy Kansallisfilmografian 70-lukua koskevassa osassa)
1960-luku
on totuttu näkemään Suomessa suuren murroksen vuosikymmenenä.
Puhutaan mieluummin 60-lukulaisista kuin 70-lukulaisista, ja 70-luvun loppu
nähdäänkin jo täyden pysähdyksen aikana. Toisaalta
- ja tämä tulee olemaan oman tekstini näkökulma - 1970-luku
edusti ns. toisen tasavallan huippukautta, jolloin sen instituutiot olivat
voimissaan ja toisen tasavallan keskeiset tunnusmerkit oikeastaan muodostuivat
(ks. Alasuutari 1996).
On kuitenkin ilmeistä että
pikemminkin kuin kymmenlukuina Suomen sodanjälkeistä aikaa leimaavat
vuosikymmenien loppuvuosina tapahtuvat suuret mullistukset. Vuodet 1946,
47 ja 48 olivat suurten mullistusten aikoja, samoin 56-59 ja sitten itse
asiassa 60-luvun muutoskausi ajoittuu vahvimmin juuri 60-luvun loppuun
ja 70-luvun alkuun (tämä kaava on jatkunut edelleen: 1979 ympäristöliike
murtautui esiin ja 1988-91 oli merkittävä murrosvaihe). 60-luvun
lopulla oli lievä lama joka pani vauhtia maastamuuttoon: vuonna 1970
siirtyi itseasiassa eniten ihmisiä Ruotsiin, mutta myös palasi
joten nettomuutto oli vähäisempää kuin vuotta aikaisemmin.
Lähiörakentaminen oli 70-luvulla huipussaan:
rakennetuista asunnoista pääosa oli betonielementti kerrostaloja
joihin muutettiin lähinnä kaupunkien ahtaista vuokra-asunnoista,
omakotitalojen yläkerroista yms. Suuri muutto päättyi 1970-luvulla
- maaseudulta ei riittänyt enää väestöä ja
kaupunkien välinen muuttoliike ei ollut vielä alkanut. Ruotsista
alettiin palata Suomeen enemmän kuin sinne lähdettiin. 70-luvulla
eduskuntaan muodostui pysyvästi isohko oikeistoenemmistö (joka
tosin niin kauan kuin SMP oli voimissaan ei merkinnyt suurta käännettä
- vuosikymmenen alkua leimaa juuri SMPn hetkellinen tähdenlento.).
Ay-liike oli juuri yhdistynyt ja tulopoliittisten sopimusten kausi alkoi.
Poliittisesti merkittävin asia oli se, että
Urho Kekkosen valta alkoi hiipua ja vuosikymmenen lopulla rintamat järjestyivät
uutta presidentinvaalia ajatellen: toisaalta Koiviston, toisaalta Karjalaisen
ympärille.
Ulkopoliitiikassa kautta leimaa kulissien takainen kädenvääntö
Suomen puolueettomuudesta jota Neuvostoliitto pyrki hyllyttämään
yya-sopimuksen varjoon. Toinen merkittävä tapaus on ETYK jota
voi pitää Neuvostoliiton ensimmäisinä kuolinkelloina.
EEC-vapaakauppasopimus oli ensimmäinen suuri EU:sta käyty taistelu,
joka koetteli myös Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita.
Taloudellisesti vuosikymmen jakautuu selvästi: vuosikymmenen
alku oli voimakkaan kasvun aikaa, kun taas ensimmäinen sodanjälkeinen
joukkotyöttömyyskausi sattui 70-luvun loppuun, jolloin työttömien
määrä ylitti hetkellisesti 200 000 rajan, kasvun muuttuessa
negatiiviseksi. Kun ottaa huomioon että tähän päädyttiin
itse asiassa tarmokkaiden hätätilaponnistelujen kautta, niin
huonosti kävi (Kosonen 1979). Toisaalta työttömyys ei jäänyt
rakenteelliseksi, vaan 1980-luvun puolella jouduttiin jo pysyväksi
kuviteltuun työvoimapulaan.
Kaiken kaikkiaan lienee oikeampaa sanoa, että juuri
70-luku oli se vuosikymmenen jonka aikana "Suomi putosi puusta". 60-luvun
ansiota oli se, että putoamisen ajatus ylipäänsä oli
mahdollinen.
Suomen 1970-lukua voisi luonnehtia myös
vuosikymmeneksi jolloin Suomi siirtyi Euroopan vauraudeltaan kolmannen
kategorian maista (alemman keskiluokan tulotaso ja kulutustaso mitattuna
autoilla ja televisioilla) Euroopan ylemmän keskiluokan maaksi, aivan
rikkaimpien maiden perässä (Göran Therborn 1995, s 138,
144). Suomi on myös maa, joka sadan vuoden perspektiivillä vuodesta
1870 1970-luvulle on Norjan ohella kasvanut nopeimmin eli toisin sanoen
lähtenyt liikkeelle merkit tävästi alemmalta tasolta kuin
useimmat muut kilpakumppaninsa (Therborn 1995, s 134. Verrattuna esim Ranskaan
tai Saksaan Suomen kasvu on ollut n. kaksinkertainen.)
Toisaalta juuri 1970-luku toi lopullisesti Suomen maatalousväestön
suhteellisen osuuden myös muiden kehittyneiden Euroopan maiden tasolle
(ks esim. Allardt 1996). 60-luvun vaihtuessa 70-luvuksi Suomi oli siis
vielä taloudellisesti heikko, selvästi maatalousvaltaisempi kuin
muut läntisen Euroopan maat ja myös sosiaaliturvansa tasossa
ja laajuudessa selvästi jäljessä muista. 1970-luku merkitsi
kaikissa näissä suhteissa dramaattista muutosta. Kulttuurisessa
tietoisuudessa tälläinen jälkijättöisyys näkyy
ehkä vieläkin suurempana viiveenä, kun kansallisessa tietoisuudessa
maamme on (edelleenkin) heikko, syrjäinen ja sosiaalisesti takapajuinen.
Yhdessä suhteessa Suomi oli kuitenkin jo 1970-luvulla selkeästi
Pohjoismaa: tuloerot olivat vähäisiä ja maa toteutti sellaista
sosiaalipolitiikkaa jossa tuloerojen vähäisyys oli keskeistä.
Pertti Alasuutari (1996:105-115, 245-246)
on erottanut toisen tasavallan kolme kulttuurista kautta: 1940- ja 50-lukujen
moraalitalouden, 1960- ja 70-lukujen suunnittelutalouden ja 1980- ja 90-lukujen
kilpailutalouden kaudet. 70-luku oli tässäkin suhteessa huipennus:
kilpailutalous oli kaukana ja moraalitaloudesta oli vain muistot jäljellä.
Kyse on Alasuutarin tapauksessa diskursseista, "puheavaruuksista" ja juuri
näin onkin: vasta kilpailutalouden kaudella voidaan sanoa että
diskurssi on myös toteutunut, joskin paljolti Suomesta riippumattomista
syistä.
Kuten edellä johdannossa
todettiin, Suomen taloudellinen kehitys 1970-luvulla oli epätasaista,
välillä nopeaa, välillä (1976-77) kärsittiin pahojakin
takaiskuja. Työttömyys kävi yli 200 000:ssa joka oli paljon
kun ottaa huomioon että työttömyysturvakaan ei ollut sitä,
mitä se parhaimmillaan 1980- luvulla oli. Silti kansantulo per capita
nousi selvästi vuosikymmenen aikana ja Suomi paransi jonkin verran
suhteellista asemaansa. Idänkaupan ansiosta esimerkiksi muita Euroopan
maita koetellut energiakriisi merkitsi lähinnä voimakasta kasvusysäystä
kun neuvostoöljyn hinnan jyrkkä nousu takasi lähes rajattomat
vientivahdollisuudet itään. Toisaalta juuri voimakas riippuvuus
idänkaupasta oli sitten se hirttosilmukka johon Suomen talous melkein
kuristui 1980-luvun lopussa kun kun idänkaupan bilateraalisuus päättyi.
Kun nykyään keskustellaan Emu:sta, ja vannotaan devalvaatioiden
ja inflaation ajan olevan ohi, kannattaa muistaa, että Suomen markka
devalvoitiin useita kertoja ja myös kerran vuosikymmenen lopussa revalvoitiin
Ilman näitä muutoksia taloutta ei olisi saatu nousukuntoon. Koko
vuosikymmenen ajan inflaatio oli korkea, aivan alku- ja loppuvuosia lukuunottamatta,
yli 10%. Suomi siis reagoi aktiivisesti valuuttakurssien välisiin
reaalisuhteisiin, jos se ei olisi voinut näin tehdä, niin tuskin
puhuisimme nyt vauraasta ja hyvinvoivasta maasta. Ja on vaikea nähdä
miten kasvu olisi ollut korkeampaa matalan inflaation vallitessa.
Mielenkiintoista on todeta, että kun entisissä
Itä-Euroopan sosialistisissa maissa pidetään täysin
mahdottomana harjoittaa solidaarista sosiaalipolitiikkaa ja pyrkiä
tehokkaasti tulontasaukseen, koska maat ovat niin köyhiä, että
Suomen per capita tuloaso oli tuolloin samaa luokkaa tai alhaisempi kuin
mitä se nykyään on Puolassa, Tshekissä tai Unkarissa.
Suomella oli tuolloin varaa aloittaa laajan sosiaalipolitiikan kehittäminen
sekä ylläpitää erittäin tiukkaa tulontasauslinjaa.
Juuri 1970-luvulla suomalaisten tuloerot supistuivat dramaattisesti ja
suurituloisimman desiilin osuus putosi 24% n 18 %iin mikä on Eroopan
alhaisimpia samalla kun tulonsiirtojen ja välittömien verojen
uudelleen jakovaikutus nousi 20% yli 40%iin (ks Heikkilä et al 1993,
Uusitalo: Kuvio 2 ja 3)
Moni tuskin enää muistaa Korpilampea joka
70-luvun lopussa syvän talouskriisin oloissa symbolisoi pyrkimystä
luoda Suomesta täydellinen korporatiivinen verkko jossa mukana olisivat
kaikki keskeiset talouselämän ja politiikan tahot ay-liikkeestä
ja muista järjestöistä erilaisiin työnantajajärjestöihin
ja siitä eteenpäin korkeimpiin poliittisiin asemiin. Korpilammella
kokoontui maan se eliitti, jota nykyinen pääministeri Lipponen
on kutsunut julkiseksi mielipiteeksi (lukuunottamatta lehtiä jotka
raportoivat tapahtumasta laajasti). Korpilammella piti kehittää
yhteistä strategiaa uhkaavassa taloudellisessa tilanteessa, mutta
kokouksella oli sittenkin enemmän symboliarvoa. Muutenkin 70-luvun
yritykset ratkaista uhkaavia taloudellisia ongelmia olivat yleensä
varsin epäonnisia ja ainakin osittain niiden seurauksena ongelmat
vain kärjistyivät. Hyvällä onnella ja aktiivisella
rahanarvon muutospolitiikalla tilanteesta päästiin suhteellisen
helpolla.
Ay-liikkeen ja sosialidemokraattisen puolueen kahtiajaon päättyminen
merkitsivät sitä, että nyt oli todella mahdollisuus saada
aikaan suuri yhtenäisiä sopimuksia ja kehittää myös
sosiaaliturvaa ja esimerkiksi eläkepolitiikkaa korporatiivisesti.
70-luvulla alkoi se käytäntö joka on jatkunut näihin
päiviin asti: ns. tulopoliittisten kokonaisratkaisujen kausi johon
liittyi vielä usein muita, sosiaalipoliit tisia paketteja. Näin
työaika lyheni, työeläkejärjestelmä muotoutui,
päivähoitoa kehittettiin suurten tuloratkaisujen siivellä.
Edelleenkin kirotaan ns. "pekkaspäiviä", ylimääräisiä
lomapäiviä, jotka häiritsevät työntekoa talvikausina.
Sen sijaan toinen 1970-luvun suuri työmarkkinasopimuksiin liittyvä
uudistus, kirkollisten juhlapyhien siirtäminen viikonlopuiksi peruutettiin
jo 80-luvulla vaikka tämäkin käytännössä
merkitsi ylimääräisiä lomapäiviä ja rikkonaisia
viikkoja.
Suomessa hyvinvointivaltiollinen laaja
universaalinen ja uudelleenjakava sekä täyttä turvaa takaava
sosiaalipolitiikka kehittyi myöhään, mutta sitäkin
nopeammin ja rajummin. 1970-luvulla saatiin mm. päivähoitolaki,
kansanterveyslaki, vuosilomalaki, työttömyyseläke, isyysloma,
asumistuki, opintotuki, työaika lyheni ja yrityksiä yritysdemokratian
suuntaan tehtiin. Eläkejärjestelmä kehittyi täyteen
mittaansa ja kansaneläkkeisiin nojaava peruseläkejärjestelmä
sai väistyä ansioeläkkeiden tieltä, jotka toteutettiin
suomalaisena poliittisena kompromissina: järjestelmä oli valtiollinen
ja pakollinen, mutta rahastot jäivät yksityisille eläkevakuutusyhtiöille.
1970-luvulla hyvinvointivaltio saatiin eräänlaiseen
vesikattovaiheeseen joskin itse asiassa vasta 80- luvulla voidaan puhua
varsinaisesti "hyvinvointivaltiosta": valtiosta joka pyrki takaamaan kansalaisilleen
suhteellisen muuttumattoman elintason ja elinolosuhteet kaikissa kriisitilanteissa
- ja näin hyvinvointivaltio pitkälle toimikin 1990-luvun suurella
lamakaudella (ks. Heikkilä et al 1993, mm. Hännisen artikkeli,
s. 138).
70-luku merkitsee myös hyvinvointivaltion painopisteen
siirtymistä perusturvasta ansiosidonnaiseen: suuret työmarkkinakompromissit
ja eläkeuudistukset merkitsivät sitä että sosiaalipolitiikan
pääpaino oli tästälähin ansiosidonnaisella sosiaaliturvalla
(ks Häggman 1997).
Yksi 1970-luvun suurista projekteista oli lähiöiden
rakentaminen, elementtitekniikalla, vähintään betonirunkoisina,
kokonaiset alueet kerrallaan. 70-luvulla vielä tätä täydensi
suunnitteluoptimismi, ajatus kyvystä muuttaa yhteiskuntaa rakentamalla
ja suunnittelemalla. Koivukylä, vantaalainen lähiö oli tästä
äärimmäinen esimerkki: valtavat tiheät rakennusmassat
keskellä metsää, yhdellä kertaa rakennettuina, tornitaloja,
lamellitaloja, asfalttikäytäviä, vähän puuta ja
kalliota välissä. Vuosina 1973-74 Suomessa lyötiin ilmeisesti
asuntorakentamisen maailmanennätyksiä väestömäärään
nähden. Samantien saatiin aikaan suuret määrät sosiaalisia
ongelmia kun taloudellisen aseman ja perhetilanteen nähden suhteellisen
homogeeninen väki (tai oikeammin kaksi erillistä luokkaa: vuokralaiset
ja omistusasujat, joiden välinen suhde ei ollut ongelmaton) muutti
samalle tiheästi rakennetulle alueelle (ks. Kortteinen 1982). Tietenkään
lähiöistä ei tullut suomalaisten enemmistön asumismuotoa,
mutta lähiörakentamisen tyyppinen elementtirakentaminen löi
leimansa koko Suomeen. Jokaisessa kirkonkylässäkin oli vähintään
yksi "lähiötalo": tasakattoinen, harmaanvalkoinen, pieni-ikkunainen
ja ainoana ornamenttinaan betoniparvekkeiden pystyrivit auringon puoleisella
julkisivulla. Sen jälkeen kun myös kerrostaloasuntoihin tehtiin
saunat kylpyhuoneiden sijasta viimeinenkin yhteisyyden elementti hävisi:
vain pienten lasten äideillä saattoi olla jotain kanssakäymistä
keskenään äitiyslomien aikana (jotka pitenivät juuri
1970-luvulla). Päivähoidon kasvu taas näivetti perheenemäntien
hiekkalaatikkoyhteisöt; kun vielä 60-luvulla puhuttiin amerikkalaisten
esikuvien mukaan vihreistä leskistä (eli lähiöiden
toimettomista ja elämäänsä tyytymättömistä
kotirouvista, joiden avioliiton ulkopuolinen seksuaalinen aktiivisuus oli
muuten elämäkerta-aineistojen mukaan todellista) niin 70-luvulla
"nukkumalähiöissä" ei päiväsaikaan juuri ollut
aikuista väkeä, paitsi korkean työttömyyden kausina.
1970-luku edusti 60-lukulaisuuden
päätöstä, muuntumista, tyhjenemistä. Kun aitoa
60- lukulaisuutta edustivat sellaiset asiat kuin yhdistys 9 ja marraskuun
liike sekä yleinen poliittisuus ylioppilasliikkeessä, niin 70-lukulaisuus
toi mukanaan jyrkän puoluepoliittisuuden, opiskelijaliikkeen radikalisoitumisen
ja jäykistymisen, yksien asioiden liikkeiden sammumisen ja lopulta
umpikujaan joutuneen äärivasemmistolaisuuden nopean romahduksen
sekä yliopistoissa, koulumaailmassa että kulttuurielämässä.
70-luvun loppupuoli oli jo huopatossutehdaskautta. Opiskelijoiden 70-luvun
alkupuolen järjestämät valtavat massakokoukset, kurssi-
ja laitosneuvostot ym. hävisivät 70-luvun loppuun mennessä
kokonaan ja tilalla oli vain hiljaisia ja poliittisesti naiveja opiskelijoita
(joista jotkut harrastivat ympäristökysymyksiä yliopiston
ulkopuolella). 80-luvulla saattoi jo törmätä opiskelijaan
joka ei ymmärtänyt yksinkertaisiakaan Marx-viitteitä.
Missä 60-lukulaisuus sai nimensä 60-luvun lopun
ja 70-luvun alun ajoista (jolloin 70-lukulaisia ei oikeastaan ollutkaan!),
niin 80-lukulaisuus, siis ympäristö- ja naisliike saivat alkunsa
selvästi 70- luvulla.
Mielenkiintoista on, että 70-lukulaiset erottuvat
usein selvästi varsinaisista 60-lukulaisista myös nykyäänkin:
siinä missä edelliset ovat usein pettyneitä, kangistuneita,
toki mielipiteensä täysin muuttaneita mutta muuten samanlaisella
kielteisellä ja ahtaalla maailmankatsomuksella varustettuja niin jälkimmäiset
ovat paljon useammin säilyttäneet olennaisen nuoruutensa edistyksellisyydestä
ja avoimuudesta. Poikkeuksia toki on, mutta erittäin harvoja. 70-luvun
äkkinäisyys jätti jälkeensä samanlaista äkkinäisyyttä,
mutta vain eri suuntiin (ja hyvin yksityisenä), ja suurta pettymystä
menetetystä elämästä (ks Hyvärinen 1996).
Muutenkin kuin nuorisopolitiikassa 70-luku oli se ajanjakso
jossa politisoituminen löi itsensä läpi. Puolueet alkoivat
säännönmukaisesti jakaa keskenään korkeita virkapaikkoja
ja jäsenyysperustelut muuttuivat avoimiksi. Vasemmisto perusteli tätä
sillä, että aiemmin virkamiehet olivat olleet vain porvarillisia,
mutta nyt mukaan sentään mahtui muutama vasemmistolainenkin.
On luultavaa, että jos puoluepolitisoituminen ei olisi lyönyt
itseään läpi niin erilaiset yleisedistykselliset ja yleisvasemmistolaiset
olisivat luultavasti päässeet yhtä helposti keskeisiin virka-asemiin
ja joidenkin virastojen ja ministeriöiden poliittinen lukkiutuminen
olisi jäänyt toteutumatta. Toinen korporatiivisen puoluerakenteen
luultavasti paljon tärkeämpi ja vahingollisempi seuraus oli yleinen
asunto- ja liikerakennustoimintaan liittyvä korruptio. Jokainen suurempi
puolue sekaantui tähän suoranaiseen lahjontaan enemmän tai
vähemmän avoimesti: kokoomuksella, kepulla ja sosialidemokraateilla
oli "omat" rakennusliikkeensä ja kauppaketjunsa, paikat ja alueet
jaettiin puolueiden kesken - ja puolueet saivat tästä merkittävää
vastinetta erilaisten epäsuorien rahoitusmuotojen kautta. Tämä
ehdottomasti laiton ja puoluetoimintaa mädättävä sekä
asunto- ja kaupunkirakenteellisesti erittäin vahingollinen ilmiö
on edelleenkin selvittämättä. Juuri sen seurauksena luultavasti
suomalaiset rakennusliikkeet olivat niin heikossa kunnossa ja huonolaatuisia,
että ne kaikki pyyhkiytyivät pois 1990-luvun alun romahduksessa.
TÄMÄ on yksi 1970-luvun todellisista mätäpaiseista
jonka puhkaiseminen odottaa vielä itseään, aivan toista
kertaluokkaa kuin vaikkapa Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden
ongelma. Jokainen tuon ajan merkittävä poliitikko on taatusti
enemmän tai vähemmän ryvettynyt: jos nykyistä lainsäädäntöä
taikka eurooppalaista käytäntöä sovellettaisiin heihin
niin he olisivat kaikki joutuneet lyhemmiksi tai pitemmiksi ajoiksi vankeuteen.
Ne vähäiset jäänteet joita nykyään nousee
pintaan edustavat vain viimeisiä maininkeja. Vantaalaisten pikkupoliitikkojen
röyhkeät 1980-luvun lopun kaavoituskoplaukset tai "Turun taudit"
olivat vain 1970-luvun heikkoja kaikuja.
Asuntotuotanto ei ollut myöskään
ainoa sektori, jossa korruptio vallitsi: myös vakuutusyhtiöiden
ja pankkien kytkennät politiikkaan olivat enemmän tai vähemmän
ongelmallisia ja osasyyllisiä siihen, että pankkikriisi saattoi
Suomessa toteutua niin ankarana: valvonta puuttui eikä jarrumekanismeja
ollut.
Ulkopoliittisesti 1970-luvusta on vasta viime aikoina
paljastunut se erittäin voimakas ja herkeämätön painostus
jota Neuvostoliitto harjoitti ns. puolueettomuuskysymyksessä. Kun
1960-luvun keskivaiheessa voitiin sanoa että Suomen asema puolueettomana
maana oli vakiintunut ja vahvistunut, niin Neuvostoliiton uusi ulkopoliittinen
toimeliaisuus joka näkyi ennen kaikkea Tshekkoslovakian miehityksenä
1968 johti myös Suomen suhteen uuteen määrätietoiseen
yritykseen vähätellä Suomen puolueettomuutta ja korostaa
YYA sopimuksen tuomaa kiinteää yhteyttä Neuvostoliittoon.
Pinnalle tämä näkyi lähinnä erilaisina kommunikeamuotoiluina
(mainittiinko puolueettomuus ja miissä yhteydessä) sekä
joinakin julkisuuteen tulleina aloitteina (esimerkiksi Suomen ja Neuvostoliiton
yhteiset sotaharjoitukset) jotka herättivät tiettyä hermostunutta
keskustelua, jossa virallinen taho kiirehti kiistämään kaikki
epäilyt.
1970-luvulla tasavallan presidentti Kekkonen edusti pysyvyyttä
joka oli jo muodostunut täydelliseksi itsestäänselvyydeksi.
Kun vielä 60-luvulla uudelleenvalintoihin liittyi tiettyä dramatiikkaa,
niin 1970- luvulla kyse oli vain lähinnä siitä, millaisissa
koalitioissa Kekkonen valittaisiin. Ja vuosikymmenen lopulla alkoivat ensimmäiset
huhut kulkea Kekkosen terveydentilasta, mutta vielä 1970-luvun lopulla
ehtivät jotkut poliitikot esittää Kekkosen uudelleenvalintaa!
Kaiken kaikkiaan 1970-luku oli Kekkosen kiistämätön valtakausi,
jota häiritsi jossain määrin vuosikymmenen lopulla sosiaalidemokraattinen
kestopresidenttikandidaatti Mauno Koivisto, henkilö jonka kanssa Kekkosen
oli vaikea tulla toimeen (Juhani Suomi 1996).
Erityisesti ulkopolitiikka oli Kekkosen täydellistä hallintaa,
niin että hän saattoi tehdä jopa täydellisen yksityisiä
aloitteita, joista muut eivät tienneet mitään.
1970-lukua leimasi myös vielä sosialismin
ja kapitalismin jalo kilpa: Antti Eskola kirjoitti vielä 70- luvun
alussa kirjassaan "Yhteisiä asioita" että maapallon ongelmien
"luonnollisin järkevin ja todennäköisin ratkaisu; että
maa ja tuotantovälineet siirretään yhteiseen omistukseen
ja että ryhdytään tehokkaaseen yhteiskunnalliseen suunnitteluun,
jonka tuo toimenpide tekee mahdolliseksi", oli valitettavan vieras keskiluokkaisille
aikuisopiskelijoille (joskaan siis ei tuon ajan nuorille opis kelijoille!).
Ja Presidentti Kekkonen taas katsoi tarpeelliseksi toistaa kuuluisan maljapuhelauseensa,
että jos kaikki muut maa muuttuvat kommunistisiksi niin Suomi pysyy
perinteisessä pohjoismaisessa kansanvaltaisessa kapitalismissaan "jos
Suomen kansa näin tahtoo" (Tamminiemi s.53). Nykyinen pääministerihän
(jonka valta-asema rinnastuu toisen tasavallan presidentteihin) ei näytä
pitävän kansan tahtoa kovin korkeassa kurssissa.
Sosialismilla ajateltiin olevan monia etuja (suomalaiseenkin)
kapitalismiin nähden: kehityksen vakaus, suunnitelmatalous, taatut
työpaikat, halvat asunnot ja elintarvikkeet, vakaat hinnat, kansalaisten
perusturva. Tämän lisäksi hyvin kehittynyt koulujärjestelmä,
sivistyneet kansalaiset, lukuisten kansallisuuksien ja vähemmistöjen
sopuisa yhdessäolo, rikollisuuden vähäisyys, kaupal lisuuden
ja populaarikulttuurin puuttuminen, korkeakulttuurin vahva asema, halvat
kirjat jne. Työn heikko laatu, alituiset jonot, sietämätön
byrokratia, keskeisten valtioelinten vaalien epädemokraat tisuus (Antti
Eskola puolustaa kirjassaan jopa demokraattista sentralismia tavalla joka
osoittaa että luova ja sivistynyt ihminen kykenee kehittelemään
mitä mainioimpia perusteluja asioille joissa ei ole juurikaan puolustettavaa.
En halua osoittaa Eskolaa mitenkään erityisesti sormella: itsekin
olen varmaan esittänyt samanalaisia argumentteja, joskaan en aivan
yhtä julkisesti. Ja suurimpaan osaan siitä mitä Eskola kirjoittaa,
niin tuolloin kuin uusimmassakin kirjassaan (1997), jossa 70-luvun ilmiöitä
käsitellään mielenkiintoisesti, voin täysin yhtyä),
mielipidevainot ja suhtautuminen toisinajattelijoihin tai stalinismin rikosten
paljastajiin olivat toki vaikeita ongelmia, mutta ainakin virallisina vieraina
matkustaville eivät juuri tuottaneet ongelmia. Myöhäissosialismiin
liittyvät spesifit paljastukset tilastojen vääristelyistä
talousongelmista, suhdannevaihteluista, korruptiosta ja taloudellisesta
rikollisuudesta, kaikenkattavasta mielipidevakoilusta olivat nekin aika
ajoin esillä, mutta kiistanalaisia. Toisinajattelijoiden esiintulo
1970-luvun loppuvuosina oli suomalaisittain lähinnä kiusallinen
ilmiö (esim. Solzhenitsynin julkaiseminen tuotti Suomessa ongelmia).
Lisäksi sosialismin maailmanlaajuinen eteneminen
näytti vastustamattomalta: Yhdysvallat hävisi pienelle Vietnamille,
Aasiassa ja Afrikassa vannottiin pitkälti sosialismin nimiin, myös
arabisosialismi hallitsi monissa arabimaissa ja islamin laki oli vielä
varsin tuntematon käsite. Etelä-Amerikassa taas sotilashallitukset
taistelivat radikaaleja vallankumousliikkeitä vastaan enemmän
tai vähemmän hyvällä menestyksellä Chilen vallankaappaus
1973 oli taas vuosikymmenen suuri takaisku, joka samalla vakuutti monet
sivistyneistön jäsenet USA:n moraalisesta ala-arvoisuudesta Neuvostoliittoon
verrattuna (Tshekkoslovakia oli jo menneisyyttä). Kaiken kaikkiaan
sosialismi ja kapitalismi sattoivat näyttää keskenään
varsin tasapäisiltä kilpakumppaneilta joista toisen taloudelliset
heikkoudet korvautuivat muilla eduilla, kun taas kapitalismin kyky ylettömään
tavaratuotantoon peitti alleen suuren määrän muita puutteita.
Se, että juuri tämä tavaratuotanto-ominaisuus
lopulta osoittautui ratkaisevaksi osoittaa että ainakin Marxia ei
ole syytä aivan vielä unohtaa. Juuri tietotekniikan ja elektroniikan
kehitys oli se alue jossa sosialismi alkoi jäädä yhä
enemmän jälkeen, joskaan tätä jälkeenjääneisyyttä
ei välttämättä vielä 1970- luvulla havainnut muuten
kuin kopiokoneiden vähäisyytenä.
70-luvun historiallisena tunnusmerkkinä on kuitenkin
ympäristöliikkeen nousu. Ensimmäiset varhaiset merkit olivat
jo 60-luvulta (Rachel Carsonin "Hiljainen kevät" jossa kiinnitettiin
huomiota ympäristömyrkkyjen ekologisiin vaikutuksiin) ja meillä
Suomessa Pentti Linkola on ollut kestoekologi jo 60-luvulta lähtien,
vieläpä sellainen joka on omassa elämässään
pyrkinyt toteuttamaan periaatteit taan. Kuitenkin vasta öljykriisi
- joka siis Suomelle oli lähinnä siunauksellinen - sekä
kuuluisa Rooman klubin ennuste luonnonvarojen nopeasta loppumisesta sai
suuremmat joukot heräämään. Silti esim öljykriisi
joka vauhditti vaihtoehtoisten energiavarojen etsintää vaikutti
mm. ydinvoimaloiden hetkelliseen suosioon. Suomessa keskeinen ympäristökysymys
on metsien suojelu ja erilaisten luonnonsuojelualueiden muodostaminen suojelemaan
erilaisia luontotyyppejä. Ns vihreän liikkeen alkusysäys
Suomessa oli taistelu Koijärven lintualueen kuivatuksesta maataloustuotantoon
juuri 1970- luvun lopulla jolloin ko. järjen kuivatus olisi ollut
taloudellisesti täysin irrationaalinen toimi. Ympäristöstä
tuli siis 70- ja 80-lukujen taitteen kysymys ja vihreiden ensimmäinen
sukupolvi koostui toisaalta 70-lukulaisista - Koijärviliikkeen yksi
johtohahmoista oli samalla teinijohtajakurssilla kuin minä, mutta
leimautui siis 80-lukulaiseksi vihreäksi - mutta pääosa
oli aidosti 80-lukulaisia. Vihreys on kuitenkin pahasti valtiollistunut
ja kangistunut, joten 90-luvun nuorten enemmistölle se ei sano enää
mitään. Heille ekologia on koulun viralliseen opetusohjelmaan
kuuluvaa höpinää.
1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa korkeakoululaitos
laajeni nykyiseen laajuuteensa: tosin tuolloin vielä kuviteltiin että
"joka niemeen ja notkelmaan" perustettavat korkeakoulut harjoittaisivat
selkeää työnjakoa, päällekkäisyyksia ei syntyisi
ja Helsingin, Turun ja Jyväskylän yliopistot pysyisivät
ainoina varsinaisina yliopistoina. Toisin kuitenkin kävi: jokainen
uusi lääninkorkeakoulu pyrki oitis laajentumaan täydeksi
yliopistoksi ja ne paikkakunnat jotka jäivät ilman kehittivät
filiaaleja joissa oli yliopistoa melkein vain nimi. 70-luvulla tohtoriksi
siedettävillä papereilla valmistunut saattoi olla melko varma
professuurista ainakin jossain puolella Suomea, vain ne jotka pysyivät
Helsingissä joutivat tyytymään apulaisprofessuureihin tai
vähäisempiin asemiin.
Korkeakoulujen kehityksen takasi myös mainio korkeakoululaki,
jonka ansiosta korkeakoulujen resurssit kasvoivat tasaisesti kun taas kaikenlainen
"tulosohjaus" ja muu valvonta oli tuntematonta: ainoastaan rahojen käyttöä
valvottiin äärimmäisen tarkasti ja määrärahojen
siirtäminen momentilta toiselle oli lähes mahdottomuus. Muistan
hyvin itse että kirjoituskoneista oli jatkuva pula ja puhtaaksikirjoittamista
säädeltiin määräyksillä joita kukaan ei noudattanut.
Jos joku valvova virkamies olisi keksinyt ruveta laskemaan kuinka monta
liuskaa yliopistoissa puhtaksikirjoitettiin ja verrata sitä julkaistujen
teosten sivumääriin, niin karmea totuus olisi paljastunut.
Tietenkin paljon laajakantoisempi uudistus oli peruskoulu
joka toteutettiin 1971 ja jota oikeisto vastusti julmasti loppuun asti.
Tämän kirjoittajalle on koulun nykyinen luokkanumerointi ala-
ja yläasteineen ja lukioineen edelleenkin käsittämätön
(miten tuleekaan monille meistä käymään kun joudumme
siirtymään euroon!). Sen jälkeen myös koulumaailma
on kokenut jatkuvia uudistuksia ja muutoksia, vaikka niiden joulu- ja kevätjuhlat
ovat edelleen käsittämättömän samanlaisia. Itse
asiassa 60-luvun puolivälissä syntyneet ensimmäiset peruskoululapset
voisivat hyvinkin muodostaa yhden tärkeän nykysukupolven.
Televisio oli jo varsin yleinen 70-luvun alussa, mutta
väritelevisio alkoi tuolloin voittokulkunsa. Göran Therborn erottaa
kahdentyyppisiä kulutusvetoisia kasvustrategioita: auto- ja TV vetoiset
ja pelkästään TV-vetoiset. Suomi kuuluu edellisiin, joskin
sillä varauksella että autojen osaslta olimme hiukan jälkijunassa
ja edelleenkin autoverotus on merkittävän korkeaa verrattuna
muihin EU-maihin (ja osoittaa hyvin että EUn toimivalta on onneksi
vielä rajallinen: suomalaisiin veromääräyksiin EU ei
voi puuttua vaikka ne estävätkin käytännössä
esim. käytettyjen autojen maahantuonnin). Autojen määrä
ylitti kuitenkin miljoonan rajan juuri 1970-luvulla. Television nopea leviäminen
ja erityisesti väritelevision voittokulku on juuri 70-luvun ilmiö.
70-luvulla vielä televisio yhdisti kansan: kanavia oli kaksi ja tiettyjä
suosituimpia ohjelmia katsottiin todella paljon. Toisaalta kaikkea katsottiin,
joten katsojamittauksillakaan ei juuri ollut merkitystä. Sellaiset
valtaiset ohjelmapoliittiset keskustelut, joita tuolloin käytiin ja
joiden ansiosta esimerkiksi Eino S.Repo menetti paikkansa ovat nykyään
korvautuneet iltalehtien tv-julkkisten nyrkkitappeluista kertovilla lööpeillä
(ks Salokangas 1996).
1970-luku on myös merkinnyt rahapelien todellista
nousua. Tätä ennen veikkaus oli hallinnut markkinoita, mutta
vuonna 1971 aloitettu Lotto kansainvälisten mallien mukaan tuli nopeasti
suosikiksi ja samalla suomalaisen kulttuurin, kansalaistoiminnan ja urheilun
rahoitus sai merkittävän syäyksen. Itse asiassa siis suomalaisten
haave suuresta yhdenkertaisesta onnenpotkusta rahoittaa erittäin merkittävästi
ns. kolmatta sektoria, jonka merkitys on jatkuvassa kasvussa. Valitettavasti
kyllä myös tähän toimintaan liittyy poliittisia jakoperiaatteita
jotka eivät kestä päivänvaloa. Lottovoittajista on
äskettäin ilmestynyt erinomainen teos joka osoittaa sen, että
lottovoitto on jossain mielessä myös tragedia: jos muiden tietoon
tulee että henkilö on voittanut lotossa, niin tällaiseen
henkilöön kohdistuu erittäin negatiivisia reaktioita tai
ainakin he kokevat ne sellaisina Mäenpää-Falk (1997).
Itse asiassa tätä molemminpuolista traumaa voisi pitää
koko Suomen menestyksen vertauskuvana: toisaalta rikastuneet suomalaiset
haluavat piilotella ja vähätellä rikkauttaan ja uskovat
muiden olevan kateellisia ja vain havittelevan meille vahinkoa. Juuri tämän
vuoksi "elintasopakolainen" on niin negatiivisella latauksella varustettu
sana; tällaiset ulkomaalaiset ovat niitä jotka ovat konkreettisesti
tulleet vaatimaan meiltä apua, vaikkei meillä olisi mitään
velvollisuutta siihen.
Ainoat menestykset jotka suomalaiset itselleen mielelleen suovat ja näyttävät ne ulospäin todella rehvakkaasti, ovat urheilumenestyksiä. 1970-luvulla ne henkilöityivät Lasse Viréniin. 1970-luvulla juostut neljä olympiakultaa, jotka samalla ovat ilmeisesti viimeiset syntyperäisen suomalaisen juoksemat pitkän matkan arvokisamitalit (vaikka suomalaiset ovat hitaita muutoksiin, niin pitäisin silti vain ajan kysymyksenä sitä, että maahamme muuttaa jokin kenialainen huippujuoksija Wilson Kipketerin tapaan), nostivat maamme kansallistunnetta ja omanarvontuntoa valtavasti, sekä samalla tekivät Virénistä viimeisen kunnollisen kansallissankarin. Vaikka Virénkin on vaatimaton ja hiljainen mies, niin toisin kuin Paavo Nurmi, hän ei ole vetäytynyt katkerana syrjään vaan edelleenkin terveenä ja hyväkuntoisena on elävä osoitus siitä, että maamme pitkän matkan juoksun suurkaudesta ei ole kuin runsaat 20 vuotta. Hiihdon puolellahan 1970-luku oli lähes täydellistä lamakautta, ehkä jossain määrin juuri muuttoliikkeen seurauksena.
Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) on minulle
yksi keskeisiä 70-luvun symboleita. Se ylitti elokuvan rajat ja dokumentoi
suomalaisen yhteiskunnan suurta poliittistaloudellista tragediaa: 40- ja
50-luvuilla syntyneiden pientilallisten tuhoa ankarissa taloudellisissa
paineissa. Tietysti Kahdeksan surmanluodin todellinen esikuva, joka myöhemmin
vielä tappoi vaimonsakin, oli äärimmäinen tapaus, alkoholisoitunut,
väkivaltaisuuteen taipuvainen mies joka ahdinkotilanteessa tarttui
aseeseen, mutta suomalaisittain yleisempää on että tässä
tilanteessa väkivalta kohdistuu omaan perheeseen. Miehet tekevät
maassamme selvästi enemmän itsemurhia kuin naiset, mutta he myös
tappavat perheitään.
Silti Niskasen elokuva, varsinkin sen TV-versio sisälsi
kokonaisen aikakauden tragedian: sen miten pienviljelijöiden Suomi
joutuu valtiovallan puristuksiin eri tavoin ja ratkaisee ongelmansa väkivaltaisella
alkoholihuuruisella purkauksella. Kokonaisena yhteiskuntana Suomelle ei
onneksi käynyt näin, mutta jännitteet olivat ankaria. Juuri
70-luku oli ehkä sittenkin se suurin mullistuskausi jossa symboliset
muutokset olivat vaihtuneet todellisiksi.
Itse kuulun juuri näihin 60-lukulaisiin
jotka olivat hiukan liian nuoria innostumaan yhdistys 9:stä tai Marraskuun
liikkeestä, mutta taas liian vanha myös menemään täysillä
mukaan 70-luvun hurmosliikkeeseen. Olin mukana, mutta kyynisenä epäilijänä.
Silti 70-luku oli minun elämäni tärkein vuosikymmen: avioliitto,
kaksi lasta, väitöskirja, yliopistoura, runsaasti pitkiä
ulkomaanmatkoja. Toisaalta tutkijana olisin varmasti suuntautunut toisin,
ellei 70-luvun tiukka marxilaisuus olisi vaikuttanut minuunkin. Ja tuskinpa
olisin hakeutunut Neuvostoliittoon ja Puolaan pitkille tutkijastipendimatkoille
ilman marxilaisuuden hapatusta.
Mutta muuten 70-luku on jotenkin epäyhtenäinen
ja loppua kohti haalistuva: alun poliittinen kausi oli melko vauhdikasta
ja hauskaa menoa, kun taas toinen puolikas oli poliittista vetäytymistä,
pettymystä, yksityistymistä. Itse asiassa 70-luku kuvaa hyvin
teoriaa voimien ja vastavoimien ykseydestä yhteiskunnan kehityksessä:
kaikki voimakkaat muutokset tai liikkeet "lyövät takaisin": kultuuriradikalismi
saa itselleen vastaliikkeen, ylipolitisoituminen ja innokas järjestötoiminta
johtavat yhksityistymiseen ja vetäytymiseen, yletön modernisoituminen
ja traditioiden purku nostaa esiin uusia traditioita jne. Saattaa joskus
olla jopa niinkin että varsinainen liike jää vastaliikkeensä
jalkoihin. Näin nähdäkseni kävi juuri 70-luvulla: vallankumous
tuli syödyksi karvoineen ja sen jälkeen vastaliikkeen ruokahalu
on vain kasvanut: ensin on hotkaistu suunnitelmatalous, sitten valtiollinen
ohjaus, sitten kansallisvaltio, ja nyt ollaan jo nakertamassa Suomen itsenäisyyttäkin
...
Mutta kun uusi vastareaktio taas tulee, niin se saattaa
olla vieläkin rajumpi!
Pertti Alasuutari: Toinen tasavalta. Suomi 1946-1994. Vastapaino
Tampere 1996
Erik Allardt: Samhällsutvecklingen i Finland och Sverige efter
1945 - bakgrunden till ut-och invandringen, i Jarmo Lainio (red) Finnarnas
historia i Sverige 3. Helsingfors 1996
Antti Eskola. Yhteisiä asioita. Kirjayhtymä 1972
Antti Eskola: Jäähyväisluentoja. Hanki ja Jää.
Helsinki 1997
Matti Heikkilä et al: Hyvinvoinnin päätepysäkillä.
aineistoa hyvinvointipolitiikkaa ja lamaa koskevaan keskusteluun. Stakes.
Raportteja 128.1993
Matti Hyvärinen: Viimeiset taistot. Vastapaino, Tampere 1996
Kai Häggman: Suurten muutosten Suomessa. Kansaneläkelaitos
1937-1997. Kela, Helsinki 1997
Jaakko Itälä (toim): Suomalaisten tarina 4. Järjestelmien
aika. Kirjayhtymä, Helsinki 1993
Urho Kekkonen: Tamminiemi Weilin & Göös 1980
Matti Kortteinen: Lähiö. Tutkimus elämäntapojen
muutoksesta Otava 1982
Pekka Kosonen: Suomalainen kapitalismi. Love-kirjat, Helsinki 1979
Pekka Kosonen: Hyvinvointivaltion haasteet ja pohjoismaiset mallit
Vastapaino Tampere 1987
Pasi Mäenpää - Pasi Falk: Lottovoittajan muotokuva Gaudeamus
1997
Juho Saari: Sosiaalipolitiikka markkinariippuvuuden vähentäjänä.
Stakes, Tutkimuksia 69.1997
Raimo Salokangas: Aikansa oloinen. Yleisradion historia 1949-1996.
Yleisradio 1996
Juhani Suomi: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972.
Otava 1996.
Göran Therborn: European Modernity and Beyond. The Trajectory
of European Societies 1945-2000. Sage London 1995
Päiviö Tommila, Aimo Reitala, Veikko Kallio (toim) Suomen
Kulttuurihistoria 3. itsenäisyyden aika WSOY 1982