Kotisivulle

Homepage

Curriculum Vitae

Research

Teaching

Exam results

Publications

Unpublished texts
 
 
 
 
 

    Johdannoksi

   Tämä teksti perustuu luentoon jonka pidin syksyllä 1997 Ilkka Niiniluodon järjestämässä Studia Generalia-sarjassa aiheesta “Miten tutkimukseni ovat syntyneet” Olen muokannut sitä, mutta en ole jatkanut sitä vuoteen 2001. En ole myöskään julkaissut sitä aikaisemmin missään, paitsi omalla kotisivullani Se kannattaa parhaiten lukea rinnan kotisivuni julkaisuluettelon, CV:n (linkit vieressä!) ja eräiden muiden omaelämäkerrallisten kirjoitusten kanssa. Olen säilyttänyt luentotunnun, enkä kirjoittanut kaikkia ranskalaisia viivoja auki.
 

   En ole ollut (luennoilla) kuuntelemassa muiden tutkijoiden tunnustuksia vaikka se olisi ollut varmasti kiinnostavaa ja hyödyllistä. Olen melko varma että jokainen on jotenkin tuntenut tarvetta sanoa, että on hyvin hankalaa ruveta kuvailemaan tutkimusten syntyprosessia rehellisesti ja avoimesti tällaisessa tilanteessa. Minulle tämä tilanne on monella tavalla hankala: en ole mitenkään erityisen tyytyväinen saavutuksistani, en voi esittää mitään kouriintuntuvia konkreettisia tuloksia, sanalla sanoen, en voi kertoa teille miten tutkimukseni ovat syntyneet, mutta voin kertoa teille eräitä pääkohtia tutkijaelämäni vaiheista. Ja aion lopettaa juuri tähän samaan asiaan: mitä tieteellisiä johtopäätöksiä siitä voi vetää ettei voi olla mitenkään erityisen ylpeä saavutuksistaan.
  Ja uskon myös että aika moni on täällä kertonut kuinka fantastisen hienoa on tutkia ja kuinka heidän koko elämänsä on sitä täynnä. Minä voin suoraan sanoa että suurin osa tutkimustyöstä on tosi tylsää ja siihen kouluttautuminen on aika ikävää ja jos asettuisi ulkopuolelle katsomaan mitä oikein tekee niin voisi itse asiassa huomata miten typerää hommaa tekee. Omakohtaisesti voisin sanoa että yksi kehityslinja on ollut se, että olen pyrkinyt yhä enemmän keräämään sellaisia aineistoja ja tekemään sellaista analyysiä jonka tekeminen myös on hauskaa, eivät vain ne harvat hetket jolloin on jotain tuloksia näytettävänä ....
 
 

     Uran valinta
 

   Päätös valtiotieteellisestä oli tyypillinen eliminoinnin kautta tapahtunut valinta jossa lopulta havaitsee osuneensa oikeaan ilman että sitä olisi tietoisesti tavoitellut tai ymmärtänyt. Ja tämä on kai muutenkin tyypillinen prosessi: erilaisten satunnaiselta tuntuvien vaiheiden jälkeen päätyy juuri siihen oikeaan ratkaisuun.

   Itse olin  kuten useimmat luokkatoverini tietoinen oikeastaan vain kahdesta vaihtoehdosta: poli tai lääkis. Ne eivät kuitenkaan tuntuneet aivan oikeilta. Valtiotieteellinen oli paikka jossa eräät ystäväni opiskelivat, sinne pääsi ilman ikäviä pääsykokeita, paperien perusteella, ja lähemmän tutustumisen jälkeen sen oppiaineet vaikuttivat kiinnostavilta. Jos olisin tiennyt tuolloin enemmän eri oppiaineista olisin luultavasti valinnut valtio-opin tai sosiologian, mutta sattuma johdatti minut sosiaalipolitiikkaan, jonka nimi ei sanonut mitään, mutta tutkintovaatimukset olivat mutkattomat.
   Opiskelin nopeasti ja tehokkaasti erään vanhemman opiskelijatoverin neuvojen siivittämänä ja pääsin laitokselle tutkimusapulaisen hommiin jo heti vuoden päästä. Kun valmistuin, pääsinkin tekemään juuri ko. tutkimusta johon olin kerännyt aineistoa, nimittäin Rautatieläisten liiton historiaa joka sitten ilmestyi kaikkiaan kolmen tutkijan yhteistyönä kun minäkin jätin osan perinnöksi seuraavalle tutkijalle. Siinä kansalaissotaa koskeva osa oli se jonka aineiston olin ehtinyt kerätä ja osittain kirjoittaakin, mutta joka ilmestyi toisen tutkijan nimellä.
   Sen jälkeen kävin ottamassa vauhtia Yhdysvalloista, Chicagon yliopistosta, missä opiskelin ennen kaikkea ekonometriaa, tilastotiedettä ja kirjoitin pienen matemaattisen sosiologiaan alaan liittyvän tutkielman jossa hyödynnettiin ekonometrisiä malleja.
   Väitöskirjan aiheen etsintä kesti jonkun aikaa mutta hahmottui sitten kansantaloustieteen opintojen myötä pyrkimykseksi kartoittaa hyvinvointitutkimusta laajassa mielessä. Olen perehtynyt itse asiassa melko hyvin ns. hyvinvoinnin taloustieteeksi tunnettuun kansantaloustieteen alaan ja tulin jo tuolloin vakuuttuneeksi siitä että taloustieteestä ei ole mitään hyötyä varsinaisten sosiaalisten kysymysten pohdinnassa, niin järjettömiä ja yliyksinkertaistavia sen aksiomaattiset lähtökohdat ovat. Mitään muuta yhteiskunnallisen aluetta ei voida lähestyä niin yksinkertaisesti ja triviaalisti! Ja tietysti juuri taloustiede on se kaikkein merkittävin yhteiskuntatiede ...
   Mutta väitöskirja opetti minulle paljon monitieteisestä työskentelystä, vertailevasta otteesta ja käynnisti prosessin pohtia sitä mitä ihmisen hyvinvointi oikein on. Kirjassahan kävin läpi eri vaihtoehtoja, totesin että hyvinvoinnin taloustiede oli tässä suhteessa tyhjä, mutta että tarvetutkimuksella ja elintasoa ja sosiaali-indikaattoreita koskevalla tutkimuksella oli jotain annettavaa, ja päädyin mielenkiintoisesti siihen, että hyvinvoinnissa tulisi ihmisten oma toiminta ja päätöksenteko ottaa monipuolisemmin huomioon. 
Seuraava vaihe olikin sitten ryhtyä pohtimaan vielä sisällöllisemmin sitä mitä hyvinvointi voisi olla. Eli siirryin selvittelemään elämäntavan kysymyksiä.
Rehellisyyden nimissä täytyy kertoa että tuolloin harrastin myös Marxin oppeja ja kirjoitin muun muassa laajan käsikirjoituksen sosialistisesta suunnittelusta (joka ei onneksi koskaan ilmestynyt) jonka I osa levisi luentomonisteena sen verran, että joku aina muistaa sen mainita. Kirjoitin myös neuvostososiaalipolitiikan perusteita koskevan esittelyn josta en voi olla kovin ylpeä.
   Elämäntapa oli käsite jota en tietenkään keksinyt mutta jonka levittämisessä suomalaiseen yhteiskuntaan minulla on tiettyjä ansioita. Elämäntavan hyvä puoli on siinä että se kertoo ihmisen elämän olevan jotenkin rutiinien ja säännönmukaisuuksien varaan perustuva ja että se on toimintaa, ei pelkästään vain jotain hyvinvoinnin tai onnellisuuden tuntemusta.
   Mutta elämäntavasta tuli moneksi vuodeksi keskeinen tutkimusaihe. Sen ympärille rakentui iso projekti, jossa lisäkseni toimivat tutkijoina Matti Kortteinen, Marja Järvelä, Pirkkoliisa Ahponen, kaikki edellämainitut tunnettuja tutkijoita, sekä Barbara Roos joka sitten tehtyään loistavan tutkimuksen suomenruotsalaisen yläluokan sukupolvista siirtyi soveltamaan saamiaan oppeja käytäntöön liike-elämässä, erittäin hyvällä menestyksellä.
Matti Kortteisen Lähiö-klassikko oli elämäntapaprojektin tunnetuin saavutus, itse julkaisin lukuisia artikkeleita sekä toimitin puolalais-suomalaisen elämäntapavertailun (joka ei ole saanut ehkä ansaitsemaansa arvostusta, siinä on jänniä juttuja) joka ilmestyi englanniksi englantilaiselta kustantajalta. Toinen oli ns. Yleisradion elämäntapaprojekti jonka yhteydessä kirjoitin laajimmat elämäntavan teoriaa koskevat tekstini.
    Lyhyt johtopäätös tästä kaikesta on: Projektien vetäminen on raskasta ja ns. tieteellinen johtaminen on ikävää. Kirjoittaminen ja aineistojen lukeminen on usein kivaa.
Yksi tärkeä pointsi vielä: keskeinen tutkijanominaisuuteni, joka on iän mukana vain vahvistunut, on syvä inho löysää käsitepuuroa ja aiheen vierestä puhumista kohtaan. Tutkijan velvollisuus on kehitellä käsitteitä, mutta hänen pitää myös kantaa niistä vastuu. Jos vain heittelee ilmaan erilaisia tyhjiä saippuakuplia jotka puhkeavat heti kun niihin tarttuu, niin sellaiset tutkijat pitäisi käsitellä tervassa ja höyhenissä. Tutkija joka ei kysyttäessä pysty kertomaan mitä hän jollain asialla oikein on tarkoittanut, on kelvoton tutkija. En nyt viitsi tässä sanoa nimiä, mutta sen sanon että jos kaikki ne jotka kirjoittavat ja puhuvat “aikalaisanalyysistä” harrastaisivat sitä oikeasti eivätkä vain puhuisi sen harrastamisesta, niin ymmärtäisimme suomalaista yhteiskuntaa merkittävästi paremmin.

 

“Saavutukseni”
 

-  Elämäkertojen yhteiskuntatieteellinen tutkimus ja keruu Suomessa. 
-  Elämäkertatutkimuksen peruskäsitteiden kehittely
-  Elämäkertojen keruu kilpailujen avulla. “Uusi” traditio josta olen ylpeä
- yhteiskuntatutkijan merkittävin saavutus on kun hänen muotoilemansa käsitteet alkavat elää omaa elämäänsä. Tällaisia käsitteitä minulla on joitakin.
- sukupolvien jaottelu: sotien ja pulan, suuren murroksen, lähiöiden sukupolvet
- toinen käsitekompleksi josta voin olla ylpeä: onnellisuusmuuri (eli perhesalaisuuksien julkisuuden ongelma)

- mikä on kaikkein merkittävin tutkimukseni? Varmaan se on Suomalainen elämä, mutta jos olen todella realistinen ja annan sanalle merkittävin tarkan sisällön niin se on kyllä Yhtyneiden Kuvalehtien ja Gallupin kaupallinen projekti “Suuri Suomalainen”, jossa kehittelin bourdieulaista perua olevan sukupolvi- ja luokkarakenteen jota edelleen käytetään toimivana taustamuuttujana yhtyneiden kuvalehtien markkinoinnissa. Jos tutkijoilla olisi oma teostonsa niin olisin varmaan upporikas (toisaalta on onni ettei ole, sillä teosto on kyllä yksi suomalaisen yhteiskunnan ongelmallisempia instituutioita, jolla on yllättävän paljon haitallisia seurauksia).
   Olin muuten tekemässä “Suomalaisesta” isoa artikkelia ko aineistojen pohjalta mutta sitten seuraavat tehtävät hautasivat sen alleen. Tämä on ehkä keskeisin ongelmani tutkijana, projektien loppuunsaattaminen. Uudet asiat alkavat painaa päälle ja vanhat jäävät sivuun ennen kuin ehdin viimeistelemään. Margaret Meadin kuuluisa periaate, että ei saa lähteä uudelle tutkimusmatkalle ennen kuin vanhat aineistot on työstetty, olisi pitänyt omaksua heti tutkijanurani alkuvaiheessa.
Muutenkin olen tutkijana sen tyyppinen että nautin kirjoittamisesta, ideoinnista, ensimmäisten versioiden tekemisestä. Jos minulla on kollega joka haluaa sitten panna homman kasaan, tehdä ikävät nippelihommat niin tutkimusta syntyy. Jos ei ole, niin kuin useimmiten ei ole ollut, niin tavara jää pöytälaatikkoon. Joskus se on vahinko, useimmiten kai hyvä asia.
    Seuraava iso uusi vaihe jossa vieläkin olen  on elämäkertatutkimus. Hyvinvoinnista elämäntavan kautta elämäkertaan on ollut suuri linjani.
 

  - elämäkertaseminaari: on juhlinut kymmenvuotista taivaltaan jo kauan sitten. On aika harvinaista että joku teemaseminaari jaksaa niin kauan. Sen piiristä on lähtenyt paljon väitöskirjoja ja muita opinnäytteitä hyvinkin eri aloilta. Ja yksi hieno kirja "Kerro vain totuus". Voin siis puhua jossain löysässä mielessä koulukunnasta, oppilaista, väitöskirjoista. Anni Vilkko on tietysti ollut alun alkaen mukana elämäkertaseminaarissa ja haaveenani on, että voisin jättää sen hänelle jossain vaiheessa kokonaan perinnöksi ... 

  - kurjuus ja onnettomuustutkimus: suomalaisen yhteiskunnan paras puoli on se, että meillä ei oleteta että kaikkien pitää voida hyvin ja olla onnellisia vaan pikemminkin päinvastoin. Tämä opin kun minulla oli suhteellisen lyhyen aikaa onnellisuustutkimusvaihde päällä. Onnellisuus on hyvä ja tärkeä asia, mutta siihen ei voi ketään pakottaa. Onnelliseksi on hankala oppia, vaikka saariset ja saravuot sitä yrittävätkin.

Ei ole pakko olla onnellinen, menestyvä, hyvä isä, hyvä tutkija.  Minä sanon rehellisesti että koen epäonnistuneeni monessa mielessä elämässäni. En ole tehnyt sitä suurta  synteesiä josta olen haaveillut. En ole kasvattanut lapsistani intellektuelleja. En ole kyennyt harjoittamaan sellaista yhteiskunnallista keskustelua kuin olisi pitänyt. En ole juossut maratonia alle kolmen tunnin, enkä juoksekaan. En ole kirjoittanut best-selleriä joka olisi tehnyt minut rikkaaksi ja taloudellisesti riippumattomaksi. Yliopisto on sinä aikana kun olen sen piirissä ollut, mennyt monessa suhteessa todella kurjaan suuntaan. En ole ollut sellainen opettaja kuin minun olisi pitänyt olla. En ole saanut yhtään tunnustuspalkintoa mistään saavutuksestani. Jne jne

 Joskus se masentaa, useimmiten ei. Joka tapauksessa olen viime aikoina oppinut että tällaisen täydellisyyden tavoittelu on iso virhe ja tuottaa vain mielipahaa. Aina kun voi olla tyytyväinen ja iloinen samanaikaisesti erilaisista asioista: hyvä tenttivastaus, hyvä seminaarikerta, hyvä kollegan paperi, hyvä idea, hyvä ihmissuhde,  niin sitä parempaa elämä on.

Esimerkiksi tämän kirjoittaminen on ollut kivaa, tämän puhuminen ei ehkä ole ollut yhtä kivaa. Mutta ennen kuin aloin kirjoittamisen voin rehellisesti sanoa että juttu on painanut minua suuresti koko syksyn. Harvaa tämän syksyistä asiaa olen katunut niin paljon kuin suostumista tähän sarjaan mukaan. Nyt se on melkein ohi, ja se on ihan hyvä asia.

  Uusin kirjani (1997!, sen jälkeen on ilmestynyt kolme kirjaa, ks julkaisuluettelo), joka on juuri ilmestynyt, käsittelee vanhemmuutta. Se on aika järkyttävä ja kauhea kirja monella tavalla. Mutta se on myös taas kerran positiivinen teos siinä mielessä että se kertoo kuinka ihmisen normaali elämä on aika surkeaa ja kurjaa, mutta siitä ei pidä masentua.  Päin vastoin, se merkitsee juuri ettei meidän tarvitse hysteerisesti etsiä onnea ja menestystä ja joutua ojasta allikkoon.

 Eli lopetan viimeisimpään (1997!) harrastukseeni: olen tutkinut ns. palautuneita muistoja tällaisena joukkoilmiönä. Mitä enemmän olen asiaa selvitellyt sitä ilmeisempää on että ne perustuvat amerikkalaiseen ajatukseen että olisi luonnollista että olen onnellinen ja täydellinen. Jos en ole ja minulla on ongelmia, niin joku on tähän syypää. Freudin värittämässä maailmassa  syypäänä on kauhea lapsuus, jopa suoranainen väkivalta ja insesti. Tästä syntyy palautuneiden muistojen syndrooma. Meillä Suomessa ei tarvitse etsiä syntipukkeja. Ei ainakaan vielä, eikä kovin laajassa mielessä