Anna Komi, Alex Munive, Joel Takala, Leleéna Lietzén ja Petra Rautavuoma

Avun motiiveista on olemassa useita teoreettisia selityksiä: Realismin maailmankuva muodostuu yksittäisten valtioiden(kin) tasollakin hobbesilaista egoistista taistelua hyödyn maksimoimiseksi. Kansainvälisellä tasolla ilman sääntöjä päädyttäisiin täydelliseen anarkismiin, koska vain muita valtioita vahvemmalla olisi täysin itsenäinen asema ja muiden valtioiden kunnioitus. Säännöillä pyritään ennen kaikkea luomaan turvallisuus ja takaamaan maiden primäärit tarpeet. Uusrealismi liittää kilpailuteoriaan taloudellisen kilpailun. Kehitysavun motiivina antaja puolelle on sen oman statuksen kohentaminen kansainvälisessä systeemissä, vakauden turvaaminen sekä poliittiset ja taloudelliset intressit. Vastaanottaja maat hyväksyvät avun, koska se lisää niiden (taloudellisia)resursseja ja sen kautta niiden mahdollisuuksia. Realistit tutkivat lähinnä kahdenkeskisiä avustushankkeita ja näkevät niissä riippuvuussuhteita, koska vahvemmat eli antajat määräävät tahdin.

Idealistit näkevät ongelmat yhteisinä joiden ratkaisemiseen tarvitaan yhteistyötä. Yksittäisten maiden motiivit ovat moninaisia, vallanhalusta humanitäärisiin, mutta kansainvälisillä lailla ylläpidetään maidenvälisiä suhteita ja järjestystä. Idealistit keskittyvät suurelta osin monenkeskisen avun tutkimiseen. YK ja vastaavat järjestöt ovat maiden yhdessä luomia organisaatioita tiettyihin spesifeihin tarkoituksiin ja niiden avulla ylläpidetään käytännöllistä konsensusta. Antaja mailla katsotaan olevan varaa ja mahdollisuuksia kehitysapuun. Lisäksi myös ne hyötyvät avusta talouden kehittyessä ja kansainvälisen vakauden kautta. Saaja osapuolen motiiviksi riittää avun tarve. Globaalius ja pluralismi ovat idealisteille keskeisiä ajatuksia. Kyse on myös enenevässä määrin siitä, kuinka apua olisi annettava, ei siitä pitäisikö apua antaa.

Uusmarxismissa ollaan kehitelty maailmassa vallitsevista suhteista teorioita siitä miten ja millä perusteilla hyödykkeet jakautuvat. Hyödykkeiden kautta löydetään valtasuhteita ja kuinka nämä valtarakenteet toimivat. Riippuvuusteoriat jakavat maailman vallassa oleviin keskusalueisiin ja niiden alaisina oleviin periferioihin. World system theory puolestaan katsoo maailman koostuvan erilaisista resurssivarannoista (vaikkapa siirtotyöläisistä) ja toimeenpanijoista, jotka ovat varsinaisia toimijoita.

Antajat voidaan luokitella 1) julkiseksi eli itsenäisiksi valtioksi ja valtioiden alaisiksi elimiksi tai 2) yksityisiksi (ei hallituksien/NGO)organisaatioiksi. Toinen vaihtoehto luokitella antaja osapuolia on luokitella ne niiden roolien ja toiminnan kautta: katsoa mikä on lahjoittajien edellytykset tuelle, mitkä ovat toimeenpanijoiden edellytyksinä palveluille sekä tarkastella minkälaisia ovat vastaanottajien saamat hyödyt ja palvelut, tarpeet.

1. Antajat toimijoina

Kehitysyhteistyön toimijat ovat kooltaan ja muodoltaan erilaisia: lahjoittaja osapuolena on joko valtio, säätiö, ei hallituksen organisaatio, voittoa tavoitteleva konsulttiyhtiö, yksityinen organisaatio – jopa yksittäiset ihmiset. Antajaosapuoli muodostuu erillisistä lahjoittajasta ja toimeenpanijoista (rahallinen apu tulee usein eri lähteestä ja toimeenpano eri).

Yksinkertainen luokittelu antajapuolen toimijoista:

	Julkinen	Yksityinen
Lahjoittaja	Yksittäinen valtio, monenkeskinen yhteistyö (esim. EU)	Säätiöt, kansalaisjärjestöt, yksityiset ihmiset
Toimeenpanija	Hallituksen alaiset elimet	Yksityiset vapaaehtoisjärjestöt,ei hallituksen organisaatiot (NGO), konsulttiyhtiöt

Lisäksi on huomioitava, että sekä lahjoittaja, että toimeenpanijataso koostuu implisiittisesti yksittäisistä henkilöistä, joilla kullakin on omat motiivinsa osallistua kehitysyhteistyöhän.

2. Toimijoiden ominaisuudet ja motiivit

Toimijoilla on erilaisia ominaisuuksia lähtien siitä minkälaiset niiden lähestymis-/toimintatavat sekä motiivit ovat. Julkisensektorin kehitysyhteistyö on joko kahden tai monenkeskistä yhteistyötä. Kahdenkeskinen yhteistyön ohjelmaan ja budjettiin vaikuttavat mm.: poliittinen (mukaan lukien eliittien tms. vaikutusvallan) tavoitteet ja suhdanteet, julkinen mielipide, taloudelliset kiinnostukset, historialliset linkit, avunsaajamaan taloudelliset, poliittiset yms. resurssit lahjoittajien ja hyödynsaajien välillä. Monenkeskinen yhteistyöhön vaikuttaa sekä lahjoittajien että hyödynsaajien intressit pyrkimykset maiden ja alueiden välisissä poliittis-taloudellisissa kamppailuissa kansainvälisellä tasolla. Saavuttaa vaikutusvaltaa hyödynsaaja maiden sisäisissä asioissa. Tarve vaikuttaa alueilla, kuten politiikka, ekosysteemi, eri sektorit, jotka katsotaan tärkeiksi ja jolla antajalla on tietotaitoa.

Eri mailla on erilaisia motiiveja kehitysavulle: Yhdysvaltoja voisi pitää herkullisena esimerkkinä poliittisesti motivoituneesta avusta. Politiikka vaikuttaa kehitysyhteistyöhön eri lähtökohtien - maanpuolustuksellisista, taloudellisen tasapainon, kansallisen tasapainon, koloniaalisen historian, ihmisoikeuksien, uskonnollisten pyrkimysten, vallan tavoittelun jne. - kautta. Poliittisesti motivoitunut apu on usein sidottu lahjoittaja omiin maan poliittisiin tarkoituksiin ja ne saattavat myös olla sidoksissa laajempiin ideologisiin tavoitteisiin (esim. USA:n apu Latinalaiseen Amerikkaan on ollut pitkään kommunismin vastaista toimintaa.) Poliittisesti motivoitunut apu on usein kytketty taloudellisiin tai strategisiin etuihin(esim. USA:n tuki Pakistanille). Poliittisesti motivoitunutta apua voidaan toki käytetään saavuttamaan humanitäärisiä tavoitteita esimerkiksi silloin kun poliittisista syistä humanitäärinen apu suunnataan sellaiselle hyödynsaajalle, joka on poliittisten tavoitteiden kannalta relevantein. Tällöin humanitäärinen apu (vaikka se on toiminnassa pääasiassa) saa toisarvoisen sijan. Kahdenvälinen apu on taipuvaisempaan kotoisten (lahjoittajatahon ja hyödynsaajien) omien poliittisten tai taloudellisten etujen vaikutuksen alaisuuteen, kuin monenkeskinen apu. Tischin ja Wallacen mukaan poliittismotivoitunut apu on tyypillisimmin kansallisten hallitusten tukemia, mutta toimeenpanotasolla yksityiset järjestöt (kuten paikalliset ja ekspatriaatit) toteuttavat varsinaiset hankkeet. Toimeenpanija ja lahjoittaja osapuolten intressit eivät näin usein olekaan yhtenevät. Perimmäisiä motiiveja on vaikea löytää kehitysavun eri toimijoiden toimenpiteiden takaa.

Poliittisten motiivien tavoin myös taloudelliset intressit ovat lähtöisin antajamaan omista tarkoitusperistä. Antaja maan omat tavoitteet vaikuttavat siihen minkälaista apua suunnataan ja minne. Taloudelliset intressit ovat olleet esimerkiksi voimakkaasti vaikuttamassa Japanin avun suuntautumiselle.

Pohjoismaita puolestaan on perinteisesti pidetty etupäässä humanitäärisesti motivoituneina. Humanitäärisen avun päämääränä ja lähtökohtana on parantaa edunsaajan edellytyksiä (päinvastoin kun esim. poliittisesti motivoituneessa avussa). Jo lähtökohtaisesti apu motivoituu hyödynsaajan tarpeista. Vaikka humanitäärinen apu on vähemmän ideologisesti sidottua, kuin poliittinen apu, myös humanitäärinen apu on riippuvainen vastaanottaja maan - ja osin oman maansakin – hallitusten suhtautumisesta ja on riippuvainen yleensäkin hyvistä suhteista hallitukseen ja sekä paikallistason virkavaltaan. Sekä julkinen, että yksityinen apu – vaikka apu olisi kuinka kansalaisjärjestöpohjaista tai vain yksittäisiä yksilöihin kohdistuvaa – ovat aina kanssakäymisessä vastaanottaja maan virallisen tahon kanssa. Humanitäärinen apu on usein myös tiiviisti sidottu muihin tavoitteisiin. Lahjoittaja maat voivat lopettaa humanitäärisenkin avun poliittisin tms. perustein, esimerkiksi silloin kun apu on sidottu ns. hyvään hallintoon.

 

2.2.1. Yksityiset lahjoittajat

Entä miksi yksittäiset ihmiset lahjoittavat rahaa kehitysyhteistyöhön? Psykologien mukaan ihmiset selittävät maailmaa kaksijakoisesti; huomio on joko olosuhteissa tai henkilöissä itsessään. Kun kiinnitetään huomio olosuhteisiin, esimerkiksi köyhyys nähdään seurauksena vaikkapa hyväksikäytöstä tai mahdollisuuksien puutteesta. Jälkimmäisessä selitystavassa tilanteet ja teot ovat puolestaan sidoksissa persoonaan: köyhät ovat köyhiä, koska heillä ei ole motivaatiota tai kykyä kohentaa tilannettaan. Individualistisen, yksilökeskeisen perinteensä takia jälkimmäinen näkökanta on hyvin yleinen länsimaissa.

Oikeudenmukaisuuden käsitys on olennainen, kun puhutaan syistä, miksi ihmiset lahjoittavat rahaa. Käsitys oikeudenmukaisesta tai epäoikeudenmukaisesta yhteiskunnasta riippuu siitä, minkälaiset arvot ja maailmankuva ihmisillä itsellään on. Ne, joiden mielestä yhteiskunta on oikeudenmukainen olettavat, että ihminen voi kehittää omia mahdollisuuksiaan ilman ongelmia. Näin ollen on siis helppo esimerkiksi väittää, että köyhät ovat syyllisiä omaan kohtaloonsa. Toisaalta taas ne, jotka pitävät maailmaa epäoikeudenmukaisena, selittävät omaa suhtautumistaan maailmaan olosuhteita arvioiden.

Ihmiset, jotka näkevät ongelmat olosuhteista johtuviksi antavat herkemmin rahaa kehitysapuprojekteille. Lahjoituksia eivät anna ne, joiden mielestä ihmisten huono tilanne on seurausta heidän henkilökohtaisista ominaisuuksistaan. Täytyy kuitenkin muistaa, että ihmiset käyttävät yhtä aikaa näitä molempia ajatusmalleja ja selitystapoja. Heidän lopullinen toimintatapansa riippuu paljolti ulkoisista kiihokkeista kuten kansalaisjärjestöjen toiminnasta, mainoskampanjoista ja tiedotusvälineistä.

 

2.2.2 Hankkeiden yksityiset toimijat

Yksittäisillä henkilöillä, jotka ovat kehityshankkeissa toimijoina on omat intressinsä osallistua hankkeisiin: humanitääriset, altruistiset, ideologiset, voiton, vallan, sosiaalisen statuksen, matkustamishalun, uraan ja henkilökohtaiseen kehitykseen liittyviä haasteita tai vaikkapa pakoa normaalista ’rivitaloihmisen elämästä’. Jokaisella kehitysyhteistyöhän osallistuvalla henkilöllä on omat motiivinsa osallistumiseen, jotka vaikuttavat siihen minkälaiseen kehitysapuun hän osallistuu. Myös tämän tason toimijoiden henkilökohtaiset ominaisuudet (sukupuoli jne.) ja kyvyt (koulutus, kokemus jne.) ohjannee heidän asettumistaan tiettyyn tehtävään.

Kehitysyhteistyöprojekteissa työskentelevät ekspatriaatit kohtaavat kentällä ongelmia, joista yksi merkittävimmistä liittyy palkkaan. Kuten yleisesti tiedetään, ekspatriaattien palkkataso on korkea. Joskus se voi olla moninkertainen verrattuna projektissa työskentelevän paikallisen palkkaan. Tämä luo ekspatriaatin ja muiden työntekijöiden välille jännitteitä. Ekspatriaatti ei useinkaan välty sisäisiltä ristiriidoilta: yksi syy hänen työskentelylleen kehitysmaassa on monesti juuri halu edesauttaa yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta. Samalla hän kuitenkin ansaitsee kymmenen kertaa kollegoitaan enemmän. Sisäisen ristiriidan kanssa toimeen tulemiseksi onkin tavallista ottaa käyttöön suojamekanismeja: lunastaakseen korkean palkkansa ekspatriaatti tekee töitä muita enemmän tai tuntee itsensä muita arvokkaammaksi työntekijäksi.

 

3. Toimijoiden vaikutusmahdollisuudet

Eri toimijoiden motiivit ja lähtökohdat saattavat vaikuttaa koko kehitysavun muotoon. Poliittiset voimamittelöt vaikuttavat niin maavalintoihin, kuin avun konkreettiseen muotoon; onko apu talousmarkkinoita vai paikallisten sosiaalisiin tarpeisiin keskittynyttä. Poliittistaloudelliset valtasuhteet vaikuttavat yksittäisiin kyliin ja niiden asukkaisiin saakka mm. kaupan ja hyödykkeiden saatavuuden kautta. Politiikalla saatetaan vaikuttaa myös siihen kenelle apu suunnataan tai tuettavan sektorin (terveydenhoito, maanviljely, koulutus) valintaan. Antajien lähtökohdista suunnitellut hankkeet eivät välttämättä sovi vastaanottajien tilanteeseen. Esimerkiksi teknillistämään pyrkivä maanviljelyhanke saattaa vähätellä tai olla kokonaan huomioimatta paikallisia tarpeita kaupankäynnin kehittämiselle, eri sukupuolten huomioonottamisen. Räikeimmissä antajamaa motivoituneissa hankkeissa kehitysavulla on tuettu antajamaan yritysten tekniikan vientiä huomioimatta sitä onko ko. koneille tarvetta tai mahdollisuutta kunnossapitoon vastaanottaja maassa. Lahjoittajien motiivit (ja suhteet) vaikuttavat avun kohdistumiseen ja muotoon, toimeenpanijat vaikuttavat avun konkreettiseen muotoon ja tehtäviin toimenpiteisiin ja avunantajina yksittäisen kehitysyhteistyötyöntekijän tietotaito vaikuttaa hankkeen konkreettiseen toteutumiseen. Näin ollen eri tasoisilla antajatahon pyrkimyksillä on vaikutusmahdollisuudet hankkeen suunnitteluvaiheesta lähtien vaikuttaa hankkeen kestävyyteen, tarkoituksenmukaisuuteen, vaikutuksiin ja tuloksellisuuteen.

On olemassa varsin vähän kirjallisuutta, joka käsittelee kehitysavun vastaanottamista. Luultavasti tämä johtuu siitä, että suurin osa apua koskevasta kirjallisuudesta julkaistaan antajamaiden tutkimuslaitoksissa. Kuitenkin viime aikoina on huomattu, että projektien suunnittelemisen ja toteuttamisen kannalta on välttämätöntä ymmärtää myös näitä kysymyksiä.

Toimijat vastaanottaja puolella:

Vastaanottaja/hyödynsaaja osapuoli jakautuu myös sekä julkiseen, että yksityiseen. Jokaisella kehityshankkeella on useampia tahoja joiden kanssa ollaan vuorovaikutuksessa hankkeen aikana. Julkinen sektori, hallitus ja sen alaiset elimet ovat mukana prosessissa, jossa hanke saa legitiimin aseman toiminnalleen.

Avunantajia kehotetaan huomioimaan kaikki eri sidosryhmät ja hyödynsaajat vastaanottaja taholla. Tulisi pyrkiä entistä kattavampaan kokonaiskuvaan paikallistasolla ja huomioitava sidoksissa olevat eri asemissa olevat ihmiset, kuten naiset, lapset, vammaiset,vähemmistöt jne. Vaikka vastaanottajatahon oma aktiivisuus olisi äärimmäisen tärkeää niin käytännössä äärimmäisessä köyhyydessä elävillä ei ole mahdollisuuksia/resursseja saada oma ehtoisesti hanketta käyntiin, vaan pelkkien perustarpeiden tyydyttäminen vie heidän kaiken aikansa.

MacLachlan, Carr ja McAuliffe esittävät kirjassa Psychology of Aid (Avun psykologia), että avun vastaanottaminen voi olla vastenmielistä, jos siitä puuttuu vuorovaikutteisuus. Erityisesti raha-apuun voi kytkeytyä hyökkääviä, alentavia ja nöyryyttäviä viestejä. Tuntemukset ovat suhteessa vastaanottajan ja vastaanottavan yhteisön itsetuntoon. Avun vastaanottaminen voi olla alentavaa varsinkin niissä yhteiskunnissa, jossa hyvinvointi lunastetaan suoraan omalla ruumiillisella työllä - esimerkiksi maanviljelyksellä. Kun itsetunto on huono, vastaanottajat tulevat helposti riippuvaiseksi avusta. Tämän haitallisen tilanteen murtamiseksi olisi tärkeä edesauttaa vuorovaikutusta antajien ja vastaanottajien välillä.

Koska projektit harvoin ovat vuorovaikutteisia, vastaanottajat yrittävät usein luoda omia vaikuttamiskeinojaan. Edellä mainitut psykologit ovat tutkineet tapauksia, joissa avun vastaanottajat ovat saamansa avun lisäksi vaatineet rahallista korvausta - vaikkapa avustuslastien purkamisesta. Tämä sinänsä ristiriitainen asia - avun vastaanottajalle maksaminen - on yleisesti ymmärretty väärin. Varsinkin ekspatriaatit leimaavat tällaiset vastaanottajat helposti epäkiitollisiksi. Tutkijat ovat kuitenkin havainneet kyseisen vaatimuksen olevan vastaanottajien yritystä kohentaa omaa itsetuntoaan ja lisätä vuorovaikutusta - osoittamalla, että myös heillä on jotain annettavaa. Voikin todeta, että projektin onnistuminen edellyttää aina perusteellisia neuvotteluja antajan ja vastaanottajan välillä. Neuvotteluissa on selvitettävä antajien ja vastaanottajien roolit. Muutoin avun vastaanottajat jäävät täysin projektin ulkopuolelle.

Psychology of Aid -kirjassa kehitysyhteistyö esitetään ketjun metaforalla. Kehitysapuketjussa on useita päätöksentekijöitä ja toimijoita: asianosaiset, sidosryhmät sekä hyödynsaajat. Esimerkiksi jonkun kansalaisjärjestön toteuttaman projektin kehitysapuketju olisi seuraavanlainen:

Kehitysapuketju on yksi sosiaalisen valvonnan muoto. Sosiaalipsykologien mukaan ketjurakenne on lineaarisuudessaan rajoittava ja hierarkkinen. Kehitysapuketju ei tee tässä suhteessa poikkeusta.

Jotta projekti olisi tehokas, kaikkien mukanaolijoiden tavoitteiden tulisi olla yhteneväiset. Näin ei kuitenkaan usein ole. Eri tahoilla on monesti erilaiset toimintasuunnitelmat ja prioriteetit. Rahoittajan, konsulttifirman ja hyödynsaajien prioriteetit voivat poiketa toisistaan hyvinkin paljon. Ehkä tyypillisin esimerkki tästä ovat suurten kansainvälisten rahoitusyksiköiden kuten Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) ja hallitusten väliset neuvottelut. Ongelmat johtuvat paljolti myös siitä, ettei eri tahojen välillä ole tarpeeksi kommunikaatiota eikä koordinointia. Tämä voidaan selittää eri tavoilla. Varsin yleistä on polarisoituminen: ne, joilla on enemmän ja selkeämpää tietoa kuin toisilla, pitävät tiukasti kiinni omasta kannastaan eivätkä hevin suostu kuuntelemaan toisia osapuolia. Polarisointi voi johtaa ryhmäajattelemisen malliin, jossa kaikki ajattelevat yksimielisesti. Kun toisin ajattelevien ääni puuttuu, ryhmä tulee helposti sokeaksi omille virheilleen.

Yksi seuraus ketjumuodostelmasta on se, että syyllisyyttä voidaan siirtää ketjussa eteenpäin. Ketjun viimeinen lenkki - yleensä paikallinen järjestö tai yhteisö - saa täten syyllisyyden helposti niskoilleen.

Yleisesti ottaen nähdään, että kehitysavun tulisi olla yhteistyötä, jossa eri osapuolet, avun antajat ja sen vastaanottajat työskentelevät yhdessä saavuttaakseen yhteiset tavoitteet. Todellisuudessa apu ja sen pohjalta muotoutuva suhde antajan ja vastaanottajan välillä on paljon monimutkaisempi kuin tämä yksinkertainen tavoite.

Valta, riippuvuus, organisaatiojärjestelmä, arvot, uskomukset ja asenteet kuuluvat olennaisina osina apusuhteeseen. Lisäksi päätöksiä tehdään usein epävarmoissa olosuhteissa ja vaillinaisten tietojen pohjalta. Osapuolet tekevät päätökset olettamusten ja päätelmien perusteella, jotka eri henkilöillä saattavat olla hyvinkin erilaisia.

Toisaalta toimijat eivät ole koneita, joiden voitaisiin olettaa toimivan täysin rationaalisesti. Päätöksiä tekevät yksilöt, joilla on hyvinkin erilaiset näkemykset asioista sekä erilaiset motiivit.

Viimeaikoina ollaan siirrytty puhumaan kehitysyhteistyön kumppaneista ennemmin kuin avun kohteista. Kanadalaisen kansainvälisen kehityksen laitoksen (CIDA) vuonna 1995 julkaisemassa tutkimuksessa Cross-Cultural Collaborations esitetään kritiikkiä, jonka mukaan länsimaat eivät osaa tehdä yhteistyötä. Kirjan mukaan me länsimaalaiset osaamme kyllä johtaa, kilpailla ja määräillä, mutta emme niinkään työskennellä yhteistyössä. Kritiikkiin tulee suhtautua vakavasti, koska tehokas yhteistyö on avainasia pyrittäessä kehitysavun tuloksellisuuteen ja kestävään kehitykseen. Tutkimuksessa todetaan, että teknisen asiantuntemuksen puute on vain harvoin syynä kehitysyhteistyöhankkeen epäonnistumiseen. Huomattavasti useammin epäonnistuminen johtuu henkilökohtaisista yhteensopimattomuuksista tai vuorovaikutustaitojen puutteesta.

Yhteistyötä ja siihen vaikuttavia tekijöitä voidaan havainnollistaa kolmitasoisella ympyrällä. Ympyrän keskiössä on Yksilöiden välinen suhde. Paikka ympyrän keskiössä on perusteltu, koska ihmisten välinen suhde on yhteistyön oleellisin asia, vaikka siihen vaikuttavatkin useat eri tekijät. Yksilöiden välinen suhde riippuu useista eri tekijöistä, mm. yksilöiden henkilökohtaisista asenteista, elämäntilanteista, tiedoista, taidoista ja kokemuksista.

Ympyrän seuraavalla tasolla on Itse projekti ja sen institutionaalinen konteksti. Tähän osioon kuuluu mm. projektin tavoitteiden selkeys ja tavoitteiden toteutukseen liittyvät rajoitukset, vastaanottajan sitoutuminen, kyvyt ja resurssit, molempien osapuolten periaatteet ja hallinnolliset toimet sekä projektin valtarakenne.

Ympyrän uloimmainen osa muodostuu yhteistyön Ympäröivästä todellisuudesta. Tähän osioon kuuluu vastaanottajamaan sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät, poliittinen konteksti, paikallinen taloudellinen tilanne, niiden ryhmien painostus ja vaikutusmahdollisuudet, joiden intresseihin projekti vaikuttaa sekä maailmanlaajuiset taloudelliset ja poliittiset trendit ja rajoitukset, jotka vaikuttavat projektin onnistumiseen.

Kultuurista on monenlaisia määritelmiä. Yleisesti ottaen kulttuurilla tarkoitetaan jokaista elämän osa-aluetta: tieto-taitoa, teknistä osaamista, uskontoa, ajattelutapaa ja normeja. Usein kultturi kuvataan mm. yhteisiksi arvoiksi, uskoiksi, normeiksi, oletuksiksi, asenteiksi tai seremonioiksi.

Ulkoasianministeriön Kehitys-lehdessä (4/99) todetaan osuvasti: "Kestävä kehitys on mitä suurimmassa määrin kulttuurikysymys, koska ihmisten tapa toimia on kulttuuria. Olennaisia ovat ne arvot ja asenteet, joille ihmiset toimintansa tavoitteet asettavat. Yksinkertaisimmillaan kulttuuri on kaikkea sitä mitä ihmiset lisäävät luontoon, mikä on ihmisten tuottamaa historiansa, perinteidensä ja ympäristönsä ehdoilla."

Culture in Finnish Development Cooperation- kirjassa kerrotaan, miten kultturissa jotkut asiat ovat helposti nähtävisä kun taas toiset jäävät piiloon. Tätä kirja havainnollistaa Jäävuori-esimerkillä, jossa veden päällä ovat kieli, ruoka, pukeutuminen ja tavat. Veden alle puolestaan jäävät kommunikaation tyyli, arvot, normit, uskomukset ja asenteet. Ainoastaan veden päällä olevat asiat ovat nähtävissä ja luettavissa kirjoista. Pinnan alle jäävät asiat ovat kuitenkin juuri niitä, jotka tuottavat ongelmia.

Kulttuuriantropologian tohtori Anja Nygren on todennut: "Kultturia ei voi erottaa taloudesta ja politiikasta. Kehitysyhteistyössä ollaan tekemisissä isojen taloudellisten ja poliittisten voimien kanssa."

Kirjassa Culture in Finnish Development Cooperation annetaan muutamia esimerkkejä siitä, mitkä seikat tulisi ottaa huomioon, jotta kehitysprojektit menestyisivät paremmin. Etusijalle tulisi asettaa ihmiset, paikallisille pitäisi antaa osallistumismahdollisuus heihin kohdistuvissa hankkeissa ja kulttuurin omia asioita tulisi kunnioittaa, eikä vain jyrätä voimalla niiden yli.

Kehitysprojekteissa on monesti eristetty avun kohderyhmä heidän omista sosio-kulttuurisista verkostoistaan. Verkostot kuten perhe, klaani tai kylä on työnnetty syrjään ilman että ollaan ymmärretty niiden merkitystä ja tärkeyttä paikallisille ihmisille. Suunnitteluvaiheessa paikallisten ihmisten huomioiminen ja mukaanottaminen on kulttuurisesti hyödyllistä ja erittäin tärkeää projektin onnistumisen kannalta. Oikeaa omistajuutta saadaan juuri oikeanlaisten asioiden huomioonottamisen kautta. Kulttuurilla on tässä keskeinen rooli.

Juhani Koposen ja Päivi Mattila-Wiron raportissa Effects or Impacts? todetaan vapaasti suomennettuna seuraavaa: "Paikallisen kulttuurin ymmärtäminen on tullut tarpeelliseksi maaseudun kehittämisessä, terveys- ja koulutusohjelmissa, sekä itsestään selväksi enemmän teknisissä vesi- ja metsäprojekteissa. On selvää, että kehitysyhteistyön tekijät joutuvat tekemään töitä erilaisista ryhmistä tulevien ihmisten kanssa, paikallisista ylemmän tason henkilöihin, joilla kaikilla on omat sosiaaliset verkostonsa ja kulttuuriset systeeminsä."

Nykyään Maailmanpankkia myöten puhutaan kulttuurin merkityksestä onnistuneen kehitysyhteistyön avaintekijänä. Kulttuuri on siis oleellinen osa kehitysyhteistyötä, vaikka sitä ei ole aina ymmärrettu tai korostettu siinä määrin kuin olisi pitänyt. YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO on työskennellyt kulttuuriin liittyvien asioiden parissa 1960-luvulta lähtien. Lähtölaskenta World Decade for Cultural Development-projektille annettiin vuonna 1988. Sen suurimmat tavoitteet olivat kulttuurin eri ulottuvuuksien ja identiteettien sisällyttäminen kehitykseen sekä kulttuurillisen osallistumisen laajentaminen ja kansainvälisen kulttuurillisen yhteistyön edistäminen. Maailmassa on otettu monia muitakin askelia kohti kulttuurillisten asioiden ymmärtämistä. Näitä ovat esimerkiksi Sustainable Development, Human Development, Social Development ja Participatory Development hankkeet.

Suomessa vuonna 1985 Kulttuurin yhteistyön komitea ehdotti määrärahojen varaamista Ulko- ja Opetusministeriössä kulttuurillisen yhteistyön suunnittelulle ja monitoroinnille. Vuonna 1991 Finnida asetti komitean suosittelemaan ohjeita kulttuuriselle yhteistyölle, sen organisaatiolle ja hallinnolle sisältäen alueellisen yhteistyön kulttuuriset näkökulmat. Osasto tuotti Culture and Development, Strategy and Guidelines- suunnitelman, jota ei kuitenkaan koskaan julkaistu. Hanke kehotti voimakkaita tahoja tekemään enemmän "kulttuuriystävällisiä projekteja" ja kenties tämän katsottiin vaarantavan tiettyjä suhteita. Vuonna 1989 Pekka Malinen tuotti suurta huomiota saaneen kirjan Development Aid into Full Renivation. Huomio johtui kirjan radikaaleista mielipiteistä ja negatiivisesta kritiikistä. Ensimmäinen suomalainen kehitysstrategia oli Finlands Development Co-Operation in the 1990s - Specific Goals and Means (1993).

6 OMISTAJUUS

Viime aikaisessa kehityskeskustelussa on kysymys omistajuudesta saanut kasvavaa huomiota osakseen. Omistajuus käsitteenä ei kuitenkaan ole ongelmaton. Ensinnäkin jo sen määrittely yksiselitteisesti tuottaa vaikeuksia; erilaisia näkemyksiä ja käyttötapoja siis esiintyy.

Termillä omistajuus viitataan siis siihen, kuka todella vaikuttaa kehitysyhteistyöprojekteihin (ja yleensä kehitysyhteistyöhön) ja kuka niitä kontrolloi. Perusperiaatteena nähdään, että kehitysavun laatu on sitä korkeampi, mitä enemmän vaikutusvaltaa ja vastuuta projekteissa on henkilöillä, joita apu todella koskee (end-users). Tässä voidaan erottaa kaksi tasoa:

1. Avun vastaanottajamaan ihmisten ja instituutioiden vaikutusvalta

suhteessa avunantajan valtaan.

2. Vastaanottajamaan sisällä köyhimpien ihmisten, avun todellisten

tarvitsijoiden valta suhteessa valtion byrokratioiden vaikutusvaltaan.

Omistajuuden aste on siis korkea, kun

a. Avun saajat vaikuttavat varteenotettavasti avun sisältöön, suunnitteluun,

toteutukseen ja operaatioihin sekä ylläpitoon.

b. Avun toimeenpanijatahot ovat juurtuneet vastaanottajamaahan ja

edustavat tavallisten kansalaisten intressejä.

1. Eri osallistujien kesken on vuorovaikutusta ja vastuu on jaettu.

Omistajuus termiä alettiin käyttää 1990-luvun alussa Maailman Pankin kehitysyhteistyöprojektien yhteydessä. Kuten aiemmin on jo mainittu, omistajuus käsitteenä on jossain määrin ongelmallinen. Ensinnäkin kriittisiä näkemyksiä on esitetty koko käsitteen tarpeellisuudesta eli onko kyse sittenkin vain yhdestä uudesta ammattikielen erikoistermistä, joka luo sekavuutta ja hämärtää todellisuutta eikä oikeastaan pidä sisällään mitään uutta. Lisäksi on esitetty, että omistajuuden korostaminen johtaa mahdollisesti harhaan ja estää näkemästä avunantajien todellista valta-asemaa ja avunsaajien riippuvuutta.

Uuden termin tarpeellisuuden puolesta puhuu kuitenkin ensinnäkin se, että se voi toimia eräänlaisena yläkäsitteenä kooten alleen erilaisia toisiinsa kytkeytyviä ongelmia. Lisäksi tämä termi voi helpottaa eri kysymysten yhdistämistä käytännön kenttään. Käsite on jo myös niin laajalle levinnyt, että sen käyttö on yksinkertaisesti käytännöllistä. Huomioitava olisi kuitenkin, että puheista huolimatta omistajuus-periaatteiden toteutuminen on vielä hyvin rajallista.

Kehitysyhteistyöhön ja näin myös omistajuus-kysymykseen keskeisesti kytkeytyvä ongelma on epätasa-arvoisuus eri toimijoiden välillä. Ensinnäkin valtioiden tasolla esiintyy poliittista epätasa-arvoa. Avunantajilla on huomattavasti suurempi kapasiteetti toimia kuin avunsaajilla ja näin ne useimmiten määrittelevät kehittämisen ja päättävät resurssien (rahojen) käytöstä. Antajien tasolla ilmenee myös haluttomuutta vastuun ja vallan jakamiseen. Halutaaan siis toimia vain omilla ehdoilla ja totutuilla tavoilla. Omistajuuden toteutumisen kannalta olisi kuitenkin tärkeää, että vastaanottajalla olisi todellista valtaa myös päätettäessä asioista ja (erityisesti) rahan käytöstä. Toinen avunantajien ongelma on ollut rahan käytön nostaminen jonkinlaiseksi itseisarvoksi ja turhan erikoistuneiden hankkeiden toteutus erityisosaamisen ja korkean teknologian puitteissa niin, että vastaanottajamaan todellisiin tarpeisiin ei mahdollisesti ole ollenkaan vastattu.

Epätasa-arvoa esiintyy myös avustettavien maiden sisällä. Kehitysapu koordinoidaan usein valtion organisaatioiden kautta, joiden piirissä voi esiintyä erilaisia väärinkäytöksiä. Tämän tason toimijoiden ja "tavallisen" kansan edut voivat olla myös ristiriitaisia, jolloin valtaa ei haluta siirtää alemmalle tasolle. Lisäksi ruohonjuuritason ihmisten resurssit toimia ovat usein hyvin vähäisiä, joten heidän on erittäin vaikeaa saada ääntään kuuluviin. Edelleen myös tällä tasolla eri ryhmien intressit voivat erota toisistaan melkoisestikin, mikä taas aiheuttaa ristiriitaisuuksia päätettäessä avun kohdentamisesta. Näin ollen vallan siirtyminen kohdemaahan ei tarkoita omistajuus-ongelman poistumista.

Suomen kehitysavun piirissä on ruvettu 1990-luvulla kiinnittämään aiempaa suurempaa huomiota omistajuus-kysymykseen. Ironista kyllä, tähän on ollut vaikuttamassa 1990-luvun lama ja siitä johtuneet kehitysapumäärärahojen huomattavat supistukset. Taloudellisten voimavarojen heiketessä huomion keskipisteeseen ovat siis nousseet avun laatu ja tuloksellisuus sekä näihin vaikuttava omistajuus-näkökulma.

Vuonna 1993 julkaistun kehitysapuohjeiston Finland´s Development Co-operation in the 1990`s –Strategic Goals and Means mukaan yksi Suomen kehitysavun perusperiaatteista on vuorovaikutuksen lisääminen Suomen ja kehitysmaiden välillä. Samassa julkaisussa korostetaan myös kehitysmaiden omaa vastuuta kehityksestään ja avunantajan roolia vain tämän kehityksen tukijana. Lisäksi muutkin omistajuus-kysymykset saavat huomiota osakseen. Käytännössä tämä on näkynyt mm. siinä, että nykyisin apua vastaanottavalla maalla on suurempi valta kehitystä, sen kohteita ja keinoja määriteltäessä. Vastuuta on muutenkin pyritty jakamaan yhä enemmän ja mm. projektien muotoilu tapahtuu nykyään yhä enemmän avunsaajien toimesta, mahdollisesti yhteistyössä ulkopuolisten voimien kanssa. Kehitysapu on myös onnistuttu integroimaan tehokkaammin paikallisiin instituutioihin ja kulujen jakaminen on kasvanut. Puutteitakin kuitenkin löytyy. Johtuen suomalaisen henkilöstön vähäisestä määrästä kehitysavun kohdemaissa ei yksittäisillä työntekijöillä ole juuri aikaa perehtyä maan oloihin ja resurssien ollessa muutenkin rajalliset kehitysyhteistyön (suomalainen) painopiste on usein Helsingissä. Muutenkin monissa kehitysapuprojekteissa näyttää olevan jonkinlaista Helsinki-keskeisyyttä ja tällöinhän todellisen omistajuuden on vaikea toteutua. Yleisestikin monien omistajuus-periaatteiden toteutus käytännössä voi usein aiheuttaa hankaluuksia, vaikka edistystä onkin saavutettu. Lisäksi on muistettava, että lopullinen valta koskien kehitysapua on yhtä kaikki antajaosapuolella.

Seuraavassa vielä pieni tiivistys suomalaisista periaatteista omistajuuden asteen parantamiseksi kehitysyhteistyöprojekteissa: a) Suomalaisten projektien on integroiduttava mahdollisimman tiiviisti vastaanottajamaan paikallisiin instituutioihin. b) Kaikkien avunsaajien on osoitettava mahdollisimman pitkälle menevää sitoutumista ko. projektiin. c) Kaikki projektin osakkaat on otettava mukaan suunnitteluun ja toteutukseen. d) Projektien käytäntöjen ja raha-asioiden hoidon tulee tapahtua vuorovaikutuksessa ja eri toimijoiden tulee olla vastuussa toinen toisilleen. e) Avun johtamisessa on otettava huomioon mm. monimutkaiset sosiaaliset prosessit, joiden sovittaminen virallisiin, byrokraattisiin aikatauluihin on hankalaa. f) Tärkeää on myös, että Suomen Kehitysyhteistyöosasto huolehtii omasta luotettavudestaan harjoittamalla selkeää politiikkaa.

Carr, Stuart. McAuliffe, Eilish. McLachlan Malcolm. (1998) Psychology of Aid. Routledge.London

Culture in Finnish Development Cooperation. (1998) Ministery fot Foreign Affairs.

Kealey, D. & Protheroe, D. (1995) Cross-Cultural Collaborations

Kehitys-lehti. 4/1999. Ulkoasianministeriö

Ownership in the Finnish Aid Programme, Report 1996:3, Ministry for Foreign Affairs, Helsinki 1996

Saasa,O. & Carlsson, J. (1996) The Aid Relationship in Zambia.

Tisch Sarah. J. & Wallace Michael B. (1994): Dilemmas of Development Assistance. Westview Press, Boulder, Colorado