Toisen maailmansodan jälkeen länsimaiden kehitysmaissa aloittamat hankkeet ja yleinen kehitysmaapolitiikka olivat 1970-luvulle tultaessa osoittautuneet epäonnistuneiksi. Hallitusten välisten- ja hallitusvetoisten järjestöjen tekemä kehitysapu koettiin tehottomaksi ja vaikeasti hallittavaksi. Pettymys hallituksiin ja markkinatalouden voimiin avasi tien kansalaisjärjestöille ja niiden tekemällä kehitystyölle. Kehitysyhteistyötä tekevien kansalaisjärjestöjen määrä kasvoi räjähdysmäisesti 1980-luvulla länsimaissa ja trendi levisi myös kehitysmaihin, joissa donor maat etsivät uusia, hyviä yhteistyökumppaneita. Kasvu laantui jossakin määrin 1990-luvulla talouden heikentyessä, mutta yhä enenevässä määrin kansalaisjärjestöt ovat hallitusten suosiossa päätettäessä uusista kehitysyhteistyöhankkeiden toteuttajista ja määrärahojen saajista.

Kansalaisjärjestö voidaan määritellään mm. seuraavasti: itsenäinen, ei-uskonnollinen, demokraattinen, joustava, voittoa tavoittelematon kansalaisten järjestö, joka työskentelee taloudellisissa ja sosiaalisissa marginaaliryhmissä olevien ihmisten auttamiseksi tai avustaakseen kohderyhmiä itse auttamaan itseään.

Ongelmana määriteltäessä kansalaisjärjestöjä on järjestöjen monimuotoisuus ja sekä kansalaisjärjestöjen tutkimuksen hajanaisuus. Tvedtin mukaan yhtenäistä käsitteistöä ei ole ja erot määritelmien välillä ovat suuret. Mitkä ovat NGOn (non-governmental organization), ´non-profit´ (voittoa tavoittelematon) järjestön ja ´private voluntary´ (yksityinen vapaaehtois-) järjestön erot? Suhde valtioon on monissa järjestöissä jo hämärtynyt tai ne ovat olleet jo perustettaessa valtion etujen ajajia. Myöskään non-profit käsite ei ole kovin selkeä; joissakin maissa non-profit järjestöt kilpailevat for-profit (voittoa tavoitteleva) järjestöjen kanssa samoista hallitusten kehitysyhteistyöhankkeista. Vapaa-ehtoisuuden astekin vaihtelee, sillä kehitysmaissa monet vapaaehtoiset saavat vapaaehtoistyöstään palkkaa.

Tvedt jatkaa vielä listaamalla muita käytettyjä nimikkeitä: VO- non profit voluntary organization, CO- charitable organization, GO- grassroots organization, PO-private organization, PVO- private voluntary organization, QUANGO- quasi non-governmental organization, jne. Poliittisesti ja kulttuurisesti latautuneina nämä nimikkeet korostavat vain omia näkökohtiaan, eivätkä siis sinällään pysty edustamaan kansalaisjärjestöjen koko kirjoa.

Mälkiä ja Hossain kiinnittävät myös huomiota käsitteistön selkiinnyttämisen tarpeellisuuteen. Nykyisellään ongelmia syntyy mm. keskenään yhteen sopimattomien käsitteiden ristikkäisestä käytöstä. Toisena ongelmana Mälkiä ja Hossain näkevät käsitteiden huolimattoman määrittelyn, kolmantena ongelmana on samasta käsitteestä käytetyt eri termit, neljänneksi samaa termiä käytetään viittaamaan eri käsitteisiin, ja viidentenä ongelmana on termien käyttö ilman määrittelyä.

Kansalaisjärjestöt tavoittavat köyhät kohderyhmänsä paremmin kuin hallitusten väliset järjestöt pystyessään ohittamaan julkisen sektorin tehottoman ja byrokraattisen hallinnon. Harvainvaltaisissa kehitysmaissa ne pystyvät myös sopeutumaan poliittisten olosuhteiden muutoksiin. Tvedt ottaa esimerkiksi Kenian, jossa poliittisten levottomuuksien jälkeen Norjan hallituksen virallinen avustustoiminta maassa loppui, mutta sitä pystyttiin kuitenkin jatkamaan kiertoteitse norjalaisen ja kenialaisen kansalaisjärjestön kautta.

Muina vahvuuksina pidetään kansalaisjärjestöjen hankkeiden tarkoituksenmukaisuutta juuri ko. yhteisölle ja kustannustehokkuutta. Vastaanottajat pystyvät itse vaikuttamaan ja osallistumaan hankkeisiin, jolloin hankkeiden toteutus vahvistaa myös paikallisia rakenteita eikä tuo vieraita järjestelmiä vastaanottajien kulttuurissa jo tuttujen ja toimivien tilalle. Lisäetuina voidaan mainita hankkeiden joustavuus ja luovuus.

Koko kansalaisjärjestökenttää vaivaava tutkimuksen ja evaluaation puute antaa mahdollisuuden myös koventuneelle kansalaisjärjestö kritiikille. Kriitikot väittävät ettei kansalaisjärjestöjen hyvät tulokset perustu mihinkään tutkittuun todistusaineistoon vaan lähinnä uskomuksiin ja mielikuviin kansalaisjärjestöjen paremmista tuloksista kehitysyhteistyöprojekteissa. UNDP arvioi, että itse asiassa kansalaisjärjestöt eivät edes tavoita kaikkein köyhintä 5-10 prosenttia ihmisistä, erityisesti jos projektin onnistuminen edellyttää kohderyhmän vapaaehtoisten työpanosta ja vastuun ottamista omasta menestymisestään.

Samansuuntaisia arvioita esitti myös Mokbul Ahmad elokuussa Tampereella pidetyssä Making Sense of Development NGOs -seminaarissa. Ahmad kritisoi kansalaisjärjestöjen innokkuutta pienrahoituksen markkinointiin Bangladeshissa. Mukaan päässeet eivät olleet kaikkein köyhimpiä vaan niitä, joilla oli jo säästöjä jonkin verran. Mikrorahoitus on sinänsä hyvä ohjelma, mutta nykyisessä tilanteessa paikallisilla kansalaisjärjestöllä ei ole enää resursseja muiden ohjelmien ylläpitoon.

Huolestuttavana pidetään myös kansalaisjärjestöjen roolin muuttumista kehitysmaissa. Donor- valtion yhteistyösopimuksista kilpaillaan vastaanottaja maiden kansalaisjärjestöjen kesken, kilpaan saattaa osallistua myös julkinen sektori. Kansalaisjärjestöjen saama tuki aiheuttaa myös poliittisen ongelman; luulisi julkisen sektorin tarttuvan innokkaasti mahdollisuuteen tuottaa osan palveluistaan ulkomaista tukea saavilla kansalaisjärjestöillä, mutta hallitukset saattavat olla vastahakoisia luovuttamaan vastuutaan muille. Vastuun luovuttaminen koetaan epäluottamuslauseena hallituksen toimia kohtaan, vallan ajatellaan siirtyvän kansalaisjärjestöille, joilta sitä ei sitten myöhemmin saada enää pois. Suhtautuminen kansalaisjärjestöihin vaihtelee maittain ja on riippuvainen maan järjestäytymistraditioista, hallinnon eri historiallisista vaiheista jopa eri yksilöiden rooleista poliittisina toimijoina.

Nepalilainen Krishna Bhattachan mukaan ulkomainen tuki paikallisille kansalaisjärjestöille on vääristänyt koko järjestökenttää. Se saattaa jopa vähentää puolueiden, osuuskuntien ja muiden kansalaisjärjestöjen perustamista ja tehdä aktivismista osan valtaeliitin toimintaa, jota hallitus kontrolloi.

Kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyö arvostellaan myös lyhyen tähtäimen pienprojekteista ilman laajempaa kehityksen tulevaisuutta koskevaa suunnitelmaa. Vastuukysymyksiä ei myöskään ole selvitetty; onko projekti ensisijaisesti kohderyhmän vai rahoittajan vastuulla. Näyttääkin siltä, projektien laajentuessa ja monimutkaistuessa yhä uusien toimijoiden tullessa mukaan, kansalaisjärjestöt syyllistyvät samoihin virheisiin kuin hallitusten kehitysyhteistyöprojektit aiemmin. Suuremmat hankkeet vaativat yhä raskaampia koneistoja myös kansalaisjärjestöiltä. Voivathan järjestöt toki tehdä yhteistyötä muiden järjestöjen kanssa tuoden hankkeeseen oman alansa erityisosaamisensa, mutta silloin korostuvat jälleen hallinnolliset- ja vastuukysymykset. Yhteistyön tekeminen ilman kilpailua saattaa olla mahdotonta ja vaarantaa projektin onnistumisen, hajanaiset yhteistyökumppanit vaativat kehittynyttä tiedottamista ja hallintoa.

Myös Suomessa yhteistyö kehitysyhteistyötä tekevien kansalaisjärjestöjen kanssa alkoi tiiviimmin 1970-luvun puolivälissä, jolloin se käsitti kehitysprojektien yhteisrahoitusta, tukea järjestöjen koulutus- ja stipendiohjelmille sekä tiedotukselle. Hallitus asetti yleisiä suuntaviivoja yhteistyölle vuoden 1974 hallitusohjelmassa ja vuoden 1975 budjettiin varattiin ensimmäisen kerran määräraha kansalaisjärjestövetoisiin kehitysyhteistyöhankkeisiin.

Nykyisin osana Suomen kehitysyhteistyöpolitiikkaa on kehitysyhteistyötä tekevien kansalaisjärjestöjen tukeminen. Tavoitteeksi on vuoden 1996 periaatepäätöksessä asetettu 10-15 prosenttia kehitysyhteistyön määrärahoista. Osuus oli vuonna 1999 noin 11 prosenttia eli 185 miljoonaa. Tukea maksettiin 365 hankkeelle noin 60 maassa ja järjestöjä oli mukana 142. Lisäksi 106 järjestöä sai tiedotustukea Suomeen suunnatulle kehitysmaita koskevaan tiedotukseen yhteensä noin kuusi miljoonaa markkaa. INGOt saivat hankkeisiinsa 17,6 miljoonaa markkaa. Osa tästä tuesta suunnattiin hallitusten välisille järjestöille esim. YK-järjestöille. Pienprojektivaroja oli n. 5,3 miljoonaa markkaa ja niiden käytöstä päättivät edustustot ja kiertävät suurlähettiläät. Kehitysyhteistyön palvelukeskukselle (Kepa) jaettiin 27 miljoonaa markkaa. Suomi on mukana myös EU:n kansalaisjärjestöhankkeiden yhteisrahoituksessa.

Kansalaisyhteiskunnalla tarkoitetaan laveasti ottaen sitä yhteiskunnallista aluetta, joka sijaitsee yksilön (tai kotitalouksien) ja valtion välissä, koostuen erilaisista järjestäytyneistä ryhmistä. Koska tämä määritelmä kattaa sisäänsä paljon erilaisia yhteiskunnallisia toimijoita puolueista liikeyrityksiin, on määritelmää syytä hieman kaventaa. Tarkentavan määritelmän mukaan kansalaisyhteiskunta on sitä organisoidun sosiaalisen elämän aluetta, joka yleensä perustuu vapaa-ehtoisuuteen, on autonomista suhteessa valtioon, ja jolla on julkisia, ei niinkään yksityisiä tavoitteita. Kansalaisyhteiskunnassa kansalaiset toimivat kollektiivisesti ilmaisten pyrkimyksiään ja ideoitaan, vaihtaen informaatiota, sekä pyrkien vaikuttamaan valtioon ja sen politiikkaan.

Kansalaisyhteiskunnalle luonteenomaista insitituutiota voidaan kutsua kansalaisyhteiskunta-järjestöksi (CSO = Civil Society Organisation) CSO taas voidaan määritellä kansalaisjärjestöksi (NGO), jonka yksi keskeinen tavoite on vaikuttaa julkiseen politiikkaan. Näinollen kaikki CSO:t ovat kansalaisjärjestöjä, mutta kaikki kansalaisjärjestöt eivät välttämättä ole CSO:ta. Esimerkiksi tietty kolmannessa maailmassa toimiva terveydenhuoltopalveluihin erikoistunut järjestö ei välttämättä ole CSO, ellei se lisää agendaansa pyrkimystä vaikuttaa julkiseen politiikkaan.

Kansalaisyhteiskunta siis vaikuttaa yksilön ja valtion välillä. Tämän lisäksi se toimii myös ns. julkisen ja yksityisen sektorin välimaastossa. Yleensä CSO:t eivät etsi taloudellista hyötyä, vaan pyrkivät lisäämään ja parantamaan palveluja. Kansalaisyhteiskunnan uskotaan olevan tärkeä ja olennainen osa demokraattista valtiota demokratian toteutumisen "vahtikoirana" ja markkinayhteiskunnan puutteiden korjaajana.

Kansalaisyhteiskunnan nähdään lisäävän kansalaisten osallistumista yhteiskunnalliseen toimintaan ja näinollen lisäävän myös luottamusta itse demokratian toimivuuteen. Vahva kansalaisyhteiskunta rohkaisee kansalaisia toimintaan mm. järjestämällä erilaista koulutusta ja tuottamalla tietoa. Se rohkaisee marginalisoituja ryhmiä - kuten naisia, vähemmistöjä ja köyhiä – osallistumaan ja toimimaan poliittisella areenalla. Kansalaisyhteiskunta rakentaa yhteyksiä ja vuorovaiktusta erilaisten ryhmien ja yhteiskunnallisten liikkeiden välille, estäen näin erilaisten ryhmien linnoittautumista omiin lokeroihinsa. Lyhyesti: kansalaisyhteiskunta luo verkostoja.

Vahva kansalaisyhteiskunta palvelee demokratiaa vaatimalla poliittista päätöksentekoa olemaan tilivelvollinen kansalaisilleen. Se valvoo valtiota väärinkäytöltä ja korruptiolta ja muistuttaa sitä vastaamaan kansalaistensa toiveisiin ja tarpeisiin.

Jos pieni määrä tiettyjä intressiryhmä pääse vaikuttamaan valtioon liian paljon liian pitkän aikaa, voi kansalaisyhteiskunnalla olla myös negatiivisia vaikutuksia yhteiskunnan toimintaan. Voi syntyä ns. "lois-suhde" kansalaisyhteiskunnan ja valtion välille, jossa etuuksien jäykkä jako estää uudet innovaatiot ja kehityksen. Intressiryhmät lähtevät tässä pelissä vaarallisen helposti ajamaan ainoastaan omaa etuaan. Näinollen kansalaisyhteiskunta ei ole pelkästään siunaus, vaan sillä voi olla sekä vahingollisia että hyödyllisiä vaikutuksia demoratialle.

Kehitysmaiden kansalaisyhteiskunnan rahoittajat tulevat normaalisti ulkomailta. Ulkoisilla rahoittajilla on yleensä kaksi strategiaa: joko ne keskittyvät rakentamaan toimivaa ympäristöä itse kansalaisyhteiskunnan toiminnalle, tai sitten ne valitsevat omien kriteeriensä mukaan tietyn tyyppisiä järjestöjä tukensa kohteeksi. Jos rahoittajat tulevat ulkoapäin omine intressineen, voidaan tietysti kyseenalaistaa kansalaisyhteiskunnan autonomisuus. Esimerkiksi Saharan eteläpuolisen Afrikan kansalaisyhteiskuntaa rahoitetaan länsimaista käsin, rahoittajat taas uskovat kansalaisyhteiskunnan olevan vastapaino paikalliselle enemmän tai vähemmän korruptoituneelle valtion politiikalle. Nykyisin keskustellaan paljon siitä, onko kansalaisyhteiskunta moderni länsimainen ilmiö, joka on tuotu ja luotu kehitysmaihin, vai löytyykö kehtysmaista omaa sisäsyntyistä kansalaisyhteiskuntaansa.

Vaikka paikallisten kansalaisjärjestöjen kautta delegoitu avunanto nähdään useimmiten parhaana avunannon väylänä, liittyy kansalaisjärjestöjen tukemiseen myös ongelmia. Kuten kaikki toiminta, joka tehdään vailla harkintaa ja ymmärrystä, on myös kehitysmaiden kansalaisjärjestöjen tukeminen vailla syvää ymmärrystä avunannon vaikutuksista edesvastuutonta. Hyväksi tarkoitettu toiminta saattaa johtaa jopa negatiivisiin tuloksiin. Negatiiviset vaikutukset näkyvät tosin vasta rakenteellisella tasolla. Näitä prosesseja on vaikea hahmottaa yksittäisen projektin puitteissa. Saattaa siis käydä niin, että itse projekti saa evaluaatiossa loistavan tuloksen, mutta sen todelliset vaikutukset alueen kehitysedellytyksiin ovatkin rapauttavat rakentavien sijasta.

Etelän kansanliikkeet ovat esittäneet kritiikkiä avunantajille. Tämän kritiikin mukaan tärkeimpiä, mutta samalla huonoimmin tunnettuja ja ymmärrettyjä rahoitusavun haittavaikutuksia on se tapa, jolla ulkomainen rahoitus pilkkoo kansanliikkeitä pieniksi epäpoliittisiksi sirpaleiksi.

Kansalaisjärjestöjen määrä on viime vuosina kasvanut suunnattomasti, ja uusia syntyy päivittäin. Kansalaisjärjestöjen määrän kasvuun on vaikuttanut useat tekijät, joista tärkein on kuitenkin kansalaisjärjestöille myönnettävä rahallinen apu ja sen saatavuus.

Usein tämä kansalaisjärjestöjen määrän kasvu nähdään vain myönteisenä ilmiönä. Ajatellaan, että niiden määrän kasvu johtaa automaation tavoin kansalaisyhteiskunnan vahvistumiseen. Tämän näkökannan edustajat eivät toivo kansalaisjärjestöjen kasvavan suuriksi, perusteenaan niiden mahdollinen tehokkuutta syövä byrokratisoituminen.

Syy järjestöjen perustamiseen ei välttämättä ole kuitenkaan pelkkä altruismi. Päinvastoin, kansalaisjärjestöjen perustamisesta ja varojen hakemisesta erilaisilta kehitysyhteistyöjärjestöiltä tai muilta donoreilta on tullut kehitysmaissa varsin tuottoisaa liiketoimintaa. Näin ollen suuri osa perustetuista järjestöistä on vain taloudellista etua kalastelevia keinotekoisia luomuksia. Tällaisia kyhäelmiä on perustettu jo niin paljon, ettei toiminta ole voinut jäädä huomaamatta avunantajien keskuudessa.

Kansalaisjärjestön perustaminen tai sellaisessa työskenteleminen on kehitysmaan kansalaisen näkökulmasta arvioituna taloudellisesti kannattavaa puuhaa. Järjestöjen tukemista kannatetaan yleisesti, ja hyvältä kuulostavan toimintasuunnitelman esittävät järjestöt saavat kohtuullisen helposti rahallista apua kehitysyhteistyöinstituutioilta. Usein kansalaisjärjestöjen työntekijöilleen maksamat palkat ovat moninkertaiset muista toimeentuloista saatuun tuloon verrattuna. Ketjun alkupää on ulkomaisten kansalaisjärjestöjen paikallisille työntekijöille maksamat palkat. Kun uusi kansalaisjärjestö vertaa palkkasummiaan näihin palkkoihin , se voi suhteellisen hyvällä omallatunnolla maksaa jäsenilleen, jotka usein ovat tulleet mukaan toimintaan rahan perässä, jopa sata kertaa paikallista tasoa suurempia palkkoja. Tällöin rahat siis tuhlautuvat palkkoihin, eikä käytännön toimintaa juuri voida toteuttaa. Raha vetää ihmisiä puoleensa. Näin ihmiset, jotka muissa oloissa saattaisivat työskennellä muissa tehtävissä, siirtyvät kansalaisjärjestöihin. Esim. julkiselta sektorilta tapahtuu paljon aivovuotoa, sillä virkamiesten palkat ovat vain murto-osan järjestöjen maksamista summista. Tämä lisää korruptiota hallinnossa, sillä työstä maksettu palkka näyttää työntekijöistä olemattomalta. Työn näkeminen mielekkäänä saattaa myös olla vaikeaa, koska näyttää ettei sitä arvosteta, sillä palkat ovat pienet. Tällöin lahjakkaat yksilöt, joista oikeasti voisi olla rakentavaa apua, ajautuvat kansalaisjärjestöjen pariin. Tämä on myös helppo oikeuttaa itselle. Ei tarvitse valehdella kuin hiukan, hyvää asiaahan näissä järjestöissä kuitenkin ajetaan.. Julkisen sektorin korruptoituminen ja demoralisoituminen hankaloittaa erityisesti köyhemmän väestöosan elämää, sillä rikkaat hankkivat julkisen sektorin tuottamat palvelut, esim. terveydenhoidon, pääasiassa yksityiseltä puolelta, joten he eivät aseta vaatimuksia kunnollisten palveluiden saatavuudelle. ( Mikäli he asettaisivat, heidän äänensä kyllä kuultaisiin.)

Kun ihmiset siirtyvät työskentelemään sellaisiin kansalaisjärjestöihin, joiden hyväksi tehdystä työstä heille maksetaan huomattava rahallinen korvaus, ei vapaaehtoistoimintaan löydy riittävästi osallistujia. Kansasta lähtevien muutosvaatimusten artikulointi vaatii talkoohenkeä. Ilmaiseksi työskenteleminen hyvän asian eteen saattaa kuitenkin olla epämotivoivaa, jos lyhyeltä tähtäimellä katsottuna lähes yhtä hyvän työn tekeminen kansalaisjärjestössä rahallista korvausta vastaan tuo ruoan perheelle. Tämä estää suurien kansanliikkeiden synnyn, sillä poliittisesti värittynyt kansanliike vaatii taakseen valveutuneita ja tulitahtoisia ihmisiä, joille tärkeämpää on tavoitteiden saavuttaminen kuin akuutti aineellinen hyvinvointi. Kansanliikkeet ovat kuitenkin oleellinen kansan toiveiden ääni. Voimme miettiä vaikka Eurooppalaista työnväenliikettä ja sen vaikutuksia siihen, millaiseksi nyky-yhteiskunta on muodostunut. Kansanliikkeet ovat lähes ainoa keino, joilla kansalaisyhteiskunta voi organisoitua esim. vastustamaan hallituksen reagointitapaa ylikansallisten yhtiöiden vaatimuksiin tai vaatimaan tasapuolista terveydenhoitoa. Yksittäisillä kansalaisjärjestöillä on hyvin vähän vaikutusvaltaa muulla kuin paikallisella tasolla, eritoten kuin pienien järjestöjen yhdistäminen ei ole taloudellisesti kannattavaa. Kansanliikkeillä on tehokas tapa mobilisoida ihmisiä. Ne ovat kasvaneet yrityksen ja erehdyksen kautta, ja niiden toimintatavat ovat siis käytännön harjoittamia. Niiden ylläpito perustuu jäsenmaksuihin ja lahjoituksiin, jotka vaativat taakseen laajan kontaktiverkon. Laaja verkko, jonka osakkaat tavoitetaan pienin kustannuksin, on välttämätön ehto kansan mobilisoinnissa. Kansalaisjärjestöjen ylläpito puolestaan perustuu usein lahjoituksiin, eikä laajoja verkkoja tarvitse luoda. Niiden ei myöskään tarvitse yrityksen ja erehdyksen kautta etsiä mahdollisimman kustannustehokkaita toimintatapoja.

Laajoja ruohonjuuritason rakenteita ja omaavat järjestöt eivät yleensä heti antaudu ulkomaisen rahan edessä, sillä ne ymmärtävät, minkälaisia vaikutuksia tällä ajan kuluessa olisi. Lopulta ne kuitenkin yleensä joutuvat murtumaan palkkavaatimusten edessä, etteivät ne menettäisi työntekijöitään muualle. Tällä taas olisi negatiivisia vaikutuksia jäljellejäävien työmoraaliin.

Voidaan sanoa, että kansalaisjärjestöjen lisääntyminen sirpaloittaa kansalaisyhteiskuntaa. Jo olemassaolevat kansanliikkeet kuihtuvat helposti ja uudet jäävät syntymättä. Tämä voi pahimmassa tapauksessa johtaa siihen, etteivät köyhät saa ikinä ääntään kuuluviin, koskeivät he pääse järjestymään laajaksi massaliikkeeksi. Pienellä alueella toimivat järjestöt eivät auta kansaa saamaan ääntään kuuluviin valtiollisella tasolla. Ratkaisuna saattaisi olla poliittisia vaatimuksia esittävien järjestöjen kehittäminen. Näillä olisi mahdollisuus vaikuttaa, mikäli ne saisivat vastaavasti rahoitusta kuin kaikki järjestöt yleensä. Ulkomaiset rahoittajat tukevat kuitenkin mieluummin "poliittisesti neutraaleja" hankkeita kuin vahvasti värittyneitä, ja tämän seurauksena juuri sellaisia ehdotellaankin suurien apusummien toivossa. Jos ulkomainen apu kansalaisjärjestöille vähentää kansalaisten poliittista osallistumista, saattaa avusta tietyssä mielessä olla jopa enemmän haittaa kuin hyötyä.

MMYL:n Lawra-projekti on melko tyypillinen pieni kansalaisjärjestön toteuttama kehitysyhteistyöhanke. Projektin suomalaiset osapuolet ovat pääasiassa Helsingin yliopistossa opiskelevia kehityskysymyksistä kiinnostuneita opiskelijoita. Ghanassa paikallinen nuorisojärjestö, Lawra Area Youth and Development Association, on projektin alusta toiminut yhteistyössä MMYL:n kanssa. Rahallista tukea Lawra-projekti saa Suomen ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyöosastolta. Kohdealue sijaitsee Afrikassa, Ghanan luoteisosassa, Lawran kaupungin liepeillä. Suomalaiset opiskelijat ovat vierailleet aluella säännöllisesti lähes vuosittain.

Lawra-projektin kaikkein perimmäisenä tavoitteena on on tehdä itsensä tarpeettomaksi, eli aikaansaada kohdealueelle hyvinvointia, kehittää ja parantaa ihmisten elinoloja ja elinympäristöä. Hieman konkreettisemmalla tasolla projektin tavoitteena on parantaa alueen viljelijäväestön elinolosuhteita, tasa-arvoistaa naisten asemaa sekä kohentaa ympäristön laatua ja käyttökelpoisuutta muun muassa puiden istuttamisen avulla.

Projekti on toiminut vuodesta 1990 lähtien. Se on tukenut kuivan kauden viljelijäryhmiä, naisryhmiä sekä kyläläisten puunistutusta Ghanasta ostettujen perustarvikkeiden (mm. kastelukannuja, kuokkia, ämpäreitä ja aitamateriaalia) muodossa. Materiaali luovutetaan pientä maksua vastaan, jotta ryhmät sitoutuisivat huolehtimaan välineistään. Näin kerätyillä varoilla tuetaan edelleen ryhmien toimintaa.

Projektin alkuvuosina perustettiin taimitarhoja, joiden avulla pyrittiin lieventämään alueen puuston häviämisestä johtuneita haittoja. Idea taimitarhoista oli hyvä, mutta käytännön toteutus kangerteli. Paikallisia ihmisiä ei saatu tarpeeksi osallisiksi ja vastuullisiksi tarhojen toiminnasta ja hoidosta. Näin taimitarhojen kokolailla tulokseton toiminta lopetettiin muutamassa vuodessa.

Vuonna 1990 perustettiin kuivan kauden viljelyn tukemiseksi koeviljelmiä kastelujärjestelmineen. Vuosina 1992-1994 tuettiin kuivan kauden viljelijäryhmiä perusmateriaalin muodossa. Välittöminä tavoitteina oli mahdollistaa viljelijöiden tulon- ja ravinnonsaanti kotikylässään myös kuivalla kaudella ja vähentää miesten siirtymistä etelän kaupunkeihin palkkatyöhön kuivaksi kaudeksi. Samalla haluttiin monipuolistaa ruokavaliota kuivalla kaudella ja pidemmällä tähtäimellä nostaa alueen elintasoa.

Toiminnan lähtöpisteenä tuli olla ihmisten oma toimimishalu, ei ulkopuolelta maksettu palkka tai korvaus. Ainoastaan projektin koordinaattorin (paikallinen maatalousneuvoja) kulukorvaukset on maksettu projektin toimesta. Palkattua henkilökuntaa ei ole.

Kuivan kauden viljelyä ja erilaisia kuljetuksia helpottamaan Lawraan on hankittu traktori, jonka käytöstä ja kunnossapidosta vastaamaan on perustettu traktorikomitea. Traktorin palvelut ovat maksullisia, mutta käyttäjien varallisuus otetaan huomioon maksuja määrättäessä. Saaduilla varoilla kustannetaan traktorin ylläpito.

Syksystä 1995 lähtien projektin toiminta on painottunut puunistutuksen ja naisryhmien tukemiseen. Naisryhmien toimintaan kuuluu tyypillisesti papujen ja pähkinöiden viljely. Tuotteiden myyntitulot ryhmät voivat käyttää haluamillaan tavoilla. Puuntaimien kasvatuksesta ja istutuksesta miehet ja naiset vastaavat yhdessä.

Vuonna 2000 Lawra-projekti on saanut KYO:n tukea 27000 markkaa. Sillä on ollut tarkoituksena aloittaa alueella uutena elinkeinona mehiläistalous. Sitä harjoittavia ryhmiä on tarkoitus aikaansaada ainakin kymmenen. Myös puunistutusta tuetaan edelleen. Vuoden 1998 lopussa oli tuetuissa ryhmissä jäseniä yhteensä noin 900. Perheineen nämä muodostavat huomattavasti suuremman joukon, joten projektin arvioidaan tukeneen ainakin 4500 henkilöä.

Lawra-projektin toinen evaluaatio valmistui 1998. Siinä arvioitiin projektin vuonna 1995 alkanutta toista vaihetta, joka tukee puunistutusta ja naisryhmien toimintaa. Evaluaation teki ulkopuolinen arviointiryhmä yhteistyössä projektikoordinaattoreiden ja projektiin osallistuneiden kyläläisten kanssa. Tärkeimpänä menetelmänä evaluaatioprosessissa käytettiin ryhmäkeskusteluja. Evaluaation rahoitti KEPA.

Evaluaation mukaan puidenistutusohjelma on lähtenyt käyntiin hyvin. Kaikki tuetut miesryhmät ovat istuttaneet puita joko ryhmän yleiselle alueelle tai ryhmäläisten yksityisille maille. Myös kaikki naisryhmät yhtä lukuunottamatta ovat istuttaneet puita. Ryhmien jäseniä on opastettu taimien kasvatuksessa sekä puiden istutuksessa. Projektin puitteissa on perustettu kuusi kylätaimitarhaa ja lisäksi osa ryhmistä kasvattaa taimia omissa puutarhoissaan. Suurimmat ongelmat puidenistutuksessa ovat kuivuuden, laidunnuksen ja palojen aiheuttamat tuhot. Kun puuntaimet ovat vasta 1-3 vuotta vanhoja ei voida hankkeen pitkän aikavälin vaikutuksia vielä ennustaa. Lyhyen aikavälin tavoite puiden lisäämisestä Lawran alueella on kuitenkin saavutettu. Myös ihmisten tietoisuus puiden eroosiota hillitsevästä ja maaperää parantavasta vaikutuksesta on hyvä.

Naisryhmät ovat aloittaneet useita erilaisia pienhankkeita, joilla he pyrkivät hankkimaan tuloja. Puiden istutuksen lisäksi naisryhmät viljelevät maapähkinöitä ja härkäpapuja, valmistavat ja myyvät paikallista alkoholipitoista juomaa ja kasvattavat sikoja. Ryhmät myös myöntävät jäsenilleen pienlainoja yhteisistä varoistaan. Tulot ovat vähäisiä mutta naiset pitävät niitä tärkeinä, sillä ryhmän toiminnasta tulevat tulot ovat usein naisten ainoita.

Yhteistyö ryhmien välillä on osoittautunut hyväksi tavaksi osallistaa kohderyhmä hankkeen suunnitteluun ja päätöksentekoon. Naisten erottaminen omiksi ryhmikseen on osoittautunut onnistuneeksi tavaksi varmistaa, että hanke hyödyttää yhtälaisesti niin naisia kuin miehiäkin. Hanke on onnistunut saavuttamaan myös alueen köyhimmän väestönosan. Lawra-projekti on onnistunut suhteellisen vähäisin taloudellisin panoksin auttamaan monia alueen asukkaita. Pienenä hankkeena se on myös pystynyt joustamaan ja mukautumaan kun virheitä on tapahtunut.

Kansalaisjärjestöjen rooli ja asema kehitysyhteistyössä ja kehityskeskustelu(i)ssa on viimevuosikymmeneninä kasvanut jatkuvasti. Nykyään kansalaisjärjestöjä kuunnellaan ja niiden näkökulmat ja kokemus otetaan yhä enemmän huomioon. Kansalaisjärjestöille virtaa rahaa enemmän kuin koskaan ja ne saavat osallistua päätöksentekoon niin YK:n kuin yksittäisten valtioidenkin elimissä. Erilaisten kansalaisjärjestöjen määrä on myös kasvanut räjähdysmäisesti.

Tämä kehitys on tuonut järjestökentälle myös enemmän vastuuta ja haasteita. On olemassa muutamia dilemmoja, joihin kansalaisjärjestöt joutuvat tulevaisuudessa etsimään ratkaisuja. Esitän seuraavaksi näistä muutamia keskeisimpiä:

1. Globalisaatio: Jotkin globalisaation trendit vahvistavat epätasa-arvoisuutta maiden välillä ja niiden sisällä, mutta kansalaisjärjestöjen tulisi huomata, että globalisaatio tarjoaa myös mahdollisuuksia. Yhdentyminen voi tarjota mahdollisuuksia heikkojen ja vahvojen välisten bilateralististen suhteiden tasapainottamiseen.

2. Jatkuvuus: NGO:t ovat perinteisesti olleet ulkoisten rahoittajien varassa. Riippuvuus rahoittajista voi tehdä kansalaisjärjestöjen toiminnasta rajoittanutta ja kapea-alaista sekä vähentää järjestöjen joustavuutta. Keskittyminen tilivelvollisuuteen rahoittajia kohtaan voi etäännyttää järjestöt omalta vahvuusalueeltaan: ruohonjuuritasolta. Miten siis varmistaa rahoituksen jatkuvuus, ja pitää samalla kriittinen asenne itse rahoittajia kohtaan?

3. Taloudellinen kehitys ja yksityinen sektori: Ilman taloudellista kehitystä on vaikea toteuttaa mitään parannuksia köyhien asemaan. Onko taloudellisen kehityksen ajajan oltava julkinen sektori, vai voisiko vastuuta antaa myös yksityiselle sektorille. Miten luoda edellytyksiä kehitysmaiden omalle yksityiselle sektorille?

4. Avautuminen kansalaisyhteiskunnalle: Järjestöjen tulisi avautua koko yhteiskunnalle, eikä vain pyöriä pienissä piireissä. Koko yhteiskunta tulisi saada tietoiseksi kansalaisjärjestöjen tavoitteista, keinoista, sekä monipuolisesta kokemuksesta.

Hossain, F., ja Myllylä S.,eds.(1998) NGOs under challenge. Dynamicks and drawbacks in development. Ministry of Foreign Affairs of Finland . Helsinki.

Hulme, D. Ja Edwards, M. (Ed.): NGSs, States and Donors. Too Close for Comfort?

St. Martin’s Press, New York 1996

Isomäki, Risto: Paljasjalkavallankumous. Kymmenen vuotta myöhemmin. Gummerus 1999.

Kumpulainen Leena: Lawra-project’s Evaluation Report 1998

Tvedt, T., (1998) Angels of mercy or development diplomats? NGOs and foreign aid. Africa World Press. Trenton.

Riddel et al. (1997) Searching for impact and methods: NGO evaluation synthesis study Report 1997:2. A report prepared for the OECD/DAC expert group on evaluation. Ministry of Foreign Affairs of Finland. Helsinki.

Suomen kehitysyhteistyö 1999. Ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyökertomus eduskunnalle vuodelle 1999.

http:/www.soc.titech.ac.jp/ngo/ncafe-ph.html

http:/www.uta.fi/laitokset/hallinto/ngo