B2 Kehitysyhteistyön teoria ja käytäntö, syksy 2000
Päivi Korhonen, Jasu Pelkonen, Anna Saarela, Johanna Varjola
MAAILMANPANKKI
Maailmanpankin taustaa
Maailmanpankkiryhmän muodostavat Kansainvälinen jälleenrakentamis- ja kehittämispankki IBRD (The International Bank for Reconstruction and Development), Kansainvälinen kehitysjärjesto IDA (The International Development Association), Kansainvälinen rahoitusyhtiö IFC (The International Finance Corporation), Multilateraalinen investointitakauslaitos (The Multilateral Investment Guarantee Agency) sekä Kansainvälinen keskus investointiriitojen sopimiselle (The International Centre for Settlement of Investment Disputes).
Maailmanpankkiryhmän vanhin instituutio IBRD perustettiin yhtäaikaa Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n kanssa, Bretton Woodsissa, New Hampshiressa pidetyssä konferenssissa vuonna 1944. Perustajavaltioina toimivat liittoutuneet, erityisesti Yhdysvallat ja Iso-Britannia. Keskeinen taloustieteellinen vaikuttaja oli John Keynes. IBRD:n rakenteet luotiin vuosina 1945-46 ja se antoi ensimmäisen lainansa vuonna 1947. IBRD perustettiin alunperin tehtävänään rahoittaa Euroopan ja Japanin jälleenrakennusta toisen maailmansodan jälkeen myöntämällä lainoja liikepankkeja edullisemmin ehdoin. Myös Suomi sai luottoja infrastruktuurihankkeisiin. 1950-luvulta lähtien kehitysmaista tuli pankin toiminnan keskeinen kohde.
Vuonna 1960 perustettu IDA antaa lainaa IBRD:tä edullisemmin ehdoin ja alhaisemmilla koroilla. IBRD ja IDA muodostavat kokonaisuuden, jota yleisesti kutsutaan Maailmanpankiksi. IDA:lla ja IBRD:llä on yhteinen henkilökunta sekä päämaja Washingtonissa. Koko Maailmanpankkiryhmällä on yhteinen pääjohtaja, vuonna 1995 valittu James Wolfensohn.
Maailmanpankin rakenteesta, IBRD ja IDA
Maailmanpankin lainananto tapahtuu kahden organisaation, IBRD:n ja IDA:n kautta. IBRD:n lainansaajat ovat kehitysmaista taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti kehittyneimpiä, suurimpina mm. Intia, Turkki ja Kiina. IBRD rahoittaa luotonantonsa pääasiallisesti ottamalla lainaa kansainvälisiltä pääomamarkkinoilta. Muita rahoituslähteitä ovat jäsenmaiden merkitsemä pääoma, annettujen lainoja takaisinmaksut sekä korkotuotot. Pankin pääomaa on korotettu kolmesti, viimeksi keväällä 1988 74.8 miljardilla UD$:lla. IBRD rahoittaa investointihankkeita sekä myöntää rakenne- ja sopeutuslainoja. Lainoilla on 15-20 vuoden takaisinmaksuaika, joista viiden ensimmäisen vuoden aikana ei tarvitse lyhentää lainoja. Vuonna 2000 IBRD lainasi yhteensä 10,9 miljardia US$ 41:een maahan ja 97:ään projektiin. Kaikenkaikkiaan lainaa on annettu 349.4 miljardia US$.
IDA puolestaan keskittyy lainanannossaan kehitysmaista köyhimpiin, niihin joiden vuotuinen BKT on alle 855 US$ ja ne eivät ole luottokelpoisia IBRD:n lainoihin. IDA:n lainanannon piirissä on vuonna 2000 81 maata, joiden väestö muodostaa noin 53 prosenttia kehitysmaiden väestöstä. Suurimpina lainansaajina ovat mm. Tansania, Sambia ja Bangladesh. IDA:n rahoitukselliset voimavarat perustuvat kolmen vuoden välein tapahtuvaan lisärahoitukseen. IDA:n kahdennestatoista lisärahoituksesta sovittiin vuonna 1998 ja sen kokonaismääräksi sovittiin 20,5 miljardia US$ aikavälillä 1999-2002. Summasta noin puolet kerätään jäsenmailta ja loput IBRD:n nettotuloksesta ja IDA-lainojen takaisinmaksuvirroista. Suomen osuus IDA12:sta on 0,6 prosenttia. IDA keskittyy toiminnassaan sellaisiin hankkeisiin, joita yksityiset pääomamarkkinat eivät voisi toteuttaa kohtuullisin ehdoin. IDA:n lainaehdot ovat pehmeämmät kuin IBRD:n. Luotoista ei makseta korkoa ja takaisinmaksuaika on 35-40 vuotta, joista ensimmäisen kymmenen vuoden aikana lainaa ei tarvitse lyhentää. Vuonna 2000 IDA lainasi yhteensä 4,4 miljardia US$ 52:een maahan ja 126:een projektiin. Kaikenkaikkiaan lainaa on annettu 120,3 miljardia US$.
Maailmanpankin lainat jakautuvat neljään eri kategoriaan. Projektilaina on perinteinen laina, joka annetaan tietylle projektille. Sektorilaina annetaan valtion yhdelle koko sektorille (esim. energia, maatalous, teollisuus) ja sen antaminen edellyttää tiettyjä sektorikohtaisia poliittisia linjauksia. Institutionaalinen laina tukee valtioiden hallinnollisia rakenteita ja kannustaa kohti vapaata kauppaa sekä kansainvälisten yritysten markkinoille pääsemistä. Rakennesopeutuslainat pyrkivät alunperin helpottamaan velkakriisiä sekä vahvistamaan vientiä ja kansainvälisten yritysten vapaata pääsyä kansallisille markkinoille. Nämä tukevat yksityistämistä, tullimuurien poistoa sekä vapaan kaupan individualistista kilpailuyhteiskuntaa. Maailmanpankin lainananto on laskenut voimakkaasti viime vuosista johtuen kansainvälisestä finanssikriisistä, jolloin kriisimaiden lainanotto on ollut vähäisempää. Kun IBRD:n ja IDA:n yhteislainamäärä vuonna 2000 oli 15,3 miljardia US$, oli se vuonna 1999 29 miljardia US$.
IBRD:ssä on nykyään 181 jäsenmaata ja IDA:ssa 160. Suomi liittyi IBRD:n jäseneksi vuonna 1948 ja on IDA:n perustajajäsen. Maailmanpankin hallintoneuvosto on pankin ylin päättävä elin, joka kokoontuu kerran vuodessa. Jäsenmaita edustavat valtiovarainministerit. Maailmanpankin johtokunta kokoontuu viikoittain ja vastaa toiminnastaan hallintoneuvostolle. Päätöksenteko perustuu painotettuihin ääniin sen mukaan, miten kukin valtio panostaa varoja pankin toimintaan. G7-maat omistavat yhteensä noin 45 prosenttiä äänistä, Yhdysvallat suurimpana 17 prosentilla. Suurin osa päätöksistä ovat enemmistöpäätöksiä. Suomi kuuluu johtokunnassa samaan äänestysryhmään Ruotsin, Norjan, Tanskan, Islannin, Viron, Latvian ja Liettuan kanssa. Ryhmän yhteenlaskettu äänimäärä on 4,9 prosenttia kokonaisäänimäärästä. Äänestysryhmän johtokunnan edustajana on vuosina 1997-2000 suomalainen Ilkka Niemi, jolloin Suomi vastaa johtakuntatyön koordinoinnista.
Maailmanpankki ja IMF
Maailmanpankin ja IMF:n työnjako on ollut alusta alkaen hieman päällekkäinen ja epäselvä ja se on muuttunut aikojen saatossa. IMF:n tehtävänä on luoda kestävä kansainvälinen valuutan tasapaino. Se koordinoi kansainvälistä valuutanvaihtoa ja kansainvälisten maksujen tasapainoa. Maailmanpankki taas toimii pikemminkin tuottopuolen tehostamisen ja kasvua luovien investointien tukemiseksi. Molempia on kritisoitu päällekkäisestä ja ristiriitaisesta toiminnasta ja työnjaon selkeyttämiseksi on luotu lainanantoa selkeyttäviä sekä yhteistyötä tehostavia rakenteita.
Seuraavat parannusehdotukset voisivat valaista Maailmanpankin ja IMF:n yhteistyötä ja roolinjakoa. Keskeisimmistä neuvoista ja linjauksista tulisi löytää konsensus, jotta vastakkaisilta neuvoilta jäsenmaille vältyttäisiin. IMF:n tulisi keskittyä makrotaloudellisiin kysymyksiin ja Maailmanpankin puolestaan mikrotaloudellisiin ja sektorikohtaisiin kysymyksiin. Lainaehdot olisi hyvä rajoittaa yhteisymmärryksellä muutamaan selkeään kohtaan ja Maailmanpankin hyväksymää luottokelpoisuutta ei automaattisesti tulisi sitoa IMF:n kriteereihin, koska mikrotason toiminta voi toimia epäsuotuisassakin makrotason tilassa.
Maailmanpankki ja James D. Wolfensohn
Vuonna 1995 Maailmanpankin johtoon nousi australialaissyntyinen, myöhemmin Yhdysvaltain kansallisuuden saanut James D. Wolfensohn. Hänellä on pitkä kokemus pankkimaailmasta, mutta myös ympäristö- ja kehityskysymyksistä. Wolfensohnin monipuolisen persoonan myötä Maailmanpankin sisäistä toimintaa kuten myös ulkoista imagoa on pyritty parantamaan. Toimikautensa alussa Wolfensohn esitti laajamittaisen uudistusohjelman, Strategic Compact, jonka pyrkimyksenä on tehokkaampi köyhyyden vähentäminen muuttuneessa maailmantaloudellisessa tilanteessa. Pääomavirrat kehitysmaihin ovat kasvaneet, samoin kuin alueellisten kehityspankkien, kansalaisjärjestöjen ja yksityisen sektorin osallistuminen kehiysyhteistyöhön. Tehokkuuden saavuttaminen edellyttää toiminnan nopeuttamista, byrokratian minimoimista sekä hajautetumpaa ja asiakasläheisempää toimintaa.
Maailmanpankin näkökulma köyhyyteen: "Attacking Poverty" -raportti
World development report 2000/2001 "Attacking poverty" on yksityiskohtaisin maailmanpankin tähänastisista köyhyyttä koskevista tutkimuksista. Raportin taustana on käytetty "Voices of the poor" -tutkimusta, johon kerättiin 60 000 köyhyydessä elävän ihmisen näkemyksiä 60 eri maasta.
Heikkoa tulo- ja kulutustasoa, koulutusta sekä terveyttä on jo kauan pidetty köyhyyden perusulottuvuuksina. Näiden rinnalle raportissa nostetaan haavoittuvaisuus (vulnerability) sekä sananvallan puute (voicelessness and powerlessness). Kunkin eri ulottuvuuden mittaamisessa on omat vaikeutensa - kaikkia kuitenkin tulisi tutkia, jotta köyhyydestä saataisiin kokonaisvaltainen kuva.
Lähestymistapa köyhyyden vähentämiseen on muuttunut viimeisen 50 vuoden aikana, samalla kun ymmärrys kehityksen monimutkaisuudesta on syventynyt. 1950- ja 60-luvuilla pidettiin kehityksen kannalta tärkeimpinä suuria investointeja infrastruktuuriin ja yleensäkin fyysiseen pääomaan, 1970-luvulla taas herättiin huomaamaan, että vähintään yhtä tärkeää oli panostaa terveydenhuoltoon ja koulutukseen. 1980-luvun painotuksiin vaikuttivat velkakriisi, maailmanlaajuinen laskukausi ja toisistaan poikkeavat kehityskokemukset Itä- ja Etelä-Aasiassa, Latinalaisesssa Amerikassa sekä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, ja huomiota alettiin siksi kiinnittää yhä enemmän talousjohtamiseen ja markkinavoimien vapauttamiseen. 1990-luvulla keskusteluiden keskipisteeksi nousivat hallinto ja instituutiot. Attacking poverty -raportti ehdottaa köyhyyden vähentämiseksi strategiaa, joka tähtää köyhien elämänlaadun parantamiseen kolmella laajalla osa-alueella: ensiksikin tulisi luoda enemmän taloudellisia mahdollisuuksia (promoting opportunity), toiseksi pitäisi lisätä mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin (facilitating empowerment) ja kolmanneksi tulisi lisätä turvallisuutta (enhancing security). Näiden kolmen toiminta-alueen käsittely muodostaa raportin pääasiallisen sisällön. Tässä käsittelen lähinnä ensimmäistä osa-aluetta, tarkemmin sanottuna taloudellisen kasvun ja köyhyyden vähentämisen välistä suhdetta.
Taloudellinen kasvu sekä markkinajohtoisuus köyhyyden vähentämisessä
Nykyään lähes viidesosa maailman ihmisistä joutuu tulemaan toimeen alle dollarilla päivässä. Mitä rikkaampi maa on, sitä korkeammat ovat tulot myös sen kansan köyhimmällä viidenneksellä, ja sitä vähemmän maassa on alle dollarilla päivässä eläviä. Maissa, joissa keskimääräinen kulutustaso on sama, voivat absoluuttisessa köyhyydessä elävien määrät kuitenkin olla erilaiset, mikä kertoo erilaisesta tulonjaosta eri maissa. Terveys- ja koulutusindikaattorit ovat luonnollisesti keskimääräisesti paremmat rikkaammissa maissa, esimerkiksi köyhimmissä maissa viidesosa lapsista kuolee alle 5-vuotiaana, rikkaissa maissa harvempi kuin yksi sadasta; köyhimmissä maissa puolet alle viisivuotaista kärsii aliravitsemuksesta, rikkaissa maissa vain alle viisi prosenttia.
Jyrkät erot köyhyyden seurauksissa rikkaiden ja köyhien maiden välillä osoittavat, kuinka keskeinen rooli taloudellisella kehityksellä on köyhyyden vähentämisessä. Aina kun keskivertokotitalouden kulutus kasvaa prosenttiyksiköllä, vähenee alle dollarilla päivässä elävien osuus väestöstä keskimäärin 2 prosentilla. Vaikka poikkeukset tästä keskiarvosta osoittavat, että joissakin maissa talouskasvu liittyy paljon enemmän köyhän kansanosan tulotason paranemiseen kuin toisissa, on silti selvää että talouskasvu on köyhyyden vähentämisen kannalta merkittävää. Köyhyyden vähentämisen strategioita muotoiltaessa onkin keskeistä pyrkiä ymmärtämään, miksi kasvuvauhti on ollut niin erilainen eri maiden ja alueiden välillä. Yhtä olennaista olisi myös pohtia sitä, kuinka kasvu saadaan ulottumaan paremmin köyhien elämänpiiriin.
Tietyt taloudelliset toimintaperiaatteet, kuten avoimuus kansainväliselle kaupalle sekä budjettivajeiden ja inflaatioiden kurissapitäminen luovat suotuisat olosuhteet talouskasvulle, ja tällöin kehitysavullakin on mahdollisuus toimia kasvun edistäjänä. Samanlaiset talouskasvuluvut voivat kuitenkin johtaa hyvin erilaisiin tuloksiin köyhyyden vähentämisessä. Tämä johtuu tulonjaon erilaisuudesta eri maissa: alkuperäisistä tulonjaon epätasaisuuksista sekä siitä, kuinka tulonjako muuttuu kasvun myötä. Kasvun vaikutus köyhyyteen riippuu siitä, kuinka kasvun aikaansaama tulojen nousu jakaantuu maan sisällä. Jos kasvuun liittyy köyhimmän kansanosan tulotason nousua, köyhien tulot nousevat nopeammin kuin tulot maassa keskimäärin. Köyhyys siis vähenee nopeammin niissä maissa, joissa tulonjako tasoittuu kuin niissä, joissa epätasaisuus pahenee. Kasvun alue- ja sektorikohtainen jakaantuminen voi vaikuttaa tulonjakoon ja sitä mukaa köyhien tulotasoon: Mikäli kasvua ei kohdistu köyhille alueille eivätkä köyhät voi helposti muuttaa niiltä pois, tuloksena voivat olla jyrkät tuloerot. Jos taas kasvua keskittyy maatalouteen tai muille köyhien todennäköisille työllistäjäsektoreille, tulonjako saattaa muuttua tasaisemmaksi.
Tulotason kasvaessa köyhyys vähenee myös terveys- ja koulutustason paranemisen muodossa, joskin eri tahtia eri maissa. Tämä toimii myös päinvastoin: on vahvoja todisteita siitä, että terveys- ja koulutustilanteen parantuminen lisää taloudellista kasvua. Niinpä köyhät maat juuttuvat noidankehään, jossa talous ei kasva ihmisten kurjien elinolosuhteiden vuoksi, eikä siksi ole myöskään mahdollista sijoittaa terveys- ja koulutuspalveluihin.
1980- ja 1990-luvuilla monet kehitysmaat alkoivat soveltaa taloudenpidossaan eriasteisia markkinaystävällisiä uudistuksia: kotimaanmarkkinoita on esimerkiksi avattu kansainväliselle kaupalle ja pääomavirroille. Kaikkialla uudistukset eivät kuitenkaan ole onnistuneet, mikä on johtunut todennäköisesti uudistusten liian nopeasta tai liian hitaasta toteutuksesta, heikosta johtajuudesta tai sitoutumattomuudesta uudistusten toteuttamiseen. Näissä tapauksissa köyhimmän kansanosan tilanne on kurjistunut entisestään. Toimivatkaan markkinat eivät tosin takaa, että köyhät pääsisivät osallisiksi niiden tarjoamista eduista. Tämä johtuu muun muassa epäatasaisesta tulonjaosta - viimeaikaisten tutkimusten mukaan makrotaloudellisilla uudistuksilla on ollut keskimäärin varsin vähän vaikutusta tulojen jakautumiseen; kaikki palkansaajaryhmät ovat hyötyneet niistä saman verran.
Yleisesti ottaen markkinaystävällisten uudistusten tulokset ovat olleet rohkaisevia: Maat, joissa uudistuksia on omaksuttu, ovat onnistuneet luomaan keskimäärin pitkäaikaisempaa kasvua kuin valtiojohtoisuudessa pitäytyneet maat. Kun kehitysmaita katsotaan kokonaisuutena, kasvuvauhti 1980-90 -luvuilla tuottaa kuitenkin pettymyksen. Enemmän kuin markkinauudistusten epäonnistumisesta, tämän kuitenkin katsotaan johtuvan ulkoisista syistä, kuten maailman korkotason äkillisestä noususta, joka johti velkataakkojen pahenemiseen.
Kansallisia ja kansainvälisiä toimenpide-ehdotuksia köyhyyden vähentämiseksi
Hyödyttääkseen myös köyhiä uudistetut markkinat tarvitsisivat institutionaalista tukea, investointeja infrastruktuuriin sekä täydentäviä mikrotason uudistuksia. Uudet teknologiat voisivat olla mukana parantamassa maantieteellisesti syrjäisillä seuduilla asuvien asemaa. Valtion puolestaan tulisi osallistua köyhyyden vähentämiseen resurssien uudelleenjaolla, palveluiden parantamisella ja antamalla mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon ja päästösten vaikutusten arviointiin (empowerment). Valtion instituutioiden tulee olla avoimia kaikille; sukupuolten sekä eri etnisten ja sosiaalisten ryhmien välistä eriarvoisuutta tulisi kitkeä pois. Vaikutusmahdollisuuksia tulisi parantaa myös maailmanlaajuisesti: Köyhille maille tulisi antaa yhä enmmän sananvaltaa kansainvälisillä foorumeilla, ja kansainvälisten järjestöjen tulisi pyrkiä yhä avoimempaan keskusteluun kansalaisyhteiskuntien kanssa.
Teollisuusmaiden tulisi avata markkinoitaan yhä enemmän köyhien maiden tuonnille. On arvioitu, että OECD-maiden ylläpitämät tulli- ja tukijärjestelmät aiheuttavat vuosittain kehitysmaille lähes 20 miljardin dollarin kustannukset (esim. vuonna 1998 40% annetun kehitysavun määrästä). Monille kehitysmaille on jäänyt sellainen mielikuva, että vaikka ne vapauttavat omia markkinoitaan, rikkaat maat pyrkivät asettamaan kaupankäynille vain kehitysmaita kiusaavia esteitä.
Jotta kehitysyhteistyö onnistuisi paremmin köyhyyden vastaisessa taistelussa, lahjoittajien tulisi kiinnittää enemmän huomiota vastaanottajamaan omistajuuteen sekä paikallisiin olosuhteisiin. Apua tulisi myös jakaa siten, ettei tunkeuduta liikaa vastaanottajamaan hallitustoimintoihin, ja antaa suurempi osa avusta sektoriapuna (fungibility). Kehitysyhteistyössä tulisi tukea kaikenkaikkiaan sellaista politiikkaa ja instituutioita, jotka edistävät köyhyyden vähentämistä. Apua tulisi suunnata etenkin hyvän hallinnon ja vakaa politiikan maihin, sillä vain sellaisissa apu voi johtaa kestäviin tuloksiin. Myös avun seurantaa ja sen vaikutusten arviointia tulisi tehostaa.
Yksi tärkeä ase köyhyyden vastaisessa taistelussa on alussa mainittu turvallisuuden lisääminen. Se tarkoittaa muun muassa sairauksien, taloudellisten kriisien, aseellisten konfliktien ja luonnonkatastrofien ehkäisemistä sekä toimintatapojen suunnittelemista tuhojen korjaamiseksi niiden sattuessa.
Comprehensive Development Framework
Historia
Comprehensive Development Framework eli CDF esitettiin ensimmäisen kerran tammikuussa 1999 Maailmanpankin sisällä Maailmanpankin pääjohtajan James D. Wolfensohnin toimesta. CDF esitettiin tuolloin eräänlaisena holistisena tulevaisuuden visiona, joka painottaisi vastaavasti enemmän sosiaalisia ja rakenteellisia kehityksen edellytyksiä, kuin taloudellisia. tarkoituksena ohjelmalla oli selventää työnjakoa eri toimijoiden välillä siten, että kunkin kyseisen maan omistajuus ja prosessin johtajuus korostuisivat. YK sai tietää asiasta helmikuun lopulla ja Maailmanpankin johtokunta keskusteli asiasta vasta maaliskuussa, jolloin Wolfensohn sai ottaa vastaan kritiikkiä siitä että pankin johtokunta oli jätetty asian valmistelussa ulkopuolelle, mikä johti tulehtuneisiin väleihin Maailmanpankin johtokunnan ja Wolfensohnin välillä.
Rakenne
CDF:n avulla pyritään kiinnittämään huomio kehityksen rakenteellisiin ja sosiaalisiin edellytyksiin makrotaloudellisten tekijöiden rinnalla. Kehityksen edistäminen ja seuraaminen jaetaan täten kahteen osaan, joista toisen puolen muodostavat talouden indikaattorit tunnuslukuineen ja instituutioineen, toinen puoli taas muodostuu kehityksen sosiaalisista ja rakenteellisista tekijöistä. Juuri viimeksimainittuun puoleen CDF pyrkii keskittymään. Siitä on tarkoitus muodostaa työkalu kehityksen kokonaisvaltaiseen tarkasteluun, hallintaan ja edistämiseen maakohtaisesti. CDF:n on tarkoitus antaa eräänlainen kokoava ja laaja-alainen tarkastelutapa, joka ylittää kaikki yksittäiset toimijat. Tämän työkalun avulla olisi siten tarkoitus varmistaa että oikeanlaiset ohjelmat ja oikeanlainen apu menisi kulloinkin kyseessä olevaan maahan. Samalla CDF:n on tarkoitus selventää työnjakoa toimijoiden kesken ja vähentää Maailmanpankkivetoisuutta erilaisissa hankkeissa.
CDF muodostuu neljästä eri edellytysryhmästä, jotka kaiken kaikkiaan muodostavat 14 eri kestävään kehitykseen ja köyhyyden vähentämiseen tähtäävää edellytystä. Näistä ensimmäinen on rakenteellisten edellytysten ryhmä, jonka taas muodostavat 1) hyvä hallinto 2) toimiva oikeusjärjestelmä 3) toimiva talousjärjestelmä ja 4) sosiaaliturvajärjestelmä. Seuraavana on sosiaalisen kehityksen edellytysten ryhmä, jonka muodostavat 5) koulutusjärjestelmä ja 6) terveyteen ja väestöön liittyvät edellytykset. Kolmantena ryhmänä on fyysisen kehityksen edellytykset, johon kuuluvat 7) puhtaan veden saanti 8) energian saannin turvaaminen 9) liikenne- ja kuljetusverkoston olemassaolo ja 10) ympäristöön ja kulttuuriin liittyvät edellytykset. Viimeisen ryhmän muodostavat ns. erityisedellytykset eli 11) maaseutustrategia 12) kaupunkistrategia 13) yksityisektorin strategia ja 14) maakohtaiset erityisedellytykset.
CDF muodostuu myös neljästä eri toimijasta, jotka ovat hallintoviranomaiset valtio- ja paikallistasolla, multi- ja bilateraaliset organisaatiot, kansalaisyhteiskunta ja yksityissektori.
Ensimmäinen tärkeä tekijä CDF:ssä on kokonaisvaltaisuus, toinen on kulloinkin kyseessäolevan maan omistajuus, kolmas tärkeä tekijä taas on kumppanuus, jolla tarkoitetaan kyseessäolevan maan yhteistyötä hallituksensa, kansalaisyhteiskunnan, yksityissektorin, avunantajien, kansainvälisten järjestöjen ja muiden kehitysyhteistyötekijöiden välillä. Yhteistyön tarkoituksena on mm. vähentää kilpailua eri avunantajayksiköiden välillä ja lisätä analyyttistä ja diagnostista työskentelytapaa sekä lisätä yhteisten projektien määrää eri aputahojen keskuudessa.
Kysymykset, joihin olisi CDF:n avulla tarkoitus tuottaa vastauksia: Mitkä ovat kasvun lähteet ja sen tuottamat tulevaisuudennäkymät? Mitkä ovat yhteydet kasvuprosessien ja köyhyyden vähentämisen välillä? Miten politiikka, instituutiot, sosiaaliset, rakenteelliset, sektorien väliset ja ympäristölliset olosuhteet vaikuttavat toisiinsa ja kasvuun? Miten kasvun tuomat hyödyt jaetaan? Miten kasvun laatua voisi tehostaa maksimoimaan sen tuottama hyöty köyhille?
Matriisi
CDF:n tarkoituksena on ennenkaikkea toimia informaatiokehyksenä, joka lisää avoimuutta ja koordinaatiota toimijoiden välillä tavoiteltaessa kestävää kehitystä ja pyrkii estämään päällekkäisyyksien syntymisen eri toiminnoissa. Matriisimuotoisella esitystavalla pyritään saamaan aikaan kattava yleiskuva nopeasti ja vaivattomasti kulloinkin kyseessä olevan maan kehityksestä. Taulukon itsessään on tarkoitus olla tiivistetty yleiskuva, mutta yksityiskohtaisemmat tiedot olisivat saatavissa taulukon kunkin kehitysohjelman liitteistä. Liitteiden päivittäminen ja tietojen reaaliaikainen ylläpito toteutettaisiin esim. internetsivujen välityksellä jatkuvana keskustelukanavana.
Maailmanpankin rooli CDF:n visiossa
Keskeistä on se että CDF:ssä kehitysmaat itse asettavat tavoitteet ja myös johtavat niiden saavuttamista,eli kehitysmaat itse määrittelevät päämäärät ja aikataulun, jossa Maailmanpankki ja muut toimijat ovat apuna. Kehitysmaat täten omistaisivat ohjelmat ja muut osallistuisivat niihin kumppanuuden pohjalta.
Maailmanpankin rooli CDF:n toteutuksessa eri maissa vaihtelisi pääjohtaja James D. Wolfensohnin mukaan suuresti: Maailmanpankki ei välttämättä tule johtamaan CDF:n avulla toteutettuja projekteja eri maissa, vaan joissakin tapauksissa se ainoastaan tulee seuraamaan kehitystä ja joissakin tapauksissa se tulee kokonaan vetäytymään pois kuvioista.
CDF:n saamaa kritiikkiä
Kehitysvision CDF:ssä on sanottu olevan holistinen ja että uudistuksia ei enää tehdä eristäytyneinä muista tämän uuden näkemyksen mukaan. Sen sijaan painotetaan sitä että yhteydet makrotaloudellisten, rakenteellisten ja sosiaalisten uudistusten välillä pitäisi analysoida, jotta voitaisiin varmistaa että ne kaikki ovat tähdänneet köyhyyden vähentämiseen ja että ne pikemminkin vahvistavat toistensa vaikutusta kuin ehkäisevät sitä.
--> todellisuus vastaa pikemminkin toisenlaista kuvaa kehitysyhteistyöstä, koska monet projektit tai yhteiskunnan eri puoliskot eivät edes voi muodostaa yhteneväistä kuvaa kehityksestä makrotaloudellisten uudistusten vastatessa esimerkiksi verouudistuksesta tai vaihtokurssien devalvaatiosta ja rakenteellisten uudistusten vastatessa esimerkiksi yksityistämisestä, kaupan vapauttamisesta ja sosiaalisten uudistusten vastatessa esimerkiksi ala-asteen tai terveysasemien rakentamisesta.
--> lähinnä matriisin nähdään helpottavan ja jäsentävän pankin omien projektien kehittymistä, sen ei niinkään nähdä helpottavan makrotaloudellisten uudistusten eteenpäinmenoa.
Pääjohtaja James Wolfensohnin mukaan maiden pitäisi olla ohjaajan paikalla ja määrätä oman maansa kehityksestä.
--> toisaalta maan siis pitäisi olla vastuussa omasta kehityksestään, mutta maan oleminen kehityksen johdossa ei ole sama asia kuin hallituksen oleminen kehityksen johdossa. Tavallisesti maan hallituksella ja maan omilla kansalaisjärjestöillä on hyvin erilainen kuva kehityksen laadusta.
Poverty Reduction Strategies Principles
Tarkoitus
PRSP on tarkoitus valmistella sopusoinnussa CDF:n periaatteiden kanssa. Se pyrkii liittämään köyhyyden vähentämisen politiikan johdonmukaiseen kasvuorientoituneeseen makrotaloudelliseen kehykseen. Paikalliset hallitukset ovat vastuussa PRSP-suunnitelman valmistelusta ja tähän valmisteluprosessiin toivotaan myös sisäisten ja ulkoisten avunantajien ja kehitysyhteistyötekijöiden panosta.
PRSP:n tarkoitus on itse asiassa kääntää Maailmanpankin CDF:n valmistelemat periaatteet käytännöllisiksi toimintasuunnitelmiksi. Tavoitteet tällä köyhyyden vähentämisen strategiasuunnitelmalla ovat seuraavat: vahvistaa maan omistajuutta köyhyyden vähentämisstrategiasta, laajentaa kansalaisyhteiskunnan edustusta (erityisesti köyhien itsensä), parantaa kehitysyhteistyökumppaneiden yhteistyötä ja keskittää kansainvälisen yhteisön analyyttiset, neuvoa-antavat ja taloudelliset resurssit tulosten saavuttamiseen köyhyyden vähentämisessä. Sekä CDF että PRSP ajavat kehitystä, joka olisi maalähtöistä, moniulotteista, pitkäkestoista, tulosorientoitunutta ja perustuu yhteistyölle.
PRSP on yhdistelmä aineksista, joita tulee olemaan kaikissa strategioissa. PRSP ei kuitenkaan ole mikään tiukka, ehdottomasti tietyssä järjestyksessä oleva suunnitelma, vaan sen tarkoitus on 1. diagnosoida esteet köyhyyden vähentämisessä ja kasvussa 2. identifioida lyhyemmän ja pitemmän tähtäimen päämääriä maan köyhyyden vähentämiseksi ja asettaa makrotaloudellisia, rakenteellisia ja sosiaalisia ohjelmia, jotka yhdessä muodostaisivat monimuotoisen strategian saavuttaakseen nämä tavoitteet 3. tarkkailla eli seurata kehityksen kulkua ja samalla myös kehitystä ohjaavia mekanismeja, jotka vaikuttavat kehitykseen, jotta informaatiota voitaisiin jakaa maan kehitysyhteistyökumppaneiden kesken.
Työnjako
Avuntantajien ja monenkeskisten organisaatioiden rooli on tukea maan omistamaa köyhyyden vähentämisstrategiaa ja tuottaa samalla yhteinen kehys avustusohjelmille maassa, samalla kun muut avunantajat ja monenkeskiset kehitysinstituutiot toisivat osansa köyhyyden vähentämisstrategian suunnitteluun, määrittelisivät oman erityisen osallistumisroolinsa ja tekisivät ennakkoon selviä sitoumuksia tukeakseen osallistumistaan. Maailmanpankki ja IMF rohkaisevat täten maiden viranomaisia tuomaan hyvin varhaisessa vaiheessa kehitysyhteistyökumppaneita saman pöydän ääreen neuvottelemaan prosessista.
Maailmanpankki ja IMF ovat valmiita tukemaan hallituksia niiden kehittäessä strategioitaan ja antamaan tukea ilman että ne edeltäkäsin määräävät lopputuloksesta tai aliarvioivat maan omistajuutta. Molemmat instituutiot ovat valmiita myöntämään konsessiivisia eli pehmeäehtoisia lainoja. Molemmat instituutiot haluavat lisäksi painottaa että muutos enemmän köyhyyden vähentämiseen tähtääviin ohjelmiin siirtymisessä on tuomassa hitaan siirtymävaiheen organisaatioiden kulttuurissa ja asenteissa. Koordinoimalla tarpeeksi aikaisin ja pitämällä kommunikaation avoimena maiden eri viranomaisten kanssa, erityisesti tuottamalle saataville diagnostista informaatiota, Maailmanpankki ja IMF haluavat vakuuttaa että ne pyrkivät auttamaan maita oikeaan aikaan ja monipuolisesti.
Työnjako molempien instituutioiden, maiden ja niiden välisten apuorganisaatioiden välillä on seuraava: jokainen instituutio keskittyy omaan perinteiseen osaamisen alueeseensa eli Maailmanpankin henkilökunta antaa apua köyhyyden vähentämisstrategioiden suunnittelussa, johon liittyy mm. välttämätön diagnostinen työ, kuten köyhyyden monimuotoisuuden arviointi ja tutkiminen, sektoristrategioiden suunnittelu, institutionaalinen uudistus ja sosiaalisten turvaverkkojen rakentaminen. IMF taas voi toimia maiden hallituksien neuvonantajana sen omilla perinteisillä alueilla, joihin kuuluu mm. makrotaloudellisten hankkeiden edistäminen ja veropolitiikan edistäminen järkevämpään suuntaan.
Kaikki matalan tulotason maat, jotka ovat saaneet velkahelpotuksia tai saavat konsessionaalista lainoitusta Maailmanpankilta (IDA:n kautta) tai IMF:ltä ovat velvollisia kehittämään maakohtaisen köyhyyden vähentämisstrategian.
Tekijät, jotka vaikuttavat strategioiden muotoutumiseen
Maailmanpankki ja IMF haluavat tuoda esiin myös sen että kehityssuunnitelmissa on otettava huomioon maiden erilainen tilanne ja niinpä ne ovat listanneet joukon tekijöitä, jotka tulevat aiheuttamaan eroja maiden erilaisissa köyhyyden vähentämisstrategioissa. Sitoutumisen laajuus voi vaihdella eri maissa köyhyyden vähentämisessä, samoin myös köyhyyden vähentämisen strategian suunnittelussa ja valmistelussa maakohtaisesti. Samoin eri hallituksien koostumukset ja muodot vaihtelevat ja myös niiden valmius sitoutua valmisteluprosesseihin kansalaisyhteiskunnan kanssa. Myös se voimakkuus, jolla kansalaisyhteiskunnat ovat olemassa, esillä ja ovat aktiivisia matalan tulotason maissa, vaihtelee suuresti. Samoin eroavaisuutta maasta toiseen aiheuttaa ajan tasalla olevien köyhyyden mittareiden olemassaolo, joille köyhyyden vähentämisstrategiat voidaan perustaa ja tietouden tuoreus köyhyyden luonteesta ja paikasta ja hyvän tutkimustiedon saatavuus köyhyydestä, jota voidaan käyttää arvioitaessa köyhyyden seurauksia.
Kritiikkiä
Ensinnäkin on rehellisempää sanoa kriitikkojen mielestä että itse asiassa kunkin maan hallitus, eikä maa kokonaisuudessaan kansalaisyhteiskuntineen ja järjestöineen, on köyhyyden vähentämisstrategian pääsuunnittelija, varsinkin kun kansallinen omistajuus voi käytännössä olla hyvin rajoittunutta. Maailmanpankki ja IMF ovat sanoneet että maiden hallitukset voivat vapaasti esittää toivomuksia omissa köyhyydenvähentämisstrategiasuunnitelmissaan, mutta heidän suunnitelmansa saada rahoitus ja pehmeäehtoiset lainat Maailmanpankilta ja IMF:ltä voivat kaatua Maailmanpankin hylkäämiseen, jos suunnitelmat eivät vastaa Maailmanpankin ja IMF:n omia suunnitelmia köyhyyden vähentämiseksi.
Myöskin se, että maiden on päästävä velkahelpotusohjelmaan, jotta maan talous saataisiin kuntoon, voi alentaa köyhyydenvähentämisstrategiasuunnitelman laatua, koska maiden on ensin tehtävä köyhyydenvähentämisstrategiasuuunnitelma, jotta ne voisivat päästä mukaan velkahelpotusohjelmaan. Pelkona on se että maiden hallitukset tekevät alkuun edes jonkinlaisen suunnitelman keskustelematta asiasta kansalaisjärjestöjen ja muiden kehitysapukumppaneidensa kanssa päästäkseen mahdollisimman nopeasti velkahelpotusohjelmaan.
PRSP ei myöskään taio pois ehdollisuutta, vaan ehdollisuus liittyy yhä Maailmanpankin ja IMF:n lainoihin, tosin Maailmanpankki ja IMF antavat ymmärtää että mitä paremmin ja tiukemmin hallitus osaa määritellä strategiansa tavoitteet ja projektien ajoituksen, sitä todennäköisemmin ehdot muovautuvat Maailmanpankin ja IMF:n lainoissa strategian tavoitteiden mukaisesti. Tämä taas viittaa siihen että ne hallitukset, jotka ovat vähemmän halukkaita tai kykeneviä tekemään tämän, saavat luvan taipua IMF:n ja Maailmanpankin asettamiin ehtoihin. Ehdot liittyvät suoraan joko PRSP:n ydintavoitteisiin tai IMF:n ehtoihin, joka koskee makrotaloudellista kehystä.
PRSP puhuu kyllä paljon myös osallistamisesta ja siitä kuinka tärkeää olisi saada kaikki kehitysyhteistyöhön osallistuvat puolet saman pöydän ääreen synnyttämään keskustelua köyhyyden vähentämisestä ja sen eri puolien tarkastelemisesta, mutta yleensä osallistaminen näyttää tarkoittavan keinoa varmistaa ohjelmien tehokkaampi käyttöönotto kuin keinoa parantaa ohjelmien sisältöä.
HIPC-aloite
Tausta
Kehitysmaiden velkaongelma on säilynyt avunantajayhteisön työjärjestyksessä Meksikon 1982 velkakriisistä lähtien. Velkaongelmaa on yritetty ratkoa erilaisin velkahelpotusaloittein vaihtelevalla menestyksellä. 1990-luvun ensimmäisen puoliskon aikana kävi ilmeiseksi, että pahasti velkaantuneiden köyhien maiden (HIPCs eli Heavily Indebted Poor Countries)) velkataakka on kestämättömällä pohjalla ja muodostaa riskitekijän kehitysohjelmien rahoitukselle ja kestävälle kehitykselle. Velkataakan kestävyysarvioinnissa tultiin tähän tulokseen siitä huolimatta, että HIPC-maat kykenisivät harjoittamaan tervettä talouspolitiikkaa ja käyttämään hyväksi täysimääräisesti olemassaolevia velkahelpotusmekanismeja. Arvion lopputulema oli se, että maat tarvitsevat lisäapua, jotta käynnissä olevien uudistusohjelmien loppuunvieminen ei vaarantuisi.
HIPC velka-aloite hyväksyttiin IMF:n ja Maailmanpankin Kehityskomiteassa yksimielisesti syyskuussa 1996. HIPC-maita on yhteensä noin 40, joista osa pääsee velka-aloitteen piiriin velan kestävyysanalyysin jälkeen. Tavoitteena on kestävän velkatilanteen aikaan saaminen koordinoidun ja kokonaisvaltaisen toiminnan, monenvälisten ja kahdenvälisten velkojien velkahelpotusten myötä. Syyskuussa 1999 Kehityskomitea hyväksyi parannetun HIPC-aloitteen, jossa velkahelpotuksia laajennetaan, syvennetään ja nopeutetaan sekä yhteyttä köyhyyden vähentämiseen vahvistetaan PRSP (Poverty Reduction Strategy Paper)-prosessin avulla....
Tavoitteet: Parannettu HIPC aloite:
G7-maiden huippukokouksessa Kölnissä kesäkuussa 1999 julkistettiin aloite HIPC-velka-aloitteen parantamiseksi eli velkahelpotuksia tulee nopeuttaa, niiden määrää tulee lisätä ja ne tulee ohjata laajemmalle maajoukolle. Toteutusehdotuksen perusteella laajennettu, uudistettu HIPC velka-aloite hyväksyttiin Kehityskomitean kokouksessa syyskuussa.
Laajennettu (enhanced) HIPC perustuu seuraaviin tavoitteisiin ja indikaattoreihin:
1.NPV velka/vienti lasketaan 200-250 %:sta 150%:in
2. NPV velka/valtion tulot lasketaan 280%:sta 250%:in ja myös kvalifioitumiskynnystä alennetaan 40 %:sta 30 %:in (vienti/BKT) ja 20%:sta 15%:in (valtion tulot/BKT)
3. Velkahelpotusten määrä perustuu laskelmiin, jotka pohjautuvat tietoon päätösajankohtana (decision point) eikä toteutusajankohdan (completion point) projektioihin
4. Velkahelpotuksia myönnetään päätös-ja toteutusajankohdan välisena aikana
5. Kelluvan toteutusajankohdan (floating completion point) ottaminen; avainreformien toteuttamiseen perustuva ajankohdan määrittely, joka toimii insentiivinä ns. vahvoille suoriutujille ja lisää omistajuutta
6. Velkahelpotusten merkittävä aikaistaminen (huom! vastaanottokapasiteetin
rajoitukset)
7. Pariisin Klubin velkojen anteeksianto on nostettu vähintään 90%:in
Tuloksena uudistuksista odotetaan
- kestävän velkatilanteen varmistumista suuremmalla todennäköisyydellä,
- resurssien vapautumista köyhyyden vähentämiseen tähtäävään toimintaan,
- HIPC-kelpoisten maiden määrän lisääntymistä
Toinen parannetun HIPC:n pääelementti on köyhyyden vähentämisen ja velkahelpotusten välisen yhteyden vahvistaminen. Maailmanpankki ja IMF on yhteisesti laatineet merkittävän uudistusehdotuksen, jossa maakohtainen Policy Framework Paper korvataan Köyhyyden vähentämisstrategialla (PRSP eli Poverty Reduction Strategy Paper), mikä, CDF-ajattelun hengessä, sisältää toisiaan täydentäen makrotaloudelliset, sosiaaliset ja rakenteelliset uudistusohjelmat. Lähtökohtana on kokonaisvaltainen ja maakohtainen, omistajuuteen ja laajaan kansalaisosallistumiseen perustuva lähestymistapa, jota tullaan testaamaan HIPC-maissa ja jolla saattaa onnistuessaan olla käänteentekevä vaikutus kaikkeen kehitysapuun ja sen kohdentamiseen velkahelpotusten ollessa vain osa tarvittavia resursseja.
Kehityskomitea vaati lisäksi Maailmanpankkia työskentelemään aktiivisesti ja tiiviisti kaikkien avunantajien ja multilateraalisten rahoituslaitosten kanssa varmistaakseen rahoituksen mobilisoinnin HIPC:n 100% rahoittamiseksi myös pitkällä aikavälillä.
Maailmanpankin kritiikki
Maailmanpankkia kohtaan esitetään paljon kritiikkiä. Se kohdistuu paljolti pankin ja IMF:n avunsaajamaissa harjoittamaan talouspolitiikkaan, mutta myös esim. pankin demokratia-vajeeseen. Maailmanpankin jopa nähdään ajavan länsimaiden etuja maailmantaloudessa kehitysavun varjolla. Maailmanpankin lainanannon ehtona on se, että maa ryhtyy noudattamaan IMF:n ja Maailmanpankin talouspolitiikalle perustuvaa politiikkaa. Perinteisestihän tämä talouspolitiikka on korostanut makrotaloudellisia tekijöitä ja ajanut ns. Vapaankaupan-politiikkaa. Lainansaannin kriteerit ovat olleet pääpiirteissään ulkomaankaupan ja pääomanliikkeiden vapauttaminen, julkisen kysynnän supistaminen, vientivetoinen valuuttakurssipolitiikka, yleisesti kaikenlaisen säännöstelyn poistaminen ym.. Tätä politiikkaa kohtaan osoitetaan paljon arvostelua monenmoisen asiantuntijan ja esim. kansalaisjärjestöjen taholta.
Kun makrotaloudelliset indikaattorit ovat usein näyttäneet hyviltä, reaalipalkat ovat laskeneet monissa maissa ja palkkaerot ovat kasvaneet sekä maiden sisällä että niiden välillä.
Lori Wallach, WTO:n vastaisen protestin vetäjä Seattlessa, globalisaation vaikutuksista
Maailmantalous, jonka ehdot sanelee kansainväliset rahoituslaitokset, WTO, ja monikansalliset yhtiöt, vaatii rakenteellisia uudistuksia etelän maille fiskaalisen tervehdyttämisen nimissä. Tuloksena kasvava köyhyys, velka ja työttömyys.
Kansalaisjärjestöjen julistus YK:n naiskonferenssissa
Maailmanpankkia siis syytetään siitä että kasvun hedelmät menevät hyväosaisille, kun köyhien elämä kurjistuu. Nyt viime vuosina Maailmanpankki on toisaalta ottanut köyhyyden vähentämisen yhdeksi pääprioriteeteistaan CDF:n ja PRSP:n merkeissä. Uuden politiikan tuloksia on lyhyen aikajänteen vuoksi vaikea arvioida. Tosin kyllä uusillekin välineille kritiikkiä löytyy, kuten edellä tuli ilmi. Näiden makrotaloudellisten strategioiden ja köyhyyden vähentämisen katsotaan olevan ristiriidassa ym.
Maailmanpankin tutkijat David Dollar ja Art Kraay tutkivat tutkimuksessaan "Growth is Good for the Poor" kasvun ja köyhyyden vähentämisen välistä suhdetta, ja tulevat makrotaloudellisessa tutkimuksessaan siihen tulokseen, että köyhät hyötyvät kasvusta siinä kuin muutkin. Tällaista makrotaloudellista tutkimustapaa kritisoidaan mm. sillä ettei se ota huomioon maiden välisiä eroja. Maiden erilaisen infrastruktuurin ja monien muiden tekijöiden vuoksi maat reagoivatkin erilailla. Myös sellaista kritiikkiä esiintyy, että Maailmanpankin globalisaatioon tähtäävä politiikka ei edes aiheuttaisi kasvua. Tätä on perusteltu sillä, että maailman bkt/asukas nousi paljon nopeammin 1960-1980 kuin 1980-2000 ja suurinta ero oli kaikkein köyhimmissä maissa. Että monenlaista kritiikkiä esiintyy aiheesta ja monesta eri suunnasta.
Maailmanpankilta on myös juuri ilmestynyt julkaisu "The Quality of Growth", jossa tarkastellaan kasvun laatua. Sitä, mihin kasvu pitäisi kohdistaa. Pitäisikö kasvu suunnata yhteiskunnan köyhempiin osiin, peruskoulutukseen ym., vai promotoida vain mahdollisimman suurta kokonaiskasvua, joka kehittäisi nopeampaa kasvua myös köyhille kansanosille. Näitä kritiikkejä voidaan tarkastella enemmän esitelmän jälkeen. Mutta Maailmanpankki näyttää joka tapauksessa yrittävän tutkia politiikkansa relevanttiutta. Mihin voidaan kritisoida sen tekevän niin vaientaakseen mielenosoitukset ja vaikka kutsuakseen kansalaisjärjestöt ja kaikki muutkin tahot yhteiskunnassa osallistumaan markkina-orientoituneeseen kehitykseen. Maailmanpankki on ilmeisesti tehnyt historiansa aikana niin paljon virheitä, että sen on erittäin vaikeaa luoda uskottavaa kuvaa kehityshalustaan tai nostaa imagoaan. Arvostelua on tullut myös pankin sisältä. Esim. Joseph Stiglitz, pankin pääekonomisti, erosi viime vuonna tehtävästään mielipide-erojen vuoksi.
Myös pankin epädemokraattisuus on kohdannut kritiikkiä, kun esim USA:lla on maksuosuutensa mukaisesti n.17% äänivallasta. YK:n hallinnoimissa järjestöissä taas äänet jakautuvat ääni per maa-periaatteella. Siinä putoaa kyllä osa pohjasta, kun ollaan esittämässä demokratia-vaateita kehitysmaille.
Jokatapauksessa Maailmanpankki kohtaa niin paljon erilaista kritiikkiä monilta eri tahoilta, että sitä ei voi kovinkaan tyhjentävästi tässä esitellä. Näistä voidaan keskustella esitelmän lopussa.
Kirjallisuus:
George, Susan & Sabelli, Fabrizio (1994), Faith and Credit. The World Bank's Secular Empire, Penguin Books, England
Finance and Economics (20.4.2000), Mr. Wolfensohn's New Clients, Washington
Ulkoasianinministeriön kehitysyhteistyöosasto, Helsinki
Mutume, Gumisai (9.8.2000), Finance: World Bank Lending Down, TerraViva, Vol. 2, No, 171, Washington (IPS)
Feinberg, Richard E. (1988), The Changing Relationship Between the World Bank and the International Monetary Fund, teoksessa The Politics of Global Governance, toim. Dielh, Paul F. 1996, Lontoo
World Bank (2000), World Development Report 2000/2001 - Attacking Poverty
World Bank (2000), The Quality of Growth
Dollar, David; Kraay, Art; Growth Is Good For the Poor, March 2000, World Bank
URL:http://brettonwoodsproject.org