Helsingin yliopiston historianopiskelijoiden ainejärjestö Kronos on julkaissut Kronikka-nimistä lehteä jo vuodesta 1974 lähtien. Tässä artikkelissa käydään läpi lehden historian ensimmäiset 22 vuotta: miten se syntyi, miten se kehittyi ja miten se heijasteli opiskelijakulttuurissa ja yleisemmissäkin aatteellisissa virtauksissa tapahtuneita muutoksia. Artikkeli on täydennetty versio alun perin Kronikan numerossa 1/92 julkaistusta jutusta.[1]

KRONIKAN TARINA

Sisällysluettelo

Esihistoriaa
Kronikka syntyy
Tiedotuslehti
Oikeistohyökkäyksen puristuksessa?
Kronikka vakiintuu
Kun rauhanvoimat marssii jyrmyin askelin
Kysymys metodeista
Rokkia ja tiedettä
Toista mieltä?
Yleishumanistinen vaihtoehto-Kronikka
Minne menet Kronos?
Sarjakuvia, elokuvia ja naisnäkökulmaa
Kronikka parantaa maailmaa
Tietokoneita ja mytologisointia
Munamiehet tulevat
Kronikan tarina?


 

Esihistoriaa

Ennen Kronikkaa oli Fakta, Historian Opiskelijain Liiton valtakunnallinen äänenkannattaja. Se oli sanomalehden näköinen ja oloinen, ilmestyi neljästi vuodessa ja oli paljolti kronoslaisten toimittama. Vuonna 1973 lehden ilmestyminen kuitenkin katkesi levitysongelmiin ja ennen kaikkea rahapulaan, jota ei ainakaan lievittänyt Kronoksen tuolloinen välirikko HYY:n kanssa. Loppuaikoinaan Fakta oli vahvasti “edistyksellinen“ julkaisu: se kertoi marxilaisesta historianfilosofiasta ja taisteli historian alalla vaikuttavia taantumusvoimia vastaan.

Kronoksen hallitukset oli valittu puoluepoliittisin perustein syksystä 1970 lähtien. Laitoksen poliittisista voimista mahtavin oli Akateemisen Sosialistiseuran (ASS) historian osasto, joka parhaina päivinään vuosikymmenen puolivälissä saattoi ylpeillä toiselle sadalle yltävällä jäsenmäärällä. ASS hallitsi Kronosta miltei miten tahtoi yhdessä Opiskelijoiden Sosialidemokraattisen yhdistyksen (OSY:n) historian jaoston ja keskiryhmien edustajien kanssa. Kronoksen puheenjohtajiksi valittiin yleensä ASS:ilaisia ja hallituksen muut paikat jaettiin nekin pääsääntöisesti poliittisten ryhmien kesken.

26. marraskuuta 1973 pidettiin Kronoksen historian dramaattisin vaalikokous, jossa hämäräperäinen ei-sosialistinen yhteistyörintama yritti vallata ainejärjestön. Demokraattiset voimat olivat kuitenkin valppaina ja tämä Tuhatkunnan ja Kokoomuksen puoluetoimiston masinoimaksi leimattu operaatio lyötiin takaisin äänin 108-84.[2] Paria kuukautta myöhemmin oppositiovoimat järjestäytyivät Historian Laitoksen Porvareiksi (HiLaPo).

Kronikka syntyy

...Kronos tarvitsi tekijöitä, jotka yhdistäisivät sen jäsenkuntaa. Olimme julkaisseet hyvin säännöllisesti pieniä lappusia. Missä käsitellä asioita laajemmin? Niinpä perustimme oman lehden.(Timo Marsio, Kronoksen vuoden 1974 puheenjohtaja )

Vuodelle 1974 tehdyssä Kronoksen toimintasuunnitelmassa korostettiin entistä parempien yhteyksien luomista kronoslaisiin ja Kronoksen toiminnasta tiedottamista. Historian opiskelijat oli saatettava tietoisiksi ”Kronoksen demokraattisen joukkojärjestöluonteen vahvistamisen välttämättömyydestä”. Tavoitteeksi asetettiin myös Kronoksen oman lehden luominen:

Noin kerran kuukaudessa julkaistaan lehden tyyppinen laajempi tiedote, jossa käsitellään ainejärjestön kulloisiakin tehtäviä laajemmin. Tiedotteesta pyritään kehittämään Kronokselle oma lehti.

Vaikka samassa toimintasuunnitelmassa eläteltiin yhä toiveita myös Faktan elvyttämisestä, näyttää uuden lehden päämääränä ainakin osittain olleen sen jättämän aukon paikkaaminen. Luultavasti taustalla olivat myös tuoreessa muistissa olleet vaalikokouksen tapahtumat: Kronos tarvitsi tiedotuskanavan levittääkseen “oikeaa“ tietoa toiminnastaan ja torjuakseen opposition väitteet. Itse asiassa ei-sosialistinen yhteistyörintamakin oli jo vaalikokouksen alla levittämässään monisteessa ennättänyt esittämään Kronoksen oman, puolueettoman lehden luomista ASS:in linjaa myötäilevän Faktan rinnalle.

Fakta sai muitakin seuraajia. Ensimmäisenä ennätti ASS:in historian osaston oma lehti Aurora, joka ilmestyi aivan vuoden 1974 alusta lähtien ja julkaisi jo ensimmäisenä vuonnaan viisi paksua numeroa. OSY:n historian jaosto julkaisi Seikka-nimistä lehteä (vuodesta 1975), minkä lisäksi laitoksen pienemmätkin poliittiset ryhmät - liberaalit, keskustalaiset ja HiLaPo - levittivät omia monisteitaan.

Kun poliittisilla ryhmillä oli omat historian laitoksella ilmestyvät julkaisunsa, jäi Kronoksen lehti ainakin näennäisesti puoluepoliittisten ristiriitojen ulkopuolelle. Toki se heijasteli Kronosta hallitsevan kansanrintaman näkemyksiä, mutta varsinaista puoluepolitiikkaa sen sivuilla ei juuri puhuttu. Tavallaan lehden tavoitteena oli propagoida Kronoksen yhtenäisyyttä ja yksimielisyyttä - jopa silloin kun hallitusryhmät olivat katkerissa riidoissa keskenään (mm. kevään 1975 hallituskriisin aikana).

Kronos oli julkaissut lyhyitä Kronos-tiedotteita jo vuodesta 1965 lähtien. Uutta lehteä lähdettiin luomaan nimenomaan niiden pohjalta: vuoden 1974 kuluessa julkaistiin kerta toisensa jälkeen yhä laajempia Kronos-tiedotteita, jotka vähitellen alkoivat muistuttaa oikeaa lehteä. Uusi lehti tarvitsi kuitenkin uuden nimen. Sopivan löytäminen osoittautui niin vaikeaksi, että asiasta järjestettiin syyskuussa 1974 kilpailu kronoslaisten kesken.

Nimen täytyy jotenkin ilmentää Kronoksen luonnetta demokraattisena järjestönä, historian opiskelijoiden etujärjestönä. Nimi voi olla historiallinen, tai laitokseemme tai opiskeluumme liittyvä. Ennenkaikkea sen tulee olla iskevä ja mieliinpainuva.(Kronos-tiedote 4/74)

Hallitus suoritti esikarsinnan ja antoi yleiskokoukselle valittavaksi kaksi ehdotusta: Kronosauruksen ja Kronikan. Pelkkään kunniamainintaan joutuivat tyytymään Kronos taistelee - miehet kertovat, Kronsomol ja Kronsomolskaja Pravda (joista kahden viimeksimainitun katsottiin viittaavan liian selkeästi “Kronoksen rahoittajavoiman“ suuntaan). Yleiskokouksessa kilpailun voittajaksi selviytyi Kronikka.

Tiedotuslehti

Vuonna 1974 ennätti ilmestyä vain yksi kaksitoistasivuinen Kronikan numero, ja varsinaisesti lehden linja vakiintui vasta seuraavana vuonna. Aluksi lehti oli kuivakka ja vaatimaton, todellakin vain laajennettu Kronos-tiedote. Uutta olivat ainoastaan kansikuvat, jotka tosin olivat parhaimmillaan tyylikkäitä.

Lehden toimittaminen oli vielä numeroissa 1-2/1975 Kronoksen sihteerin Marketta Oksasen vastuulla. Numerossa 3/75 nimettiin ensimmäistä kertaa erillinen kolmihenkinen toimituskunta - kaikki sen jäsenet olivat myös hallituksen jäseniä, joukossa mm. Kronoksen puheenjohtaja Sirpa Siljama. Lehteen tulevat kirjoitukset hyväksyttiin etukäteen hallituksen istunnoissa.

Parin ensimmäisen vuoden aikana Kronikan jutut keskittyivät lähinnä “tärkeisiin“ asioihin, joita olivat etenkin tutkinnonuudistus, opintotukiuudistus ja hallinnonuudistus. Minkäänlaista persoonallista otetta tällaisiin artikkeleihin ei sisältynyt, vaan ne olivat yleensä kaavamaisia ja virallissävyisiä. Lehden loppupuolella saattoi sentään olla jokin kulttuuriaiheinen juttu, yleensä teatteri tai kirja-arvio. Toisinaan julkaistiin myös runoja: esimerkiksi numerossa 3/1975 esiteltiin kolme sivua Eija Kämäräisen espanjasta kääntämiä kuubalaisia ja katalonialaisia runoja.

Oikeistohyökkäyksen puristuksessa?

Laitoksen oikeistovoimien toimittamassa vaaliesitteessä esitetään Kronoksen olevan toinen laitoksella toimivista poliittisista voimista. Asia ei suinkaan ole näin vaan Kronos on opiskelijoiden demokraattinen etujärjestö, joka ei ole minkään poliittisen puolueen jäsen. Jos Kronos olisi poliittinen järjestö niin miten sitten myös tämän “toisen“ (HiLaPo:n) jäsenet ovat myös Kronoksen jäseniä. (Kronikka 1/74)

Vaikka Kronikka kiisti HiLaPon syytökset, asetettiin HiLaPo oikeastaan yhtälailla Kronoksen puolelta vastapooliksi. ASS:in kansanrintamataktiikkaan näet kuului, ettei porvarien kanssa tehty yhteistyötä. Huolimatta siitä, että Kronikka oli tavallaan puolueeton foorumi, sen tarjoilema maailmankuva myötäili lähinnä ASS:in linjaa. Tosin ASS:in oma lehti Aurora esitti vielä kärjistetympiä näkemyksiä.

70-luvun puolivälin retoriikassa puhuttiin usein oikeistohyökkäyksestä, jolla perusteltiin Kronoksen omia taistelutoimia. Kronos esitettiin osana universaalia taistelukenttää, jolla edistys ja taantumus, hyvä ja paha, ottivat mittaa toisistaan. Kronos oli historianopiskelijoiden ammattiosasto, joka taisteli yhteisrintamassa työläisten kanssa taantumusvoimia vastaan. Erilaisia taantumuksen välikappaleita riitti aina Chilen sotilasjuntasta kotoisiin professoreihin asti. Kronoksen vastustajina saatettiin nähdä samalla kertaa laitoksen opettajat (Jutikkala etunenässä), Historiallinen aikakauskirja, HYY, HiLaPo ja kansainvälinen suurpääoma. Edistyksellisiä voimia vastaan suunnatuista salajuonista kerran saatuja todisteita hyödynnettiin vuodesta toiseen. Näin esimerkiksi vuoden 1973 vaalikokouksen ja sitä edeltäneen kirjejupakan vaiheet saivat miltei myyttisen hohteen.

Yksi Kronoksen toiminnan keskeisistä tavoitteista oli “rauhanvastaisen aineksen“ poistaminen tenttikirjoista ja opetuksesta. Käytännössä tämä tarkoitti mm. kaikkea Neuvostoliittoa kohtaan esitettyä kritiikkiä. Kronikka 2/1976 muotoili asian seuraavasti:

On häpeä maassamme korkeinta opetusta antavalle yliopistolle, että sen opetuksessa hyökätään NL:oa vastaan ja samalla myös maamme solmimia valtiosopimuksia vastaan. Ei voida mitenkään puolustella moniarvoisuuden nimissä, että kurssikirjat sisältävät NL:n oloja vääristelevää ainesta.

Rauhanvastaisten oppikirjojen tilalle vaadittiin neuvostoliittolaisen oppimateriaalin kääntämistä ja sisällyttämistä tutkintovaatimuksiin. Tärkeää oli nimenomaan oikean tiedon levittäminen; totuushan oli jo valmiiksi olemassa ja löytyi NKP:n puolueohjelmasta tai ehkä myös ASS:in historian osaston marxismi-leninismin peruskursseilta, joita esim. vuonna 1974 kokoontui kolmesti viikossa.

YYA-sopimus, Pariisin rauhansopimus sekä Suomen ja NL:n kansojen ystävyys näyttivät muodostavan koko maailmankuvan perustan, jonka pohjalta kaikkia muita asioita arvioitiin. Edistyksen ja taantumuksen välinen taistelu oli totaliteetti, jonka rinnalle ei juuri sopinut muuta: näin esimerkisi miltei kaikki Kronikassa julkaistu materiaali oli sidoksissa tähän maailmankuvaan.

Kronikka vakiintuu

Vuonna 1976 Kronikan julkaisemisessa tapahtui katkos ja vuoden aikana saatiin aikaiseksi vain kaksi numeroa. Seuraavanakin vuonna lukijat joutuivat tyytymään kolmeen numeroon, mutta tämän jälkeen moista ei enää päässyt tapahtumaan. Vakiintumisen taustalla oli epäilemättä lehden sisällön vähittäinen monipuolistuminen. Kuvaavaa kyllä määritelmä “Kronos r.y:n tiedotuslehti“ tipahti pois lehden sisäkannesta numeron 1/78 jälkeen. Tässä vaiheessa lehti alkoi sisältää jo paljon muutakin kuin Kronoksen hallituksen tiedotuksia.

Saavutettua jatkuvuutta kuvaa myös se, että päätoimittajat tästä eteenpäin toimivat virassaan säännöllisesti vuoden kerrallaan: vuonna 1978 tehtävää hoiti Kirsi Alasaari, 1979 Jaana Iso- Markku. Lehdellä ei ollut muuta erikseen nimettyä toimituskuntaa, vaan kunkin numeron toimittajiksi kirjattiin ilmeisesti kaikki taittoon tavalla tai toisella osallistuneet. Listalla esiintyivät usein samat nimet kuin hallituksen kokouksissakin. Näin Kronikasta muotoutui ajoittain miltei Kronoksen hallituksen kollektiivinen tuote.

Kokonaisuuden kannalta 70-luvun loppu merkitsi Kronikalle jatkuvaa kehitystä - uusi numero oli pääsääntöisesti edellistä parempi. Vaikka lehdessä toki yhä kirjoitettiin artikkeleita kehitysmaita riistävästä imperialismista ja etenkin tuolloin hyvin ajankohtaisesta tutkinnonuudistuksesta, niiden rinnalle sopi yhä enemmän kulttuuria, omakohtaisia kokemuksia, tiedettä ja jopa urheilua. Myös aiempi pahimmillaan jäykän dogmaattinen maailmankuva alkoi saada lisää vivahteita.

Kun rauhanvoimat marssii jyrmyin askelin

Opiskelijaliikkeessä kaivataan ilmeisesti saneerausta. Romun fuksivuoden opiskelijajohtajia istuu vielä asemissaan yrittäen kovasti ymmärtää nykyisten opiskelijapolvien outoa vastenmielisyyttä politiikkaa kohtaan. (Satu Harlahti, Kronikka 4/78)

70-luvun lopulla alkoi myös kronoslaisten suhde vasemmistolaisuuteen ja ylipäänsä koko politiikkaan muuttua. Historian laitoksen poliittiset järjestöt eivät enää entiseen tapaan kyenneet rekrytoimaan uusia jäseniä lippujensa alle, ja tiukat puolueiden väliset raja-aidat alkoivat menettää merkitystään. Poliittisen toiminnan kuihtuessa myös Seikka ja Aurora tulivat tiensä päähän: Seikka julkaisi viimeisen numeronsa ilmeisesti vuonna 1978, ja Aurorankin ilmestyminen loppui vuoteen 1980. Samana vuonna Kronos sai viimein hallituksen, jossa sitoutumattomilla oli ylivoimainen enemmistö. Sitoutumattomuus oli muotia, vaikka sitoutumattomia tietenkin oli hyvin moneen lähtöön.

Kronikan 1/80 haastattelussa Kronoksen tuore puheenjohtaja Juha Sihvola puhui uudesta kriittisestä kapinallisuudesta. Perusteellisen teoreettisen analyysin ohella Sihvola kommentoi myös murroksen vaikutuksia konkreettisella tasolla:

...minusta on oikein mukavaa toimia Kronoksessa ja sen nykyisessä avoimessa ilmapiirissä. Ei sitä politrukkien jäkätystä jaksaisi kuunnellakaan.

Oli miten tahansa, pesäero 70-luvun arvomaailmaan oli kuitenkin tietoinen. Edelleen oltiin radikaaleja, jopa vallankumouksellisia, mutta käsitteet saivat uusia merkityksiä. Opiskelukin saatettiin luokitella vallankumoukselliseksi toiminnaksi. Puoluepoliittinen toiminta syrjäytyi vähitellen ja tilalle tuli erilaisia uusia aktiviteetteja - jos 70-luvun Kronos oli halunnut mieltää itsensä opiskelijoiden ammattiosastoksi, rinnastettiin Kronos nyt mieluummin erilaisiin vaihtoehtoliikkeisiin.

Myös Kronikka heijasteli tapahtuneita muutoksia. Retoriikka ei tietenkään muuttunut hetkessä, ja samaan numeroon saattoi mahtua hyvin erilaisia näkökulmia. Tietyt yhteisesti hyväksytyt “hyvät“ ja “pahat“ asiat säilyttivät pitkään merkityksensä. Lehden palstoilla puhuttiin yhä solidaarisuudesta, imperialismista ja rauhankasvatuksesta.

Mikään ei kuitenkaan enää ollut koskematonta tai pyhää, ei ainakaan Neuvostoliitto. Vielä vuonna 1978 Kronikka hylkäsi Timo Soukolan kuvauksen Kronoksen Petroskoin matkasta, koska se oli “liian pitkä“. Sen sijaan Kronikka 4/78 julkaisi Helmi-Paula Pulkkisen kieltämättä hieman lyhyemmän mutta myös huomattavasti siloitellumman matkapäiväkirjan. Soukola sai oman versionsa julkaistua Seikka-lehden numerossa 2/78 motolla “kaikki kaunis lokaan“. Näitä kahta kertomusta vertailemalla saa oivan oppitunnin siitä miten eri tavalla asioita voi nähdä ja tulkita.

Numerosta 1/79 lähtien Kronikassa kirjoitettiin hyvin paljon Neuvostoliitosta, usein iloisen revisionistisessa hengessä ja tietoisestikin ärsyttämään pyrkien. Jutut olivat sangen pitkiä, perustuivat ajankohtaisiin kirjoihin ja käsittelivät mm. nomenklatuuraa, Trotskia, Stalinia ja Shostakovitsin muistelmia. Suurin osa jutuista oli Timo Soukolan käsialaa, vaikka jo tuolloin Suomen sukulaiskansoihin erikoistunut Martti Haltia myös kantoi kortensa kekoon. Vastineita ei Kronikan sivuille kirjoittajien toivomuksista huolimatta ilmaantunut. Ainoastaan kansantaiteilija Väinö Weriwiiri piti yhä punalippua korkealla ja tuomitsi moiset häpeämättömät vääristely-yritykset.

Wäinö Weriwiiri oli kronoslaisen Antti Teinilän roolihahmo. Kronikka haastatteli kansantaiteilijaa, julkaisi hänen runojaan ja kävipä taiteilija Kronoksen bileissäkin tulkitsemassa tuotantoaan. Vuonna 1980 Etujoukko-kustannus julkaisi valikoiman Weriwiiren keskeistä tuotantoa; kirjan esipuheessa runoilija kiitti myös Kronikkaa saamastaan tuesta. Kun rauhanvoimat marssii jyrmyin askelin oli yksi vuoden 1980 myydyimmistä suomalaisista runoteoksista.

Kysymys metodeista

Historian laitoksen virallinen opetus ei 70-luvullakaan juuri antanut aihetta hurraahuutoihin, ei ainakaan opiskelijoiden mielestä. Erityisen tyytymättömiä oltiin metodiopetukseen tai pikemminkin sen puutteeseen. Niinpä metodeista ja metodiopetuksesta tuli Kronikan sivuilla vuosikausiksi vakioaihe, johon palattiin numero toisensa jälkeen eri näkökulmista.

Jo 70-luvun alkupuolella opiskelijat olivat esittäneet kritiikkiä suomalaista historiantutkimuksen taantumuksellista traditiota kohtaan, mutta vaihtoehdoksi tarjottiin yleensä marxilaista tutkimusmetodia sen syvällisemmin asiaa pohdiskelematta. Vuosikymmenen lopulla tilanne kuitenkin muuttui. Yksi tärkeä herättäjä oli Heikki Ylikankaan Nuijasodan aiheuttama kiista, jonka myös Kronikka 3/77 huomioi näkyvästi haastattelemalla Ylikangasta ja julkaisemalla tämän Historiallisessa yhdistyksen keskustelutilaisuudessa pitämän tiukkasanaisen alustuksen.

Toinen pohdiskeluja innoittanut teema oli pitkään tulossa ollut tutkinnonuudistus, joka sitten toteutuikin vuosikymmenen vaihteessa. Tämän teknokraattis-barbaariseksi ristityn uudistuksen aiheuttamia tuntemuksia kuvaa hyvin erään aihetta käsittelevän Kronikan artikkelin otsikko: Meidän jälkeemme vedenpaisumus?. Tutkinnonuudistuksen nähtiin kaventavan opiskelijoiden valinnanvapautta ja johtavan kapea-alaiseen putkitutkintoon. Toisaalta tutkinnonuudistus kohensi epäsuorasti opettajien ja opiskelijoiden välejä: molemmat ryhmät olivat näet kerrankin yhdessä samaa asiaa vastaan.

Metodikeskustelu pyrki kritisoimaan suomalaiskansallista tutkimustraditiota, jonka piirissä edelleen uskottiin objektiivisuuteen ja halveksuttiin teoriaa, luettiin lähdekritiikin avulla lähteistä totuus ja kiellettiin omien ennakkoasenteiden vaikutus tutkimuksen kulkuun. Viimeistään nuijasotakiistan myötä taantumus samastettiin Pentti Renvalliin ja tämän metodioppaaseen.

Tyytymättömyys ei jäänyt pelkäksi puheeksi vaan opiskelijat ryhtyivät itse parantamaan tilannetta. Kronikka 3/77 kertoi paitsi Ylikankaasta myös Kronoksen uudesta Historiakerhosta:

HISTORIAKERHO on syntynyt opiskelijoiden pyrkimyksestä täydentää puutteellisia tietojaan ja kykyään opiskella kriittisesti. Kerho tulee vaatimaan osanottajiltaan työntekoa ja itsenäistä paneutumista ... suunnitelmana on tutustua suomalaisen ja kansainvälisen historiantutkimuksen piirissä käytävään keskusteluun.

Historiakerhon kokoontumisiin kuului jonkin opiskelijan tai vierailevan tähden pitämä esitelmä, jonka pohjalta sitten keskusteltiin. Käsiteltyjä laajempia teemoja olivat esimerkiksi antiikki tai perheen historia. Kerhon toimi vaihtelevalla menestyksellä ilmeisesti 80-luvun puoliväliin saakka, jolloin se katoaa Kronoksen papereista.

Vuonna 1979 Kronoksen opintovastaavana toimi kolmannen vuoden opiskelija Juha Sihvola, jonka harteille metodikeskustelun ylläpitäminen paljolti jäi. Sihvola veti myös yhteistyössä Tapani Hietaniemen kanssa Kronoksen Marx-opintopiiriä, jota mainostettiin ensimmäisen kerran Kronikassa 3/79. Takakannen mainostekstissä (otsikon “Karl vai Groucho?“ alla) Sihvola totesi: ”Tarkoituksenamme ei ole tarjota valmiita ratkaisuja vaan kehittää opiskelijoiden omaehtoista hengenelämää. Tämä on meidän sotamme historian laitoksen apatiaa vastaan”.

Numerossa 4/79 Jukka Korpelan historiantutkimuksen käytännöstä ja teoriasta esittämät näkemykset provosoivat lyhyen keskustelun Korpelan ja Sihvolan välillä. Samassa numerossa julkaistiin Heikki Mikkelin kirjaama kahden historianopettajan ja kahden opiskelijan Historian päivillä käymä keskustelu, jossa metodeja ja teorian tarpeellisuutta koskeva keskustelu tuli esiin dialogimuodossa. Myöhemmin aihe sai ehkä terävimmän ilmauksensa numerossa 1/81, jossa nimimerkin suojiin piiloutunut kirjoittaja pohti otsikolla Olenko minä tyhmä? historian laitoksen metodiopetuksen surkuhupaisaa tilaa. Kirjoittaja ihmetteli, miksei häneltä seitsemän vuoden opintojenkaan jälkeen ottanut gradun teko onnistuakseen, ja päätyi pohtimaan, oliko vika opetuksessa, joka oli korostanut puhelinta ja tervettä järkeä historioitsijalle riittävinä työkaluina.

Rokkia ja tiedettä

Kronikan kehitys on ylittänyt unelmat, joita meillä oli. (Pj.emer. Timo Marsio Kronikassa 5/80)

Vuonna 1980 Kronoksen puheenjohtajaksi tuli Juha Sihvola. Kronikan päätoimittajan vastuullinen virka puolestaan lankesi Timo Soukolan harteille. Kronikkaan 1/80 sisältyi Soukolan tekemä laaja Sihvolan haastattelu, jossa tämä hahmotteli Kronokselle roolia radikaalin sivistyneistön etujärjestönä. Haastattelun liitteenä oli myös Ramones-hengessä sävelletty ja sanoitettu laulu, nimeltään ytimekkäästi Juha Sihvola.

Vuonna 1980 Kronikka julkaisi viisi varsin täyteläistä ja eloisaa numeroa. Lehden raikas ja railakas tyyli oli kiinni ajan virtauksissa - vuosikymmenen vaihdehan oli Suomessa punkin ja erilaisten mitä moninaisimpien pienlehtien kultaaikaa. Numerossa 4/80 Sihvola kritisoi Esa Saarisen rock-näkemyksiä otsikolla Akateeminen punk (“Saarinen jää sinänsä ilahduttavassa rock-harrastuksessaan puolitiehen“) ja seuraavassa numerossa oli Martti Haltian vuoro analysoida rockin kapinan ja tieteen kriittisyyden suhdetta:

Eräs bändi kieltää nuoria koskaan tulemasta aikuisiksi, toisin sanoen sisäistämästä auktoriteettien arvomaailmaa. Aito rock koskettaa myös historian opiskelijoita nuorina ihmisinä, kapinallisina. Pitkä opiskeluaika voi pidentää nuoruuden kapinaa sekä vaistonvaraisella punk-tasolla että tietoisena toisinajatteluna. Joskus nämä tasot voivat yhtyä: Rock against Renvallin pojat kieltävät meitä kumartamasta sen enempää Renvallin kuin Tommilankaan edessä.

Kronoksella oli myös omat rock-tähtensä, joiden vaiheita Kronikka luonnollisesti tiiviisti seurasi erikoistoimittajansa Reino J.Hutikan välityksellä. Tyhmä sai kenkää -yhtye esiteltiin Kronikan lukijoille jo numerossa 1/79 ja seuraava numero tiesi kertoa yhtyeen fan clubin perustamisesta. Tyhmä sai kenkää kuitenkin hajosi pian musikaalisiin erimielisyyksiin, mutta Kronoksen kevätjuhlassa esiintyi jo uusi huippuyhtye, Rock against Renvall. Tyhmien tavoin Rock against Renvallissa oli vain kaksi jäsentä: Nathan Rosenstein jr. ja entinen Tyhmät-tähti Joachim von Judenschlächter. Jotkut ihailijat kiinnittivät huomiota yhtyeen jäsenten ja tunnettujen kronoslaisten Kari Saastamoisen ja Timo Soukolan silmiinpistävään yhdennäköisyyteen. Soukola muisteli yhtyeen läpimurtoa syksyn -79 ensimmäisessä Kronikassa:

Niin uskomattomalta kuin se saattaa kuullostaakin, Kronoksen piirissä on luotu jotain vielä Wapaa-Näyttämöäkin kiinnostavampaa ja taiteellisesti korkeatasoisempaa. Viime kevätjuhlassa nimittäin debytoi Rock against Renvall -yhtye, joka yhdistämällä visuaalisen, verbaalisen ja musikaalisen nerouden loi synteesin, jonka käänteentekevästä merkityksestä länsimaisen musiikkikulttuurin kehitykselle ei ole pienintäkään epäilystä.

Rock against Renvallin ja etenkin sankarireportteri Reino J.Hutikan seikkailut Kronikan sivuilla jatkuivat myös läpi vuoden 1980, kunnes Hutikka numerossa 2/81 joutui kirjoittamaan traagisesti menehtyneen von Judenschlächterin muistokirjoituksen.

Kronikka säilyi ulkoasultaan ja sisällöltään suurinpiirtein samanlaisena ja tasoisena myös Dolf Assmanin johdolla vuonna 1981. Vuonna 1982 Heikki Mikkelin luotsaama toimituskunta joutui ilmeisesti osin taloudellisistakin syistä pienentämään lehden A5- kokoon, mutta sisällössä tapahtunut muutos ei ollut läheskään yhtä dramaattinen. Koko ajan lehdessä julkaistiin kaiken muun ohessa myös enemmän tai vähemmän tieteellisiä artikkeleita. Soukola ja Haltia kirjoittivat edelleen Neuvostoliiton historian uskomattomista käänteistä; Juha Sihvola, Heikki Mikkeli ja kumppanit pohdiskelivat yleisen aate-, oppi- ja muunkin historian visaisia ongelmia, usein jonkin tuoreen kirjan pohjalta. Tämän tiedettä painottavan linjan huipentuma oli epäilemättä Kronikka 2/82, joka oli keskiajan erikoisnumero.

Tieteellisten (tai ehkä ennemminkin tiedettä popularisoivien?) artikkelien ohella Kronikka kävi myös haastattelemassa kiinnostavia ihmisiä. Kronikan syvähaastatteluun joutuivat vuosina 1980-82 mm. Pertti Huttunen, Jaakko Suolahti, Hannu Soikkanen, Margareta Steinby, Pekka Suvanto ja Heikki Ylikangas.

Tieteen rinnalle mahtui myös melko railakasta kritiikkiä joitakin historian laitoksen ilmiöitä kohtaan. Laitoksen metodiopetusta kritisoitiin yhä ja aivan erityisesti opiskelija-aktiiveja näyttää ärsyttäneen tuolloin käynnissä ollut Suomen sanomalehdistön historia -projekti, tuttavallisemmin vain Projekti. Kronikan palstoilla viitattiin tuon tuostakin ivallisesti palstamillimetrimittauksiin, ja vuonna 1982 myös Kronikan viimeistä aukeamaa asuttanut Julkinen eläin puuttui asiaan.

Varsinainen tieteellinen tai ajankohtaisia ilmiöitä käsittelevä keskustelu jäi kuitenkin Kronikan sivuilla vähiin, kuten Timo Soukolakin päätoimittajakautensa lopuksi numerossa 5/80 joutui toteamaan: ”Keskustelufoorumiksi Kronikasta ei ole, sillä yksinkertaisesti mikään ei saa suomalaista historianopiskelijaa keskustelemaan”.

Toista mieltä?

Kronikan 2/80 pääkirjoituksessa Soukola kirjoitti Kronikan urkkijan tapaamista ensimmäisen vuoden opiskelijoista, jotka olivat keskenään äityneet arvostelemaan Kronosta:

Kronos on kuulemma tiiviisti sulkeutunut pieni klikki, joka harjoittaa täysin tekopyhää ja tarpeetonta toimintaa. Kronikka on myös täysin hakoteillä. Kuka nyt Trotskista ja Stalinista haluaisi mitään tietää. Miksei kirjoiteta suomalaisista suurmiehistä, esim. Snellmanista?

Kronikka 3/80 kertoi uudesta historianopiskelijoiden keskuudessa ilmestyvästä Annales Nordici -lehdestä. Jukka-Pekka Pietiäisen sävyltään neutraalin artikkelin mukaan lehteä julkaisi Akasha-klubi, jonka jäsenet olivat pitäneet Kronoksen toimintaa liian poliittisena voidakseen osallistua siihen. Vaikka lehti ulkoasultaan tiettävästi muistutti Kronikkaa, se ei ainakaan oman ilmoituksensa mukaan ollut tarkoitettu Kronikan kilpailijaksi. Lehti sisälsi tieteellisiä artikkeleita, joilla se pyrki “tuulettamaan historiaa“. Martti Haltian mukaan lehteä julkaistiin noin kolme numeroa ja sillä oli ainakin jotain tekemistä aiemmin mainitun Jukka Korpelan kanssa.

Varsinainen riita saatiin aikaiseksi vasta loppuvudesta kun numerossa 5/80 julkaistiin ensimmäisen vuoden opiskelijan Jukka Keiteleen artikkeli Yrjö-Koskisesta. Keiteleen kirjoitus oli jo valmiiksi varustettu Kronikan toimituksen terveisillä:

Toimitus ei yhdy Keitelen kirjoituksessaan esittämiin mielipiteisiin eikä hyväksy hänen historiantulkintojaan mutta julkaisee hänen puheenvuoronsa lyhentämättömänä, jottei kukaan pääsisi syyttämään Kronikkaa keskustelun tukahduttamisesta.

Keiteleen pitkän ja tyylillisesti hieman kömpelön jutun ydin lienee ollut tässä:

Mitä sanoo Yrjö-Koskinen opiskelijoille? Opiskelijat muistakoot kansalliset harrastukset. Mitä varten maa tarvitsee sivistyneistöä, syömään budjettivarojako? Eikö sen tule edistää kansan menestystä ja syventää suomalaista identiteettiä, jotta kansamme voisi itsenäisenä sivistyskansana rikastuttaa ihmiskuntaa. Isänmaaton ihminen on irrallinen, identiteettinsä ja historiansa kadottanut kansa on kuollut kansa. Miten A-olutpulloon tiiraileva, välillä ryypyn mahaansa kupsauttava kuppilaintelligentti tämän tehtävän täyttää, on eri asia.

Juha Sihvola kirjoitti samassa lehdessä Radikalismin puolustuksen, jossa hän kehitti edelleen aiemmin esittämäänsä ajatusta Kronoksesta radikaalin sivistyneistön etujärjestönä, eräänlaisena vaihtoehtoliikkeenä. Hän rinnasti Keiteleen kirjoituksen muihin merkkeihin maailmalla kukoistavan uuskonservatismin pesiytymisestä yliopistolle:

Tässä lehdessä Jukka Keitele manaa esiin patataantumuksellisen uskonnollisen agraarikonservatiivin Yrjö-Koskisen haamua esikuvaksi tämän päivän historianopiskelijoille. Samainen herra Keitele on tunnettu myös paheksuvista lausunnoistaan pitkän tukan, korvakorujen ja juhlakulttuurin sopimattomuudesta akateemisille nuorukaisille.

Saamastaan vastaanotosta närkästynyt Keitele julkaisi pian tämän jälkeen Vapaan Kronikan, jossa esitettyjä väitteitä Kronoksen hallitus ei kuitenkaan katsonut kommentoimisen arvoiseksi. Kronikan 1/81 pääkirjoituksessa Kronoksen uusi puheenjohtaja Julia Burman korosti sentään nimenomaan Kronikan olevan VAPAA foorumi. Samassa numerossa julkaistu Acta Kronikkaensis oli sekin ilmeisesti ainakin osittain tarkoitettu piruiluksi opiskelijatovereilleen kronologisia taulukoita kaupitelleen Keiteleen suuntaan.

Ristiriidoista huolimatta Keiteleen nimi ei kadonnut Kronikan avustajaluettelosta lopullisesti: vuonna 1984 hänet lähetettiin tavallaan ulkopuolisena tekemään Matti Viikarin virkaanastujaishaastattelua. Muutamaa vuotta myöhemmin hän tuli tunnetuksi yhtenä 80- luvun lopun pörssiboomin symboleista.

Yleishumanistinen vaihtoehto-Kronikka

Kronikka pitäytyi A5-kokoon vuosiksi 82-84, minkä jälkeen lehti palasi erilaisten välivaiheiden kautta jälleen pysyvästi A4-kokoon vuodesta 1987 lähtien. Vuodesta 1984 lähtien Kronikkaan ryhdyttiin nimeämään pelkän päätoimittajan sijaan kiinteä neli- tai viisihenkinen toimituskunta - tämä systeemi vakiintui vähitellen ja on edelleen käytössä. Samalla Kronikka irrotettiin entistä selvemmin Kronoksen hallituksesta, kuten Kronikassa 5/85 aikanaan kiteytettiin: ”Kronikan on oltava avoin keskustelufoorumi, eikä Kronoksen hallituksen tai erityisryhmien äänitorvi”. Tämä toimituskeskeisyys merkitsi myös sitä, että lehti ajoittain etääntyi entistä selvemmin Kronoksen toiminnasta.

Vuonna 1983 Kronikka pyrki entistä epätieteellisempään linjaan ja kuulutti tilalle luovaa kriittisyyttä. Päätoimittaja Tuomas Sepän mielestä Kronikka oli aiemmin sisältänyt liikaa “pikkutieteellisyyttä“. Nyt Kronikan oli tarkoitus painottua enemmän yleishumanististen asioiden käsittelyyn. Pyrkimyksenä oli myös räävitön linja, jota tosin oli julistettu jo aiemminkin.

Tieteellisten artikkelien osuus lehden sisällöstä todellakin väheni, aluksi miltei olemattomiin. Tyyli ainakin muuttui: historianfilosofiaa tai metodikysymyksiä ei lehdessä pohdiskeltu. Ongelmaksi tosin näytti jäävän se, että jostakin lehdessä kuitenkin täytyi kirjoittaa. Jos ei historiasta, niin mistä? Kronikan taitossa ilmeni taiteelliseksi tulkittavia pyrkimyksiä, vinoon taitettuja palstoja ja entistä tyylitellympää kuvitusta. Vappujoulujuhannuspääsiäisnumeroa 2/83 kuului Limeksen painaja sanoneen ikävimmän näköiseksi painotuotteeksi mitä hän oli koskaan nähnyt.

Kronikan tekijäluettelosta löytyvät suunnilleen samat nimet kuin edellisenä vuonnakin - ilmeisesti kyse oli jostain ajan ilmiöihin sidoksissa olleesta reaktiosta aiempaa linjaa vastaan. Vaikkei muutosta sinänsä kannata liioitella, se oli kuitenkin selvä käänne Kronikan kehityksessä. Historiatiedettä ei enää ilmeisesti pidetty niin tärkeänä tai kiinnostavana asiana kuin ennen. Ainakaan se ei oikein luontevasti sopinut Kronikan sivuille. Tilalle haettiin keveämpiä aiheita. Kuvaavaa kyllä vuosikerran 1983 intohimoisin keskustelu käytiin Matti Klingen yliopiston kuppilasta esittämistä näkemyksistä.

Vuoden 1983 viimeinen numero oli mahtipontisesti kolmoisnumero 5-7/83, alaotsikkonaan Timo Soukola special issue. Ex-päätoimittaja Soukolan artikkelit muodostivat leijonanosan numerosta, kuten niin usein muutenkin. Ilman hänen jatkuvaa tasokasta panostaan 80-luvun alkupuolen Kronikat olisivat olleet paljon köyhempiä. Paitsi Neuvostoliitosta Soukola kirjoitti muustakin, sekä omalla nimellään että salanimillä, ja laatipa hän myös Kronikan nokkelat sanaristikot, joita parhaimmillaan julkaistiin miltei joka numerossa.

Ainakaan sivumäärissä mitattuna 80-luvun puoliväli ei ollut ollenkaan huonoa aikaa Kronikalle. Vuoden 1984 toimituskunta kokeili kiertävää päätoimittajuutta, mutta kokeilun tulokset eivät ilmeisesti olleet täysin tyydyttäviä, ainakin jos Matti Konttisen numerossa 4/84 esittämistä kommenteista voi päätellä jotakin. Vuosikerta sinänsä näyttää kyllä varsin linjakkaalta ja tasapainoiseltakin.

Seuraavana vuonna Kronos täytti 40 vuotta, minkä kunniaksi julkaistiin Kronikan juhlanumero 3/85. Juhlanumeroon sisältyi opettajien kirjoittamia ajankohtaisia artikkeleita historian alalta sekä luonnosmainen mutta sellaisenakin hyvin kiinnostava Kronoksen historiikki. Vuoteen mahtui vielä toinenkin erikoisnumero: Kronoksen Kreikan-matkan kunniaksi oli suurin osa numerosta 5/85 omistettu Kreikkaa käsitteleville artikkeleille. Seuraavana vuonna Marja-Leena Hännisen kulttuurihenkinen toimituskunta onnistui jälleen toimittamaan varsin paksun ja monipuolisen vuosikerran.

Minne menet Kronos?

Kronos ry: historianopiskelijoiden ainejärjestö - taisteluhenkinen painostusryhmä, joka saa harmaan eminenssin housut tutisemaan! Ja mainelistaa on kertynyt, kuten paikallaolijat vuosikokouksessa sankoin rivein saattoivat todistaa. Kunpa sikiäisi uusi Weriviiri tätäkin nousua runoillaan juhlistamaan! Jos joku onkin taipaleella uupunut, on toveria yhteistoimin autettu. On järjestetty maineikas historiakerho, on julkaistu yliopiston Pravdaa eli Kronikkaa, on ollut teatterikäyntejä ja on käyty kiihkeää debattia aikamme huutavista probleemeista. On keskusteltu kirjallisuudestakin - mehän olemme Suomen nousevaa sivistyneistöä!(nimimerkki “iloista tiedettä“ Kronikassa 2/83)

Numeroon 2/83 sisältyi pitkiä pohdintoja Kronoksen olemuksesta ja toiminnan päämääristä. Nimimerkki “iloista tiedettä“ korosti bileiden merkitystä Kronoksen toiminnalle - jos bileet kuihtuisivat merkityksettömiksi, kuihtuisi myös muu toiminta. Kirjoittajan mielestä Kronoskin oli vaarassa liukua ainejärjestöjen rupusakkiin, koska ”bileemme käyvät yhä masentavammiksi naula päähän -juhliksi masentavan ANK:n hengenvaarallisissa tiloissa”.

Toisaalla lehdessä joukko Kronos-aktiiveja keskusteli Kronoksen toiminnasta. Erityisesti keskustelun aiheena oli Kronos-aktiivien ja muiden historianopiskelijoiden välinen yhä leveämmäksi käyvä kuilu. Etujärjestönä Kronos oli saanut aikaan ehkä enemmän kuin koskaan ennen, mutta uusi sukupolvi näytti vain pelaavan sählyä, käyvän bileissä ja - mikä nurinkurisinta - opiskelevan. Oli ainakin selvää, ettei tiede ollut kaikkia kronoslaisia yhdistävä tai autuaaksi tekevä asia. Kuten Simo Sajama muisteli:

Mä tunsin kun mä tulin opiskelemaan, että Kronos-toiminta oli ihan nastaa. Johtohahmoina olivat nämä kovat opiskelijapolven tiedemiehet. Mä tunsin itseni niin ööksi. Ei mun tarvinnut kirjoittaa Kronikkaan kun siellä oli tiukan tieteellisiä analyyseja.

Kronikka oli yksi Kronoksen ylpeydenaiheista, pidettiinhän sitä tiettävästi jopa yliopiston parhaana ainejärjestölehtenä. Päätoimittaja Tuomas Seppä ja ex-päätoimittaja Heikki Mikkeli pohtivat aihetta:

TS: Mä yritän Kronikassa tuoda joitain täysin muualta tulevia impulsseja, jotain täysin pimeetä. Mun mielestä historian opiskelijan täytyy olla muutakin kuin se toiminnan taso, historian taso.
HM: Kun Kronikka oli vielä enemmän yhteisöllinen, niin siinä ei ollut mitään linjaa. Jos on linja, se voi vieraannuttaa porukkaa lehdestä.
TS: Mä ajattelin ensin, että vika on mussa, kun kukaan ei kirjoita, kun ei tunne oman ikäkauden porukkaa. Mutta eihän muutkaan näe toisiaan kun luennoilla. Ei ne ole yhteydessä. Kun on tehnyt muita juttuja, tulee aika journalistinen ote lehdentekoon. Intressejä taiton ja linjan suhteen. Silloin on vaikeaa nähdä Kronikkaa vapaana foorumina. Nää kaikki jutut on oireilmiöitä. Miks Kronikka on tämmönen, miks ihmiset pelaa vain sählyä. Ei siinä voi tuijottaa pelkästään historian laitokseen, se liittyy koko yliopistoon.


Ainejärjestötoiminnan yleinen näivettyminen - josta ainakin aikalaiset tuntuivat olevan vakuuttuneita - näytti siis jollain tasolla koskettavan myös Kronosta. Patenttiselityksiä olivat uusi putkitutkinto, heikentynyt opintotuki ja opiskelijoiden maailmankuvan privatisoituminen; yhteinen toiminta ei enää entiseen tapaan houkutellut omiin lokeroihinsa kääriytyviä opiskelijoita. Kronikassa 5-7/83 Tuomas Seppä kirjoitti:

On muistettava, että suuri osa elämää on Kronoksen ja opiskelun ulkopuolella. Niiden ei tarvitse kuitenkaan olla elämän ulkopuolella. Kronoksen ei tarvitse olla järjestö, joka kerää kaikki historianopiskelijat yhteen. Vähempikin riittää. Ei kuitenkaan ole hauska kuulla Kronosta moitittavan pienen sisäpiirin järjestöksi.

Sisäpiirin järjestö tai ei, ainakin Kronoksen toiminta oli aktiivista. Vuonna 1983 ainejärjestön ohjelmaan mahtui mm. opintomatka Etelä-Ranskaan, ja monilta kului koko kevät 1984 legendaarisen Heimola Story -elokuvan filmauksissa. Toisaalta vuoden 1985 suuret 40-vuotisjuhlat toivat näkyviin tietynlaisen identiteettikriisin: Kronos-veteraani Timo Soukola tuohtui Vanhalla ylioppilastalolla pidettyjen juhlaillallisten järjestämisestä - hänen mielestään moinen osakuntiin viittaava elitistinen juhlakulttuuri ei sopinut Kronoksen 70-luvulta periytyvään kriittisen opiskelijajärjestön identiteettiin.

Sarjakuvia, elokuvia ja naisnäkökulmaa

Sarjakuvat ja elokuvat olivat 80-luvun puolivälin suosikkiaiheita Kronikan palstoilla. Ilmeisesti ne koettiin lehteen sopiviksi: ne eivät olleet liian vakavia aiheita (vrt. historiatiede, opintoasiat), ja kuitenkin ne kiinnostivat suhteellisen suurta osaa opiskelijoista. Sarjakuvan suosiota selitti tietysti osaltaan suomalaisen sarjakuvakulttuurin ja -tietämyksen nousu: eurooppalainen laatusarjakuva löi itsensä läpi. Myös elokuva oli suosittu aihe, toimipa Kronoksen piirissä jonkin aikaa pienimuotoinen elokuvakerhokin. Elokuvaharrastuksen kohokohta lienee kuitenkin ollut syksyllä 1984 järjestetty Kronoksen Elokuva ja historia -seminaari. Unohtaa ei sovi myöskään Kronos-filmin kunnianhimoisia koko illan elokuvia, Heimola Storya (1984) ja Making of the Heimola Storya (1985).

Naishistoria tiedostettiin Kronikan palstoilla ensimmäistä kertaa numerossa 2/83, jossa Tuomas Seppä otsikon Naistutkimuksen uusi aalto alla haastatteli Päivi Setälää ja Riitta Jallinojaa. Kronikka oli 80-luvun alkuvuosina ollut melko selkeästi miesporukan lehti, ja jonkinlaisia muutoksen vaatimuksia lienee ollut ilmassa. Toki esim. Katariina Mustakallio oli jo vuonna 1980 esitellyt Virginia Woolfin Omaa huonetta Kronikan palstoilla ja Tiina Räsänen oli numerossa 1/81 kirjoittanut naisen roolista Natsi-Saksassa, mutta naistutkimuksesta ei tuolloin vielä erikseen puhuttu.

80-luvun puoliväli oli naistutkimuksen kultaaikaa, ainakin jos Kronikkaa voi pitää jonkinlaisena indikaattorina. Nykyäänhän on jo hyvin vaikeaa löytää opiskelijoiden joukosta nais- tai miespuolisia naistutkijoiksi tunnustautuvia, etenkään sellaisia jotka kehtaisivat kirjoittaa aiheesta Kronikkaan. Joka tapauksessa esim. v.1986 aiheesta vielä kirjoitettiin vuoden kaikissa neljässä numerossa. Tiina Kinnusen artikkeli Kronikassa 3/86 onnistui jopa provosoimaan keskusteluntyngän, kun Timo Salminen tarttui seuraavassa numerossa hänen väitteeseensä, että naistutkimusta voi tehdä vain feministi. Kinnusen artikkeli oli muutenkin varsin räväkkä ja ehkä myös tuolloisten tuntemusten kannalta kuvaava:

No niin, minä haluan siis tutkia naishistoriaa ... haluan tehdä siitä opinnäytetyönikin ... Helsingin yliopiston historian laitoksella. Saan varmasti innokasta ja pätevää ohjausta niiltä sediltä, jotka siellä istuvat. Opiskelu on aika työlästä, koska minun pitää tehdä kaksinkertainen työ: kahlata läpi se tavanomainen moska ja sen lisäksi opiskella itsenäisesti naishistoriaa. Naistutkimus omana oppituolina? Korkeintaan opettajien kahvihuoneessa. Lesbotutkimus? Ehkä minun pitäisi lopettaa, että voisin vielä käydä laitoksella. Minulla on kyllä hermot, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Kronikka parantaa maailmaa

Vuonna 1987 Leena Leiposen vastuulla mellastanut toimituskunta pyrki vaihteeksi viemään Kronikkaa entistä radikaalimpaan suuntaan. Tavoitteena oli jälleen päästä eroon tylsistä tiedejutuista, joita numerossa 3/87 julkaistun viisisivuisen Hausjärven liikenneoloista autonomian ajan loppupuolella kertovan artikkelin katsottiin aivan erityisesti symboloivan.

Käytännössä Kronikan radikalismi hajosi irrallisiksi heitoiksi sinne tänne. Pääpaino oli kotoisilla ilmiöillä, joista esitettiin häpeämättömän emotionaalis-subjektiivisia kannanottoja. Kaikkein selkeimmin toimituskunnan linja tuli näkyviin pienistä ilkeistä jutuista koostuneella Cafe Nekropol -palstalla, jolla osansa saivat niin uusisänmaallisuus, suomalainen pakolaispolitiikka, Paavo Väyrynen kuin väkivaltaiset portsaritkin. Erityisen mieleenpainuvia olivat myös monet Marja Jalavan jutut (mm. Esko-Juhani Tennilän runoudesta, yleisistä saunoista ja isänmaallisuudesta) sekä Pekka Impiön kirjoittama empaattinen kuvaus pultsareiden elämästä. Vaikka toimituksen ote hieman herpaantui vuoden loppua kohden, tuloksena oli yksi Kronikan historian parhaista vuosikerroista.

Nousukauden Suomi näytti Kronikan näkökulmasta tympeältä ja ahdasmieliseltä: elähdyttäviä aatteita ei juuri ollut tarjolla, vaikka Mandelaa yhä vaadittiin vapaaksi, eikä kaikki muukaan solidaarisuus ollut vielä tyystin haihtunut. Yleisilmettä leimasi epätoivo ja nihilismi, jonka aiheuttamaa masennusta yritettiin lievittää mustalla huumorilla. Maailma hukkui hätään ja paskaan...

Vihreä tietoisuus oli hiipinyt Kronikan palstoille hitaasti, eikä siitä tullut koskaan hallitsevaa teemaa. Uusiopaperi-Kronikka sentään saatiin, tosin vasta vuoden 1988 puolella. Aaro Jalaksen fuksivoittoiselle toimituskunnalle täysipainoisen lehden tekeminen tuotti ongelmia: varsinaisia juttuja oli vähän ja selviä täytesivuja suhteettoman paljon. Lisäksi Kronikka näytti pahimmillaan huolimattomasti kasatulta ja sottaiselta monistenipulta. Ongelmalla oli ehkä syvällisemmätkin juuret: edellisen vuoden räväkkä linja oli kuluttanut itsensä loppuun, uusista kirjoittajista oli pulaa, eikä kellään ollut oikein selkeää ideaa mihin suuntaan Kronikkaa pitäisi kehittää.

Myös vuoden 1989 toimituskunta joutui kohtaamaan samoja ongelmia, mutta tämä Ulpu Jokiniemestä, Kimmo Rauatmaasta, Veijo Åbergista ja Katariina Tynkkysestä koostunut all star -kokoonpano selvisi niistä enimmäkseen varsin mallikkaasti. Vuoden ensimmäisessä numerossa avustajat olivat kiven takana, mutta toimituksen oma pirteä panos kohensi tilannetta, ja vuoden kakkosnumero oli jo muutenkin varsin muhkea. Lehden ulkoasu oli siistiytynyt huomattavasti, ja nyt kokeiltiin myös ensimmäistä kertaa tietokoneavusteista taittoa. Muutenkin tavoitteena oli pääsy takaisin kunniallisten julkaisujen joukkoon. Opintoasiat pyrkivät pitkästä aikaa laajemminkin lehden sivuille, osoituksena tästä uusi opintovastaavan palsta. Lisäksi lehti tarjoili kulttuuria, historiaa, tarinoita ja ajankohtaisia aiheita suhteellisen sulavana sekoituksena. Erityistä huomiota numerossa 2/89 herätti Kimmo Rauatmaan ja Sirpa Hildénin kiukkuinen raportti turkulaisten järjestämän HOL:in kevätseminaarin koettelemuksista.

Jari Hanskin luotsaama vuoden 1990 toimituskunta sai alkuvuodesta uutisoitavakseen hallinnonuudistuskamppailun näyttävimmät vaiheet. Kronikan erikoistoimittaja Veijo Åberg seurasi Yliopiston hallintorakennuksen valtausta paikan päällä. Numerossa 1/90 julkaistiin myös vuosikymmenen vaihteen ilmiöihin kuuluneen hedonistiklubin ihastusta ja vihastusta herättänyt artikkeli, jossa laitoksen opettajat saivat ansioidensa mukaan hattuja ja myssyjä. Muutenkin vuosikerta herätti melko ristiriitaisia tunteita - numeroiden teemoina olivat mm. egoismi ja erotiikka.

Tietokoneita ja mytologisointia

Vuoden 1990 toimituskunta oli vielä uskonut vanhakantaiseen kirjoituskoneromantiikkaan ja vienyt pitkillä lehdillään Kronoksen vararikon partaalle. Seuraavana vuonna Kronikan toimitus kuitenkin ryhtyi johdonmukaisesti soveltamaan uutta tekniikkaa: lehden taitto siirrettiin Kronos-huoneelta kerrosta alemmaksi HYY:n tietokonehuoneeseen. Lehteä ei tässä vaiheessa taitettu vielä alusta loppuun tietokoneella: tekstit kyllä skannattiin, tarkastettiin ja palstoitettiin koneella, mutta tämän jälkeen ne printattiin, ja lopullinen taitto suoritettiin perinteisellä sakset ja liima -menetelmällä HYY:n konehuoneen valopöydällä.

Alku oli vaikea, mutta vuoden loppua kohden lehtien tekninen taso ja ulkoasu kohentui selvästi. Kaikki osapuolet olivat kuitenkin aidosti hämmästyneitä, kun Kronikka syksyllä palkittiin HYY:n järjestölehtikilpailun kakkossijalla. Kronikan uutta siistiä taittoa moitittiin yhä steriiliksi ja tylsäksi, eikä juttujen sisältökään herättänyt varauksetonta innostusta. Esimerkiksi numeron 2/91 suunniteltu naistutkimusteema jäi torsoksi, kun aiheesta innostuivat ainoastaan hedonistit, ja muutenkin suuri osa vuosikerran jutuista oli toimituksen omaa käsialaa. Erilaisten kepeämpien juttujen lisäksi vuosikerta sisälsi mm. päätoimittaja Kimmo Laukkasen tekemiä haastatteluja, ja vuoden viimeisessä numerossa oli myös Taija Pirhosen laaja artikkeli tutkinnonuudistuksesta.

Vuoden 1992 toimituskunta jatkoi pääosin edeltäjänsä viitoittamaa tietä, mutta aiempaa johdonmukaisemmin. Erityisesti toimituskunta satsasi lehtien ulkonäköön - Kronikkaa varten koottiin oma piirroksista ja vinjeteistä koostuva kuva-arkisto, jota sitten hyödynnettiin välillä turhankin ahkerasti. Taitto oli muutenkin aiempaa viimeistellympää, tiiviimpää ja tyylikkäämpää (jos kohta ajoittain pikkusievää), ja koko A4-kokoisen komeuden kruunasivat yhtenäiset, värilliselle kartongille painetut kannet.

Toimituksen sisäinen yhteishenki oli (edellisestä vuodesta poiketen) erinomainen, ja iltaisin HYY:n keskustoimistolla järjestetyistä taitoista muotoutui kotoisia ja viihtyisiä tilaisuuksia. Suotuisa ilmapiiri näkyi myös lehden sivuilla: lehdet olivat paksuja, juttuja oli paljon ja linja oli enimmäkseen kepeähkö. Erityisen suosittu oli nimimerkkien Ozaba ja Tozaba Garbi kirjoittama artikkelisarja Juttuja matalaotsaisille, joka käsitteli mm. kirosanoja, ulostamisen historiaa ja kansanperinteen seksiin kohdistuvia uskomuksia - kaikkia aiheita yhtä asiantuntevasti ja hauskasti. Vuoden ensimmäiseen numeroon sisältyi myös päätoimittaja Jyrki Ilvan laatima laaja Kronikan vaiheita käsittelevä historiikki, ja myöhemmissä numeroissa oli haastatteluita erilaisista ajankohtaisista ihmisistä. Lisäksi jokaisessa numerossa oli juorupalsta, joka pyrki ”mytologisoimaan” historian laitoksen arkisia ilmiöitä ja sitä kautta tekemään ne kiinnostaviksi.

Jos vuosi 1992 oli ollut Kronikalle lähes idyllinen, seuraavasta vuodesta ei puuttunut sen paremmin väriä kuin vauhtiakaan. Ulkoiset puitteet tosin pysyivät ennallaan (kansien väri vain vaihtui vihreäksi), eikä juttujen tyylissäkään tapahtunut aluksi olennaisia muutoksia. Kevään Kronikat olivat jonkin verran edellistä vuotta lyhyempiä, mutta molemmat syksyn numerot olivat erittäin laadukkaita ja monipuolisia, huolimatta Tommi Suvensaaren johtaman toimituskunnan vähittäisestä sisäisestä disintegraatiosta.

Numerossa 3/93 oli Jyrki Ilvan ja Martti Trobergin tekemä laitoksen amanuenssin Tuire Raition haastattelu, joka inhimillisti Tuiren usein niin pelottavana koettua persoonaa. Suhteet laitoksen henkilökuntaan joutuivat kuitenkin koetukselle vuoden viimeisen numeron myötä: Mika Oreniuksen kirjoittama artikkeli Heimola in memoriam oli liikaa ainakin laitoksen esimiehellä, joka kutsui Kronoksen puheenjohtajan sen vuoksi puhutteluun. Orenius väitti, että historian laitos oli putoamassa kehityksen kelkasta, ja moitti laitoksen apaattista ilmapiiriä ja “kynttilänsä jo polttaneiden iltahämyisiä luentoja“, jotka eivät enää kyenneet innostamaan opiskelijoita. Vaikka Orenius muotoili sanansa poikkeuksellisen jyrkästi, monet historian laitoksen opiskelijat ja opettajat olivat varmasti hänen kanssaan samaa mieltä itse asiasta:

Professorikunnan mielenkiinto ... tuntuu suuntautuvan tyystin toisille urille kuin uuden sukupolven älylliseen valmistamiseen. Kypsyminen on tietysti jokaisen oma henkilökohtainen prosessi, mutta laitokselta odotetaan muutakin kuin passiivista asennetta. Onko Heimola norsujen hautausmaa?

Vuoden 1994 lehdissä Orenius ja muutkin kirjoittajat yrittivät jatkaa laitoksen kritisoimista samantyyppisillä ilkeillä ja rienaavilla kirjoituksilla, mutta ne eivät enää herättäneet minkäänlaisia reaktioita. Samaan aikaan Kronoksen loppuvuodesta 1993 perustetussa tietoverkkokokouksessa Heimola viidessä käytiin laitoksen ongelmista huomattavasti syvällisempää keskustelua, joka ei kuitenkaan tullut esiin Kronikan palstoilla.

Syksyllä 1993 Kronikan linja herätti yllättäen ennennäkemättömän värikkään ja kiivaan keskustelun. Kronikassa 3/93 julkaistiin filosofian ylioppilaiden Mikko Myllerin, Timo Salovaaran ja Mikko Piipon mielipidekirjoitus, jossa he vaativat Kronikkaan lisää munaa:

Jo muutamia vuosia olemme huolestuneina seuranneet Kronikka-lehden taantumista ajan hermolla olevasta kulttuurilehdestä mauttomaksi ja hajuttomaksi kotiliesi-tyyppiseksi koko perheen iltalukemistoksi. Diskurssia on muutettava! ... Vaadimme lisää impressiivistä räävittömyyttä, huonoa huumoria, pärinää ja henkilökohtaisia solvauksia. Haluamme nähdä revittyjä Kronikoita laitoksen käytävillä!

Yhtäkkiä kaikki puhuivat Kronikan linjasta ja ottivat kantaa lehden ja sen toimittajien mahdolliseen munattomuuteen. Lisävauhtia keskustelu sai, kun Kronikan seuraavan vuoden päätoimittajaksi yllättäen ilmaantui peräti kolme kandidaattia, jotka kaikki ryydittivät omaa vaalipropagandaansa sekä Kronikan linjaa että toisiaan vastaan suunnatulla mustamaalauskampanjalla. Kronoksen ilmoitustaulu ja laitoksen seinät täyttyivät ehdokkaiden toinen toistaan räikeämmistä mainoksista. Lopulta vaalikokouksessa ylivoimaiseksi voittajaksi selviytyi Sami Liuhto, ja kun toinen vastaehdokkaista, Ilkka Levä, lupautui mukaan toimitukseen, oli Kronikan vuoden 1994 voimakaksikko koossa.

Munamiehet tulevat

Heidän metodinsa on sanoa paljon ja samalla ei mitään muuta kuin “Lällällää, ettepäs ymmärrä mitään, mutta kyllä me ollaan fiksuja!“. Tunnetuimmat edustajat Heimolassa ovat Kronikan uusi johtokaksikko Tiuhti ja Viuhti, jotka silloin tällöin kokoontuvat opetuslapsineen paikallisissa ravintoloissa pohtimaan uusia tapoja harrastaa porvarillista anarkiaansa.(Ex-päätoimittaja Tommi Suvensaari Kronikassa 1/94.)

Vuoden 1994 toimitus teki parhaansa täyttääkseen siihen kohdistuneet odotukset linjan muutoksesta. Lehden sivukoko muuttui pitkän tauon jälkeen A4:stä B5:ksi. Kevään numerot tehtiin tosin vielä perinteiseen tapaan tietokoneavusteisella leikkaa ja liimaa -taitolla, mutta syksyn numeroissa ryhdyttiin käyttämään Pagemakeria, jolloin sivut taitettiin valmiiksi kuvaruudulla (tosin ilman kuvia). Samalla taitto siirtyi Uudelta ylioppilastalolta Aleksanterinkadun atk-asemalle. Loppuvuoden lehdet olivatkin pienistä lapsuksista huolimatta taitollisesti suhteellisen onnistuneita.

Vaikka kaikki vuoden 1994 numerot olivat paksuja ja kirjoittajia oli yllin kyllin, Sami Liuhdon ja Ilkka Levän omat jutut antoivat vuosikerralle erityisleimansa - he jatkoivat jo edellisenä syksynä aloittamaansa linjaa korkealentoisilla, kvasitieteellisillä julistuksillaan, joissa viitattiin erilaisiin muodikkaisiin teoreetikkoihin ja viljeltiin kyynistä mustaa huumoria. Myös edellisen syksyn aggressiivinen maskuliininen munaretoriikka eli edelleen lehden sivuilla, eikä henkilökohtaisilta loukkauksilta vältytty. Päätoimittaja Liuhto yritti kääntää asiaa parhain päin numeron 2/94 pääkirjoituksessa:

Sitten tämä seksistisyys ja sovinistisuus. Totta, Kronikka on seksistinen ja sovinistinen lehti. Mutta vain siksi, että Kronikka kuvaa maailmaa, joka on seksistinen ja sovinistinen. Kronikka noudattaa tässä tapahtumahistorian uljaita perinteitä, kertoen vain sen, mitä tapahtuu todella.

Joka tapauksessa vuoden 1994 toimituskunta teki valtavasti töitä lehden eteen - taittoon alkoi syksyllä kulua parikin viikkoa (aiemman kolmen tai neljän illan sijaan), ja omien tekstiensä lisäksi se onnistui hankkimaan runsaasti artikkeleita myös ulkopuolisilta. Toimituskunnan kunnianhimoiset pyrkimykset huipentuivat alkusyksystä ilmestyneeseen 20- vuotisjuhlanumeroon 3/94, joka kustannettiin kokonaan mainostuloilla. Lehti oli Kronikan historian muhkein numero, ja se sisälsi sekä uudelleenjulkaistuja vanhoja klassikoita että enimmäkseen laadukkaita uusia juttuja. Massiivisen juhlanumeron toimittaminen ja taittaminen kuitenkin söi toimituksen voimat niin totaalisesti, ettei se syksyllä saanut aikaan kuin kaksi numeroa suunnitellun kolmen sijasta. Aiempien numeroiden tapaan Kronikka 4/94 sisälsi miespuolisten tutkijaherosten haastatteluita, kyynisiä pikku kertomuksia, runsaasti sisäpiirin vitsejä ja Ilkka Levän tekemän Matti Pellonpään haastattelun, joka lienee ollut yksi viimeisistä (Pellonpää kuoli kesällä 1995).

Seuraavana vuonna oli Ilkka Levän vuoro toimia lehden päätoimittajana. Vuosikerrasta tuli edeltäjäänsä vaatimattomampi; kirjoittajia oli etenkin alkuvuoden numeroissa selvästi aiempaa vähemmän, ja jostain syystä lähes kaikki heistä olivat miehiä. Vuosikerrassa herätti huomiota myös sisäpiirin huumorin entistäkin suurempi osuus - tätä ilmensi jo vuosikerran omalaatuinen numerointi: ensiksi ilmestyi prof. Matti Viikarin muistolle omistettu 4/95, sitten 2.2/1995, sen jälkeen 3/95 ja lopuksi Kronoksen 50-vuotisjuhlanumero 50/95.

Kronikan taitossa tapahtui toki merkittäviä uudistuksia: Kronikka 4/95 oli ensimmäinen kokonaan tietokoneella taitettu Kronikka. Nyt myös kuvat skannattiin, mikä käytännössä valitettavan usein merkitsi viallisten printterien ja painoteknisten ongelmien vuoksi aiempaa tuhruisempaa yleisilmettä. Kustannussäästö sentään oli huomattava, kun kuvia ei enää tarvinnut rasteroida. Muuten ulkoasua leimasi lievä haparointi - lehden koko vaihtui kesken vuoden A4:stä B5:ksi, ja etenkin kevään numeroissa sisällön vähäisyyttä yritettiin paikata ylenmääräisillä täytesivuilla, jotka välillä hämärsivät juttujen ja mainosten välistä eroa.

Kronikan vuoden 1996 vastaavaksi toimittajaksi valittiin Jouko Nurmiainen, joka oli jo päässyt näyttämään kyntensä juhlanumeron 50/95 vt. päätoimittajana. Juhlanumero 50/95 oli ollut huomattava edistysaskel vuoden aiempiin numeroihin verrattuna - lehden jutut käsittelivät pääosin historiatieteeseen liittyviä kysymyksiä, ja sen taitto oli levollisempaa ja yksinkertaisempaa kuin vuoden aiemmissa numeroissa. Samalla se oli ensimmäinen Kronikka, joka julkaistiin perinteisen paperiversion lisäksi myös www-versiona. Kronoslaiset olivat jo parin vuoden ajan pyörineet poikkeuksellisen ahkerasti tietoverkoissa, ja oman www- lehden julkaisemisesta oli ollut puhetta aikaisemminkin, mutta vasta nyt ryhdyttiin tuumasta toimeen.

Kronikan tarina?

Kronikka-lehden historiaa ei voi latistaa pelkäksi toteamukseksi siitä kuinka kaikki pysyy muuttumattomana ja samanlaisena, kuten Timo Salminen aikoinaan yritti tehdä Kronikassa 3/89. Pikemminkin Kronikan historiaa leimaavat katkokset ja toisinaan jopa avoin protesti aiempaa linjaa vastaan. Käsitykset lehden päämääristä ja toimituspolitiikasta ovat vaihdelleet, välillä on korostettu Kronikan merkitystä historian opiskelijoiden avoimena foorumina, välillä lehti on pyrkinyt seuraamaan jotain yhtenäisempää linjaa. Osasyynä tähän vaihteluun ovat tietysti olleet toimituksen vuosittaiset vaihdokset ja eri henkilöiden erilaiset näkemykset, mutta taustalla on myös laajempia aatehistoriallisia ja opiskelijoiden identiteettiin liittyviä tekijöitä.

Toisaalta Kronikassa on toki nähtävissä joitakin pysyvämpiä ja hitaammin muuttuvia teemoja, jotka yhdistävät useita historianopiskelijasukupolvia. Esimerkiksi tästä käy vaikkapa keskustelu tieteen merkityksestä opiskelijoiden elämässä. 80-luvun alun tiedettä painottanut linja päättyi lopulta protestiin, jossa todettiin, ettei tiede ole kaikkia opiskelijoita yhdistävä ja autuaaksi tekevä tekijä; 90-luvun puolivälissä Kronikka pyrkii jälleen kerran vakavasti otettavaksi tieteelliseksi julkaisuksi ja joutuu mitä todennäköisimmin käymään uudestaan läpi pääosin vastaavan keskustelun.

Jatkuvuuden ja katkoksien merkityksestä voi olla montaa mieltä. Pitkäjänteisempi Kronikan kehittäminen saattaisi toki kohentaa lehden tasoa nykyisestä, mutta toisaalta alituinen muutos estää lehteä väsähtämästä tai toistamasta itseään loputtomiin, ja samalla lehti voi säilyttää asemansa yhä uusien sukupolvien äänitorvena. Vaikka vanhan toimittajan näkökulmasta omien saavutusten romuttuminen tuntuu joskus ikävältä, ehkä on kuitenkin parempi hyväksyä se, että kullakin sukupolvella on oikeus määritellä lehden tehtävät ja tavoitteet uudelleen.

Jyrki Ilva
Kirjoittaja on toiminut Kronikan vastaavana toimittajana vuonna 1992.

 

Viitteet:

[1] En enää tarkkaan muista, mistä ajatus alkuperäisen Kronikan tarina -artikkelin kirjoittamiseen alunperin tuli, mutta luulisin, että se meni jotenkin näin: olin pyörinyt erilaisissa opintopiireissä ja tutustunut joihinkin vanhoihin legendaarisiin kronoslaisiin, joilta sitten olin kuullut runsaasti myytinomaisia tarinoita Kronoksen varhaisemmista vaiheista. Syksyllä 1991 löysin sattumalta Domman yleisen lainaamon uumenista pari kansiollista vanhoja 80-luvun Kronikoita, joissa tuo unohtunut mennyt aika näyttäytyi yllättävänkin kiinnostavana ja monimuotoisena. Löydöstäni innostuneena metsästin käsiini loputkin vanhat numerot ja päätin kirjoittaa numeroon 1/92 kepeän muutaman sivun artikkelin, jossa esittelisin joitakin kaikkein kiinnostavimpia juttuja. Käytännössä kirjoitin 15-sivuiseksi paisunutta historiikkiä vielä painopäivän aamua edeltävänä iltanakin, ja sain jutun (ja samalla koko lehden) lopullisesti taitettua vasta viiden aikaan aamulla.

Jutun ideana oli tuoda tuolloin lähes historiattomaan tilaan vajonneen Kronoksen toimintaan hieman menneisyyden antamaa perspektiiviä, ja siinä se onnistuikin ällistyttävän hyvin. Seuraavassa numerossa Tyhmä sai kenkää -yhtyeen jäsen Lotkie Ramone oikoi joitakin kirjoitukseni pahimpia kömmähdyksiä, mikä puolestaan johti siihen, että ko. yhtye esiintyi alkuperäiskokoonpanossaan Kronoksen kevätbileissä 1992. Juttua kirjoittaessani minulla ei ollut vielä aavistustakaan siitä, kuinka läheistä yhteyttä monet vanhat Kronos-aktiivit pitivät toisiinsa: 80-luvun alun Kronos eli yhä Nummen veljesten Heimola-filmin suojeluksessa omaa varjoelämäänsä, josta pääsin itsekin osalliseksi Heimola storyn kymmenvuotisjuhlien yhteydessä keväällä 1994. Toisaalta kunnianhimoiset suunnitelmat kunnollisen Kronoksen historian kirjoittamiseksi jäivät valitettavasti tuolloin pelkäksi haaveeksi, ja ainejärjestön historiikki ilmestyi vasta 60-vuotisjuhliin vuonna 2005.

Kronikan tarinan verkossa julkaistu versio on muistikuvieni mukaan tammi-helmikuulta 1996, ja se ilmestyi alun perin Kronos r.y:n verkkosivuilla. Lehdessä julkaistua versiota on siinä korjattu ja täydennetty joiltakin osin, ja tarina on myös tuotu ajan tasalle.

[2] Todellisuudessa taustalla oli huomattavasti mutkikkaampi kuvio kuin mitä julkisuudessa tuotiin esiin. OSY:n historian jaoston ehdokkaat olivat saaneet HYY:n vaaleissa syksyllä 1973 huomattavasti enemmän ääniä kuin ASS:in historian osaston ehdokkaat, ja ilmeisesti tämän menestyksen rohkaisemana OSY halusi neuvotella uusiksi Kronoksen hallitusyhteistyön pelisääntöjä. Käytännössä ASS joutui lopulta perääntymään ja kompromissiin sisältyi keskustan ja liberaalien ottaminen mukaan tasapainottamaan Kronoksen hallitusta. Sopu oli kuitenkin viimeiseen asti epävarma (mm. ASS:in johto suositteli ASS-historialle tarjotun sopimuksen hylkäämistä), ja jos sitä ei olisi syntynyt, vaalikokouksen äänestystulos olisi hyvinkin saattanut olla toisenlainen.

 

Kirjoittajan kotisivu | Kronos r.y:n kotisivu