Balabanovin toistaiseksi hauskimmassa elokuvassa eletään keskellä kasinotaloutta, murskataan vasaralla polvilumpioita, käännetään veistä haavassa ja puetaan narodnyi artist vaapukanpunaiseen pikkutakkiin.
Tänä kesänä ensi-iltansa saanut Aleksei Balabanovin uutuusohjaus Žmurki (Venäjä, 2005) nähtiin tuoreeltaan myös osana Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaalin Russkino-sarjaa.
Englanninkielisellä nimellä »Dead Man's Bluff» esitetyn Žmurkin alkuperäinen nimi juontaa ilmaisusta »igrat v žmurki» (olla sokkosilla), mutta verbillä »žmuritsja» (siristellä silmiään) on myös slangimerkitys »kuolla». Kyseessä on siis Balabanovin paluu Venäjän gangsteripiirien väkivaltaisen maailman kuvaamiseen.
Balabanovin edelliset menestykset Brat (1997), Brat-2 (2000) ja Voina (2002) ovat komiikalla höystettyjä toimintaelokuvia, mutta Žmurki on ehdottomasti toiminnallinen komediaelokuva. Se on myös väkivaltaisempi kuin kaikki edellämainitut yhteensä.
Läntiset kriitikot ovat usein paremman analogian puutteessa viitanneet Balabanoviin Venäjän Tarantinona, mutta oikeastaan vasta tällä elokuvalla voi nähdä olevan suoria ja hyvinkin tietoisia yhteyksiä tarantinolaisen pitkitettyyn, mustalla huumorilla ja one-linereilla maustettuun sadismiin.
Elokuvan pääosassa on kaksi gangsteria: pieni, nokkela ja sympaattinen Sergei (Aleksei Panin – mies, joka oli vannonut ettei koskaan tee yhteistyötä Balabanovin kanssa, koska tämä on »talantlivyi, no zloi») ja iso, tyhmä ja vielä sympaattisempi Saimon (Dmitri Djužev).
Heidän pomonsa, Sergei Mihailovitš (intonaatiota ja kädenliikkeitä myöten upean roolityön tekevä ohjaaja Nikita Mihalkov) on kaiken klisheisen uusrikkauden ällöttävä tiivistymä vadelmanpunaisessa pikkutakissa.
Näiden kolmen suhde tuo mieleen Brat-elokuvan gangsteripomo Kruglyin kevyesti koomisine alaisineen. On kuin Balabanov olisi vielä halunnut palata tämän kolmikon pariin ja tehdä elokuvan heidän maailmastaan, heidän näkökulmastaan, paljastaen kovuuden ja pelottavuuden alla piilevän perimmäisen typeryyden ja naurettavuuden. Kuvaillessani elokuvan asetelmaa eräälle kivalle tytölle, hän tiivisti sen oivallisesti: »Kuin Monni, Pilli ja Pulla!»
Elokuvan sivuosissa nähdään monia Balabanovin aiemmista elokuvista tuttuja kasvoja: Bratin Vitja-veljenä ikimuistoisen roolin tehnyt Viktor Suhorukov esittää korruptoitunutta miliisiä ja Brat-2:sta tuttu surukasvoinen mies Sergei Makovetski koskettaa epäonnisena luuseri-gangsterina. Lisäksi kohtauksissa voi bongata ainakin rock-tähti Garik Sukatšovin, ohjaaja Aleksandr Baširovin, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Renata Litvinovan hempukkana! Kaikki onnistuvat suorituksissaan erinomaisesti: vähäisimpienkin sivuhenkilöiden parin vuorosanan mittainen läsnäolo huokuu hersyvää huumoria.
Englanniksi Žmurkin mainoslause kuuluu »For those who survived the 90s». Elokuva sijoittuu 90-luvun puoliväliin, villin kapitalismin ja venäläisen kasinotalouden aikaan.
Ajankuva on luotu huolellisesti; mise-en-scène on tarkoituksellisen kurjaa ja kolkkoa, kuvakulmat on valittu niin, että se ruosteen rapistama kaide tulee etualalle dominoimaan koko kohtausta, puvustus on aidon kammottavaa, samoin kampaukset (jopa yleensä kaljulla Suhorukovilla on otsan peittävät lättähiukset!), ja viimeistään gangsteripomon esiin vetämä »alkeellisen» kömpelö kännykkä massiivisine antenneineen sai yleisön hörähtämään makeaan nauruun.
Myös elokuvan musiikki koostuu Vjatšeslav Butusovin instrumentaaliosuuksia lukuunottamatta 90-luvun puolivälin hiteistä. Poikkeuksena on kohtaus, jossa Saimon kesken uhrin kidutuksen huomaa nurkassa LP-kokoelman, ja silmät kirkastuen huudahtaa: »Hei, täällä on ELO ja Stray Cats... Oo, ja Sparksit!»
Huumorista huolimatta elokuva on kouriintuntuvan väkivaltainen. Elokuvan ennakkomainontaan kuuluu mm. maininta siitä, että sen tekemiseen käytettiin yli 60 litraa tekoverta. Kohtaus, jossa tuoliin sidottua miestä käsitellään vasaralla, sai yhden seurueen poistumaan teatterista kesken festivaalinäytöksen.
Loppukonfrontaatiossa elokuva hiljentyy kuitenkin kipeän vakavaksi, eikä vähiten Makovetskin näyttelijäsuorituksen ansiosta. Hän onnistuu lyhyessä ajassa ilman vuorosanoja välittämään katsojille inhimillisen hädän väkivallan edessä. Kuolema ei sittenkään ole naurun asia. Ei edes Balabanovin mielestä.
Artikkeli on julkaistu Kopeekka-lehden numerossa 3/2005.