Kauhuelokuva on ilmiönä yhtä vanha kuin elokuvataide ylipäänsä. Mutta minkälainen on venäläinen kauhuelokuva? Onko sellaisia koskaan edes tehty?
Tänä kesänä sai Venäjällä valtavan mainoskampanjan saattelemana ensi-iltansa Timur Bekmambetovin ohjaama Notšnoi dozor (»Yövahti»), josta muodostui aivan ennennäkemätön menestyselokuva. Se tuotti ensi-iltakuukautensa aikana yli 14 miljoonaa dollaria – enemmän kuin yksikään kotimainen tai ulkomainen elokuva koskaan aikaisemmin. Ulkomailla sitä on tituleerattu kaikkien aikojen ensimmäiseksi venäläiseksi megabudjetin kauhuelokuvaksi.
Kun tarkemmin ajattelee, ei mieleen tule kovinkaan montaa Venäjällä tehtyä elokuvaa (megabudjetilla tai ilman), jotka edustaisivat »kauhua» sanan perinteisessä merkityksessä. Useimmat alan lähdeteokset toteavatkin, ettei venäläistä kauhuelokuvaa yksinkertaisesti ole olemassa – jos siis Venäjän ensinkään edes mainitsevat. Mutta eihän Notšnoi dozor ole tyhjästä voinut ilmestyä?
Elokuvan ensimmäisinä vuosikymmeninä kaikissa johtavissa elokuvamaissa, USA:ssa, Ranskassa, Tanskassa ja Saksassa, ryhdyttiin ahkerasti filmaamaan myös kauhua. Yleensä Edgar Allan Poen tai Victor Hugon kaltaisiin klassikoihin perustuvissa teoksissa luotiin elokuvallinen pohja jo lähes kaikille myöhemmän kauhuelokuvan vakiohahmoille: Frankensteinin hirviölle, muumioille, kummituksille ja vampyyreille.
Venäjä ei ollut kumppaneitaan huonompi: vuosina 1908-1917 filmattiin kymmenittäin kauhuelokuviksi laskettavia teoksia. Johtavassa asemassa olivat tietenkin kirjalliset adaptaatiot. Vuonna 1915 teatterivaikuttaja Vsevolod Meierhold filmasi sittemin kadonneen Oscar Wilde -filmatisoinnin Portret Doriana Greja, jonka pääosaa esitti naisnäyttelijä. Samana vuonna ilmestyi myös Gogolin tekstiin pohjautuva Portret (Ohj. V. Starevitš), jonka hurjin kohtaus tuo erään kriitikon mukaan elävästi mieleen tuoreen The Ring -elokuvan (USA, 2002).
Kauhuelokuvien parissa kunnostautui varsinkin avaruusseikkailu Aelitan (1925) ohjannut Jakov Protazanov, joka yhteistyössä näyttelijä Ivan Mozžuhinin kanssa toi valkokankaalle kauhupainotteisen Puškin-tulkinnan Pikovaja dama (1916), sekä elokuvan Satana likujuši (1917) – tarinan paholaisen maanpäällisestä inkarnaatiosta, joka pistää hurskaan miehen talon ja psyyken sekaisin. Mm. Internet Movie Database laskee Protazanovin ohjaamaksi myös elokuvan Dance of the Vampire (1914), jonka alkuperäisestä nimestä tai juonen sisällöstä ei kuitenkaan ole tietoa.
Vielä 1920-luvulla filmattiin jonkin verran kauhua, joskin jo huomattavasti vähemmän kuin ennen vallankumousta. Erityisen suosittu oli »kauhumelodraama» Medvežja svadba (1926, ohj. Konstantin Eggert ja Vladimir Gardin), jossa sankari muuttuu karhuksi ja silpoo vaimonsa häävuoteeseen. Elokuvan esittäminen kiellettiin maaseudulla, koska se sisältää kohtauksen, jossa feodaaliherra raiskaa talonpoikaisnaisen.
Kaiken kaikkiaan neuvostoaikana kauhuelokuvagenre kuitenkin hävisi kokonaan. Elokuvalla nähtiin olevan tärkeä ideologinen funktio, jonka välittämiseen kauhu ei yksinkertaisesti soveltunut. Kauhuelokuvahan keskittyy yleensä yksilön psykologiaan ja kuvaa yksilön turvallisuuden ja normaaliuden tunteeseen kohdistuvaa uhkaa. Marksilais-leninistinen maailmankuva ei myöskään sulattanut kauhuun usein liitettyjä yliluonnollisia ilmiöitä ja mystiikkaa.
Sitä suositumpia olivat kuitenkin kauhuelokuvan läheiset sukulaiset: tieteen uhkakuvia ja avaruuden valloitusta käsittelevä science fiction ja kokoperheen sydäntälämmittävä fantasiaelokuva. Esimerkkeinä Ruplan leffailllassakin nähty avaruusrobottidinosaurusseikkailu Planeta bur (1961, Pavel Klušantsev), sekä supersuosittu romanttinen komedia sympaattisesta kalaihmisestä Tšelovek-amfibia (1961, Gennadi Kazanski ja Vladimir Tšebotarjev). Rajanveto tällaisten elokuvien ja kauhun välillä on usein yllättävänkin vaikeaa.
Säännön vahvistava poikkeus on Konstantin Jeršovin ja Georgi Kropatševin ohjaama Vij (1967), »virallisesti» ainut neuvostokauhuelokuva, joka taatusti mainitaan myös ulkomaisissa hakuteoksissa. Se pohjautuu Gogolin samannimiseen novelliin kauniista noitavampyyrista, jonka arkun vierellä joutuu nuori pappisseminaarilainen valvomaan kolmen yön ajan. Ensimmäisen kerran tarina on filmattu Venäjällä jo vuonna 1909. Elokuvan eikoistehosteista ja hyytävästä kliimaksista vastasi Aleksandr Ptuško, joka eri lähteissä mainitaan myös kolmantena ohjaajana. Vijn maagista visuaalista kauneutta on verrattu jopa italokauhun uranuurtajan Mario Bavan visioihin. Bava onkin itse asiassa vastuussa Vij-tarinan kuuluisimmasta filmiversiosta La Maschera dell Demonio (Italia, 1960).
Vijn lisäksi neuvostokauhua saakin sitten etsimällä etsiä. Mielenkiintoinen maininta löytyy valkovenäläisen Valeri Rubintšikin ohjaamasta elokuvasta Dikaja ohota korolja Staha (1979). Nettilähteen mukaan elokuva sijoittuu vuoteen 1899 ja kertoo goottishenkisen tarinan nuoresta perijättärestä, jota oudot ilmiöt riivaavat, mutta lopussa käy ilmi, että kaikki onkin vain kapitalistimaanomistajan julmaa juonta. Tarinassa on mukana »kääpiö, valkopukuinen nainen, hullu nainen, dostojevskiläisiä henkilöhahmoja ja lauma vihaisia kyläläisiä».
Perestroikan aikana kauhupainotteisia elokuvia on ilmeisesti pikkuhiljaa alettu tuottaa enemmän, vaikka suoranaisista kauhuelokuvista varmaankaan ei ole kyse, vaan edelleenkin tieteisfantasioista, jotka saattavat saada synkempiäkin sävyjä. Esimerkkeinä voisi mainita Korolja Stahan ohjaajan Rubintšikin elokuvan Otstupnik (1987), jossa tiedemies keksii ihmistenkloonauskoneen, sekä Konstantin Lopušanskin ohjaaman antiutopian Pisma mjortvogo tšeloveka (1986). Tämän ydintuhon jälkeisestä Moskovasta kertovan elokuvan käsikirjoituksen tekoon on osallistunut itse Boris Strugatski.
Venäjän elokuvateollisuus toipui Neuvostoliiton romahtamisten aiheuttamasta kriisistä 1990-luvun loppuun mennessä, jolloin alkoi ilmestyä lukuisia pieniä tuotantoyhtiöitä, joiden tavoitteena oli tehdä halvalla nuorta, maksavaa yleisöä kiinnostavia elokuvia. Kauhu luonnollisesti astui vihdoin lopullisesti mukaan kuvioihin.
Mielenkiintoisemmasta päästä ovat Nikolai Lebedevin työt Zmeini istotšnik (1997) sekä Poklonnik (1999). Edellinen on nuoren opettajattaren tarina mielipuolen terrorisoimassa pikkukaupungissa, jälkimmäinen puolestaan kauhusävytteinen draama 13-vuotiaasta tytöstä, joka ystävystyy sarjamurhaajan kanssa. Molempien on sanottu muistuttavan 70-luvun kauhun mestarin Dario Argenton töitä luoden näin uuden, venäläisen vastineen italialaisille giallo-jännäreille.
Pienellä budjetilla toteutettua art house -kauhua edustaa puolestaan Andrei Iskanovin ohjaama Gvozdi (2003), jossa palkkamurhaaja päätyy hakkaamaan nauloja päähänsä, minkä seurauksena koko ympäröivä todellisuus kokee muutoksen. Iskanov vastaa myös elokuvan käsikirjoituksesta, erikoistehosteista sekä lavastuksesta.
Vampyyreitakaan ei tietenkään unohdettu. Heti 1990-luvun alussa ilmestyi useita vampyyriaiheisia halpatuotantoja, ilmeisesti Francis Ford Coppolan paljon julkisuutta saaneen Dracula-filmatisoinnin innoittamana. Pontta vampyyrilegendoille haettiin jälleen venäläisistä klassikoista, pääasiassa A. K. Tolstoin tarinoista Semja vurdalaka (1839) ja Upyr (1841).
Tuolloin valmistui mm. Dracula's hair (1992, ohj. Vadim Prodan), Marina Vladin tähdittämä, verkkainen Pjuštšije krov (1991, ohj. Jevgeni Tatarski) sekä Tolstoilta vain nimen lainannut Semja vurdalakov (1992, ohj. Gennadi Klimov ja Igor Šavlak). Tähän joukkoon lukeutuu myös nekrorealisti Jevgeni Jufitin esikoispitkä Papa, umer Ded moroz (1992), joka The Illustrated Vampire Movie Guiden mukaan on sekoitus »kauhua, sci-fiä, sadomasokismia ja huumoria».
Tuoreempaa venäläistä vampirismia edustavat Andrei Iskanovin toinen ohjaus, liian pienestä budjetista kärsivä Angst (2004), jossa vampyyrit ilmestyvät ainoastaan sateella, sekä Sergei Vinokurovin toimintapainotteinen Upyr (1997), jossa päivänvalossakin viihtyvät verenimijät seikkailevat Tequilajazzzin musiikin säestämänä.
Venäläisten vampyyrien kehityskaari huipentuu Notšnoi dozoriin, joka perustuu Sergei Lukjanenkon kirjoittaman suositun sci-fi-trilogian ensimmäiseen osaan ja kertoo pimeyden ja valon voimien ikuisesta kamppailusta. Sen rönsyilevä juoni sisältää vampyyrien lisäksi huimia erikoistehosteita, painajaismaisia maailmanlopuntunnelmia myrskypilvineen sekä salaperäisiä hyönteis- ja lintuparvia, mutta puhtaasta kauhuelokuvasta ei kuitenkaan ole kyse. Pikemminkin se lukeutuu samaan fantasia/toimintakategoriaan kuin monet viimeaikaiset länsimaalaisetkin seikkailutrilogiat.
Venäläisen kauhuelokuvan historian kartoittamista vaikeuttaakin juuri genrerajojen määrittäminen. Lähemmin tarkasteltuna kiteytyneetkin lajityypit osoittautuvat varsin heterogeenisiksi.
Kun kauhuelokuvaa ei virallisesti ole ollut olemassa, sen konventiot ovat siirtyneet muiden, yleisesti hyväksytympien lajien hyödynnettäviksi. Lopputuloksena on esim. sci-fiä ja fantasiaa painottavia hybridejä. Toisaalta kauhistuttavia tunnelmia voi helposti löytää melkein mistä tahansa elokuvista, vaikkapa Eisensteinin tai Tarkovskin töistä.
Esimerkkien vähyys johtuu myös siitä, ettei aihetta ole liiemmin vielä tutkittu. Kauhugenre on aina ollut hyvin marginaalinen ilmiö, Venäjällä korostetummin kuin lännessä. Tutkijat ovat alkaneet kuitenkin kiinnostua uudemmasta venäläisestä populaarikulttuurista ylipäänsä, joten loogisesti myös kauhuelokuva tullee saamaan enemmän huomiota osakseen lähitulevaisuudessa.
Uudelleenjulkaisut dvd-muodossa antavat uuden elämän monille, jo unohdetuiksi luulluille elokuville, jotka näin tavoittavat yleisöä vihdoinkin myös Venäjän rajojen ulkopuolella.
Artikkeli on julkaistu Kopeekka-lehden numerossa 4/2004.