Pienestä kulttuurihistoriaa

      prologi

      Matkustin vuonna 1994 sisareni perheen luo Senegaliin. Viivyin siellä kolme viikkoa. Niin sopeutuvainen olen, että olin takaisin tullessani suoraselkäinen ja kävelin kuin kantaisin pääni päällä vesivatia tai pyykkinippua. Jotakin todella kannoin mukanani pitkän aikaa. Tuoksut ja hajut, maut ja tunteet iholla olivat jääneet menneisyyteen, kuitenkin saatoin aistia yhä noita kolmea elettyä viikkoa, kuin ne olisivat yhä tässä, ja minä siellä. En tiedä tarkalleen milloin lopullisesti lakkasin aistimasta monien tuhansien kilometrien takaisia tuntemuksia, vai lakkasinko koskaan. Joskus jokin valon väri ikkunasta saattaa heittää minut takaisin jollekin Dakarin pölyisistä toreista. Tai joulukuusen kuivuneen oksan terävän neulasen kosketus iholla pudottaa minut tulikuumalle ja kuivalle pensassavannille. Ja hiekkaiselle dyynille lähelle Atlantin tyrskyjä herään solariumlamppujen lämmössä.

      Vein tietenkin Senegaliin mukanani elämääni historiaa. Olen likinäköinen ja käytän silmälasien lisäksi joskus myös piilolaseja. Syyt ovat käytännölliset ja eettiset. Piilolasien kanssa on miellyttävä meikata ja vilkuttaa sitten silmää, kun voi olla varma ettei kohde ole väärä. Silmälasit päässä olen tottunut olemaan yksitoistavuotiaasta, mutta ymmärrän niiden olevan myös status. Senegalissa silmälasit vasta status olivatkin. Niitä varastettiin turisteilta torien tungoksissa.

      Nuori ja älykäs biologiopiskelija Dakarin yliopistossa ei ollut uskoa omia, erittäin hyvin näkeviä silmiään, kun esittelin hänelle piilolinssini. Koko siihenasti eletyn elämänsä (hän oli silloin 28 vuotias) hän oli kuvitellut, että silmälasit ovat aina koru. Koru siinä kuin hänen äitinsä tatuoidut kasvot, sillä erolla, että valkoinen ihminen ei kestä kipua, eikä siis ole yhtä kaunis kuin musta ihminen, jolle kivun kesto on osa kauneutta. Sen kauneuden nimi on urheus. No, minä siis päivittelin tatuoituja silmäluomia ja suun ympäristöä ja hän silmälasien ja piilolinssien omituista, joskin kieltämättä jossakin mielessä myös käytännöllistä tarkoitusta. Täytyi minunkin tunnustaa, että tatuointi silmän ympärillä saattaa olla niissä (päivälämpötila vuodenajasta riippuen keskimäärin noin +27 - +37 astetta celsiusta) olosuhteissa käytännöllisempi kauneuden esiintuoja kuin maskara ja rajausväri.
       

      Taloutta

      Mietin usein senegalilaisten naisten suoraa ryhtiä ja helpolta vaikuttavaa kulkemista, vaikka he kantoivat raskaita vesisaaveja päänsä päällä. Olemmeko me Suomessa - ja miksei muuallakin länsimaisessa kulttuurissa - unohtaneet jotakin elämisen vaivattomuuteen liittyvää, kun elämisen työt ovat helpottuneet? Tällä en tarkoita sitä että en haluaisi työtaakan helpottuvan myös afrikkalaisilla naisilla. Maalaisten arki on rankkaa. Nainen on vetojuhdan jälkeen tärkein apu peltotöissä.

      Saharan laitamilla laiduntaminen on sääolosuhteiden vuoksi hankalaa. Maatalous on saanut oppia ja apua länsimailta, tekniikkaa on viety resurssien mukaan jopa pieniinkin yhteisöihin. Jostakin syystä yhä rikkailta mailta riittää köyhille maille vain rippeitä, tai esim. sellaisia lannoitteita, joista niiden epätaloudellisuuden ja varsinkin saastuttavuuden vuoksi on ainakin länsimaissa jo luovuttu.

      Puita on kaadettu Senegalissa aivan näihin päiviin saakka melko suruttomasti. Vanhat apinanleipäpuumetsiköt läheltä Dakaria ovat kadonneet, kertoi eräs taksikuski. Hän oli pienenä poikana kulkenut kaupungista viikonloppuna ystävineen retkelle alueelle, jossa nyt oli uusin asuntoalue, ja se laajeni koko ajan. Asuntoalue loppui kaatopaikkaan, joka erottui kauaksi paitsi hajustaan, myös sinisistä muovipusseista. Kaatopaikalla poltettiin jatkuvasti ongelmajätteitä, muoveja yms. ja savu oli sakeaa. Yritin olla hengittämättä ja samalla kuvittelin, että tällä samalla paikalla parikymmentä vuotta sitten pojilla oli ollut soittimet mukana. He olivat soittaneet rumpuja ja jousisoittimia ja laulaneet apinanleipäpuiden varjossa.

      Näyttää siltä, että teollisuus kukoistaa Senegalissa vain jonkin avustusjärjestelmän ylläpitämänä. Työtä osataan kyllä tehdä, mutta siitä ei haluta maksaa tekijöille. Jokainen siis joutuu kiristämään palkkansa toisilta; työtä ei tehdä, vaikka siitä on maksettu, ennen kuin teettäjä antaa tekijälle jonkin lisäkorvauksen. Ensisijainen maksu menee johtohenkilöiden ja vastaavien haltuun, mikä käytäntö saattaa olla ja ehkä onkin perua kolonialistiselta ajalta. Riisto opittiin niin hyvin, että sen kitkeminen lukemaan oppineelta on mahdotonta. Jokaista vähemmän tietävää käytetään häikäilemättömästi hyväksi.

      Rakennukset ovat usein yhä kaupungin ulkopuolella savimajoja, joissa on heinäkatto. Lattiat ovat erittäin tasaiset. Ikkunoita ei ole, eikä yleensä oviakaan, vain aukot seinässä. Ainoan oven "puskassa"* näin suomalaisten rakentaman neuvolaksi nimetyn pienen savesta ja betonista rakennetun talon kahden huoneen välillä. Ovi oli kuulemma laitettu suomalaisen kätilön määräyksestä huoneiden väliin. Kätilöiden toimenpiteet on ainakin Suomessa totuttu tekemään steriloidummissa ja intiimimmissä olosuhteissa. Kävin eräässä "puskassa" talossa, jossa oli betoniseinät, peltikatto ja savilattia. Huonekalut olivat jykeviä länsimaisia tummapuisia olohuoneen kalusteita. Tämän suurimman talon pihalla oli lehvistä rakennettu katos, jossa kylän naiset kokoontuivat opettelemaan ompelemista kansallisen lähetin avustuksella. Naiset eivät yleensä Senegalissa ompele. Se ammatti on erittäin arvostettujen miesten alaa. Onkohan suurempi kulttuurinen mullistus, kun lähetystyöntekijät opettavat tyttöjä ja naisia ompelemaan ja siinä sivussa kiinnostumaan lukemisesta ja kirjoittamisesta, kuin jos pieneen majaan saadaan satelliittilähettimellä varustettu televisio?
      *"puska" tulee ranskan kielen sanasta buisson; pensas, pensaikko, metsikkö, pensasaita (pyramidin muotoon asetettu). Sanaa käytetään yleensä pensassavanneilla olevista pienistä kylistä tai yhteisöistä.
       

      Tieto on tuskaa

      Länsimaissa pienen lapsen aivot joutuvat valtavan tietotulvan kohteeksi jo kehdossa; televisio ja radio ovat päällä ja ohjelmatarjonta on laaja. Aikuiset valitsevat (tai ovat valitsematta) sen äänimaailman, jossa päivittäin kulkevat ja kuljettavat lapsiaan noin esikouluikään saakka. Lapsi on aikuisen valintojen armoilla. Kun lapsi tulee "miksi" -ikään ovat vanhempien vastaukset hitaita tai vältteleviä; eivät he itsekään aina tiedä vastauksia, tai eivät ehdi ottaa selvää. Aikuisten vastaamattomuus saattaa luoda lapselle epävarmuuden tunteen itsestä ja ympäristöstä. Senegalissa jokaisella perheellä on omat muslimijohtajansa, jotka tietävät kaiken. He ovat nykypäivän poppamiehiä. Kun lapsi syntyy, muslimijohtaja tulee antamaan tälle henkien siunaukset ja laittaa lapsen kaulaan amuletin varjelemaan lasta pahoilta katseilta. Koko pienen elämänsä lapsi on tämän henkisen johtajansa varjeluksessa, joka vuosittain vaihtaa amuletin uuteen ja samalla opettaa sen merkityksestä. Mitä tahansa lapsen mieleen tulee kysyä, hän esittää sen luottavaisesti johtajalle, jolla on aina aikaa vastata. Vastaukset saattavat meistä tuntua hölmöiltä tai perättömiltä valheita, mutta pientä ihmistä ne eivät horjuta. Huolia ei ole niin kauan kun kukaan ei aseta epäilyksenalaiseksi muslimijohtajaa ja tämän uskottavuutta.

      Länsimaissa lapsen avaruudentaju räjähtää viimeistään kouluiässä, kun hän ymmärtää olevansa lähenemässä mustan aukon väistämätöntä kuilua. Senegalilaisen lapsen taivas on turvallinen kupu litteän maan yllä ja se pysyy paikallaan tähtien, kuun ja auringon valvoessa elämää. Varovainen pitää olla vain siellä mihin maa loppuu (=Suomi).
       

      Historiaa nykyisyydessä

      Historian käsitys on useilla senegalilaisilla ja miksei muillakin afrikkalaisilla, aivan eri kuin meidän länsimaisten lineaariseen syy-seuraus -käsitteeseen perustuva ajattelu. En ole varma ymmärränkö senegalilaista historiakäsitystä aivan oikein. Ehkä se ei ole historiakäsitys, ehkä se on preesens, tämä hetki elämisestä. Joka tapauksessa he kulkevat tulevaisuuteen selkä edellä. Siis katse suunnattuna menneisyyteen. Lauluissa toistuvat vanhat tapahtumat kuin ne olisivat yhä tapahtuvia. Niitä hyräillään muulloinkin kuin vain sukukokouksissa. Muun muassa Yussan D'or laulaa niitä yhä suositumpana woloviksi. Harvat osaavat lukea, lauluissa tarinat siirtyvät uusille polville. Jokaisella suvulla on omat laulajansa (länsimainen vastine voisi olla muinaiskelttiläinen bardi), he laulavat menneitä tapahtumia ja sepittävät uusia, kun on aihetta juhlaan.

      Sain Senegalissa lahjaksi monta samantyyppistä rannerengasta. Ne ovat joko puuta tai taidokkaasti muovista jäljiteltyä puuta, johon on maalattu hopea- ja kultakoristeita kiertämään ranneketta kuin aallot tai käärmeen selkä. Yksi rannerengas on paksumpi kuin muut, se ei ole ehjä rengas vaan siinä on kaksi päätä. Molemmat päät ovat kuin nuolenpäitä tai käärmeen. Malli on vanha. Sillä on pularien (pularit [engl. peuls] ovat Pohjois-Senegalin, Malin ja Mauritanian rajoilla ja niiden yli liikkunut paimentolaiskansa) keskuudessa tietty merkitys. Heille käärme on pyhä eläin. Vesi on erittäin tärkeä elementti paimentolaisille. Senegaljoki on kohonnut aina sadekautena tuoden vettä pelloille. Tarina kertoo, että kauan sitten ei sadetta tullut ja joki kuihtui. Karjaa ja ihmisiä sairastui tauteihin ja kuolleisuus oli suuri. Pyhät miehet tekivät kyselyjä hengiltä ja saivat vastauksen: jumalat olivat vihastuneet ihmisten pahuuteen, mutta ihmiset voisivat lepyttää jumalia tuomalla nuoren tytön keskelle joen kuivaa uomaa. Ihmiset valitsivat neitsyttytön ja veivät hänet keskelle uomaa. Heti alkoi kuulua kumea voimakas ääni, kun käärmejumala tuli ja nielaisi tytön tuoden samalla perässään veden kuivaan uomaan. Ihmiset tulivat iloisiksi ja kiitollisiksi. He juhlivat yhä tuota sadekauden alkuun liittyvää tapahtumaa ja muistavat sitä koruissaan ja lauluissaan.

      Tarina on tutun oloinen. Missä tahansa animistisissa uskonnoissa on aikoinaan ollut samankaltaisia tapoja. Hämmästystä herättää se, että ne elävät tavallisen kansan jokapäiväisessä tarinoinnissa yhä. Suomessa olemme irtisanoutuneet kokonaan moisesta alkukantaisuudesta. En tiedä onko kunniakkaampaa olla ilman menneisyyttä vai hyväksyä se että menneisyyteen on kuulunut tietyt tavat ja uskomukset. Kansalliseepokseen Kalevalaan on kerätty vain valikoitu tarina, sekin muuntuneena ja dramatisoituna alkuperäisestä. Se mikä on säilötty kansallisarkistoon, ei elä enää ihmisten jokapäiväisissä puheissa. Mietinkin, onko luku- ja kirjoitustaidosta maksettu liian kallis hinta, kun Suomessa olemme unohtaneet tarinoiden kerronnan suullisesti laulamalla. Kun laitan Kalevalakorut korviini, en tiedä niiden muodon historiaa. En tiedä onko jokin ornamentilta näyttävä kuvio jollakin tavalla yhteydessä esi-isieni jokapäiväiseen tarinointiin jostakin tärkeästä tapahtumasta. Tiedän hannunvaakunan olevan yhteydessä päättymättömään kuvioon, joka on yhteinen lähestulkoon kaikilla vanhoilla kulttuureilla, mutta en tiedä sen varmaa merkitystä. Me viisaat valkoiset ihmiset hymähdämme afrikkalaisen ihmisen kaksiulotteiselle maailmankuvalle ja pidämme heitä usein yksinkertaisina. Mutta kuinka me länsimaissa voimme ylemmyyttä tuntien kehua ymmärtävämme jo viidennen ulottuvuuden, kun olemme unohtaneet menneisyyden merkityksen?

      "Rakennemuutoksissa muuttuu ihmisen kulttuurinen identiteetti, ajattelutapa ja maailmankatsomus." sanoo Matti Sarmela teoksessaan Rakennemuutos tulevaisuuteen - Postlokaalinen maailma ja Suomi. Teoksessaan Sarmela kuvaa hyvin selkeästi kaavioin kuinka kulttuuri on noudattanut muuttuessaan tiettyä kaavaa. Olen yrittänyt mukauttaa Senegalissa kokemaani kyseisiin malleihin. Eivät ne sovi. Senegalissa menneisyys elää yhtäaikaa satelliittikanavien ja jalkapallo-otteluiden kanssa. Tieteellisesti ja realistisesti on hyväksyttävä, että Senegalissakin katsotaan tulevaisuuteen hyvän sadon toivossa ainakin siellä, missä odotetaan sadekautta. En vain tiedä kuinka senegalilainen katsoo olkansa yli tulevaan. Ehkä hän antaa luottavaisesti esi-isiensä henkien johdattaa häntä tulevaa kohti. Silloin ehkä katseen onkin pysyttävä tiukasti kohti menneisyyttä, että esi-isät ja heidän muistonsa eivät unohtuisi.

      epilogi

      Pidän Senegalista ostamiani ja lahjaksi saamiani esineitä esillä kodissani, ne ovat kauniita, mutta ovatko ne taidetta, sitä en tiedä. Useimmat esineet ovat käyttöesineitä tai esineitä, joilla on enemmän tai vähemmän menneisyyden jumalista muistuttava merkitys. En tunnustaudu "connoisseur-heimolaiseksi", en toki väheksy heitä, vaan koska en omista desing-huonekaluja, joiden kanssa afrikkalainen esineistöni olisi taidetta. Olen asettanut esineet esille, koska ne mielestäni sopivat niille paikoille, joihin ne olen laittanut. Laukkua käytän päivittäin ja rannerenkaat ovat myös kädessäni melkein päivittäin. Ja samalla mietin miksi minun kodissani on enemmän esineitä kaukaa päiväntasaajan läheltä kuin täältä tuulennostattajien ajoilta.

      Kulttuurit muuttavat toisiaan, samoin kuin kaksi ihmistä eivät voi olla toisiinsa kosketuksissa ilman että he vaikuttavat toisiinsa. Ihmisten suhtautuminen toisiinsa muotoutuu pikkuhiljaa kokemuksen kautta. Jokaisessa kosketuksessa jokin särmä kuluu, inho tai kauhu voi muuttua elämyksellisen ymmärryksen kautta hyväksynnäksi. Toisen kokemaa ei voi täysin ymmärtää, mutta siihen voi etsiä yhtäläisyyksiä omasta koetusta. Ihmisellä on kyky eläytyä toisen kokemaan luetun ja kerrotun kautta. Voimme vaihtaa rahan, tavaroiden ja esineiden lisäksi myös kokemuksiamme elämisestä. Mielikuvitus on rikkaus, joka on jokaiselle kansalle yhteinen.
       

      Hilkka Ailio