Suojeluskuntajärjestö,
poliittista historiaa vuosilta 1918 - 1944

Satatuhatjäseninen Suojeluskuntajärjestö - ja koko sk-liike lottineen - oli maailmansotien välisenä aikana ja tietenkin myös sotavuosina 1939 - 1944 suomalaisen yhteiskunnan kenties merkittävin vaikuttaja. Kevään 1918 sisällissodan valkoisten voittajien perustama aseellinen maanpuolustusjärjestö herätti niin aikanaan kuin myöhemminkin voimakkaita tunteita - sitä joko rakastettiin tai vihattiin. Seuraava esitys on ote vuonna 1997 ilmestyneen väitöskirjani "Valkoisen Suomen urheilevat soturit - Suojeluskuntajärjestön urheilu- ja kasvatustoiminta vuosina 1918 - 1939" päätösluvusta.

Suojeluskuntajärjestön olemassaolo oli seurausta kevään 1918 sisällissodasta. Traagisen verileikin luoma pelottava ilmapiiri - uuden kumouksen ja Venäjän suorittaman hyökkäyksen mahdollisuus - sai valkoiseen kansanosaan kuuluneet aktiivit ensin muodostamaan Sk-järjestön ja tulevina vuosina liittymään siihen, vuoden 1918 voiton turvaajaan. Oli kuin itsestään selvyys, että valkoisen aatteen elähdyttämät nuorukaiset pitäjissä kautta maan liittyivät oman kylänsä sarkatakkiosastoon. Siihen velvoitti niin sisäinen ääni kuin ympäristön paine omien parissa. Punaista aatetta ja "ryssää" oli vastustettava, ja liittyminen suojeluskuntaan osoitti niin miehelle itselleen kuin muillekin, että valmiina oltiin uhkaa torjumaan.

Suojeluskuntajärjestön "virallinen" maailmankuva kävi esiin järjestön lehdistössä sekä tietenkin erilaisten sk-tilaisuuksien juhlapuheissa. Olihan lukuisien iltamien ja muiden juhlien tarkoituksena paitsi varojen keruu myös sk-aatteen levittäminen rivijäsenten ja muunkin väestön keskuuteen. On siis selvää, että linja muotoutui paitsi yliesikunnassa ja piiriesikunnissa myös monien paikallisten vaikuttajien aatoksissa. Julkisuudessa esitetty maailmankuva oli sotaa ihannoiva ja korosti sotien itsestäänselvyyttä kansakuntien välisten huomattavampien ristiriitojen luonnollisena ratkaisukeinona. Ne, jotka muuta väittivät, olivat järjestön näkökulmasta epäisänmaallista joukkoa. Sodan nähtiin myös karaisevan miestä, mikä koettiin yksinomaan myönteiseksi. Kristinusko oli järjestölle tärkeä perusarvo ja valjastettu sekin maanpuolustustyön palvelukseen, mikä olikin helppoa, kun tulevan sodan viholliseksi tiedettiin ateistinen valtio. Neuvostoliittoa kohtaan Sk-järjestön piirissä tunnettu antipatia näkyi niin rauhaa, sotaa kuin uskontoakin koskeneissa pohdinnoissa, minkä lisäksi maa sai monissa kirjoituksissa aivan oman erityistarkastelunsa - henki huokui selvää "ryssävihaa".

Suojeluskunta- ja lottatyö asettuivat oivallisesti osaksi valkoisen Suomen henkistä ilmapiiriä ja niihin päti omalta osaltaan täydellisesti se, mitä Pauli Kettunen on todennut maailmansotien välisestä ajasta: "Vuosien 1917-1918 kokemus oli 1920- ja 1930-lukujen politiikan erottamaton osa, tulkittiinpa senhetkinen yhteiskunnallinen käytäntö sitten vapaussodan saavutukseksi, vapaussodan perinnön pettämiseksi, luokkasodan aikaansaannokseksi tai kansalaissodan haavojen umpeuttamiseksi".

Kaksi- ja kolmikymmenlukujen valkoinen Suomi oli - syntymätapahtumiensa seurauksena - maanpuolustuksellisuuden läpitunkema yhteisö, jonka piirissä eläneiden ihmisten oli varsin luonnollista liittyä vapaaehtoisesti armeijan kaltaiseen organisaatioon, jollaisen sk- ja lottajärjestöt muodostivat. Suojeluskuntatyö sekoittui mukana olleiden elämässä monesti muuhun porvarilliseen harrastustoimintaan, sillä samat ihmiset tapasivat varsin useissa tapauksissa niin suojeluskunnan, nuorisoseuran kuin monen muunkin riennon merkeissä. Lauantaina he ampuivat kilpaa sarkatakissa, sunnuntaina hiihtivät SVUL:n urheiluseuran asussa, harjoittelivat maanantaiehtoona näytelmää nuorisoseuran iltamiin ja keskustelivat tiistai-iltana maamiesseurassa nautakarjanjalostuksesta. Tarjoilusta taasen huolehtivat auttavaiset naiset niin lottina, marttoina kuin nuorisoseuralaisinakin - elleivät pitäneet samaan aikaan omia tilaisuuksiaan.

Eri harrastusmuodot sekoittuivat sitä paitsi vielä samankin yhdistyksen sisällä sekä niiden kesken. Suojeluskunnissakin paitsi harjoiteltiin sodan varalle myös urheiltiin, laulettiin, näyteltiin ja pidettiin iltamia aivan kuten nuoriso- ja urheiluseurassakin. Niinpä samat ihmiset saattoivat harrastaa omalla kylällään vaikkapa kuorolaulua niin suojeluskunnassa kuin nuorisoseurassakin, jolloin kuorot useimmiten yhdistettiin.

Suojeluskuntaliikkeen toiminta oli paitsi seurausta vuoden 1918 tapahtumista myös monella tapaa jatkoa suomalaiselle, 1800-luvun jälkipuoliskolla vauhdittuneelle kansankulttuurille. Suojeluskuntien valistustyö ja viralliset moraaliarvot nojasivat pitkälti jo nuorisoseuraliikkeessä ilmenneeseen kunnioitukseen ja ihailuun maaseudun arvoja, siveyttä, raittiutta ja kurinalaista elämää kohtaan. Suojeluskuntien ja Lotta-Svärd -yhdistysten, milloin erillään milloin yhdessä järjestämät iltamat ja muut juhlat kytkeytyivät - olivatpa niiden järjestäjät mitä ikäluokkaa hyvänsä - kuin luonnostaan siihen iltama- ja juhlaperinteeseen, joka siihenastisen huvielämän pohjalta oli muodostunut 1800-luvun jälkikymmeninä osaksi erilaisten yleishyödyllisten yhdistysten kuten nuorisoseurojen, maamiesseurojen, marttayhdistysten, vapaapalokuntien, raittiusyhdistysten, Kansanvalistusseuran paikallisyhdistysten ja työväenyhdistysten toimintaa. Yhteistä muun muassa nuorisoseurojen kanssa oli lähes pakkomielteinen kammo nuorison tanssikulttuuria, "jatseja" kohtaan. 1800-luvun jälkipuoliskolla aloittaneiden kansanliikkeiden toiminnassa oli lukuisia piirteitä, joihin Suojeluskuntajärjestö, sekin omalla tavallaan kansanliike, tuli aikanaan pohjaamaan oman toimintansa. Näin oli myös urheilun osalta. Kilpailukulttuurin ja urheilutapahtumien käytännön toteutuksen sekä urheiluun liittyneiden kasvatuksellisten perusteiden osalta kansanliikkeitä voi pitää suojeluskuntatyön esikuvina.

Suojeluskuntajärjestö vei siis myös urheilutyössään eteenpäin jo paljon aiemmin esillä olleita ajatusmalleja. Sekä urheilun näkeminen osana maanpuolustustyöstä että suojeluskuntapoikien koulutusohjelma voidaan kytkeä paitsi järjestön toiminnallisiin päätavoitteisiin myös niihin näkemyksiin, joita liikunnan ja voimistelun yhteyksistä sotilaskoulutukseen oli eri yhteyksissä esitetty jo 1800-luvulla. Sk-urheilun aatemaailma on kytkettävissä myös 1900-luvun alun kansallismielisiin pyrintöihin, joissa urheiluliikekin oli mukana. Sk-järjestön kautta urheilu kytkeytyi myös 1920-luvun "ryssävihaan". Suojeluskuntain poikatyöohjelma puolestaan korvasi omalta osaltaan Suomen kouluista puuttuneen varsinaisen esisotilaallisen koulutuksen.

On kiistämätöntä, että suojeluskuntien juhla- ja iltamatoiminta niihin liittyneine harrastusrientoineen yhdessä urheilun kanssa oli huomattava tekijä suomalaisen maaseudun porvarillisen kansanosan elämässä ja kulttuurimiljöössä maailmansotien välisenä aikana. Voidaan siten yhtyä Veikko Kallioon, joka on todennut, että "suojeluskuntalaitoksen kulttuurihistoriallista merkitystä ei tule aliarvioida, sillä siihen kuului 1930-luvun lopussa 100 000 jäsentä ja jotakuinkin joka paikkakunnalla oli suojeluskuntatalo, jonne kerääntyi iltamiin osallistujia eri yhteiskuntakerroksista".

Suojeluskuntain kulttuurivaikutus perustui pitkälti niiden erityisasemaan. Olivathan ne syntyneet valkoisessa väestössä kauhua herättäneen sisällissodan voittajajoukoista, millä jo sellaisenaan oli tunnearvoa monien ihmisten mielissä. Toisekseen Sk-järjestö oli sotilasjärjestö, joka nähtiin voimaksi niin itäistä naapurimaata kuin kotoisiakin vihollisia, kommunisteja vastaan, mikä teki siitä paikallistasollakin, suojeluskuntinakin, valtakunnan turvallisuutta ajatellen monin verroin muita yhdistyksiä tärkeämmän vaikuttajan. Lisäksi järjestön asema vakiinnutettiin vuoden 1927 lainsäädännöllä erityisosaksi puolustusvoimia, mikä antoi sille virallisluontoisen aseman yhteiskunnassa. Ja vihdoin, toiminnan alettua paikallisissa suojeluskunnissa monipuolistua ja jäsenmäärien sitä myötä kohota, maan suojeluskunnat alkoivat innokkaimpien jäsentensä voimin harrastaa entistä voimallisemmin muiden yhdistysten perinteisiä rientoja. Niin ne valtasivat yhä vain lisää aktiivista väkeä esimerkiksi nuorisoseuroista ja urheiluseuroista harrastamaan tuttuja asioita nyt sarkatakkisten joukoissa. Olivathan sk-työn ohjelmassa kaikki perinteiset ohjelmanumerot urheilusta ja näytelmistä kuoroihin ja isänmaallisiin palopuheisiin sekä tansseihin asti ja kaupanpäällisenä tuli vielä tärkein - taito oppia taistelemaan "ryssää" vastaan.

Kun lisäksi muistetaan suojeluskuntien järjestysviranomaisille antama apu, johon ennen muuta kaksikymmenluvulla liittyi myös selkeästi poliittinen ulottuvuutensa, voidaan nähdä suojeluskunnat paikallistason todellisena porvarillisena valtatekijänä. Ne huolehtivat sotilaskoulutuksesta, poliittisesta kontrollista, urheilusta sekä kulttuurista ja siihen liittyen myös uskonnollisesta sananjulistuksesta. Harvalla muulla yhteisöllä on Suomen historiassa ollut sellaista totaalisen vaikuttamisen asemaa kuin suojeluskunnilla 1920- ja 1930-luvuilla. Anssi Halmesvirta on todennut mainituista kymmenluvuista, että ne olivat "kansallista eheyttämistä valtion johdolla", aikakausi, jolloin "kansallisuusaatteesta oli kehittymässä hallitsevan eliitin ja älymystön maallistunut uskonto". Näihin luonnehdintoihin voidaan sijoittaa myös Suojeluskuntajärjestö mielipidevaikuttajineen. Omalla tavallaan puolivaltiollisena orgaanina se halusi koota omiin riveihinsä, kansakuntaa eheyttäen, kaikki yhteiskuntaluokat - joskin valkoisen aatteen puitteissa. Jälkimmäisen yhtenä peruskivenä taasen oli voimakas kansallismielisyys, jota oli helpointa ilmentää juuri sotilaallisessa, maanpuolustustehtäviään korostavassa Suojeluskuntajärjestössä.

Rivimiehen näkökulmasta suojeluskuntalaisuus näyttäytyi kuitenkin usein varsin toisenlaisena ilmiönä kuin se totinen ja kiihkeän paatoksellinen toiminta, jota Suojeluskuntain yliesikunnassa suunniteltiin ja Sk-järjestön lehdissä lukijoille esitettiin. Sk-työn mielipidejohtajien ja sk-lehdistön taitavimpien kynänkäyttäjien aatokset olivat usein täynnä silmitöntä ryssävihaa, voimakasta uskoa urheilun sotilaalliseen merkitykseen ja askeettista, kurin täyttämää kasvatusoppia pojille. Käytännössä suojeluskuntalaisuus oli monesti ennen muuta sosiaalista kanssakäymistä eli toimintatarmoisten nuorten miesten yhdessäoloa harjoitusten, kilpailujen ja henkisten harrastusten merkeissä, sanalla sanoen iloinen asia, jolla tosin oli vakava, isänmaallisuuden mitaksi koettu aate taustanaan. Vaikka iltamien puhujat iskostivat kuulijoilleen toiminnan vakavampaa puolta ja joskus kiihkeinkin sanakääntein ja kuulijansa vakuuttaen vihollisen tulosuunnasta, eivät useimmat suojeluskuntalaiset silti haaveilleet esimerkiksi Suur-Suomesta, vaan pysyvästä rauhasta Euroopassa ja siinä samalla myös kotimaan rajoilla sekä onnellisesta yhteiselosta iltamien tansseissa valloitetun ihanan lotan kanssa.

"Suojeluskunnan mukanaeläjänä totean, että kodit olivat ensisijaisia kannustajia... se oli elämäntapa... kylän nuoret pitivät niin yhteyttäkin. Lottaseurat olivat joka toinen viikko talvisin. Se oli hauskaa ja kehittävää, tervettä ajanviettoa. Lottana oli kiva tavata toisten paikkakuntien tyttöjä kurssilla tai muonittamassa. Kuuluminen suojeluskuntaan ja lottiin oli selvyys. Politiikkaa ei puhuttu keskuudessamme." Näin muistelee Muolaan Äyräpäällä aikanaan lottiin kuulunut Liisa Pekonen ja tarkastelee suojeluskuntalaisuutta omasta rivijäsenen näkökulmastaan, joka sellaisena on varmasti yleistettävissä liikkeen laajaan jäsenkuntaan kokonaisuudessaan. Se, että "politiikkaa ei puhuttu", on ymmärrettävää, koska jäsenet olivat valkoisen Suomen väkeä, joiden ei tarvinnut todistella toisilleen poliittista vakaumustaan. Toisekseen, suojeluskuntaliikkeen poliittisuus yhteiskunnallisena vaikuttajana ei koskenut esimerkiksi oikeiston ja keskustan välisiä suhteita, joten esimerkiksi jonkin pitäjän kokoomuslaisten ja maalaisliittolaisten olisi ollut varsin keinotekoista käydä poliittiseen mittelöön juuri sk-rientojen yhteydessä. Porvarillisten ryhmien poliittiset kiistat eivät kuuluneet sk-elämän piiriin. Ikään kuin sääntöä vahvistavan poikkeuksen tähän asetelmaan tosin muodosti eräillä paikkakunnilla eritoten vuosina 1933 - 1935 esiintynyt, ja joissain tapauksissa onnistunutkin IKL-mielisten pyrkimys "vallata" suojeluskunnan esikunta perinteisten porvaripuolueiden miehiltä. Antikommunismi sen sijaan oli kantavia tekijöitä suojeluskuntalaisuudessa, mutta miksi keskustella itsestäänselvyydestä. Sitä paitsi, kommunismin vastaisuus oli valkoisen Suomen väelle vuoden 1918 tapahtumien myötä isänmaallisuutta, ei politiikkaa.

Kolmanneksi, suojeluskuntalaisuudessa ja lottatyössä oli liikkeen kymmenille tuhansille nuorille jäsenille kyse juuri Pekosen korostamasta miellyttävästä yhdessäolosta sekä maanpuolustustyöstä, joiden piiriin ei kuulunut tietämystä esimerkiksi monien paikallisesikuntien antamista luotettavuuslausunnoista tai avusta erinäisissä kommunistijahdeissa. On täysin ymmärrettävää, että näille ihmisille puheet suojeluskuntaliikkeestä poliittisena järjestönä ovat vielä tänä päivänäkin vaikeita tai jopa mahdottomia hyväksyä. Heidän näkökulmansa sk-liikkeeseen on täysin toinen kuin se, mikä avautuu tutkijalle järjestön laajan asiakirja-aineiston kautta.

Erityisominaisuuksistaan huolimatta suojeluskunnat olivat myös toisaalta tavanomaisia yhdistyksiä ja sellaisina niiden toiminta lepäsi varsin pitkälti juuri jäsenkunnan aktiivisen vähemmistön, niiden miesten varassa, jotka tekivät perustason sk-työn yhdessä esikunnan miesten ja päälliköidensä kanssa. Toisin oli laita eräiden muiden. Eräillä sarkatakkisilla ei käytännön innostusta aina ollut tarpeeksi, vaikka vakaumus oli valkoinen ja liittyminen suojeluskuntaan oli siten tapahtunut kuin itsestään. Näin ollen suojeluskuntien vahvuuksissa oli alkuvuosina melkoinen joukko sellaisia miehiä, jotka eivät jäseneksi päästyään tai jonkin aikaa ensin harjoituksissa käytyään enää ottaneet osaa mihinkään sk-koulutustoimintaan. 1920-luvulla näitä harjoituksista laistajia, pelkkiä nimiä jäsenluetteloissa, oli noin kolmannes koko Suojeluskuntajärjestön jäsenkunnasta, mikä huomattavassa määrin heikensi järjestön todellista sotilaallista voimaa. Asiantila vain ei ymmärrettävästi ollut juuri julkisuuden valokeilassa noiden vuosien johtavissa tiedotusvälineissä, vaikka sen olemassaolo kävi toki ilmi esimerkiksi sk-lehtien palstoilta. Kolmikymmenluvulla näiden nollatuntimiesten, nimisuojeluskuntalaisten osuus kuitenkin väheni huomattavasti ja niinpä heitä olikin talvisodan lähestyessä enää vain muutama prosentti. Alueellisia eroja tosin esiintyi tässäkin suhteessa edelleen - jopa samankin sk-piirin sisällä.

Suojeluskuntajärjestön piirissä käytetyt sanakäänteet ilmensivät sitä, että järjestö oli vuoden 1918 sisällissodan lopputuloksesta kasvanut hedelmä, jonka kantovoimia olivat sekä Neuvostoliiton että kotimaisen kommunismin vastainen vakaumus. Lähtökohtana oli usko tulevan sodan väistämättömyyteen - sodan, jonka valloitushaluinen perivihollinen "ryssä" aloittaisi. Sisäpoliittisesti järjestö oli niin puhein kuin teoin kommunismin johtava vastavoima. Lyhyesti sanottuna, Suojeluskuntajärjestö oli osa kaksi- ja kolmekymmenlukujen valkoista, vuoden 1918 sodasta voimansa ammentanutta Suomea, ja sen kaaduttua jatkosodan tappioon ja uusiin poliittisiin oloihin myös Sk-järjestön aika oli auttamattomasti ohi.