Viiden vanhana minulle oli opetettu aakkoset. Tätini oli kansakoulun opettaja, ja hänen kauttaan minulla oli läjäpäin koulun lukukirjoja ja aapisia, joita lehteilin ahkerasti. Päivät makasin mahallani lattialla piirtämässä kirjaimia paperille. Olin vakava lapsi, en lainkaan altis hupsutuksiin tai turhaan naureskeluun, ja kärsivällinen. Piirtelin ovia ja tienviittoja, ja jäljensin niihin kirjainrivistöjä. Miten tarkkaan sen muistankaan: makulatuuripaperiarkit ja lyijykynän, olohuoneen lattian, alkutalven iltapäivän pilvisen valon, keittiön jonka saatoin nähdä takavasemmalla, kun oikein väänsin päätäni. Äitini puuhaili keittiössä, ja minä sommittelin paperille ovia ja ovien rivistöjä. Oviin piirsin ikkunaruudun ja niiden alle nimikyltin satunnaisine kirjaimineen. Kulloisenkin kokoelman valmistuttua kävin näyttämässä sitä äidilleni kysyen, mitä siinä luki. Kerta toisensa jälkeen äiti vastasi, että ei mitään.
Lopulta, kuin apina joka sattumalta onnistuu naputtelemaan kirjoituskoneella kokonaisen Shakespearen näytelmän, myös minä osuin oikeaan.
"Siinä lukee 'olo'", äiti sanoi.
Muistan miten hetkeen en ymmärtänyt kuulemaani, kuin sanaa "olo" ei olisi olemassakaan.
"Niin kuin olohuone?" Palasin takaisin asemapaikalleni lattialle ja katselin kirjoittaamani sanaa tyrmistyneenä. En saattanut uskoa sitä. Siinä tosiaan luki "olo". Se oli niin ilmeistä ja selvää etten voinut käsittää, miten en sitä ennen ollut tajunnut. Samalla näin, että kaikki muut riipustukseni olivat merkitystä vailla. Ne olivat pakkopaitoihin ajettuja kirjainparkoja, lapsen jokellusta. Kaiken tämän ymmärsin kuin olisin sen aina tiennyt. Tässä ei kuitenkaan ollut kysymys kokonaisuuden muuttumiseksi osiensa summaa suuremmaksi. Paperille kirjoitetuissa sanoissa ei ollut mitään fysikaalisen maailman ylittävää. Kirjaimet eivät tunkeutuneet paperilta aivoihini. Mutta niiden liipaisemat hermoimpulssit kimmahtelivat tajuntani kammioissa ja nyt, ties monennenko kerran jälkeen, ne sattuivat ovelle, jota ei koskaan aiemmin oltu aukaistu.
Menin makuuhuoneeseen missä lukukirjat makasivat kaapin päällä, avasin yhden ja tiesin siinä samassa: minä osasin lukea. Liitelin kuin lintu alkupään yksinkertaisten, tavattujen tarinanpoikasten läpi. Ilman vaivaa, takeltelematta, kuin en milloinkaan muuta olisi tehnytkään, lukaisin kiehtovan kertomuksen laihasta T-pojasta ja lihavasta D-pojasta. Luin nenänpää valkoisena hyvin pelottavan tarinan lapinnoidasta. Minä osasin lukea. Kuin ilmestyksessä oivalsin paitsi sen, miten "olo"-sanassa kirjaimet jäsentyvät merkitykseksi, myös miten tämä tapahtuu kaikkien tietämieni sanojen kohdalla. Kirjaimet paperilla yhtyivät äänteiksi ja pauhasivat puheena sisälläni, ja kerran kuultu sana hajosi päässäni kirjaimikseen.
Milloinkaan ennen, enkä koskaan sen jälkeen, ole tuntenut sellaista ihmetystä. Se ei ollut voitonriemua tai ylpeyttä vaan eräänlaista luostarista karkaavan munkin syntistä hartautta. Tämä oli se hetki kun portti aukaistaan eikä sitä vielä ole suljettu. Edessä tie kiemurtelee peltojen halki metsän syliin. Kuka tietää, mihin se johtaa? On olemassa suuria kaupunkeja ja meriä, jotka voi ylittää, ja uusia asioita, joiden olemassaolon voi vain aavistella. Kohtalo kutsuu, ja munkki vapisee hieman sen kiihkon vuoksi. On varhainen kesäaamu kun Auringon leimuava valo piiskaa vielä yön jäljiltä kosteita lehviköitä, linnut laulavat ja kulkijan askel on vakaa, pidäkkeetön, ja näen tämän tapahtuvan jossakin Marcel Pagnolin Provencessa tai Ventoux-vuoren kupeella. Multa tuoksuu vahvasti yrttimaalla. Salvia, rosmariini ja laventeli kasvavat suurina kuivina, huumaavina pensaina; ne välkkyvät hopeisina, ja ajattelen T.S. Eliotin runon East Coker riviä "jälleen uusi päivä valmistautuu kuumuuteen ja hiljaisuuteen". Kuumuus joka odottaa purkautumistaan, kesätuuli, poutapilvet Ventoux'n yllä, linnut; äkillinen himo naiseen. Veli Anselm torkkuu portinvartijan mökissä eikä kuule lähtöäni. Sauvani ei ole raskas, ja olkapäälläni eväsrepussa on vain hieman juustoa ja leipää. On kuin näkisin maailman ensimmäistä kertaa kaikissa väreissään: taivaan sinen, kesän korkean hitaan pilven, peltojen vihreät tähkät, soratien tuhannet ruskeat sävyt, ja vain hetken kuljettuani kummastelen, miksi viivyttelin lähtöä niin pitkään. Kun kukkulalta käännyn katsomaan taakse jättämääni elämää ristin käteni viimeisen kerran, enkä sen jälkeen enää milloinkaan. Eikä enää milloinkaan sen jälkeen taivas ole yhtä sininen tai Aurinko yhtä kirkas, sillä maailma opettaa varjoillaan. Tien päässä odottaa nimittäin myös köyhyys, viha, valhe, ennen aikojaan kuolleet, kaupallinen ahneus, ostaminen ja velaksi myyminen, suotta piinatut ihmiset, suru suuresta pimeydestä, joka sekin on osa tätä opetusta.
Tämä on allegoria, jonka luonnollisesti keksin paljon myöhemmin, kun jo olin unohtanut paljon. Mutta sen muistan, että luin kaapin päälle käpertyneenä koko sen iltapäivän ja että illalla, kun isänikin oli jo kotona ja vanhempani istuivat vanhempien tapaan sohvalla, menin heidän luokseen ja ilmoitin osaavani lukea.
He eivät uskoneet, joten hain kirjani ja luin näytteeksi muutaman kappaleen ääneen.
Luulen, että tällaiset kokemukset määrittävät elämämme kulun. Voin vain arvailla, mitä olisin nyt ilman tuota yhtä kirkasta hetkeä, joka opetti minulle, että ymmärryksen portti on mahdollista avata. Olisiko intohimoni suuntautunut toisaalle, pois kirjoista ja pois tieteestä? Kukapa tietäisi.
Mutta vieläkin voin nähdä itseni istumassa käpertyneessä asennossa makuuhuoneen kaapin päällä, polvet koukussa ja kirja polvien varassa. Enää en kuitenkaan pysty varmuudella sanomaan, mitä silloin ajattelin tai minne luulin matkaavani. Näen itseni kuin teleskoopin lävitse, muukalaisen, kaukaisen sukulaisen, ystävän jonka kerran tunsin. Tuo vaaleatukkainen poika istuu pehmeän illan valokehässä ja käy pienemmäksi ja pienemmäksi kun loittonen hänestä. Hän pysyy mutta minä matkustan, seison avaruusaluksen pyöröikkunan edessä ja katselen kuinka maapallo jää taakseni. Nyt jäljellä on vain tämä myötätunto, tämä ylpeys ja kiitollisuus. Mutta en ole kadottanut häntä aivan kokonaan vaan tähyän korkeudestani näyttämöä missä istun lukemassa syvän, uhkaavan pimeyden ympäröimänä; kirkas tähti joka muistini avaruudessa hohtaa ikuisesti.