Muutaman viikon kuluttua koitti tuo kauan odotettu juhlailta, ja löysin miehineni ja muine ystävineni kodikkaaseen mutta varsin pieneen keskustassa sijaitsevaan ravintolaan, jossa historiallisen tilaisuuden oli määrä tapahtua. Ensimmäiseksi tuli vastaamme SereNuts-kvintetin hermostunut tenori-baritoni, joka otti juuri viimeisen kulauksen tyhjentyneestä tuopistaan. Jännitys seurueessamme kasvoi.... Seuraavaksi silmiini osui 7 vuotta tauolla olleen Tupaduurit -mieskvartetin komea jäsen, ja mieleeni noussut jännitys hävisi. Illan anti olisi joka tapauksessa taattu, olihan paikalla aina loistava ja taiturimainen Tupaduurit.
Päästyämme pöytäämme kimppuumme kävi ravintolan ehtoisa emäntä, joka johdatteli meidät viinilistan salaisuuksiin. Ilta siis alkoikin kuulijoiden fyysisellä ravitsemisella, vasta sen jälkeen olisi henkisen ravinnon vuoro. Oivallinen järjestys kaikkien kannalta, hyvä ruoka ja juoma pitivät huolen siitä, että tunnelma oli katossa jo ennen ensimmäistäkään esiintyjää.
Vihdoin noin 1/2 tuntia aikataulusta myöhässä päästiin asiaan ja kvartettien pakollisen yhteisesiintymisen ja avaussanojen jälkeen lavan valtasi kokenut ja perinteisesti loistava Tupaduurit. Eikä pettymystä tullut tälläkään kertaa. Tupaduurit hurmasi innokkaan yleisönsä esittämällä aluksi hieman harvinaisempia ja huikeaa taituruutta vaativia Nils-Erik Fougstedtin ja Erik Bergmanin mies-kvartettikappaleita. Myöhemmin illalla kuultiin myös Tupaduurien tavaramerkiksi muodostuneita aina ah-niin-ihania jazzkappaleita, kuten Pentti Vilukselan sovitukset "Coney Island Baby" ja "A Nightingale Sung in Berkley Square".
Viimeinkin lavalle astelivat SereNuts -lauluyhtyeen komeat jäsenet. Visuaalista nautintoa kohotti herrojen luontaisen komeuden lisäksi heidän yhdenmukainen keskieurooppalais-tyylinen huoleton mutta siisti pukeutumisensa huiveineen ja pähkinöineen (!). Kuulijoiden sydämellinen vastaanottopuhe sulatti viimeisimmänkin paikalla olijan sydämen. Olihan nyt nimittäin niin, että paikalle oli saapunut maamme "kerma", serenadilaulun kovin asiantuntijajoukko. Mitä siihen nyt sitten enää lisäämään...
Ja heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien katsojat ja kuulijat saivat myös nauttia musiikillisesti ja esityksellisesti kokonaisvaltaisesti toimivista ja varsin usein nauruhermoja kutkuttavista esityksistä. Riemastuttavasti miehen elämän problematiikkaa kuvaavaa kappaletta "Paavilaulu" seurasi joukko amerikkalaisia barbershop-kappaleita ja muutama hieman perinteisempi serenadi. Erään bassojäsenen kiihkeä katsekontakti yleisöön aiheutti erityisiä väristyksiä monissa naispuolisissa kuulijoissa.
Esiintymisiä siivitti sujuvat ja monitakeiset juonnot, joissa ei aina itse juontajakaan pysynyt perässä. Illan aikana jaettiin myös ensimmäinen Prix Serenata -palkinto, joka meni tällä kertaa Tupaduureille. Lisäksi kuultiin maamme ensimmäinen Studia Serenata -esitelmä, jossa Kristiina Aalto , joka kävi läpi serenadilaulun historiaa aina Palestiinan aavikoilta Mona-Lisan hymyyn. Hän toi esityksessään loistavasti esiin naisnäkökulman serenadilauluun ja sen merkityksiin.
Illan kohokohdaksi muodostui kuitenkin harvinaislaatuinen esitys: Kimmo Aution intohimoisen esitelmän myötä yleisö johdatettiin vuonna 1993 konkurssiin menneen Pukeva -tavaratalon historiaan ja sieltä löydettyyn Pukeva-marssiin. Pukeva-marssihan oli kaiken kansan tuntema rallatus, joka soi mm. televisiossa 60-luvun kultaisina vuosina. Perinteisen traditionaalisen version esitti SereNuts, jonka jälkeen Tupaduurit esittivät samasta kappaleesta Pentti Vilukselan sovittaman modernisoidun version yleisön haukkoessa henkeään ihastuksesta. Kyyneleet nousivat itse kunkin kuulijan silmiin kun näiden versioiden myötä piirrettiin silmiemme eteen yhteiskuntamme julma modernisaatiokehitys näin taiteen keinoin. Tässä vaiheessa yhteiskuntatieteilijämiehenikin ilmoittautui serenadilaulun vankkumattomaksi kannattajaksi. Voi sanoa, että tuona iltana Suomessa tehtiin kulttuurihistoriaa!
Kuulijoille ilta oli mieleenpainuva, se osoitti, että serenadilaulu on mukaansatempaavaa ja että se tekee hulluksi asialle vähemmänkin vihkiytyneet. En voi muuta kuin yhtyä illan käsiohjelmasta löytyvään tekstiin: "Tätä on pakko saada lisää, liki aamuin illoin ! Eläköön serenadilaulun huume aina ammoisiin aikoihin asti..."
Sydämensä menettänyt Laura Mäkelä
© 1996-1997 Serenadilaulun Perinneseura ry.