32. 6 / 2000 ”Työn loppuun ajama”, nim. Eräs neuvoton

Haluaisin herättää keskustelua työuupumuksesta, burn out’ista. Oma tarinani alkoi 
reilut kaksi vuotta sitten. Työnantaja saneerasi reilusti, mikä tietysti johti siihen, että 
esim. minulle tuli tehtäväksi kolmen ihmisen työt. Teen fyysisesti raskasta 
elintarviketyötä öisin. 

Ihmeen pitkään ihminen jaksaa sisun voimalla, päättäväisyydellä. Loppuunpalaminen 
tulee kuitenkin salakavalasti ennen kuin sen edes tiedostaa. Perhe ehkä huomasi 
merkit ensin.

Itse havahduin siihen kun seuraavat alkoivat ilmaantua: kyvyttömyys rentoutua, 
unihäiriöt, unettomuus, mahakatarri, sydämentykytykset, krooninen 
paksusuolentulehdus ja selkävaivat.

Vuosi näitä vaivoja ja nyt vielä edellisten lisäksi masennus itsemurha-ajatuksineen.

Päässä takoo, että kunpa joku tai jokin pysäyttäisi tämän menon. Itselläni ei ole 
voimia eikä keinoja muuhun kuin selvitä päivästä kerrallaan.

Univelkaa tulee jatkuvasti. Sairaslomaa en edes uskalla ajatella, sillä eihän minulla 
ole varsinaista sairautta, olen vain uupunut. Työpaikan ihmissuhteet ovat todella 
huonot, ja työntekijät aliarvostettuja, välttämättömiä pahoja.

En ole voinut puhua asiasta muille kuin miehelleni, elämme kahden tätä nykyä. 
Hänellekään en ole kertonut itsetuhoajatuksista, säikähtäisi vain varmasti.

Nyt odotan kesää. Haluaisin ottaa purkillisen pillereitä ja käpertyä suuren kuusen alle 
nukkumaan. Levätä, uinua pois niin, ettei mihinkään enää koskisi. Ei tarvitsisi 
jatkuvasti miettiä, että pitäisi tehdä tuo ja tämä. Joka kerran, kun suljen työpaikan 
oven, tiedän, että jotakin olisi vielä pitänyt tehdä.

44-vuotiaana on aika rankkaa ajatella, että elämässä pitäisi vielä roikkua mukana, 
vaikka voimat ovat menneet. On jatkuva huono omatunto siitä, että perheelle pitäisi 
antaa enemmän, vaikka lapset ovatkin jo omillaan. Mies joutuu katsomaan surullisena 
vieressä, kun vaimo on muuttumassa zombiksi. 

Onko tämä elämäni tarkoitus? Voiko tästä vielä nousta ja millä keinoin?