31. 6/2000 ”Syyllisyyden taakka”, nim. Ajatusten vanki Mistä henkinen paha olo oikein johtuu? Henkilökohtaisesti tiedän tunteen, sillä ahdistus ja masennus ovat olleet elämäntovereitani jo kohta kymmenen vuotta, vaikka ikää minulla on vasta 23 vuotta. Ulkonaisesti minulla menee suorastaan erinomaisesti. Olen saanut korkeakoulutuksen ja minulla on ihana työpaikka. Sisälläni myllertää silti kokonainen syyllisyyden muurahaisarmeija. Joka kerta, kun tapaan vanhempani, syyllisyys iskee kuin halolla päähän. Ajattelen usein, kuinka paljon vanhempani ovat tehneet hyväkseni, mm. rahoittaneet opintoni. Olen heille monesta asiasta ihan aidosti kiitollinen. Samalla kuitenkin tunnen valtavaa katkeruutta ja vihaakin heitä kohtaan, sillä lapsuudessa minulta jäi niin paljon saamatta. Pitkään uskoin, etten voi löytää lapsuudestani mitään, jolla voisin selittää nykyisiä ongelmiani. Meillä ei ollut fyysistä väkivaltaa, ei alkoholismia – oli äiti, isä ja lahjakkaat lapset. Kaikki siis niin hyvin kuin vain olla voi! Kun muistelen elämääni, kauhistun tunnetta, joka syntyi, kun paljastin ensimmäisen kerran pakkoajatuksiani vanhemmille. Silloin en tiennyt, miksi pelkäsin tappavani rakkaan pikkuveljeni. Jouduin usein paniikkiin, kun ajatukset eivät lakanneet kiusaamasta minua. Äitini suhtautui puheisiini halveksivasti, ja minusta tuntui, että oli parempi olla kertomatta enempää siitä, mitä kaikkea kauheaa pääni sisällä liikkui. Tuntui, ettei tuskaani uskottu, liioittelin vaan. Muistan myös sen, kun kaksoissisareni ei jaksanut äärimmäisen masentuneena nousta sängystään, ja sai vastaansa äidin huudot ja suuttumuksen. Tai miltä minusta tuntui, kun paljastui suurin salaisuuteni – serkun lähentelyt, joita oli jatkunut jo useamman vuoden ajan. Silloinkin minulle sanottiin, että liiottelen. Lapsena olin hätäinen pikkutyttö, joka pelkäsi kaikkea mahdollista ja oli kaiken keskellä ihan yksin. Häpesin ja itkin ja uskoin todella siihen, että minussa on jotakin vialla. Onneksi löysin ymmärtävän terapeutin, joka auttoi minua uskomaan itseeni ja etenkin siihen, että minua oli todellakin kohdeltu väärin. Nyt elän vaiheitta, jossa mielessäni kamppailevat syyllisyyden ja vapauden ajatukset. Pelkään parisuhteeni ja vanhempieni puolesta, mutta eniten pelkään, miten itselleni käy. En tiedä, pitäisikö minun syyttää niitä, jotka ovat kohdelleet minua huonosti. Muistan kuitenkin terapeuttini lauseen ”minkä tahansa käyttäytymisen pohjalla on myönteinen tarkoitus”. Mikä minä siis olen vanhempiani syyttämään, kun en tiedä heidän motiivejaan. Mikä on se hyöty, jonka voisins aavuttaa syyttämällä heitä? Ehkä viha ja katkeruus tai minulle kaksinkertainen syyllisyys. En väitä, etteikö vihaa pitäisi purkaa. Mielestäni syyttämisessä on kyseessä eri asia, sillä syyttää voi vain sellaista ihmistä, joka on tahallaan tehnyt toiselle pahaa. Siispä rakkaat vanhemmat, kaikki maailman äidit ja isät! Lakatkaa syyttämästä itseänne, mutta myöntäkää tekemänne virheet. Tiedätte varmaankin,että tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta siitä huolimatta ei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa äitinä tai isänä oleminen, vaikka lapset olisivat jo aikuisiässä. Ole avoin ja kuuntele, mitä heillä on sanottavana. Tällä tavoin voit tehdä elämästäsi rikkaamman. Tehdään yhdessä maailmasta parempi paikka elää!