29. 3/2000 ”Rakkaus piti ansaita”, nim. Päältä vahva ja viisas Olipa tuttua tarinaa, nim. Palapeli! Meillä kotona opetettiin lapset istumaan hiljaa ja syrjässä, ei tosin väkivalloin. Isän kylmä tuijotus ja äidin sivistyneet, herttaiset piikit riittivät älykkäille lapsille. Arkoja pyyntöjä seurasi aina isän äärettömän suuttunut tuijotus ja äidin syyllistävät valittelut. Syyllistäminen oli käypä ase koko suvussa. 13-vuotiaana olin oppinut, että olin ahne, ruma, laiska, hävettävä ja ainakin tusinalla tavalla epänormaali. Olin jo kokenut kotiapulainen: siivoja, tiskaaja, leipoja, simanikkari, koirankävelyttäjä – ja ujo, arka, hiljainen ja ihmisiä pelkäävä. Se ei pelastanut minua joutumasta myös täysipäiväiseksi apuriksi isän liikkeeseen. Molemmat vanhempani seisoivat edessäni, isä tuijotti ja äiti selitti meidän joutuvan muuten konkurssiin ja ulos kodistamme. Vasta isän kuoltua äiti livautti, että hän laittoi tilalleen minut puotiin kun ei itse kestänyt. Teini-iässä toivoin uutta pyörää. Minun piti kuulemma ansaita se, niin saisin sitten rippilahjaksi, samoin korvakorut. Koti- ja kauppatyöt ja ripille pääsy riittivätkin – mutta samana päivänä siskoni sai myös pyörän ja korvakorut. ”Täytyyhän sen, kun sinäkin sait.” Ei puhettakaan ansaitsemisesta tai siitä, mitä kaikkea minä tein ja hän ei. Harrastin lukemista, piirtämistä, käsitöitä, musiikkia, mutta äiti piikitteli kaikesta. ”Hankkisit harrastuksia.” Partioon yritettiin pakottaa. Siskoni ehtivät osallistua partioon ainakin näön vuoksi. Enimmäkseen he partioivat keskustassa kavereiden kanssa eli harrastivat äidin mielestä. Minun oli turha odottaa tunnustusta tai edes hyväksyntää. Päinvastoin, kaikki vikani, virheeni ja erilaisuuteni tehtiin tiettäväksi, jopa sitä myöten, että perheeni ainoana punapäänä en osannut edes ruskettua kuten normaalit ihmiset. Äiti piikitteli minua kuin huomaamatta joka suunnasta. Jokaista leipomustani täytyi arvostella. Jos olin masentunut, vihainen, loukkantunut tai väsynyt, kaikki oli epänormaalia. Opin olemaan kiltti ja ahkera ja hyväntuulinen – epänormaalisti. Vasta aikuisena tajusin, ettei kotona ollut minulle mitään tapaa olla normaali. Kun kesätyöpaikassani jäin ilman kolmea ensimmäistä tiliäni ja olin vihainen ja huolissani vuokrista, äiti kauhistui: ”Herranjestas, tuohan on ihan epänormaalia! Hillitse itsesi! Ole taas se kiltti ja herttainen tyttö, josta me pidämme.” Eikä puhettakaan, että olisin saanut apua. Nykyään olen monipuolisesti koulutettu, viittä vierasta kieltä puhuva, virassa oleva aikuinen nainen, mutta yhä kamppailen itsetunnostani ja omasta tilastani – yksin, sillä opin liiankin hyvin, ettei minuun voisi kukaan rakastua tai edes lausua kohteliaisuuksia ilman että on hullu tai humalassa tai hautoo kamalia motiiveja. Vasta vähitellen olen tajunnut, miten pahasti minulle on tehty, kun on kielletty hyväksyntä ja oikeus rakkauteen. Tuomitsemisen ja syyllistäminen kulttuuri kulkee yhä valloillaan suvussamme. Vaikka koko opiskeluajan kuljin kotona auttamassa isää ja tekemässä kotitöitä 200 kilometrin päästä, isän kuoltua hänen sukunsa kaatoi pahan olonsa minun päälleni ja syyti, etten ollut koskaan välittänyt tai auttanut. Olen asunut 13 vuotta poissa kotoa ja turhaan odottanut sukulaisteni vierailuja, risteillyt vaan itse vierailemassa – ja nyt, kun minulla on kiire, äiti syyllistää minua epäsosiaalisuudesta, kun en ehdi enkä suoraan sanottuna enää viitsi jatkaa samaa kuviota. Minun toivotaan kertovan huoliani, mutta jos lankean kertomaan, kaikki osoittautuu minun syykseni, koska olen omituinen, ruma vanhapiika – ja sitten ihmetellään, miksi en avaudu useammin. Eikä tästä voi puhuakaan, sillä toiset kuittaavat, että luulen vaan. En vieläkään ymmärrä, miten olen ansainnut sen, että olen suvun häpeäpilkku ja epänormaali, sillä olen terve, raitis, siististi elävä. Kirjoitin parhaat ylioppilaspaperit, olen ollut kiltti ja nöyrä ja ystävällinen ja kärsivällinen ja mahdollisimman vaivaton muille. Mikään ei vaan kelpaa, koska pidän yhä kiinni jostain, joka on oikeasti minua. Mutta on helpotus kuulla, että on muitakin ”hyvin kasvatettuja” ja silti yhtä arpiseksi jätettyjä kuin minä. Etten luule vaan.