Vanhemmiten näkee mitä hyötyä armeijan käymisestä 
lopulta oli. Kyllä siinä näkemykset avartuivat ja särmät 
hioutuivat, kun joutui elämään yhteisymmärryksessä varsin 
erilaisten tyyppien kanssa. Hyödyllisiä taitoja kai sieltä sai, 
ja yksi oli suunnistaminen.  
 
Marraskuisella sissijotoksella ilkeä luutnantti käski minun 
ottaa pari miestä ja käydä "herättämässä" klo 5 aamulla 
vastapuolen joukkue, jolla oli teltta jossain keskellä 
metsää. Hän oli varma, että sille tielle me jäisimme 
pitemmäksi aikaa (ja niin olimme me itsekin). Lähdimme 
pyörinemme, jätimme ne tien varteen ja otin 
pysähdyspaikasta suunnan kohti vastustajan oletettua 
telttapaikkaa. Juuri oikeaan aikaan saavuimme paikalle ja 
"herätimme" nukkuvan sissijoukkueen. Siellä raivostunut 
toinen luutnantti vaati kiljuen tietää keitä olimme ja lähetti 
raikuvat terveisensä toimeksiantajallemme.  
 
Veimme ne perille, ja tämä ei ollut uskoa silmiään ja 
korviaan. Oli luultavasti suunnitellut pelastusretkikuntaa 
meidän varallemme. No, yösuunnistustaitomme 
noteerattiin erinomaiseksi, ja me ymmärsimme olla visusti 
hiljaa siitä, että emme olleet millään löytää 
polkupyöriämme, koska olin merkinnyt lähtöpisteemme 
kartalle aivan väärin. Me emme olleet hetkeäkään kartalla, 
emmekä tienneet missä me olimme ja minne menimme ja 
misssä olimme käyneet, mutta hyvä onni ja vaisto vain 
ohjasi oikeaan. 
 
Mitäkö tästä opin? Yhä vielä uskallan lähteä 
tuntemattomiin paikkoihin kartta ja kompassi kädessä (ja 
ilmankin, luottaen maamerkkeihin). Enkä vain tutussa 
suomalaisessa maisemassa, vaan sokkeloisissa 
eksoottisissa kaupungeissa, niiden vanhoissa kortteleissa, 
kiemurtelevilla kujilla Kairossa, Istanbulissa, Espanjan 
vanhoissa kaupungeissa. Ainoa vaikeus sokkeloisissa 
kortteleissa on seuralainen, joka hokee "missä me nyt 
olemme" ikäänkuin asialla olisi merkitystä. Tärkeintä on 
että pääsemme kohteeseen ja takaisin. 
  
Suunta selväksi!