Elettiin peruskoulutuskauden loppua ja kevättalvea. Olin 
joukon jatkona taisteluharjoituksessa ja olimme hiihtäneet 
läpi yön, hyökänneet tai vetäytyneet, en muista ja saattaa 
olla että asia ei mopopojalle ollut ihan selvää silloinkaan. 
Joukkueemme eteni umpihangessa ja olin juuri siirtynyt 
omalta vuoroltani latua aukomasta joukon hännille omalle 
paikalleni 3. ryhmään. Olin aivan sippi, väsytti, sydän 
hakkasi, oli jano, hiki ja nälkä. Stna hiihdä enää 
metriäkään, mietin, mutta pakkohan se oli.  
 
Tulimme melkein samassa metsän suojasta suurelle 
aukealle, isolle pellolle tai järven jäälle, jota lähdimme 
ylittämään aikamoisessa lumituiskussa. Hiihdettyämme 
jonkin matkaa aukealla, edessäni avautui panoraama, mikä 
sai minut unohtamaan edellä mainitut maalliset vaivat. 
Edessäni lykki joukko likaisenvalkoisia haamuja, joiden 
selkäpuolilta erottuivat epämääräisesti aseiden ja muiden 
rensseleiden ääriviivat.  
 
Vaakasuorassa edennyt tuisku, joka näytti samaan tapaan 
epätodelliselta ryöppyämiseltä kuin sateet elokuvissa, sai 
aikaan sen, että minusta kauimmaiset hahmot häipyivät 
välillä näkymättömiin ja ilmestyivät taas häilyen näkyviin. 
Näky oli täysin mustavalkoinen. Kuului vain tuulen suhina 
ja oma huohotus.  
 
Ajattelin ihan oikeasti, että nyt on Pauli sekaisin, mähän 
oon joutunut ykskaks talvisodasta tehtyyn 
dokumenttifilmiin. Tuijottelin näkyä kuin unessa. Matka 
jatkui aukean laidassa olevan metsän suojaan, jossa oli 
tauko. Pidin turpani kiinni kokemastani, ajattelin että 
kaverit pitävät minua hulluna. Taukopaikalla oli alkuun 
omituisen hiljaista. Hiljaisuuden katkaisi hyvinkääläinen 
kaveri, joka rööki suussa tokaisi: "V**tu jätkät näittekste, 
mehän oltiin keskellä tuntematonta sotilasta". Sen jälkeen 
selvisi, etten ollut ainoa, johon näky oli tehnyt 
vaikutuksen. 
  
Pauli L